Tuottaja James Ballardin (James Spader) ja Catherinen (Deborah Kara Unger) välinen avioliitto on kiihkeä, mutta tunnekylmä. Kuolemaan johtanut autokolari tohtori Helen Remingtonin (Holly Hunter) kanssa vie lähemmäs omalaatuista Vaughania (Elias Koteas) ja tämän värikästä tuttavapiiriä ja Vaughanilla on käsitys myönteisestä psykopatologiasta. Mielen ja ruumiin keskinäisestä kanssakäynnistä ja siitä kuinka autokolari on elinvoimaa lisäävä tapahtuma.
David Cronenberg ottaa J.G Ballardin kylmän psykologian dystopiaromaanin ja muuttaa sen analyyttisen, suoran kielen pakastinkylmäksi elokuvaksi. Aihepiiri on perverssin, rivon ja eroottisen rajamailla ja henkilöhahmot ohuita ja kaikki tuo sopii huokuvaan kylmyyteen. Henkilöhahmot on dehumanisoitu täysin, mutta ei eläimellistäen pedoiksi, vaan koneellistaen liikkuviksi nukeiksi. Peter Suschitzkyn kuvaus antaa suorastaan kihelmöivää eroottista voimaa kiiltävälle kromille, lasille ja maalatulle teräkselle ja samalla se esineistää ihmiskehon veren, hien ja ihon. Auki repeävä kudos kiiltää siinä missä kromikin ja myös keho vääntyy uusiin, mielenkiintoisiin muotoihin suurilla voimilla. Howard Shoren vinkuva musiikki lisää kylmyyden vaikutelman äärimmiseen.
Cronenberg on valinnut vakuuttavan kauniin näyttelijäkaartin keskusnukkejen rolleja miehittämään ja Spaderin johdolla suoritukset ovat yhtä tunnekylmiä kuin koko elokuva. Henkilökontaktit ovat ohuita ja pinnallisia ja heidän rappionsa/kehityksensä etenee varmalla tahdilla ilman riehaantumista tai kiihkeyttä. Elias Koteas on maaninen, mutta kuitenkin hillitty ja järjestelmällinen Vaughan ja onkin mielenkiintoinen riitasointu muuten tunnekylmässä laumassa kauniita ihmisiä.
Äärimmäisen kylmä ja taatusti onnistunut sovitus, mutta rankka aihepiiri ja tinkimättömän pakastinkylmä muoto ei tee tämän elokuvan katsomista yhtään sen helpommaksi. Tinkimätön lähestymistavassaan ja kylmyys ei tee elokuvaa yhtään sen helpommaksi katsoa.
