Kaasuvalo on elokuva, jota ei jostain syystä tunnu oikein löytyvän mistään. Onnistuin lopulta saamaan käsiini tämän ja tietenkin se piti heti katsoa.

Kyseessä on 1940-luvun trilleri ja sellaisenaan varsin toimiva. Toki elokuva näyttää kovin vanhalta, koska sitä se onkin, ja myös jotkut juonelliset seikat ovat hieman epäuskottavia. Psykologisesti leffa on kuitenkin loistava eikä teemaltaan lainkaan vanhentunut.

Juoni on hyvin simppeli: Mies pikarakastuu naiseen, ja päästyään vihille alkaa pian manipuloida tätä kieroilla tavoilla saadakseen naisen luulemaan tulleensa hulluksi - eli nimensä mukaisesti "kaasuvalottaa". Ulkopuolisille mies hokee vähän väliä, että "vaimoni ei voi hyvin", millä hän selittää sen, ettei vaimo juuri poistu kotoa.

Katsoja toivoo koko ajan, että nainen vain luottaisi järkeensä, mutta se on aika vaikeaa, kun kotiapulaisista toinen on ilkeä ja toinen melkein kuuro, eikä naisparka muita paljoa edes tapaa.

Elokuva on hyvin tiheätunnelmainen alusta loppuun. Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä kautta linjan. Suosittelen kaikille laadukkaiden jännäreiden ystäville.

Varsin mainio murhamysteeri, jossa loistocasting ja tunnelma kohdillaan. Jossain vaiheessa murhaajan saattaa ehkä arvata, mutta se ei vie katsomisnautintoa. Hetki meni ennen kuin totuin Daniel Craigin amerikkalaisaksenttiin, mutta loppua kohden sekään ei enää häirinnyt.

Ana de Armas esittää pieteetillä ikonista Marilyn Monroeta. Elokuvan aihe on kiinnostava, mutta valitettavasti toteutus jää latteaksi. Tätä katsellessa alkaa kieltämättä tuntua, että alkuperäisten Marilyn-leffojen (mm. Herrat pitävät vaaleaveriköistä, Kesäleski, Piukat paikat) tunnelma menee pilalle: Näinkö paljon Marilyn tosiaan vihasi työtään ja kärsi jatkuvasti kuuluisuuden kiroista?

Elokuva ei ole tietenkään dokumentaarinen, mutta silti se ärsyttää: Marilyn itkee lähes joka kohtauksessa, kuvauksen unenomaisuus alkaa nukuttaa, ja jossain vaiheessa leffaa toivoo, että tulisipa lopputekstit jo.

Leffa on varsin ylipitkä. Kohtauksia tiivistämällä siitä olisi saanut lyhyemmän ja kenties kiinnostavamman. Olisin saksinut elokuvasta pois ainakin vastenmielisen kohtauksen presidentti Kennedyn kanssa, samoin kuin abortteihin ja keskenmenoihin viittaavat, kiusallisen alleviivaavat sikiökohtaukset. Marilynin tahatonta lapsettomuutta olisi voinut kuvata hienovaraisemmin ja kauniimmin.

Kokonaisuutena leffa on tylsä, lattea ja masentava. Marilynista olisi varmasti voinut saada aikaan paljon paremmankin elokuvan.

Syke-sarjaa on tähän mennessä esitetty jo 12 kautta. Osa sarjan henkilöistä on luonnollisesti jo ehtinyt vaihtua, mutta osa on vielä alkuperäisiä hahmoja. Aikaisempina kausina keskeisenä henkilöhahmona esiintynyt sairaanhoitaja Iiris (Iina Kuustonen) on nostettu Syke - hätätila -elokuvan pääosaan. Miespääosaa esittää Riku Nieminen, jota ei sarjassa ole nähty.

Alkuun Syke-leffa muistuttaa kovasti sarjaa: Ensihoito kiidättää traumapolille äkillisesti sairastuneita ja onnettomuuteen joutuneita, kunnes yhtäkkiä polilta katkeavat sähköt. Selviää, että kyseessä on yllättävä ja ennennäkemätön kyberhyökkäys. Tämäpä erikoista!

Seuraa elokuvan epäuskottavin ja typerin, mutta myös ennalta-arvattavin osuus, josta en viitsi enempää mainita, etten tulisi spoilanneeksi elokuvan juonta. Sanotaanko nyt vaikka niin, että naurunpyrskähdyksiltäkään ei välty, sen verran makaaberiksi meno yltyy.

Jännitystä kyllä löytyy, ja sen turvin leffan jaksaa katsella loppuunkin. Myös näyttelijät tekevät ihan hyvää ja varmaa työtä. Juonen typeryys ja käsikirjoituksen onnahtelu saa valitettavasti itse elokuvallisen kokemuksen latistumaan pannukakuksi.

Mark Bellison elää maailmassa, jossa kukaan ei osaa valehdella. Yhtenä päivänä hän itse jostain syystä keksii tämän taidon eikä mikään ole enää sen jälkeen entisellään.

Leffa on hyvin rickygervais-tyylinen, eli musta huumori vyöryy kaiken ylitse. Sanottakoon, että pidin enemmän Netflix-sarja After Lifesta kuin tästä, mutta hauska ja oivaltava tämäkin on. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvän mielen elokuva.

Pienimuotoinen ja simppeli jännäri tavallisesta miehestä, joka ohittaa normaaliin tapaan maantiellä rekan. Mutta tämä rekkakuski ei annakaan itseään noin vain ohittaa. Alkaa lähes puolitoistatuntinen kissa-hiirileikki, jossa mystinen säiliöauto jahtaa henkilöautoa takuuvarma jyrääminen mielessään. Mies yrittää selvittää kuskin henkilöllisyyttä ja pyytää apua, mutta turhaan: Kukaan ei tunnu uskovan häntä, ja lisäksi säiliöauto kuskeineen on vain niin sinnikäs ja murhanhimoinen.

Vaikka elokuvassa periaatteessa tapahtuu kovin vähän, ei sitä tylsäksi voi syyttää. Leffa ei ole juuri vanhentunut viidessäkymmenessä vuodessa. Lopputuloksena on oikein näppärä ja otteessaan pitävä jännäri.

Todella kaunis ja sydäntäsärkevä elokuva olematta kuitenkaan sentimentaalisen siirappinen tai liian masentava. Anthony Hopkins tekee todellakin Oscarin arvoisen suorituksen muistisairaana, oikukkaana isänä. Parhaan katselukokemuksen saa, ellei tiedä elokuvan juonesta mitään etukäteen. Silloin pääsee parhaiten isän mielenmaisemaan sisälle. Pakahduttava, pienimuotoinen ja hiljainen elokuva, jonka aikana ei kannata rapistella karkkeja tai poppareita. (Huom! Ei teineille.)

Mitä hemmettiä tää on olevinaan? Ajatus putkahtaa mieleen useamman kerran elokuvaa The Cabin in the Woods katsellessa. Ensin leffa vaikuttaa tuikitavalliselta teinikauhusäikyttelyltä, täynnä kliseisiä ja toinen toistaan ohuempia henkilöhahmoja. Sitten elokuvan varsinainen juoni lävähtää ilmoille ja alkaa kierojen ja sairaiden tapahtumien sarja.

Valitettavasti elokuva ei ole vähääkään pelottava, yllätyksellinen eikä kiinnostava. Missään vaiheessa ei jännitä, lähinnä ärsyttää ja jossain kohtaa hieman huvittaa. Suurimmaksi osaksi on ihan sama, kuka kuolee ja miten, koska hahmojen kohtalo ei yksinkertaisesti nappaa. Kaikki psykologisen trillerin tai kauhuleffan tunnelma loistaa poissaolollaan. Jäljelle jää pösilö toiminta ja zombiesplatter.

Kauhean vaikea ymmärtää, kuka tästä oikein tykkäisi. Olen nähnyt sekä piinaavia että huvittavia kauhuleffoja, mutta The Cabin In The Woods on vain puuduttava ja typerä. Puoli pojoa lisää voin antaa Richard Jenkinsin sekä minimaalisen selittelyroolin tekevän Sigourney Weaverin suorituksille. Muuten tämä on yhden tähden tekele.

Teräsleidit on harmillisen kehno elokuva. Leffan perusidea on hyvä ja näyttelijät ovat vahvoja ammattilaisia, minkä vuoksi tulee odottaneeksi nokkelaa ja viihdyttävää komediahetkeä. Mutta ei, joko Pamela Tola ei hallitse ohjausta, tai sitten homma on jo kässärivaiheessa levinnyt käsistä. Elokuvaa katsellessa pystyy arvaamaan, että tässä kohtaa kuuluisi nauraa, harmi kun ei naurata.

Lopputuloksena on hajanainen, väkinäinen ja kovin levälleen jäävä tuotos, joka ei onnistu viihdyttämään - ainakaan, jos ei tunne olevansa leffan kohdeyleisöä. Kuka sitten on? Ehkä joku elämäänsä kyllästynyt ja muutosta kaipaava rivosuinen mummukka, tosielämän Vanha nainen hunningolla?

Castingille krediitit, mutta itse leffa on valitettavasti aikamoista huttua.

Juice oli sanoittajamestari, jonka kynästä on peräisin lukematon määrä suomihittejä. Jokainen tuntee varmasti ainakin muutamia Juicen biisejä, kuului mihin ikäryhmään tahansa.

Riku Nieminen muistuttaa ulkoisesti paljonkin 1970-luvun Juicea, ja onkin parhaimmillaan elokuvan alkupuolella. Tunnettuja hittibiisejä soi läpi elokuvan, ja Nieminen tulkitsee ne tyylikkäästi omalla äänellään.

Iida-Maria Heinosta haluaisin kehaista myös. Hän on hyvin uskottavan oloinen rakastuneena, mutta myös turhautuneena tyttöystävänä/ vaimona. Totisena ja vähäeleisenä hän tuo mieleen hieman Kaurismäki-elokuvat.

Ihmettelen hieman, miksi sekä Harri Rinne että Juice kuvataan elokuvassa niin ikävinä ihmisinä. Erityisesti Rinteen pilkkaaminen liveyleisön edessä aiheuttaa inhottavan olon. Toisaalta henkilöelokuvissa hahmo nostetaan usein jalustalle, mutta tässä jakkara suorastaan potkaistaan pois alta. Edes hellä kohtaus isän ja vastasyntyneen tyttären välillä ei saa enää tuntemaan sympatiaa leffa-Juicea kohtaan.

Juicesta olisi saanut tehtyä paremmankin elokuvan. Lopputekstitkin hyppäävät päälle ihan yllättäen. Kyllä tämän kertaalleen katsoo, mutta sen enempää ei leffasta irtoa.
Siksi:

Zac Efron esittää uskottavan oloisesti sarjamurhaaja Ted Bundya, jonka syyllisyys superraakoihin surmiin alkaa näyttää ilmiselvältä. Kaikki eivät kuitenkaan halua uskoa tämän hurmaavan miehen hurjia tekoja. Tyttöystävä Liz toivoo vuosien ajan kaiken olevan vain väärinkäsitystä.

Elokuva on mukaansa tempaava, mutta ei kuitenkaan hirveän erikoinen. Kannattaa se kuitenkin katsoa, jos sarjamurhaajateema kiinnostaa. Verta ja splatteria ei ole luvassa, joten sitä ei tarvitse pelätä. John Malkovich oikeudentajuisen tuomarin roolissa on virkistävä valinta.

Hanttihommiin kyllästynyt nuori mies Joe (Voight) matkustaa New Yorkiin helpon rahan perässä ja ilmoittaa ryhtyvänsä rattopojaksi. Hän törmää sattumalta rampaan Ratsoon (Hoffman), joka lupaa alkaa Joelle manageriksi. Tästä syntyy kummallinen, mutta sydäntäsärkevän riipaiseva ystävyys, kun Joe ja Ratso yrittävät tulla toimeen kaupungissa, joka tuntuu olevan täynnä pelkkiä ryöstäjiä ja hyväksikäyttäjiä.

Keskiyön Cowboy on takuuvarmaa laatudraamaa alusta loppuun. Sekä Jon Voight että Dustin Hoffman vetävät roolinsa tyylikkäästi ja kunnialla maaliin. Samana toistuva musiikki tukee hienosti tarinaa ja loppukohtaus tirauttaa kyyneleen varmasti kovemmaltakin kaverilta.

Suosittelen.

Jos olet sentimentaalisella tuulella ja mielesi tekee itkeä tirauttaa, katsele tämä elokuva. Hachiko - tarina uskollisuudesta on varmasti yksi maailman surullisimmista leffoista. Erityisesti se vedonnee koiran omistajiin. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mikä tekee siitä entistäkin riipaisevamman. Miten uskollinen voi koira ollakaan!

Joaquin Phoenix on yksi tämänhetkisistä lempparinäyttelijöistäni, eikä vähiten ilmiömäisen Joker-elokuvan pääroolin vuoksi. You Were Never Really Here vaikuttaakin aluksi hyvin kiinnostavalta ja odotin siltä paljon.

Phoenix tekee tässäkin leffassa äärimmäisen tyylikkään roolisuorituksen. Valitettavasti itse elokuvan juoni on jotenkin sekava ja hajanainen. Mahdollisesti tipahtelin itse kärryiltä, tai sitten käsikirjoitus on vain poukkoileva ja kummallinen. Tunnelma on aluksi melko hidas. Leffan edetessä väkeä alkaa kuolla ympäriltä hengästyttävää tahtia motiivien jäädessä hieman hämäriksi. Väkivalta on raakaa ja sitä on paljon, veri roiskuu, tyttö pitää pelastaa ja muut tappaa, mutta mitä sitten tapahtuu?

En kaivannut mitään onnellista loppua, mutta jotain selkeyttä kyllä. Hajanainen kokonaisuus heikentää katselukokemusta. Harmi, koska elokuvalla olisi ainekset paljon parempaan.

Katsastusta pidetään ilmeisesti jonkinlaisena kulttileffana, mutta luultavasti siitä nauttiakseen pitäisi kuulua kohderyhmään. Tämä on selkeästi miehille suunnattu. Itse pitkästyin leffaa katsellessa, vaikka kestoa sillä on alle tunti. Hauskoiksi tarkoitetut sekoilukohtaukset, kuten nakkikioskin myyjän nöyryyttäminen, aiheuttavat vain kiusaantuneen olon. Vesa Vierikko tekee vakuuttavan roolityön, Sulevi Peltolakin ihan kelvollisen, mutta koska käsikirjoitus ei vakuuta, en voi antaa kovin kummoisia arvosanoja tälle tuotokselle.

Kurkkuani alkoi kuristaa jo elokuvan alkumetreillä, niin taidokkaasti Joaquin Phoenix esittää yksinäistä, väärinymmärrettyä ja päästään vialla olevaa klovnia. Hän haluaisi vain olla menestynyt stand up-koomikko, tavata jonkun kivan tytön ja huolehtia äidistään, mutta todellisuus on kaukana haavekuvista. Haaveiluosiot tuovat hieman näennäistä lohtua muuten hyvin synkkään elokuvaan. Kaiken kaikkiaan Joker on synkkä, ahdistava, mutta riipaisevan kaunis kuvaus rappeutuvasta yhteiskunnasta sekä yksinäisyydestä.

Täydet

Tarantino on viime vuosina suoltanut enemmän tai vähemmän rasismiaiheista, hieman epätasaista tuotantoa. Tämä elokuva edustaa pitkästä aikaa miehen onnistunutta osastoa. Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat suorastaan herkullinen pari menestyksestä haaveilevana näyttelijänä ja tämän avuliaana managerina. Leffassa on paljon viitteitä tositapahtumiin, luonnollisesti herra Tarantinon värikynää käyttäen.

Aina ei kannata tehdä leffoille jatko-osia, ainakaan sitä kolmatta tai neljättä. Napapiirin sankarit -sarja on tästä taas hyvä osoitus. Janne haluaisi lähteä retriitinomaiselle matkalle ripotellakseen ystävänsä tuhkat tunturiin, mutta mukaan änkeää tietenkin ylimääräistä porukkaa ja kaaos on valmis. Harmi, että tästä jatko-osasta puuttuu kaikki huumori ja hauskuus. Sähellykset saavat katsojan vain kiemurtelemaan myötähäpeästä ja "sienikohtaus" on liikaa kenelle tahansa. Vitsit tuntuvat irrallisilta ja turhilta ja koko tarina melkoisen epäuskottavalta kaikin puolin. Toivon todellakin, ettei lisäjatko-osia enää tule.

Synkkä ja ahdistava, mutta samalla hyvin uskottava kuvaus Liljasta, joka köyhyyden ja näköalattoman elämäntilanteensa vuoksi ajautuu prostituutioon. Elokuvassa ahdistus on käsinkosketeltavaa eikä kehenkään voi luottaa. Ainoa Liljan elämää pystyssä pitävä henkilö on muutamaa vuotta nuorempi pikkukaveri Volodja. Loppu on lohduton, mutta ainoa oikea. Vaikuttava elokuva, jota en halua nähdä toistamiseen.

Minun on joskus vaikea suhtautua neutraalisti rasismia käsitteleviin elokuviin, koska ne sortuvat liian usein alleviivaamaan ja saarnaamaan. Asettelu on se, että musta mies on hyvis ja valkoinen pahis.

12 years a Slave -leffassa asetelma on luonnollisesti tämä, mutta alleviivaavuus ja saarna puuttuu ja se on ehdottoman hyvä asia. Katsoja saa rauhassa ahdistua tai olla ahdistumatta, tunteita ei pakoteta.

Ja onhan Michael Fassbenderin esittämä Edwin Epps aivan kaamea, mielivaltainen rasisti, ja ruoskintakohtaukset todella inhottavaa katseltavaa. Pääosassa häärivä Chiwetel Ejiofor on roolissaan erittäin vahva ja uskottava, hän kannattelee elokuvaa. Muut näyttelijät tekevät niinikään hyvät suoritukset.

Steve McQueenin ohjaus on takuuvarmaa, tarina tulee selväksi ja kantaa loppuun asti. Loppukohtaus on varsin liikuttava.
Vahva elokuva, suosittelen.

Bohemian Rhapsody kertoo Queenin tarinan 70-luvun alusta 80-luvun puoleenväliin. Rami Malek tekee jäätävän hienon suorituksen bändin solisti Freddie Mercuryna. Muutkin bändin jäsenet muistuttavat yllättävän paljon esikuviaan. Musiikki soi upeasti elokuvateatterin salissa. Itse tarina ja draamankaari ei valitettavasti aivan yllä musiikkikohtausten tasolle. Olisin halunnut liikuttua myös tarinasta. Jos Queenin tuotanto uppoaa, tämä kannattaa kuitenkin ehdottomasti katsastaa.
+

Matthew McConaughey on nimiosassa jännitysdraamassa, jossa poikakaksikko löytää sattumalta puuhun päätyneen veneen ja sen liepeiltä etsintäkuulutetun miehen. Leffassa on ainekset kunnon jännäriin, mutta jännitys ei kuitenkaan pääse tihentymään äärimmilleen. Poikakaksikosta tulee äkkiseltään mieleen Stand By Me, mutta elokuva jää selkeästi nuoruusvuosieni lempileffaa vaatimattomammaksi.

Osa roolihahmoista jää valitettavan turhiksi ja yksioikoisiksi, myös kostotarina sivuhenkilöineen on paikoin jopa koominen - eräs kohtaus purskauttaa suorastaan röhönaurun. Ihan ookoo leffa on kuitenkin kyseessä. Karismaattinen McConaughey tämäntyyppisissä rähjärooleissa ilahduttaa minua joka kerta.

Oma maa on Markku Pölösen ohjaama romanttinen draama. Odotin näkeväni kaunista ja vahvaa sodanajan kuvausta, mutta jouduin hieman pettymään. Pölönen rakentaa hienosti tunnelmia kuvauksen ja musiikin avulla, mutta itse draama jää hieman puolivillaiseksi. Näyttelijöistä niin pää- kuin sivuroolien esittäjät tekevät takuuvarmaa työtä, mutta jokin on pielessä. Ehkä käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista: Tarina ontuu siellä sun täällä, ja Pölönen oikoo mutkat suoriksi kuin taikuri, joka taikasauvaansa heilauttaa: Simsalabim - ja kaikki yhtäkkiä järjestyy!

Pohjois-Karjalan jylhiä maisemia katsellessa sielu lepää, joten kyllä tämän ääressä viihtyy, vaikka miksikään merkkiteokseksi Oma maa ei yllä.

Tyttö nimeltä Varpu on hieman hämmentävä, mutta kuitenkin positiivisen olon jättävä elokuva. Paula Vesala äitinä ja Linnea Skog tyttärenä ovat rooleissaan oivallisia. Sivuosissa on onnistuttu hyvin lukuunottamatta Varpun "viiden minuutin poikaystävää", jonka ulosanti on harmillisen tönkköä ja hahmo muutenkin epäuskottava.

Autolla ajaminen on turhan keskeinen teema leffassa, jossa lapset ovat vasta 12-vuotiaita (vaikka muiden kuin Varpun ikää ei taidettu mainita), mutta onnistunut loppu pelastaa paljon.

Kun jollekin leffalle tulee jatko-osa, se on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ensimmäistä osaa heikompi. Tällä kertaa poikkeus osuu kohdalleen: Iloisia aikoja, Mielensäpahottaja on huomattavasti kutkuttavampi ja hauskempi kuin neljä vuotta aiemmmin ilmestynyt ensimmäinen MP. Pääosan esittäjä on vaihtunut Antti Litjasta Heikki Kinnuseen, muttei Kinnunen ainakaan edeltäjälleen häviä.

Satu Tuuli Karhu on piristävä nuori kasvo, ja nousee elokuvan päärooliin yhdessä Kinnusen kanssa. Kaksikon kohtaukset ovat herkullisia, hauskoja ja paikoin liikuttavia. Myös sivuroolit toimivat. Joni Volasen rooli ilkeänä isänä/ poikana ja Ilkka Forss tämän sovittelevana veljenä nasahtavat kohdilleen. Juoni etenee hyvin eikä polje paikoillaan missään vaiheessa. Elokuva pistää itkettämään ja seuraavassa hetkessä naurattamaan, välillä jopa yhtä aikaa. Sydämellinen pläjäys.

Härmä-elokuva vuodelta 2012 on jostain syystä jäänyt minulta katsomatta, vaikka sitä on telkkarissakin esitetty, mutta nyt ajattelin korjata asian. Kyseessä on 1800-luvulle sijoittuva puukkojunkkarikuvaus, ja mielestäni suht onnistunut. Musiikki ja kuvaus on hyvin kaunista. Julmaa Eskoa esittävä Mikko Leppilampi on roolissaan todella kylmäävä, ja rakastavaisina oikean elämän pari Pamela Tola ja Lauri Tilkanen suoriutuvat hekin hienosti, pienempiä sivuosia yhtään väheksymättä. Itse tarina ei ole järin omaperäinen, minkä vuoksi tähtiä ei irtoa enempää, mutta musiikki, kuvaus ja tunnelma ovat hyvinkin kohdallaan ja paikkaavat paljon. Leppilammen väkevää roolisuoritusta ei voi kuin ihailla.

Tapanani on ollut katsastaa Tarantinon leffat, ellei elokuvateatterissa, niin viimeistään telkkarista tullessaan. The Hateful Eight kuului jälkimmäiseen joukkoon. Alku onkin varsin lupaava, kun talvista myrskyä pakoon laukkaa kuuden hevosen vetämät vankkurit kyydissään melko arveluttavaa porukkaa. Kun kämpille päästään, meno on vielä suht leppoisaa, vaikka koolle päätyneiden välille alkaakin muodostua yhtä sun toista skismaa.

On sanottava, että vaikken leffaverta ja -väkivaltaa pelkääkään, meno muuttuu turhan voimakkaasti splatterin suuntaan. Samuel L. Jacksonin hahmon ´Ammu minut, koska kerron näin karmean tarinan´ -horina on vastenmielisyydessään sitä luokkaa, että siitä olisi joutanut jättää ainakin 2/3 leikkaajan pöydälle.

Kieltämättä tämä on suht huono, ainakin Tarantinon leffoista kehnoin, lisäksi kaamean ylipitkä. Harmi, koska pidin vielä Djangosta. Casting on mahtava, samoin musiikki, niistä pojot. Äijän aiempi tuotanto hakkaa nämä uusimmat 6-0. Tarantinon leffat ovat muutenkin viime aikoina olleet niin alleviivaavan musta-valkoisia (ymmärtänette mitä tarkoitan), että jokin uusi aihe voisi piristää.

Aku Louhimiehen elokuvat ovat usein synkkiä, kuten Eero Ahon tähdittämä 8-pallo. Siksi jännitin, miten jaksaisin katsella kolme tuntia pelkkää sodan melskettä ja ankeutta, mutta pääsin yllättymään positiivisesti. Vaikka Edvin Laineen toteutus on kepeämpi, ei huumoria ole täysin unohdettu tästäkään versiosta. Monet repliikit toistuvat tuttuina, perustuuhan elokuva Väinö Linnan romaaniin.

Toinen huoleni oli se, kuinka suhtautuisin ns. Putous-näyttelijöihin vakavassa elokuvassa. Sekään ei yllättäen vaivannut. Niin Aku Hirviniemi Hietasena kuin Jussi Vatanen Koskelana ei häirinnyt katselukokemustani, vaan kumpikin suoriutuu roolistaan täysin uskottavasti. Louhimiehen luottomies Eero Aho sankarillisena Antti Rokkana on täysin omaa luokkaansa.

Joku keksi kritisoida Louhimiehen Tuntematonta siitä, että naiset ovat niin pienessä roolissa. Minusta oli varsin ilahduttavaa nähdä meikitön ja vähäeleinen Paula Vesala Rokan Lyyti-vaimona kotipuolessa. Nämä kotikohtaukset ovat niinikään elokuvan koskettavimpia. Myös Kariluodon (Johannes Holopainen) morsianta Sirkkaa (Marketta Tikkanen) kuvataan kauniisti. Petroskoin Veruska (Diana Pozharskaya) vaikuttaa verevältä ja seksikkäältä verrattuna Laineen versioon.

Louhimies kollegoineen on mielestäni tehnyt hienosti kunniaa niin Linnan alkuperäisteokselle kuin 100-vuotiaalle Suomelle. Hän on poiminut kirjasta keskeiset kohtaukset, valinnut näyttelijät onnistuneesti ja keskittynyt niin toiminta- kuin henkilöohjaukseen tarkasti. En keksi elokuvasta äkkiseltään valittamista. Vasta puoli tuntia ennen loppua vilkaisin kelloakin ensimmäisen kerran.

Hyväntuulinen elokuva vakavasta aiheesta. Joseph Gordon-Levitt tekee mainion roolin syöpään sairastuneena nuorena miehenä, joka yrittää jatkaa elämäänsä yhtä optimistisesti kuin ennen sairastumistaan. Se ei ole helppoa, kun lääkäri antaa hänelle tasan fifty-fifty mahdollisuudet selvitä, ja tyttöystäväkin päättää reagoida syöpäuutiseen hieman erikoisella tavalla.
Tämäntyyppiset elokuvat tuppaavat toistamaan itsestäänselvyyksiä, mutta 50/50 sisältää myös muutamia koukkuja ja herkullisia kohtauksia. Loppua ei parane mennä etukäteen paljastamaan, vaan annetaan katsojien jänskätä sitä ihan itse.

I love you Phillip Morris on kepeä draamakomedia, joka edustaa lajityyppiään varsin hyvin. En tiennyt leffasta juuri mitään etukäteen, joten kaikki juonenkäänteet lävähtivät yllättäen eteen.

Ehkä käsikirjoitus olisi voinut olla hieman vähemmän sekava. Nyt on ympätty vähän liikaa sinänsä pienimuotoiseen tarinaan. Kumpikin päähenkilöistä vetää roolinsa hienosti. Ewan McGregor nimiroolissa on välillä suorastaan riipaisevan suloinen ja Jim Carrey osaa tällä kertaa olla vähintään puolivakava.

Mitään elämää suurempaa on turha odottaa, mutta kyllä tämä ihan katselemisen arvoinen pätkä on, ellei satu kärsimään sellaisesta vaivasta kuin homofobia.

Katsellessani tätä komeaa, äänimaisemaltaan ja kuvaukseltaan varsin toimivaa sotaelokuvaa leffateatterissa, mietin kuumeisesti, mikä tässä on vialla, kunnes keksin: Elokuvasta puuttuu kokonaan draama.

Sotaa vain kuvataan, mutta henkilöhahmoja ei avata millään tavoin, jolloin tapahtumat tai roolihahmojen kohtalot eivät myöskään kosketa. Tämä tuskin on mikään vahinko, vain erilainen tapa kuvata. Luulen, että draaman täydellinen puuttuminen nakertaa aika monen katsojan katselunautintoa. Lopputulos on tunteeton, kylmä ja ontto.

Do The Right Thing -leffassa ei tapahdu paljoakaan. Porukka soittaa kilpaa suutaan helteisessä Brooklynissä, yksi soitattaa mankkaansa niin, että meinaa otsasuoni poksahtaa päästä, toinen yrittää tienata leipänsä, kolmas änkyttää ja jankuttaa loputtomiin. Ymmärrän kyllä leffan pointin - rasismi ja silleen, mutta loppujen lopuksi leffa on minusta jokseenkin tylsä ja raskas, aivan kuin helteinen päivä, josta se kertoo. Toisaalta alleviivataan hieman liikaa, toisaalta ei avata sen suuremmin mitään. Motiivit väkivallalle ovat jotain käsittämättömän typerää - niinkuin tietysti tosielämässäkin.

Spike Lee ohjaa ja vetää samalla uskottavan roolin kahteen suuntaan kumartelevana ja pyllistelevänä kaverina. Pitäisi olla omien puolella, mutta toisaalta ei saisi potkujakaan ottaa, kun rahaa tarttee. Parasta leffassa ovat ehkä kuitenkin lopun kommentit ennen lopputekstejä. Niissä se todellinen järki piilee.
-

Voiko kuolemisesta kertova elokuva olla kepeä? Ilmeisesti voi, koska katsoin juuri sellaisen. Ihana Kate Hudson hymyilevine silmineen sopii tähän leffaan täydellisesti. Hänen roolihahmonsa Morgan on kaunis riutuvanakin, eikä menetä koskaan elämänuskoaan, vaikka tietää elämänsä olevan lopuillaan. Gael Garcia Bernal lääkärinä on syötävän söpö, mutta jää säteilevän Hudsonin varjoon. Kathy Bates on äidin roolissaan vakuuttava. Leffa on omaan makuuni hieman liian kepeä. Olisin halunnut liikuttua vähän, tirauttaa edes pienet itkut, mutta jopa loppu on väritelty niin iloisin värein, että kyyneleet jäivät tulematta.

Samoin kuin Terrence Malickin elokuva The New World, myös The Tree of Life käynnistyy hy-vin hi-taas-ti. Joku perheen lapsista on kuollut, mutta miten ja miksi, se sivuutetaan täysin. Tässä vaiheessa elokuvaa vaivutaan unenomaiseen tunnelmaan, vellotaan sameassa surussa, uidaan syvissä vesissä, tavataan dinosaurus ja hätistellään nopeasti kyllästyvät katsojat pois elokuvan ääreltä.
The Tree of Life on kaunis, herkkä, julma, outo, kummallinen, unenomainen, surullinen, vahva. Tylsä? Ehkä sitäkin, mutta jos pystyy uppoutumaan sen kauniiseen tunnelmaan ja nauttimaan upeasta kuvauksesta, elokuva kantaa loppuun saakka. Toiminnan ystävien kannattaa tosin kiertää tämä leffa kaukaa.

Joaquin Phoenix on todellisessa pääosassa tässä scifidraamassa, sillä hän on jokaikisessä kohtauksessa esillä. "Vastanäyttelijänä" hänellä toimii pelkässä ääniroolissa Scarlett Johansson muiden jäädessä pikkuruisiin sivuosiin. Juonesta ei parane lähteä sen enempää kertomaan, mutta sanottakoon, että jos on tullut nähtyä Being John Malkovich ja Adaptation, niin samalta ohjaajalta voinee odottaa samanhenkistä tuotosta. Siitä huolimatta Her ei ole erityisen monimutkainen leffa. Kärryillä pysyy kyllä, jos ei ala ylianalysoimaan tekoälyä ja sen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia.

The Paperboy vaikuttaa alusta asti varsin kiinnostavalta jännäriltä. Roolitus on onnistunut: Nicole Kidman, Matthew McConaughey, John Cusack, Macy Gray ja Zac Efron saavat jokainen hahmoistaan paljon irti. McConaughey vakuuttaa minut joka kerta synkissä rooleissa esiintyessään, eikä tämä leffa tee poikkeusta. Nicole Kidman on myös aivan nappivalinta.

Jos kuuluu kohderyhmään, voi keskinkertainen elokuva muuttua omissa silmissä lähes mestariteokseksi. The Best Exotic Marigold Hotel kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat luultavasti ansioituneita, mutta eivät pysty tekemään minuun katsojana vaikutusta, koska minkäänlaista kosketuspintaa ei löydy. Valitettavasti tämä ei kolahtanut, vanhempaan väkeen ehkä.

Eihän tätä nyt vakavalla naamalla voi katsella. Jos ei missään kohtaa naurata, niin jo on kumma! Varsinaisena toimintatrillerinä tai kauhuleffana Snakes on a Plane on kieltämättä säälittävän surkea. Välillä ihmetyttää, miksi Samuel L. Jackson on mukana, mutta onneksi on, koska hänen ansiostaan leffan jaksaa juuri ja juuri katsella loppuun. Jospa Samppa on suostunut mukaan sillä ajatuksella, että leffa on täysin kieli poskessa tehtyä tuubaa alun alkaen. Oli miten oli, niin kyseessä on pläjäys aivotonta kertakäyttöviihdettä, jossa odotukset kannattaa jo lähtökohtaisesti asettaa kellariosastoon, vaikka leffa yläilmoihin sijoittuukin.

Sattumalta aloin tätä katsomaan, ja sen verran sähäkästi leffa alkoi, etten malttanut lopettaa kesken. Halle Berry esittää hätäkeskuksen puhelinvastaaja Jordania, joka tekee vakavan virheen ja joutuu pitkäksi aikaa lähes työkyvyttömäksi sen vuoksi. Kun tulee toinen samankaltainen puhelu, Jordanin on pakko kohdata traumansa ja yrittää auttaa soittajaa.
Vaikka elokuva ei ole mikään omaperäisyyden tai uskottavuuden riemuvoitto, niin jännitys pitää otteessaan koko puolitoistatuntisen ajan aina yllättävään ja erikoiseen loppuratkaisuun saakka.

Katsottuani Luokkakokouksen telkkarista olin tyytyväinen, etten mennyt pari vuotta sitten massan mukana leffateatteriin tämän äärelle, vaan säästin nekin rahat, sillä onhan tämä ihan järkyttävää kuraa! Sami Hedberg on kieltämättä hauska ja ajoittain suht luonteva Jaajon ollessa välillä vähemmän luonteva (ja Aku nyt on Aku). Mutta ei se, että näyttelijöillä on ollut kuvatessa hauskaa, tarkoita, että lopputulos olisi välttämättä katsojan silmissä hauska. Sori, ei naurattanut. Käsikirjoitus ontuu niin pahasti, etteivät sinänsä kiinnostavat roolihahmot onnistu rainaa pelastamaan.Toivon, että Jaajo pysyttelee edelleen radiossa sekä miljonäärijuontajana ja Hedberg stand up-lavoilla, niissä hommissa he ovat ammattilaisia. Ajattelin säästää itseäni enemmältä kärsimykseltä skippaamalla jatko-osan.

Minua on vaikea vakuuttaa romanttisten draamojen ja -komedioiden vaativassa genressä. P.S I love you onnistuu siinä kohtuullisen hyvin. Jostain syystä en kuitenkaan liikuttunut kyyneliin elokuvaa katsellessa. Ehkä se johtui siitä, että itse lähdön hetkeä ja kuolemaa ei näytetä lainkaan. Leffa ei myöskään ole missään vaiheessa ällösiirappinen, mikä on ehdottoman hyvä asia. Elokuvassa ei oikeastaan ole mitään vikaa, mutta olen vain nähnyt paljon koskettavampia.

Musikaalin maailmaan pääseminen kestää aina aikansa. Siksi sellaista tulisi katsella rauhallisin ja avoimin mielin. Itse katselin tämän Les Misérables -musikaalin 2010-luvun version parissa osassa, mikä nakersi hieman katselunautintoa.
Kyseessä on kauniisti ja tyylikkäästi kuvattu, mutta ei mikään mestarillinen filmatisointi. Näyttelijät eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta osaa erityisen hyvin laulaa, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska ammattilaisen lailla laulavia näyttelijöitä on loppujen lopuksi rajallinen määrä. Tässä versiossa ohjaaja on selkeästi halunnut valita rooleihin nimenomaan vakuuttavia näyttelijöitä ja on siinä onnistunut hyvin. Parhaiten lauluosuuksista selviävät Anne Hathaway sekä Amanda Seyfried, kun taas Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter kähisevät sinne päin keskittyen lähinnä hassuttelemaan synkän tarinan ns. kevennyshenkilöinä. Hugh Jackmanin ja Russell Crowen laulusuoritukset ovat välillä suht hienoja, välillä kehnohkoja.
Tunnelmaltaan elokuva on kuitenkin kaunis ja katsomisen arvoinen.

Tuli lopulta katseltua tämäkin leffa, joka jostain syystä jäi ilmestyttyään minulta näkemättä. Jos tykkäsit Christoph Waltzista Kunniattomissa paskiaisissa Hans Landan roolissa, niin myös tässä leffassa palkkionmetsästäjää esittäessään hän on maksimaalisen vakuuttava. Ilman Waltzia elokuva ei olisi yhtä ansioitunut.
Jamie Foxx pääsee kunnolla esiin vasta leffan loppupuolella, samoin Samuel L. Jackson. Leonardo DiCapriolle on jätetty niin ikään kiintoisa rooli.

Tarantino herkuttelee pitkien dialogien väliin nopeasti ilmestyvillä ampumakohtauksilla tuttuun, veriseen tyyliinsä. Sanottakoon, että elokuvaäänet pärisevät toimintakohtauksissa sen verran railakkaasti, että kuulo on paikoin vaarassa.
Loppua on ihan pikkaisen liikaa venytetty, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

Maleficent - Pahatar kertoo muunnellun Prinsessa Ruusus -tarinan Pahattaren näkökulmasta. Ja kas kummaa, eivät asiat olekaan niin mustavalkoisia eikä ilmiselvä hyvis ole sittenkään niin hyvis tai pahis olekaan täyspahis.
Angelina Jolie on roolissaan huikea, muut näyttelijät eivät samaan sarjaan yllä.
Tarina on lapsikatsojalle melkoisen jännittävä, mutta annoin 8-vuotiaani tämän katsella, koska istuin itse vieressä ja selitin vaikeasti ymmärrettävät tapahtumat - ja painajaisunilta säästyttiin.

Muistan ikuisesti legendaarisen South Park -sarjan jakson, jossa Pirates of Caribbean-henkisesti pukeutunut Cartman ystävineen törmää tämän päivän merirosvoihin: köyhän kalastajakylän rähjäisiin somalimiehiin, jotka ryöstelevät laivoja henkensä pitimiksi. Mikä antikliimaksi!

Jack Sparrow´n ja kumppaneiden piraattiglamour loistaa poissaolollaan tässäkin elokuvassa, joka vaikuttaa paikoin hämmentävän todentuntuiselta. Leffa kyllä perustuu tositapahtumiin, mutta harvoin näkee tämän tapaista uskottavuutta elokuvassa, jonka yksi genre on toiminta.

Tom Hanks on mies paikallaan kapteeni Phillipsinä - miehenä, jonka mielestä asiat tulee tehdä oikein alusta loppuun. Leffan alussa hän puuttuu jopa miehistönsä kahvitaukojen pituuteen, eikä hän tingi vaaratilanteiden harjoittelusta. Pian harjoitukset muuttuvat todeksi, kun somalialaiset merirosvot onnistuvat kaappaamaan hänen rahtilaivansa.

Juonesta ei parane liikoja paljastaa, sanonpahan vain, että luvassa on tiiviisti ohjattua, piinaavaa jännitystä loppumetreille asti. Loppukohtauksessa tuli jopa kyyneleet silmiin, lähinnä juuri elokuvan realistisuuden ja hyvin uskottavasti kuvattujen tunteiden myötä. Puoli pojoa extraa lävähtää siitä hyvästä, että somalirosvot puhuvat keskenään - yllätys yllätys - somalin kieltä!

Nicole Kidman esittää huolella ikonista Grace Kellya, joka muuntautuu ohjaaja Alfred Hitchcockin ykkösnäyttelijättärestä Monacon ruhtinattareksi. Valitettavasti osin fiktiivinen tarina ei jaksa kantaa kiinnostavana koko elokuvan mittaa. Ainakin minä ehdin hieman pitkästyä, koska leffa jää pintapuoliseksi ja samalla melko keskinkertaiseksi.

Mel Gibsonin ohjaama, erittäin vaikuttava, tositapahtumiin perustuva sotadraama. Tarjolla on niin romantiikkaa kuin vahvaa 2. maailmansodan kuvausta. Tässä on ehdottomasti vuoden 2016 paras elokuva, suosittelen lämpimästi kaikille laadukkaiden sotadraamojen ystäville.

Kaunis tarina ja hienosti kuvattu elokuva, mutta eipähän tätä kauhean realistisen tuntuiseksi voi väittää. Jälleen kerran inhoamani "sodassa kaikki osapuolet puhuvat täydellistä englantia ja ymmärtävät toisiaan" -klisee vaivaa tätäkin leffaa. Elokuva on myös masentavan ennalta-arvattava ja mutkia oiotaan suoriksi siellä sun täällä. Epäuskottavuuden vuoksi en onnistunut edes liikuttumaan tätä katsellessa. Mutta eipä siinä, heppahulluille tytöille tämä voisi sopia, kun ei verellä ja taisteluillakaan mässäillä. Ja kyllähän Spielberg ohjata osaa, tällä kertaa en vain osunut ihan leffan ydinkohderyhmään.
-

Elokuva Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! sijoittuu jouluiseen Helsinkiin. Outolasta junalla saapunut kaksikko etsii ystäväänsä Veeraa, jonka vanhemmat eivät oikein tiedä, miten kertoa tytölle, että outolalaisveljekset ovat oikeasti vain kirjan hahmoja, eivät todellisia. Alkaa hupaisa seikkailu, jossa ei väärinkäsityksiltä ja sekoilulta vältytä.

Leffan parasta antia on kirjoista tuttu hassu kohellus, joka on ihanan hyväntahtoista hömppää. Roolitus on varsin onnistunut: Putouksesta tutut Antti Holma ja Riku Nieminen istuvat rooleihinsa kuin nenät päähän. Sivuosissa on myös mainioita tyyppejä, kuten talonmiestä esittävä Sulevi Peltola, kriisiytyvänä taiteilijana Tommi Korpela sekä Joulupukin roolissa sopivasti hämmentynyt Ville Myllyrinne. Käsikirjoitus on oivaltavaa ja monessa kohtauksessa kutkutellaan myös aikuiskatsojan huumorintajua. Elokuva sopii parhaiten koko perheen yhdessä katsottavaksi. Pituutta on vain tunti ja kymmenen minuuttia, joten pitkästyä ei ehdi. Kannattaa tutustua ennen leffan näkemistä Tatu ja Patu -kirjoihin, jotta outolalainen ajatusmaailma aukeaisi parhaiten. Tsufe!!

Apulanta-bändin historiaa valottava leffa Teit meistä kauniin ei välttämättä ole elokuvallisesti mikään mestariteos, mutta ysärillä teiniyttään eläneelle Apis-fanille ehdoton elämys.Tulee ihan nuoruus mieleen, kun telkkari syytää uutisia devalvaatiosta, Suomi on ajautumassa lamaan ja koulun diskotkin ovat ihan saman näköisiä sen ajan muotivaatteineen kuin omissa muistoissani. Wow!

Ajankuva on todella onnistunut, samoin leffan roolitus. Erityisesti Tatu Sinisalo on tehnyt läksynsä todella huolella, niin jäätävän upeasti hän imitoi Toni Wirtasen eleitä, ilmeitä ja ääntä. Muutkin bändin jäseniä esittävät tyypit ovat vallan uskottavia rooleissaan. Sivuhahmoista löytyy mm. Radio Rockin ääni Harri Moisio, ja varsin hauskaa on bongailla oikeat Apulannan heebot pikkupikkurooleista.

Itse elokuva ansaitsee noin kolme tähteä, mutta ajankuvan todenmukaisuudesta ja henkilökohtaisten nuoruusmuistojen raapaisemisesta tulee puolikas tähti lisää, siis