Umpikuja (1966)

Polanskin mestariteos alkaa, kun yhteiskunnasta vähän "eksyneet" sympaattiset roistot Dickie ja Albie huomaavat olevansa jossain hevonkuusessa (yksinäinen saari). He ovat epäonnistuneet jossain rikollisessa operaatiossaan, mutta se ei koskaan selviä täysin, vaikkakin se on merkityksetön seikka.

Ronski ja vahva Dickie (Lionel Stander) lähtee tutkailemaan ympäristöä, ja huomaa kuinka nuori mies ja nainen kuhertelevat kaislikossa.
Dickie löytää jyhkeän yksinäisen linnan jossa lomaa viettävät George ja Teresa. Itsevarma ja ilkeähkö Dickie asettuu vakoilemaan linnaa ja sen asukkaita. Dickie tajuaa nopeasti, että George (loistava Donald Pleasence) on todella herkkä ja helposti manipuloitavissa oleva mies. NIinpä Dickie alkaa määräilemään Georgea ja tämän hippinaistaan.

Georgen nuori ja kaunis "hippinainen" Teresa (upea Francoise Dorleac) kyynisesti ivaa miestään pukemalla hänet naisen asuun ja vielä meikkaamaalla hänet piloillaan - ikään kuin osoittaakseen ettei Georgessa ole ollenkaan "miestä".
George taas on oikeasti rakastunut, kun taas Teresa luultavasti on tullut vaan nauttimaan Georgen rahoista ja upeasta maisemasta.
George on erikoisen ujo, herkkä ja "naismainen" mieheksi.
Hän lopulta ajautuu ahdistavaan tilanteeseen epätoivoisessa rakkauden ja sosiaalisen statuksen janossaan.

Elokuvan maaginen tunnelma musiikkeineen ja loistavine näyttelijöineen jättää katsojaan syvän jäljen. Taas kerran Polanski onnistuu osoittamaan ettei ihmiset voivat olla oman onnensa seppiä.
Ympäristön vaikutus käy "tietyille" ihmisille (Polanskin elokuvissa usein herkkä ujohko yksinäinen mies) sietämättömän ahdistavaksi, yrittivätpä he käyttäytyä miten päin vaan. Päähenkilön Georgen elämää on niin ahdistava seurata, että elokuvaa sanovatkin jotkut mustaksi komediaksi.

Todellisuudessa elokuva on ilmiömäisen raadollinen, ja koko elokuvan ajan siitä huokuu erikoista pelkoa. Pelkoa jäädä yksin. Päähenkilö ajautuu kammottavaan umpikujaan, eikä voi oikeastaan estää itseään jäämästä yksin.

Valitettavasti Suomen kouluampumistapaukset ja nuorten miesten pahoinvointi tulee mieleen tästä elokuvasta. Kieltämättä Suomen kulttuurissa, ja elokuvan kyynisessä ja hiljaisessa ilmapiirissä on perin samoja piirteitä.

Elämä on vain joillekkin ihmisille sietämättömän julmaa. Juuri se taianomaisesti kuvattu hiljainen julmuus tekee tästä elokuvasta niin poikkeuksellisen mestariteoksen!
Tunnelma ratkaisee.
Tämä elokuva pitää nähdä!

Pisteet:
Arvosteltu: 15.11.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

polonski
Käyttäjä
1 arvostelua

Hämärästi nousuveden aikaan sijoittuva mystinen elokuva, jossa Lioner Standerin esittämä roisto, haavoittuneen kaverinsa kanssa, tunkeutuu arvoituksellisen pariskunnan isännöimään linnaan. Pariskunnan miehinen osapuoli, jota esittää loistava Donald Pleasence, on oudon feminiininen ilmestys. Naista esittävä Françoise Dorléac on luonteeltaan paljon rohkeampi ja määrää kaapinpaikan tässä suhteessa. Rosvon tullessa linnaan hän alkaa alistaa pariskuntaa. Mies menee tästä häiritsevästi käyttäytyvästä rosvosta täysin paniikkiin ja alkaa käyttäytyä vielä oudommin. Nainen sen sijaan uskaltaa kyseenalaistaa roistoa ja jopa perverssillä tavalla ystävystyy häneen. Ystävyys loppuu kyllä nopeasti, kun nainen tekee rosvolle ns. polkupyörätempun. Pääasiassa tarina keskittyy näiden kolmen ihmisen suhteeseen. Outona sivujuonteena elokuvaan tuodaan yllätysvierailulle saapuva ystäväperhe, jonka rasavilli poika saa käyttäytymisellään aikaan lisää absurdeja tilanteita. Linnan pihalla kotkottavat kanat ovat oleellinen osa elokuvan viehättävän poistyöntävää tunnelmaa. Linna on muuten oikeasti olemassa ja sitä kutsutaan nimellä Lindisfarne.

Valmistuessaan vuonna 1966 tämä oli tietenkin aivan uudenlainen kokemus elokuvayleisölle. Modernit kriitikot saattoivat olla haltioissaan, mutta muut lähinnä ajattelivat, että tyypillinen elokuva tuolta oudolta puolalaisohjaajalta. Elokuva onkin mustan komedian hienoimpia saavutuksia. Polanski rakentaa hienon eristyneisyyden atmosfäärin, joka komediallisista tilanteista huolimatta, uhkuu myös jotain selittämätöntä julmuutta. Kun elokuvassa on pääsääntöisesti vain kolme roolihahmoa, luulisi, että heidän välilleen syntyisi edes jonkinlaista lämpöä, mutta tässä ei hirveästi tunneta sielujen sympatiaa toista kohtaan. Alistaminen ja nöyryytys kuuluvat näiden ihmisten keinoihin kommunikoida keskenään.

Katsojana huomio kiinnittyy automaattisesti pariskunnan eriskummalliseen suhteeseen. Miksi tuo kaunis nainen on avioliitossa itseään puolet vanhemman miehen kanssa, joka käyttäytyy noin friikisti? Kyseessä voi olla raha. Asuvathan he isossa linnassa ja se voi olla miehelle kuuluvaa omaisuutta, jonka perässä nainen on. Mieleeni on juolahtanut myös sellainen ajatus, että entä jos nainen onkin miehen tytär? Tämä selittäisi tietynlaisen perverssin ilmapiirin heidän välillään. Biologisestikin tämä skenaario voisi olla mahdollinen. Toisaalta mikään elokuvassa esitetty asia ei tue tätä teoriaa, mutta jotain erikoista tuollaisen parisuhteen takana on oltava.

Näyttelijät ovat loistavia. Vanhan liiton staroihin kuuluvan Lionel Standerin viskibassossa on hieno vire. Tässä lieneekin Standerin mieleen jäävin roolityö. Pleasence on kuin riikinkukko, jonka miehisyydestä ei ole enää mitään jäljellä. Hänen roolityönsä onkin todellinen hulluuden muotokuva. Dorléac on viileä kaunotar, joita ei enää nykypäivän elokuvissa paljon näe. Hän muistuttaa todella paljon siskoaan Catherine Dorléacia, joka myöhemmin vaihtoi sukunimekseen Deneuve. Itse asiassa on hyvin paljon Françoisen ansiota, että pikkusiskokin pääsi alalle.

Umpikuja on elokuva, joka ensi näkemällä jätti hyvin happaman maun suuhuni. En pitänyt siitä ollenkaan. En tajunnut koko elokuvan pointtia. Silloin en vielä muutenkaan ollut tutustunut Polanskin maailmaan, joten ei ihme, että tämä meni selkeästi yli hilseen. Myöhemmin tämä kuitenkin kolahti, johtuen elokuvan oudosta tunnelmasta. Tv-sarja Twin Peaks kenties oli se ensimmäinen juttu, joka avasi silmäni tällaisille selittämättömille mysteeriskenaarioille. Polanski on lajityypin suurimpia nimiä. Polanskin ympärillä leijuu muutenkin outo apokalyptinen tunnelma. Hänen elokuvamaailmansa on kohdannut outoja lihaksi tulemisia. Rosemaryn painajaisessa esitetyt raskausajanpelot ja Umpikujassa kuvattu vihamielinen kotiin tunkeutuminen muuttuivat molemmat myöhemmin todeksi, kun Manson-family tunkeutui raskaana olevan Polanskin morsiamen kotiin ja teki ääri-inhottavia rituaalimurhia, joita Polanskin tuotanto on muuten myös käsitellyt.

Tekisin vääryyttä jos en tämän elokuvan kohdalla mainitsisi loistavaa musiikkiraitaa. Sen on säveltänyt Polanskin Puolasta mukaansa sieppaama muusikko Krzysztof Komeda. Komedan musiikki on erittäin persoonallista ja se jää päällimmäisenä mieleen kiteyttäen hienosti elokuvan kokonaistunnelman. Komedan ura elokuvasäveltäjänä jäi valitettavan lyhyeksi, mutta ilman yllättävää poislähtöään, häntä juhlittaisiin yhtenä kaikkien aikojen elokuvasäveltäjänä tyyliin Morricone. Komeda muuten teki myös sen pimahtaneen kehtolaulun elokuvaan Rosemaryn painajainen. Hän muodosti yhdessä Polanskin kanssa unohtumattoman ohjaaja-säveltäjä parivaljakon. Harmi ettemme saa ikinä tietää millainen vaikutus Komedalla olisi ollut Polanskin myöhempiin elokuviin. Jotain kuitenkin aina menetetään, kun tämmöinen maestro poistuu muonavahvuudesta.

nimimerkki: mauge

Pisteet:
Arvosteltu: 01.10.2006
Katsottu: VHS

Arvostelija

mauge
Tähtääjä
143 arvostelua