Tsekkoslovakialaisen uuden aallon nimekkäämpien tekijöiden tuotoksia jonkinlaisessa epämääräisessä järjestyksessä tarkasteltaessa on pelkästään vääjäämätöntä päästä jossain vaiheessa kirjoittamaan sananen jos toinenkin myös Jan Němecistä, tuosta uuden aallon pahasta pojasta ja hänen maatamullistavista elokuvistaan, joista Yön timantit on järjestyksessä ensimmäinen. Samalla kyseessä saattaa hyvinkin olla parhaita vuosikymmenensä ohjausdebyyttejä sekä maansa kukoistavan elokuvasuuntauksen läpimurtoteoksia kansainvälisesti. Toisin sanoen kyseessä on ns. elokuvaklassikko.
Tällä kertaa liikutaankin jo ohjaajan myöhemmille teoksille tuttuun tapaan semi-surrealistisissa maisemissa vähän Luis Buñuelin hengessä. Varsinainen tarina elokuvassa kertoo kahdesta nuoresta miehestä, jotka pakenevat lähimpään metsään keskitysleirille matkalla olevasta junasta. Kyseessä on simppeli yksiosainen tarina, joka kuvaa yksinkertaista ja lyhyttä metsäistä pakomatkaa ennen… noh, sanotaan vaikka sovinnollisesti ennen elokuvan loppua.
Heti ensimmäisessä kohtauksessa katsoja heitetään suoraan toiminnan keskelle kahden nuoren miehen paetessa takaa-ajajiaan korpimetsän siimekseen. Jo tässä vaiheessa Němec esittelee käsikameralla kuvattua, erittäin lähelle pääsevää likaista ja tylyä visuaalista tyyliään. Dialogia tai musiikkia ei sen enempää alun kymmenminuuttisessa kuin koko elokuvassakaan periaatteessa kuulla juuri ollenkaan vaan Yön timanttien kristallinen peruskivi lepää tiheän ambienssin ja väkivahvan kuvallisen kerronnan varassa.
Němecin esikoisen todellinen tähti ja uniikki, kaikista maailman muista elokuvista erottava ominaisuus on sen erikoinen editointi, joka saa yksinkertaisen pakomatkan tuntumaan huomattavasti monimutkaisemmalta ja sisällökkäämmältä kuin mitä se on. Pakomatkallaan kahden nuoren miehen ajatukset nimittäin harhautuvat menneisyyden, haaveiden, pelkojen, fantasioiden ja muistojen välillä, joihin leikataan tuon tuostakin. Idea kuulostaa paperilla omituiselta, mutta se antaa hahmoile ja tarinalle valtavasti syvyyttä ja persoonallisuutta. Yön timanteissa ei ole edes yksiselitteistä loppua vaan ainoastaan kaksi vastakohtaista näkyä, joista toinen on pessimistinen ja toinen optimistinen. Katsojan pääteltäväksi jää, kumpi on totta vai onko kumpikaan.
Erilaisia teemoja on tälläkin kertaa vaikka kuinka, mutta ohjaajan omimmista tavaramerkeistä mainittakoon ainakin ruoka ja syöminen henkilöhahmojen toistuvana tärkeänä motiivina sekä nuoria miehiä metsästävä tragikoominen ikäloppujen metsästäjien joukko, joka kuvaa näille uuden aallon elokuville tyypilliseen tapaan vertauskuvallisesti vanhempia sukupolvia sortamassa nuorempiaan. Samalla kyseessä lienee jälleen näpäytys tekoaikaan vallinnutta autoritääristä järjestelmää kohtaan.
Yön timangit on nimensä mukaisesti timangia, ei ehkä vielä kirkkainta lajissaan, mutta melkein. Erityisen hyvänä puolena voi tällä kertaa ainakin todeta, että tästä tuntuisi kansainvälisen klassikkostatuksen vuoksi löytyvän helposti fyysisiä kopioita jopa suomalaisista alan myymälöistä, joten mikäli kiinnostusta näitä itäeurooppalaisia klassikoita kohtaan löytyy, ei Yön timanttien katsomista sovi jättää välistä ainakaan huonoon saatavuuteen vedoten.
