Tilastollinen termi valkoinen kohina ei välttämättä ole kaikkine satunnaisvektoreineen ja kaavamaisuuksineen elokuvan arvoinen asia – siis ainakaan yleisen kiinnostavuuden nimissä. Mutta pistetäänpä mukaan jättiannos tuonpuoleisesta tulleita sanoja, muodikkaasti räppiviä tv-ruutuja, hiipiviä varjoja varastojen seinillä ja kahmalokaupalla muita perinteisiä trilleriaineksia, eikä unohdeta edes pakollisia juoniaukkoja, niin johan meillä on jännäri kasassa!
White noise näyttää pitkään olevan pelkkä Ringujen ja Kuudennen aistin jälkilöylyissä väännetty trillerinpoikanen, ja aiheena oleva EVP eli Electronic Voice Phenomenon tuntuu pelkältä EVVK:lta. Tasapaksua, niin tasapaksua, ehdin jo sanomaan, ennen kuin loppu mäjähti silmille sähköistetyn ja yliluonnollisen toimivan ilmapiirin kera.
White noisen pääongelma on juurikin siinä, että alussa Jonathan Riversin (Keaton) vaimonmenetys ja kummitusviestien jahti on liiaksi trillereiden peruskauraa ja huoletonta puuhastelua (huom. ei sentään harrastelijoiden puuhastelua). Ihan meinaa haukotuttaa. Onni onnettomuudessa on se, että vanha kunnon Bruce Wayne eli Michael Keaton käyttää hyväkseen saamansa tilan (muita keskeisiä hahmoja ei oikeastaan ole) ja ottaa pakkomielteisen ja kuoleman toiselle puolelle kurkottelevan hahmon haltuunsa.
Loppumetreillä sitä huomaa vasta kuinka syvällä EVP-pakkomielteessään Jonathan on ja kuinka kalliiksi haamujahti uskaltaa lipsua. Näinpä ollen ne, jotka selviävät spooky-piirien kulttiaiheesta massaleffaa tekevän pätkän suvantovaiheesta, saavat nähdä perustrillerin toimivalla lopulla. Ei yhtään sen enempää tai vähempää. Saattaapa joku jatkossa jopa säikkyä hieman epävireisesti viritetyn radion ujellusta… tai sitten ei.
