Uhrijuhla (1973)
- Alkuperäinen nimi:
- The Wicker Man
- Tuotantovuosi:
- 1973
- Ohjaajat:
- Robin Hardy
- Käsikirjoittajat:
- Anthony Shaffer, David Pinner
- Pääosissa:
- Britt Ekland, Christopher Lee, Diane Cliento, Edward Woodward, Ingrid Pitt
- Maat:
- Iso-Britannia
- Pituus:
- 84 min
- Genret:
- Trilleri, Kauhu
Keskiarvo
Arvostelut (10): 
Pikatuomiot (182): 
Oma pikatuomio
Eristäytynyt yhteisö johtajanaan eriskummallinen lordi Summerisle, kadonnut pikkutyttö, uskonnollisuuteensa tukehtumaisillaan oleva poliisi, karu saaristomaisema, kuuma kesä, uhrijuhlan aika... Sanomattakin on selvää, että jo pelkän aiheen ja kuvaston takia katsoja on lievästi sanottuna erilaisen elokuvaelämyksen äärellä.
Perinteinen kauhuelokuva Uhrijuhla ei mielestäni ole, vaan äärimmäisen ahdistavalla psykologisella jännitteellä ja kuvastolla varustettu trilleri. Elokuva luo tunnelmansa yltiöpositiivisen maisemakuvauksen ja ihmismielen ahtauden välisellä rankalla ristisiitoksella. Vastakkainasettelu luonnonuskovaisten ja äärimmäisen vapaamielisten saarelaisten sekä mantereelta saapuneen uskovaisen ja ahdasmielisen, jopa synkeän, poliisin välillä tuodaan alusta asti katsojan tajuntaan voimakkaalla tavalla.
Ohjaus on terävää ja siinä paneudutaankin tunnelmanluontiin ja tarinankerrontaan ilmiselvät karikkopaikat taitavasti väistäen. Apuna tässä toimivuudessa ovat luonnollisesti loistavat näyttelijät, ikipaholainen Sir Christopher Lee ja Edward Woodward etunenässä. Myös nimettömämmät sivuosanäyttelijät Bond-tyttö Britt Eklandin johdolla osaavat asiansa.
Kuvat ovat silmiähiveleviä ja antavat ison panoksensa elokuvan toimivuudelle. Myös elokuvan musiikki luo valtavan kontrastin filmin teeman suhteen, luoden lisää lujaa psykologista ulottuvuutta ja hukuttaen katsojan lähestulkoon itsekin elokuvan kesäisen hulluun maailmaan. Loistava score.
The Wicker Man - Uhrijuhla kuuluu niihin suotta unohdettuihin kulttiklassikoihin, joihin jokaisen elokuvan ystävän tulisi elämänsä aikana tutustua. Elokuvan luoma psykologinen kuristusote ja karu ihmiskuva yhdistettynä erittäin pessimistiseen ja julmaan loppuratkaisuun edustavat sellaista elokuvantekemisen lajia, jota emme valitettavasti enää tämän päivän elokuvista löydä. The Wicker Manin kaltaisia elokuvia ei kaiketi enää uskalleta tehdä. Leffan loppuratkaisu on, kuten todettua, jo itsessään niin lohduton, että lujinkin usko saattaa tuon kohtauksen loputtua murentua.
Summa summarum. Loistava elokuva, joka saattaa järkyttää. Täynnä hienoja sävyjä ja vivahteita. Katso, älä ohita. Ja lopuksi, älä sekoita tätä teosta parin vuoden takaiseen, Nicholas Cagen tähdittämään uusintaversioon. Se ei ollut edes kalpea varjo alkuperäisestä. Se oli lähinnä häpäisyä. Ja huonoa sellaista.
Pisteet:
Arvosteltu: 18.05.2008
Katsottu: Kotona
Maikkari näytti Wicker Manin aka. Uhrijuhlan noin pari viikkoa sitten. Itse en silloin ehtinyt katsoa (Prkl). Onneksi on olemassa SubTv, joka teki iloisen tempun. Uusintaa pukkaapi. Töllön ääreen, siis! Ja loistavahan kyseinen The Wicker Man oli. Ylitti kaikki mahdolliset odotukset.
Nuorehko, tuima, sekä ERITTÄIN uskovainen poliisi, Neil Howie (Edward Woodward) saapuu iloiselta vaikuttavalle, sekä ERITTÄIN pakanalliselle saarelle. Siinä sitä sitten ollaan, uskovainen kohtaa pakanan. Siitähän ei hyvää seuraa, ei todellakaan. Reissun päämäärähän on etsiä, sekä tutkia, mitä ihmettä on tapahtunut Rowan-tyttöselle. Saarelaiset pitävät suunsa supussa asiasta, eivätkä puhua pukahda, ja väittävät olevansa tietämättömiä koko tytöstä. Koko shown takana onkin karmea totuss. Hirveä, sanoisin.
- "Your lordship seems strangely... unconcerned."
- "I am confident your suspicions are wrong, Sergeant. We do not commit murder here. We are a deeply religious people."
Pitää tässä miljoonannen kerran sanoa että Wicker Man ei todellakaan ole perinteinen kauhuelokuva. Eihän se kauhuleffa olekaan, vaan aito ja ehta trilleri, jonka aikana katsojaa piinataan niin musiikilla (joka on kaukana pelottavasta), Christopher Leen pelottavalla roolisuorituksella, musiikilla, sekä tietenkin sillä paljon kehutulle loppukohtauksella, joka oikeasti nostaa kaikki malenkit ihokarvat pystyyn.
Näyttely on enemmän kuin hienoa, se on mahtavaa. Etunenässä loistaa Christopher Lee, joka lordi Summerisleetä niin hienosti tulkitsee. Myös pääosan Edward Woodward näyttelee mahtavasti.
Ohjaus on loistavaa. Se ei keskity heti kauhunväristyksiin, vaan rakentaa tilannetta tappavan tehokkaasti kohti shokeeraava loppua. Kyläläisten laulut, tanssit, itkettävän kaunis Folk-soundtracki, loppukohtaus (jälleen kerran) on yhteenlaskettuna jotain uskomattoman kaunista. Kaunista...
Näin lyhyesti sanottuna: The Wicker Man kuuluu yleissivistykseen. Jep.
- "Afternoon, Sergeant Howie. I trust the sight of the young people refreshes you."
- "No sir, it does not."
Karua.
nimimerkki: Jope Pitkäviha
Pisteet:
Arvosteltu: 08.11.2005
Katsottu: Kotona
The Wicker Man tai suomalaisittain Uhrijuhla oli sen tullessa telkkarista itselleni suht' tuntematon. Mitä nyt noita vilahduksia mystisestä pajumiehestä on tullut nähtyä. Rainaahan pidetään jonkin sortin kulttileffana joten pakkohan se oli katsastaa.
Mystisellä Summerislen saarella ilmoitetaan nuori tyttö kadonneeksi. Tapausta saapuu tutkimaan Skottilainen poliisi Neil Howie. Howie on harras kristitty ja saarelaisten "lievästi" omaperäiset elämäntavat aiheuttavat miehessä inhonväristyksiä. Mies huomaakin että koko saaren väestö koostuu pakanallisesta yhteisöstä ja köörin henkisenä johtajana toimii Lordi Summerisle(loistava Christopher Lee). Enempää tarinasta ei kannata paljastaa. Se on nähtävä itse.
Edward Woodward onnistuu olemaan uskottava vakaumuksellisen poliisin roolissaan. Eittämättä hieno suoritus. Mutta shown varastaa tietysti Christopher Lee yhdessä uransa parhaimmista rooleista(Leen itsensä mukaan parhaassa). Lee vetää semmoisen suorituksen että oksat pois. Tämän rainan myötä olenkin alkanut arvostaa miestä entistä enemmän.
"We don't commit murders here, we're deeply religious people"
The Wicker Man on kyllä yksi elokuvahistorian aliarvostetuimmista rainoista. Myöhemmin leffa on kuitenkin kerännyt ansaittua arvostusta ja klassikon leiman tälle voi kunnialla pamauttaa. Leffan kantavana voimana toimii sen loistava tunnelma. Folk henkinen musiikki sopii leffaan kuin luoti otsaan ja leffan aikana ei ehdi tylsistymään missään vaiheessa, vaikka nyt ei räjäytelläkään bensatynnyreitä tai pelasteta maailmaa. Hienot maisemat ja kuvaus ovat myös omiaan luomaan tunnelmaa. Erikseen pitää myös mainita karu ja loistava loppuratkaisu, joka on yksi parhaita näkemiäni.
Mitä tästä nyt enää jaarittelemaan. Hommatkaa leffa jos on vielä näkemättä. Kyseessä on nimittäin yksi parhaimmista rainoista ever.
"You'll simply never understand the true nature of sacrifice"
nimimerkki: Cuomi
Pisteet:
Arvosteltu: 13.09.2005
Katsottu: Kotona
Robin Hardyn ja Anthony Shafferin (käsikirjoitus) yhteisvoimin luoma The Wicker Man on aika varmuudella parhaimpia elokuvia mitä on tullut katsottua. Kahden täysin erilaisten elämänkatsomuskunnan kohtaaminen tarjoaa oivat puitteet kauhulle, vaikka mitään perinteistä kauhuelokuvaa on turha odottaa. Tässä nimenomaisessa teoksessa kauhu ei nimittäin kumpua mistään ulkokohtaisesta tai tavanomaisesta tekijästä, vaan puhtaasti siitä epätietoisuuden tunteesta, jota katsoja joutuu elokuvan päähenkilön rinnalla kokemaan. The Wicker Man ei ole ensinkään erityisen painostava tai tarkoituksellisesti sykettä kohottava filmi. Ainakin suurimman osan ajasta pumppu toimii rauhallisemmalla rytmillä kuin normaalia kauhuelokuvaa katsottaessa, mutta toisin kuin jotkut saattavat luulla, se ei missään nimessä ole huonon kauhuelokuvan merkki. Minimaalisella budjetilla tehty ja täysin vailla mitään teennäisiä tehokeinoja tai typeryyksiä, The Wicker Man on erittäin rehellinen ja intellektuelli kauhuelokuva. Jännite virittyy hitaasti ja arvaamattomasti aina infernaaliseen finaaliin, jossa hölmistynyt katsoja tuntee itsensä kuvainnollisesti sanottuna ristiinnaulituksi.
Elokuvan päähenkilö, vankkamoraalinen ja vakaumuksellinen kristitty skottipoliisi Neil Howie (Woodward) saapuu mystiselle saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamista. Saaren asukkien vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä huolimatta tutkimus ei tunnu etenevän toivotulla tavalla, sillä asukkaat väittävät, että koko tyttöä ei edes ole olemassa. Pian luonteeltaan kireä ja elämänopiltaan konservatiivinen Howie huomaa, ettei hän olekaan tekemisissä aivan keiden ihmisten kanssa tahansa, vaan kokonaisen pakanallisen yhteisön. Tavattuaan heidän johtajan, lordi Summerislen (Lee), ja keskusteltuaan tämän kanssa hän saa kauhistuksekseen huomata, etteivät hänen itsestäänselvyytenä pitämään arvot ja kristilliset käsitykset elämästä päde edes kaikkialla kotimaassaan. Howie päättää pistää lopun saarelaisten primitiiviselle kulttitoiminnalle, mutta kohtaakin mitä järkyttävimmän asian.
Hardy, Shaffer ja muu tuotantotiimi ovat todellakin luoneet omanlaisensa kulttielokuvan, jossa riittää pohdiskeltavaa lukemattomille katselukerroille. Christopher Lee on jälkikäteen luonnehtinut käsikirjoitusta parhaaksi lukemakseen ja muutenkin rooli on ollut yksi hänen mieluisimmista, mitä en yhtään ihmettelekään. Rooli on erittäin onnistuneesti käsikirjoitettu ja vaikka hänellä onkin verraten vähän ruutuaikaa, niin Summerisle on hahmona ikimuistoinen. Ei missään nimessä pidä kuitenkaan unohtaa itse Edward Woodwardia, jonka arkkityyppimäisen rehellinen roolihahmo on onnistunut siinä missä Leenkin.
Yksi huomionarvoisimmista seikoista on Paul Giovannin kekseliäs ja mieleenpainuva folk-painotteinen soundtrack. Se paitsi sopii erittäin hyvin elokuvan yleisilmeeseen ja tunnelmaan, mutta kuvastaa mainiosti myös aikansa vapaata hippikulttuuria. Hippimäisyyttä kuvallisella puolella korostaa henkilögallerian vilpitön suhtautuminen luontoon sekä luomakuntaan; ihmisen elämä on vain yksi pieni vaihe loputonta elämänsykliä hengettömän ja hengellisen välillä. Naturalististen näkemysten lisäksi elokuva kirvoittaa paljon pohtimisen arvoisia kysymyksiä niin uskosta, kuin ihmisyydestä yleensä.
Teos on aikoinaan joutunut kokemaan vääryyttä vähän liiaksikin. Studiopomot haukkuivat sen roskaksi ja muutenkin elokuvan nähneet jakautuivat kahteen eri kuppikuntaan, vihaajiin ja rakastajiin. Filmin alkuperäisprintti hukattiin, eikä sitä ole koskaan esitetty alkuperäisessä muodossaan (arviolta n. 110 minuttia). Pisin leikkaus lienee edelleen se 99 minuutin versio, jota suosittelisin kaikille kyseisestä elokuvasta pitäville. Siinä on monia loistokkaita kohtauksia, jotka uupuvat esimerkiksi tästä useimmin nähdystä 84 minuutin versiosta. On aika harmillista, että tämä elokuva ei ole vielä saanut suomijulkaisua, joka olisi ollut suotuisaa kyhäillä jo aikoja sitten. Viime torstainahan tämä tuli telkkarista, mikä on tietysti hieno juttu moneltakin kantilta. Elokuvan nälkäisimmät ystävät hankkivat itselleen esimerkiksi brittijulkaisun, josta valitettavasti puuttuu tekstit kokonaan, mutta on kuitenkin teknillisesti ja ekstroiltaan erittäin mojova paketti (mm. puolituntinen dokumentti ja haastattelu, näyttelijöiden ja ohjaajan kommenttiraita, pidennetty 99 minuutin versio elokuvasta sekä muita mukavuuksia).
Lyhyesti ja ytimekkäästi: mestariteos. Älä ohita.
It is time to keep your appointment with The Wicker Man.
nimimerkki: Low Rider
Pisteet:
Arvosteltu: 11.09.2005
Katsottu: DVD
Aikanaan, The Wicker Manin ilmestyessä, pläjäys tyrmättiin täysin sairaana, pornografisena ja kristinuskoa halventavana. Todellisuudessa The Wicker Man ei ole mitään näistä, mutta lopulta on helppo ymmärtää, kuinka vahvaa seksuaalisuutta, tunkkaista konservatiivisuutta ja pakanallisia luonnonuskontoja käsittelevä filmi aiheutti 1970-luvun Englannissa suurenkin kohun. Osa elokuvasta kuulemma leikattiin ilman varsinaista syytä pois, ja filminpätkät laitettiin maantien täytteeksi. Nykyisin kulttileffan fanit kuulemma järjestävät kaivauksia maantienvarteen, löytääkseen puuttuvat metrit. Olisiko tässä idea seuraavan Tykittäjätapaamisen teemaksi? Nojuuh, vakavoidutaas sitten.
On hienoa, että ilmapiirin muuttuessa ajan myötä vapautuneemmaksi Uhrijuhla kaivettiin naftaliinista, ja kriitikot (sekä yleisö) osasivat filmin päällekäyvän visuaalisen ilmeen lisäksi kiinnittää huomiota myös sen kerronnalliseen ja kuvaukselliseen nerokkuuteen; The Wicker Man nähkääs on ehdoton mestariteos, jossa kaikki pelaa. Omaperäinen, uskovaisen poliisin keskelle pakanallista hullunmyllyä heittävä käsikirjoitus on hiottu ja hyvin etenevä. Tämä on toki mielenkiintoista huomata, kun tietää katsovansa versiota, josta puuttuu lähes kolmasosa ohjaajan kankaalle suunnittelemasta elokuvasta. Pistää väkisinkin miettimään, olisiko näillä neljälläkymmenellä minuutilla oikeastaan mitään lisää annettavaa elokuvalle, joka jo sellaisenaan on tiukan asiallinen, lässytykseen sortumaton teos? Well, I guess we'll never find out...
Ns. kauhumusiikki on asia, josta erilaiset katsojat ovat eri mieltä. Joistakin se muka niin piinaava pimputus raastaa hermoja pelottavuudellaan, joitain se lähinnä ärsyttää. Itse olen sitä mieltä, että kauhufilmienkin teemoissa saisi olla jonkinlaista omaperäistä otetta, loistoesimerkkinä vaikkapa kaikkien aikojen pelottavimman tunnusmusan sisältävä Tappajahai. Uhrijuhlankin soundtrackilta löytyy kyllä omaperäisyyttä: Musiikki vaihtelee säkkipillipimputuksesta seireenimäisiin viettelylauluihin ja pelottaviin sadonkorjuuhoilotuksiin, joihin ei onneksi ihan joka ruispellolla törmääkään.
Laukaistaan myös näyttelijäntyöstä sananen: Christopher "pahisroolien erikoismies" Lee vetää jälleen aivan kuningasroolin, ja teki sen vielä ilman korvausta. Lee itse on sanonut pitävänsä suoritustaan yhtenä suurimmistaan, ollen tässä aivan oikeassa. Edward Woodward on myös erinomainen tarinan keskushenkilönä, kristittynä poliisina, joka ajautuu yhä syvemmälle ja syvemmälle kyläläisten hulluun maailmaan. Lyödään myös kuvankauniille Britt Eklandille pisteet, nappisuoritus länsinaapurin tytöltä. Olkoonkin, että hänen repliikkinsä dubattiin ja joissain, krhm, kokovartalo-otoksissa käytettiin stunttia. ;)
Yhteenvetona: The Wicker Man on vaatimattomasta alusta kohti upeaa, tylyä loppuaan vääjäämättömästi etenevä kauhudraama, kulttiklassikko, jollaisia ei enää tehdä. Maikkarin esittämä kopio oli toki surkea laadultaan, mutta sekään ei poista sitä tosiasiaa, että kuvat ovat jylhiä ja komeita. Vaikka kyseessä ei ole erikoisen pelottava filmi, voisi pläjäystä kutsua jossain määrin häiriintyneeksi ja hieman karmivaksikin, kyllähän tuo loppu mukavasti selkäpiitä kutittelee. Ja arvostelu on hyvä lopettaa Iron Maiden-lainaukseen: "The shadow of The Wicker Man is rising up again!"
Pisteet:
Arvosteltu: 10.09.2005
Katsottu: VHS
Pienellä Summerislen saarella on kadonnut tyttö nimeltään Rowan Morrison. Ankara ja tyly komisario Neil Howie saapuu tutkimaan tapausta ja huomaa asiassa rikoksen. Paikallisten harjoittama uskonto ilmeisesti vaatii veriuhreja ja Rowan on aiottu uhri. Howie soluttautuu saarelaisten uskonnolliseen seremoniaan ja pääsee todistamaan uskonnon suurimpia ja merkittävimpiä riittejä aitiopaikalta.
Uhrijuhla on peribrittiläisen asiallinen elokuva. Kuvaus, kerronta ja näyttelijäntyö on äärimmäisen epäkorostavaa, mikä antaa hyvin arkisen vaikutelman. Eloisat pakanariitit, joihin on tutustuttu huolella sisältävät villejä ja huolellisesti koottuja kuvia neitseellisestä saaresta, jolle saapuva yrmeä poliisi on pelkkä rasite.
Näyttelijät tekevät vahvaa ja asiallista työtä. Edward Woodward tekee työnsä määrätietoisena Howiena varsin suurella ammattitaidolla. Yrmeä poliisi ei ole mikään miellyttävä henkilö ja hänen vastavoimana toimiva Christopher Lee pääsee osoittamaan Hammer-elokuvien jälkeen todellista taitoaan näyttelijänä. Ryhdikäs, kohtelias, älykäs ja äärimmäisen viisas lordi Summerisle on erinomaisen miellyttävä henkilö, joka suhtautuu uskontoonsa sen vaatimalla vakavuudella.
Anthony Shafferin käsikirjoitus herättää filosofisia mietteitä uskonnon merkityksestä ihmisille ja kulttuurishokista. Syvästi uskonnollisen ja sovinnaisen Howien järkytys saarelaisten epäsovinnaisista rituaaleista on erittäin hyvin kirjoitettu elokuvaan. Taidokas kerronta saa katsojan tuntemaan sympatiaa kaikilla tavoilla roistomaista ja epämiellyttävää henkilöä kohtaan. Taitava johdattelu saa katsojan myös ymmärtämään tekoja, jotka ovat ainakin lain kannalta rikollisia.
Erittäin kekseliäs ja hyvinkin brutaalia kuvastoa hyödyntävä hippiajan elokuva, jonka ideoiden hienous ja näyttelijöiden työ kärsii tökkivästä leikkauksesta.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 09.09.2005
Katsottu: Kotona
Uhrijuhla sai ilmestyessään hävyttömän vähän huomiotta. Ja vähän niin kuin se ei olisi riittänyt, niin koko elokuva oli vähällä tuhoutua elokuvassa alasti näytelleen Britt Eklandin silloisen miehen Rod Stewartin toimesta. Kaiken lisäksi elokuvaa leikattiin alkuperäisestä kaksituntisesta alle puolitoistatuntiseksi filmiksi.
Uskovainen poliisi Neil Howie (Woodward) joutuu kadonnutta tyttöä jäljittäessään eräälle syrjäiselle saarelle. Saaren asukkaat ovat hylänneet kristinuskon ja palvovat pakanajumaluuksia. Heidän uskonnossaan on alastomien tyttöjen tanssia, fallossymboleja ja uhrilahjoja. Tämä kaikki tietenkin järkyttää Howietta.
Elokuva ei sinänsä ole kovin pelottava tai jännittävä, mutta tämä on omalla oudolla tavallaan karmaiseva. Elokuvan tunnelmaa ei luoda tavanomaisin keinoin vaan sitä luodaan muun muassa alastomilla tanssitytöillä ja fallossymboleilla. Varsinkin Britt Eklandin näyttelemän Willowin tanssahtelu alasti ja ihmisryhmän tanssi ja laulu fallossymbolin ympärillä on omituista, mutta hienoa katseltavaa. Myös lopun uhrijuhlakulkue on todella upea.
Ja näyttelijätyökin on todella hienoa. Christopher Lee tekee yhden parhaimmista rooleistaan lordi Summerislena. Hän saa Summerislen tuntumaan todella erikoiselta tyypiltä. Edward Woodward tekee hienoa työtä uskovaisena Neil Howiena. Myöskin Britt Ekland tekee todella hienoa työtä. Hänelle olisi kyllä suonut enemmänkin aikaa leffassa.
Pisteet:
Arvosteltu: 09.09.2005
Katsottu: Kotona
Poliisi Neil Howie (Edward Woodward) saapuu eräällä mystiselle skottilais-saarelle saatuaan Rowan nimisen tytön katoamisperäisestä vihjeen. Saaren kummalliset asukkaat ovatkin epäillyttävää porukkaa ja vaikka he vakuuttelevatkin poliisille, että tyttö ei edes ole olemassa, poliisi huomaa petollisuuden ilmassa. Saarella tapahtuu muutenkin muita omituisuuksia, kuten alastomien naisien tansseja, joista ylpeä uskonmies-poliisi järkyttyy ja saa selville mitä karmivimpia asioita. Lordi Summerisle (Christopher Lee) ja muut saaren asukit eivät tunnu välittävän kristinuskosta tippaakaan vaan palvovatkin aivan muuta. Poliisillekin siitä seuraa järkyttäviä tapahtumia.
Wicker Man tai sitten Suomen älypäiden keksimä Uhrijuhla on yksi maailman aliarvostetuimmista elokuvista ja syy lienee siinä, ettei siinä paljon kauhun elementtejä ilmene. Itsekin pidän tätä paremminkin loistavana trillerinä. Paikoin Wicker Man on myös todella järkyttäväkin. Vaikka elokuvassa ei kauhuilla on siinä rutkaasti järkyttäviä kohtauksia kuten jo aiemmissa arvosteluissa mainittu loppukohtaus, joka on omassa karmivuudessaan yksi ikimuistoisimpia. Robin Hardy on minulle tätä elokuvaa lukematta täysin tuntematon ohjaaja, mutta taitoja ja tyyliä mieheltä löytyy Wicker Manin perusteella. Hyvin hän on saanut melko rankan elokuvansa pysymään kasassa. Käsikirjoituksessakin on tyyliä. Pisteitä Anthony Shafferin nerolle mielikuvitukselle. Kyseinen herra on kirjoittanut mm. Hitchcockin Frenzyn, joka tosin on leimattu yhdeksi Hitchcockin huonoimmaksi elokuvaksi. Mies tekee tämän elokuvan parissa kyllä loistavaa työtä. Varsinkin nerokkaasta ja ihailtavasta loppukohtauksesta Wicker Manille likeni puolikas pallukka.
Kantavaa elokuvan voimaa tuovat myös näyttelijät. Edward Woodward on loistava poliisi Neil Howiena. Varsinkin loppua kohden hänen kykynsä ilmenevät hyvin. Monta muutakin hyvää näyttelijää elokuvasta löytyy, mutta kaikkien yli kohoaa Hammer-filmistäkin tuttu veteraaninäyttelijä Christopher Lee, jonka roolisuoritus Lordi Summerislena on eräs aidoimmista. Hetken jo voisi oikeasti luulla Leetä sekopääksi. Wicker Mania on myös hakuttu ruotsalaisnaikkosen Britt Eklandin kohutusta pomppivasta nakuilusta. Silmänruokaa riittää kyllä muussakin, nimittäin elokuvan kuvauspaikat on uskomattoman kauniisti valittu, erityisesti voisi taitelijan silmä vain ihailla loppukohtauksen kauniita kalliojyrkännettä tai pienen kylän ympäristöä. Huonoja puolia Wicker Manissa ei löydy juuri ollenkaan, mutta pahin taitaa olla kyllä kuvaustyyli joka heikkenee vain joissakin kohdissa, mutta muuten se toimii. Ei mitään vakavaa siis, mutta pahoiteltavaa. Muusiikkikin sopii yllättävän hyvin ja hyräilemään pisti myös lopun uhrijuhlan laulukin.
Suurin syy taisi elokuvan hankkimiseen kuitenkin olla Christopher Lee, joka on yksi maailman parahaimmista näyttelijöistä ja pidän hänen tämänkin elokuvan roolisuoritusta miehen kärkikastina. Miehen hulmuava sekainen tukka ja Leen karmiva ilme saavat aikaan tuon Lordi Summerislen ja Lee onkin yksi Wicker Manin suurimmista plussapuolista. Elokuvan lyhyt pituuskaan ei pääse ollenkaan tylsistymään vaan pitää mukana loppuun asti. Wicker Man on muutenkin todella loistava elokuva, joka kuuluisi nähdä vähintään Christopher Leen takia. Wicker Man ei ole pelottava, mutta karmiva kyllä omalla omituisella tavallaan.
nimimerkki: Mr. Sixpack
Pisteet:
Arvosteltu: 29.04.2005
Katsottu: DVD
Arvostelija
Mr. Sixpack
Vieras
1970-luvun kauhuelokuvat ovat perinteisesti arvostettuja, ja ne ovat saaneet kulttimainetta turhankin paljon. Tästä kulttielokuvien joukosta puuttuu tyystin vuonna 1973 syntynyt brittituotos Uhrijuhla. Uhrijuhla onkin yksi aliarvostetumpia tekeleitä kauhun saralla, vaikka se lyökin tunnelmallaan Manaajan muka-pelottavat pätkät ja teinihysteriaa pursuvat teinikauhuleffat 100-0.
Epäonnea elokuva on kokenut historiallisenkin paljon. Hitchcockillekin juonia väsänneen Anthony Shafferin hienon käsikirjoituksen kohtalona oli päätyä Robin Hardyn ohjattavaksi, mitä suuri yleisö ei ilmeisesti suodattanut. Vielä kun tuotantoyhtiö teki konkurssin kesken kuvausten ja leffan oikeudet joutuivat myyntitavaraksi, oli soppa valmis. Kunnon panostusta uudelta omistajaltaan Uhrijuhla ei koskaan osakseen saanut, ja nykyisen version kerrotaan olevan mm. alkuperäistä n. 40 minuuttia lyhyempi!
Suuri syy Uhrijuhlan vähäiseen arvostukseen on varmasti myös sen tukeutuminen mystisyyteen: itse kauhulla ei mässäillä, vaan pelko leijuu muusta maailmasta eristyneen yhteiskunnan yllä. Kuuluisaa yössä heilahtavaa veistä tai edes yliluonnollista murhaajaa ei nähdä, mutta mieliin painuvaa trilleritunnelmaa senkin edestä.
Vakaasti uskova poliisi Neil Howie (Edward Woodward) saapuu kaukaiselle skottisaarelle saatuaan vihjeen nuoren Rowan-tytön katoamisesta. Nopeasti hän huomaa saaren tunnelman pahasti vääristyneeksi, ja vaikka kylän asukit vakuuttelevat, ettei kyseistä pikkutyttöä edes ole olemassa, Howie jatkaa ongelman tutkimista. Vyyhti kiertyy pikkuhiljaa poliisin ympärille, ja uskonmiehen hermoja koetellaan mm. Lordi Summerislen (Christopher Lee) itsepäisyydellä ja hänen johtamansa yhteisön julmilla teoilla. Howieta yrittävät houkutella puoleensa myös alkukantaisten rituaalien tahdissa tanssivat alastomat naiset, joista kuuluisampana ja kohutumpana tanssahtelee ruotsalaisblondi Britt Ekland.
Loppuratkaisu on yllättävä ja järkyttäväkin. Virkavaltaa huiputetaan pahemman kerran, ja roolit kääntyvät päälaelleen. Joukkokiihko yltyy niin, että viimein kolkoissa maisemissa pelätty uhrijuhla saa luvan alkaa.
Pisteet:
Arvosteltu: 23.03.2004
Katsottu: Kotona
Löysin The Wicker Man elokuvalta ja Iron Maidenin Brave New World levyltä löytyvän The Wicker Ma -kappaleen väliltä yhteyden: kummatkin ovat loistavia. Uhrijuhla on siis loistava elokuva, kulttifilmi joka jokaisen tulisi nähdä jo Christoper Leen mahtavan roolisuorituksen takia.
Uskonnollinen poliisi Neil Howie (Woodward) saapuu pienelle Skotlantilaiselle saarelle etsimään kadonneeksi iloitettua teinityttöä, ja saa heti huomata ettei hän olekkaan millä tahansa saarella. Asukkaat uskovat nimittäin aivan omiin uskontoihinsa, eivätkä piittaa pätkääkään kristinuskosta, mihin Howie uskoo enemmän, kuin itseensä. Howie on shokissa nähtyään sen mitä lapsille opetetaan koulussa ja huomattuaan, että baari on auki yliaikaa. Hän saa myös todistaa, kuinka nämä kummalliset ihmiset viettävät suurta kevätjuhlaa Lordi Summerislen (Lee) johdolla.
Uhrijuhla on yksi kaikkien aikojen varmasti aliarvostetuimpia kauhuelokuvia, johtuen varmaankin siitä, että se ei olekkaan aivan perinteistä kauhua. Tässä elokuvassa ei tapahdu yliluonnollisuuksia, ei mässäillä verellä ja kaikki olennainen tapahtuu kirkkaassa päivän valossa.
Katsoin tämän elokuvan vain, koska olen Iron Maiden fani, mutta yllätyin kun tajusin tämän elokuvan olevan mahtava. Uhrijuhla on nimittäin monella tavalla ainutlaatuinen elokuva ja sen jokainen kohtaus (etenkin loppuratkaisu) syöpyy katsojan mieleen niin, ettei se lähdes sieltä millään liuottimella!
nimimerkki: BatDeamon
Pisteet:
Arvosteltu: 04.12.2003
Katsottu: Kotona
Arvostelija
BatDeamon
Vieras
