Irlantilainen Samuel Beckett kirjoitti kahdella kielellä minimalismia ja absurdismia, ansaitsi pari ranskalaista prenikkaa toisen maailmansodan aikana, kuljetti Jätti-Andrea kouluun ja voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ennen viimeksi mainittua hän naputteli kasaan neljästä henkilöstä koostuvan tragikomedian (paremman sanan puutteessa) näyttämölle ja ajan myötä ukkoa on alettu pitää kirjallisuusnerona. Ei siis liene yllättävää, että hänen absurdistinen näytelmänsä saa sanantarkan sovituksen kvasielokuvalliseen muotoon peribrittiläisillä voimilla ja Leikin loppu saa Culdtüürin fanit riemuekstaasiin.
Ankeassa huoneessa on pyörätuoli ja siinä kököttää Hamm (Sir Michael Gambon) sokeana, liikuntakyvyttömänä ja ympäristöään tyrannisoiden. Erillisiin roskiksiin on lempattu tämän jalattomat vanhemmat, Nell (Jean Anderson) ja Nagg (Charles Simon), ja ympäriinsä köntystää Clov (David Thewlis). Clov ei pysty istumaan ja joutuu tekemään asioita. Ajankohta on epämääräinen, miljöö pelkistetyn ankea ja tarina on tarkoituksellisen absurdi ja päämäärätön. Kaikki edellä mainitut rajoitteet eivät tietenkään helpota ohjaaja Conor McPhersonin työtä. Samuel Beckettin teksti jättää teatterillisetkin tehokeinot äärimmäisen rajallisiksi. Niiden ehostaminen kinograafisilla tehokeinoilla on erittäin vaikeaa ja toiminta on rajoittunutta. Käytössä on alleviivaavia lähikuvia toiminnan ollessa kyseessä – silloin, kun sitä on.
Kirjaimellisesti roskiin nakattua vanhempaa sukupolvea näyttelevien Jean Andersonin ja Charles Simonin osuus tarinassa on olla jalattomina sivustakatsojina tarinan varsinaisen keskuskaksikon tahtojen taistelussa. Ehkä joskus he olivat enemmän, mutta loppupelin aikana he eivät ole muuta kuin vanhoja reliikkejä. Sir Michael Gambon dominoi paitsi ympäristöä myös näytelmää itseään ja jopa sokeana ja improvisoituun pyörätuoliin juurtuneena räähkänä hän huokuu voimaa. David Thewlis näyttää kurjalta löntystäessään ympäri ankeaa huonetta ja poiketessa välillä näkymättömään keittiöön. Hänen hahmonsa alkuperäinen vaateparsi aika rankasti alleviivaa, mikä hän on. Hän tuo kokonaisuuteen kontrastia paitsi visuaalisesti myös toiminnallisesti. Rajallinen näyttelijäkaarti toimittaa työn vankalla ammattitaidolla ja alleviivaavaa konfliktin sisäistä luonnetta.
Elokuvallisesti kyseessä on rankka pettymys, toiminnan ollessa hyvin vähäistä ja tarinan ollessa hyvin rikkonainen sikermä kaunaisten räähkien hampaatonta kinastelua. Katsojille, jotka haluavat kuvauksen post-apokalyptisen suojapaikan tuhoon vaipumisesta ja sen pikkumaisten asukkaiden riitaisista kouristuksista ennen väistämätöntä loppua, herkkua on luvassa isosti. Oikeudenmukainen tuomio on mahdoton saavuttaa, mutta ankean absurdia teatteridraamaa haluavat saavat tästä elokuvasta sitä erittäin hyvän annoksen.
