Friikkishow repii voimansa vauhdikkaan musikaalin puolelta.

Jim Sharmanin Rocky Horror Picture Show jos jokin on kulttielokuva. Aluksi teatterilevityksessä totaalisesti flopanneesta musikaalista on kasvanut vuosien myötä pienen joukon intensiivisesti palvoma tapaus. Mutta ainakin tällä osastolla homma osoittautui pieneksi pettymykseksi: sukkanauhoissa keikistelevät näyttelijät aiheuttivat lähinnä pahoinvointia, camp-huumori pysyi liian sameana ja kehuttu soundtrackin jäi usean modernimman teoksen jalkoihin.

RHPS on täynnä paljasta pintaa – niin naisten kuin miestenkin. Etunenässä itseään esittelee Tim Curry, joka vielä nuoruuden innolla stepatessaan/hoilatessaan ei ärsytä valtavasti – jonkin verran silti. Nuori Susan Sarandon kulkee vähissä vaatteissa Ohion pimeässä yössä ja ihmettelee transeksuaalilaisten outoa käytöstä lauleskellen. Välillä kovinkin innokkaasti.

Erinäiset viittaukset vanhoihin science fiction –pätkiin tarttuivat välillä simmuun, mutta pääosin silmään hiipi turtumus leffaa kohtaan ja näppäryys vilahti ohi silmien. Richard O’Brienin näytelmään pohjautuva stoori on todellinen friikkishow, jonka katsomista päivänvalossa ei kannata edes harkita. Pimeydessä ja mieluusti todella väsyneenä homma uppoaa paremmin.

Kauhua elokuvassa ei suoranaisesti ole. Viittaukset muinaisten kauhuleffojen setteihin yms. ovat toki mukana, mutta vauhdikkaan musikaalin puolelta raina suurimman voimansa repii. Wanhan kunnon Meat Loafin ensimmäinen iso valkokangasrooli (ja Hot Patootie –viisu) lämmittää eniten transuasujen vaivaamaa mieltä.

Rocky Horror Picture Show ei saa yhtään kulttipistettä (eipä niitä muillekaan jaella), vaan sen mitä se onnistui kahdella katseluyrityksellä keräämään. Hienoa, että jotkut katsovat tällaista menoa vaikka sukkanauhojen & sukkisten kera ja popcornia innokkaasti viskoen, mutta täällä suunnalla meni nyt yli hilseen. Musikaalien ystävät, goottivaikutteista elämänvoimaa löytäneet ja hepenefriikit, tässä on teille leffaa kerrakseen. Arsi vetäytyy takavasemmalle.