Joku riistää henkiä New Yorkin sykkeessä. Uhrit ovat homoseksuaaleja, himoittavia ja kauniita. Tekojen tekijää ei tahdo löytyä, joten tuuliseen asemaan joutunut poliisipamppu päättää järjestää yhden sopivaksi katsomansa heteropoliisin undercoverhommiin. Sopivan miehen nimi on Steve Burns (Pacino). Tyttöystävä (Allen) jää ns. huuli pyöreänä katsomaan, kun kikkarapäähani vetää nahkareleet ylle ja häipyy hämyisille kujille tehtäväänsä selittelemättä. Työn puolesta täytyy olla valmis lähes mihin vain.
Nuhruiset kulmat, suhruiset nahka & niitti-klubit ja liuta seksuaalisesti vapautuneita tyttöjä miesten ruumiissa. Pacino sopii kuvaan ja toisaalta taas hänen hiljaisuutensa häiritsee. Elokuvan rikospuoli on hoidettu asiaankuuluvalla verisyydellä ja brutaaliudella. Tunnepuoli jää heikommaksi. Jos Pacinon poliisi tosissaan olisi hukassa identiteettinsä kanssa, kuten joissakin kohdissa annetaan ymmärtää, hänen odottaisi ilmentävän ongelmiaan äänekkäämmin. Kova jätkä, mikään ei vaikuta, eikä hahmo kehity…
Yön kuningas on erinäisten tietojen mukaan noussut kulttimaineeseen. Hmmm. Mielenkiintoista. Muutamien toisiaan satunnaisesti rakastavien miesten lisäksi sillä ei silti näytä olevan juuri muuta annettavaa kuin Al Pacinon rintakarvat. Ihan kivat nekin ovat.
