On vanha jekku viedä johonkin genreen erikoistunut, tai suorastaan tiettyyn roolityyppiin jämähtänyt, näyttelijä uudelle maaperälle. Toimivia esimerkkejä on nähty mm. House-sarjassa nykyäänkin häikäisevältä Hugh Laurieltä tämän hypähdettyä siloposkisesta brittikoomikosta sänkiseksi kyynisyyden ruumiillistumaksi. Tai Jim Carreyn taivuttua kuminaamasta ESotSM:n Joel-hissukaksi tai Truman Show’n tosi-tv-staraksi. Samaa muuntumisleikkiä esittää syyttä suotta hämärään jääneen Chasing sleep –leffa Jeff Daniels.
Niin, Daniels on toki tehnyt vakavampaakin roolia (mm. Clooneyn Good Night, and Good Luckissa), mutta suuri yleisö muistanee hänet silti Nuijan ja tosinuijan tompelona jässikkänä. Seitsemän vuoden takaisessa psykologisessa trillerissä Daniels pääsi tekemään todennäköisesti koko mittavan uransa hienoimman roolin paranoidina yliopistoproffana, jonka elämä on pahasti raiteiltaan vaimon jätettyä eräänä päivänä palaamatta kotiin. Siitä seuraa hallusinaatioiden, hampaidenpureskelun, tuhon ja tuomion sarja, jota kelpaa katsella.
On sääli, että tämän esikoisohjauksensa jälkeen Michael Walkerista ei ole kuultu mitään, vaan uneliaissa ja tuhoisan seisahtuneissa tunnelmissa seisova leffa odottaa edelleen jatkajaansa. Toki Chasing Sleep on lähes poikkeuksetta ylistävistä Daniels-hehkutuksistaan huolimatta kerännyt lokaa ja syytöksiä mm. hitaasti etenevän tarinansa vuoksi sekä Lynch-vaikutteiden kopioijana. Toisaalta, vaikka Chasing Sleep jättääkin paljon avoimeksi, niin paljon sanotaan myös vertauskuvien tulvassaa, eikä se Lynch-vertailu mielestäni kovin huono juttu ole.
Chasing sleep kuuluu ehdottomasti iloisesti yllättävien pikkuleffojen joukkoon. Budjetti ei päätä huimaa, mutta tunnelma senkin edestä: niitä kuuluja voimakkaita fiilareita, joita elokuva parhaimmillaan voi antaa, riittää. Pillereitä popsivia henkilöitä, karmivasti kuplivia vesipisaroita ja pakollisia eroottis(latauksellis)ia viritelmiä vilisee niitäkin tiheään. Vesi- ja veriotoksia siihen malliin, että herkemmin asiat ottava katsoja voisi helposti saada jonkun traumanpoikasen. Ja loppupuoliskolla nähtävä vaavelikohtaus voisi olla monessa produktiossa käsittämättömän korni tempaus, mutta kun yleistunnelmassa tuntuu olevan Lynchin surrealismia, Shyamalanin jännitteenluontia sekä palanen Kubrickin Hohtoakin, ja päähenkilö rypee unilääkkeiden, paranoian ja itsetutkiskelun keskellä ikkuna-stalkkerina, niin pakkohan siitä kaikesta on nauttia. Edes Ally McBeal –patoumia ruutuun poliisina tuova Gil Bellows tai usein käytetty unettomuusteema eivät onnistu niitä loistohetkiä vesittämään.
