WGB

WGB

Käyttäjä, 26 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (127)

30.03.2013 klo 00:15

Sensuela

Leffatykin aliarvostetuimpia teoksia. Täysin kädelleen tehty kaikella tapaa ja juuri siksi niin loputtoman kiehtova pala suomalaista elokuvahistoriaa. En millään tajua, miten tätä edes kannattaa lähteä katsomaan vakavalla naamalla, kun kaikki on lentokonetehosteista ja uskomattomasta suomidubbauksesta lähtien niin totaalisen pielessä, ettei voi kun hekottaa ja hirnua hamaan loppuun asti.

En tiedä, missä tehosekottimessa Teuvo Tulio on ennen päätösteostaan käväissyt, ainakaan ei elokuvataiteen kansainvälinen kehitys ole tainnut erityisemmin kiinnostaa. Kyllä tämä ihan komealta näyttää väreineen, mutta tapahtumista puuttuu järki sitten pahemman kerran. Sekään ei kieltämättä ole täysin tavatonta: Tulion aiemmatkin melodraamat ovat ampuneet suurilla tunteilla yli ja siten erottuneet kotimaisista aikalaiselokuvista äärimmäisen viihdyttävinä tapauksina.

Tällä kertaa tuo yliampuvuus ei tosin vain hymyilytä vaan aiheuttaa uskomatonta huutonaurua, etenkin lappalais-Aslakin oraalisen kuohintaoperaation seurauksena. Nyt viattoman naisen sortuminen syntiin likaisessa suurkaupungissa käsitellään hävyttömän pehmopornoilun ja Suomi-mainonnan kanssa rinnakkain. Taustalla soi Tsaikovskia huomattavasti ikimuistoisemmin kuin vaikkapa taannoisessa Black Swanissa. Hyvä Suomi!

Lopputuloksena on mahdollisesti maamme surrealistisinta ja kiehtovinta elokuvataidetta. Sitä todistaessaan ei tarvitse itkeä tai ainakaan kyllästyä, kuten jonkun Ed Woodin Plan 9 from Outer Spacen kaltaisen puuduttajan parissa.

rating 80,000

24.10.2011 klo 02:02

Showgirls

Eihän näin mielipuolista viritelmää voi olla olemassa! Voin vain kuvitella, millaisella virneellä Verhoeven on hihitellyt tämänkin teoksen ensi-illassa, koska Hollywoodia on jälleen kerran vedetty hänen toimestaan täysillä perseeseen. Tällä kertaa hollantilaisnero marssittaa eteemme väärinymmärretyn, täysin kieli poskella vedetyn satiirinsa tuhkimotarinoista, showbisneksestä ja tirkistelystä. Katsomiskokemus on kieltämättä ilkeä ja vieraannuttava mutta myös ääriviihdyttävä, ja se palkitsee pinnan alle piilotetulla älykkyydellään.

Pääosassa on luonnollisesti täydellisen tyhjäpäinen lahjattomuus Elizabeth Berkley, joka ryntää vittuuntuneena pois ainakin puolista käymistään keskusteluista ja hokee suoranaisena mantranaan, ettei ole huora. Katsoja saakin nauttia päälle kaksi tuntia tämän erittäin epäsamaistuttavista sekoiluista yhtä lailla typerän ja järjettömän bisneksen parissa. Berkleyn koettelemukset edustavatkin amerikkalaisen unelman äärimmäistä kauhukuvaa, josta tämä selviää aina vähintäänkin arvelluttavin keinoin ja saa huipulle kavutessaan kaiken lopulta anteeksi.

Elokuvan sisältämässä erotiikassa ei ole mitään eroottista: tissit näytetään kylmästi pelkkinä liukuhihnatuotteina äärimmäisen kliseisissä kulisseissa. Muistuttaisiko tällainen menettely pornoteollisuuden ohella erään toisen nimeltämainitsemattoman unelmatehtaan toimia? Näyttäisi myös kovasti siltä, ettei tämän tehtaan unelma toteudu kuin äärimmäisellä opportunismilla: on nuoltava oikeaa persettä, näytettävä muita paremmalta ja raivattava kilpailijat pois tieltä. Siinähän se äärimmäisen kapitalismin houre ja naisen esineellistys sitten paljastui.

Eikä tässä ole takuulla kaikkea: filmin tahattomalta vaikuttava koomisuus on itse asiassa Verhoevenin järjestelmällisesti mielipuolisen vision hedelmää joko yhtä lailla itsetietoisesta tai oikeasti paskasta käsikirjoituksesta, jonka ohjaaja on tulkinnut uusiksi. Eihän esimerkiksi elokuvan älyttömän kornien lavasteiden ja hulvattoman mahtipontisuuden säestämien showesitysten kaltaisia banaaliuden huipentumia ole lähtökohtaisestikaan tarkoitettu tosissaan otettaviksi! Eikä kyllä MacLachlanin kampaustakaan.

Showgirlsissa oikeastaan kaikki on niin tajuttoman banaalia, että vähemmästäkin nauraisi itsensä tärviölle. Kun lopputekstien aikana repeää täydellisesti miettiessään näkemänsä järjettömyyttä ja sitä, että tiedostaa todella pitäneensä näkemästään (toki tavallista kierommalla tavalla), tietää katsoneensa todella hyvän ja monia rewatcheja ansaitsevan filmin. Voisikohan mikään olla yhtä hienoa kuin olla Paul Verhoeven katsomassa uuden perseilyelokuvansa ensi-iltaa?

rating 80,000

22.09.2011 klo 18:54

Mies ja elokuvakamera

"Mahdoton elokuva tulkita oikein", "välillä liiankin pitkästyttävää seurattavaa", "uudelleenkatsomisarvo on erittäin vähäinen", "anti jää suht vähäiseksi". Olette selvästi syöneet paskaa ja sylkeneet sitä moisia mielipidekukkasia suoltaessanne! Mies ja elokuvakamera on teknisesti ja sisällöllisesti niin käsittämättömän rikas mestariteos, ettei sitä voi kuin ihailla alusta loppuun silmät hypnoosissa ja suu ammollaan. Visuaalisesti häikäisevän kuvaston ja ääniraidan rakentama kohtausten välinen symbioosi on jotain niin mieletöntä millä tahansa mittarilla, että ylistysvyöryä ei voi välttää. Katsojalle avautuu mahdollisuus myötäelää filmin rytmissä, tilaisuus ihastella itseään kuvilla kertovaa elokuvaa sekä vapaus valita mikä tahansa teoksen lukemattomista temaattisista kerroksista. Eli aivan kaikkea, mitä elämää suuremmalta taideteokselta voi vaatia.

Itse katsoin Mies ja elokuvakameran viimeksi dokumenttina ihmisen paikasta teollistuneessa yhteiskunnassa. Vaikka kyseisten teemojen suodattaminen nykyaikaan vaatii neuvostoaikaisen kontekstin ymmärtämistä, eivät Vertovin merkittävimmät havainnot ole vanhentuneet yhtään. Teos tuntuu pikemminkin todelliselta eksistentialistisen elokuvan edelläkävijältä, aivan kuin siinä olisi ripaus pohdiskelua yksilön vapaudesta keskellä sosialistiseen yhtenäisyyteen pyrkivää yhteisöä. Monissa joukkokohtauksissa ihmiset näyttäytyvät välillä länsimaisesta näkökulmasta hieman masentavallakin tavalla yhtenä muurahaismassana, vastapainonaan ihmisjoukkojen me-henkeä korostavia hetkiä ilman minkäänlaista propagandistista pohjavirettä. Vertov antaa myös yksittäisille henkilöille tilaa liikuttavalla tavalla. Kuvauksen dokumentaarisuus vain vahvistaa vaikutelmaa siitä, että näiden ihmisten arkiset ilot, surut ja velvollisuudet ovat todellisia.

Teoksen rytmitys rinnastuu kuvassa näkyvien ihmisten kiireisiin Michael Nymanin sävellysten korostaessa vaikutelmaa. Leikkaus on rauhallista ja tunnelma lyyristä kaupungin ollessa vasta heräämäisillään tai perheiden rentoutuessa uimarannalla. Kun ihmismassat purkautuvat kiireisiinsä ja töihinsä, kollaasin tahti nopeutuu hurmokselliseen tahtiin. Tällöin kuvassa näkyy usein myös koneita, joiden vauhti peilaa selvästi elokuvan leikkausvauhtia. Samalla tavalla elokuvanteko näyttäytyy koneellisena prosessina ja elokuva itsessään lukemattomien pienten osasten järjestäytyneenä summana, aivan kuten yhteiskuntakin. Näinkin kummallisessa teoksessa tapahtumat etenevät selkeää punaista lankaa pitkin, eivätkä tavanomaisen narratiivin rajoitteet (tai oikeastaan mikään lisäys) tekisi tästä rakenteellisesti erittäin harkitusta filmistä tämän loogisempaa.

Väitän, että tämän mestariteoksen on todella nähnyt vasta uusintakatselulla. Näin kävi ainakin omalla kohdallani: aluksi näin huikean audiovisuaalisen kokeilun, rewatchilla puolestaan jokaista yksityiskohtaa myöten täydellisen elämyksen ja yhden suurimmista suosikeistani, jonka katsoisin ilomielin uusiksi milloin tahansa. Todennäköisesti tulkitsen seuraavalla katselukerralla Mies ja elokuvakameran täysin eri tavalla ja pyörrän kaikki päätelmäni uusiksi, mikä on luonnollisesti ainoastaan tämän uskomattoman mestariteoksen eduksi.

rating 100,000

25.08.2011 klo 17:40

Boogeyman - sakset kurkulla

The Boogeymania ei syyttä pidetä yhtenä Ulli Lommelin parhaimmista ohjauksista. Tämä eräs elokuvahistorian käsittämättömimmistä henkilöistä epäonnistuu tällä kertaa suhteellisen kivuttomalla tavalla, eikä filmin vammaisuus ole Daniel der Zaubererin kaltaista sietämätöntä hyperpaskaa vaan jopa huvittavan huonoa. Vaikkei mistään campin mestariteoksesta tai edes järin viihdyttävästä tekeleestä ole kyse, tarjoillaan tarpeeksi monessa käänteessä hekotuttavia epäuskottavuuksia tai perseelleen tehtyä cinemaa.

Esimerkiksi aloituskohtauksen puukottajan näkökulmassa ei ole mitään mieltä, ja lähemmäs jokainen kauhuefekti näyttää lähinnä säälittävältä. Erityisesti leffan soundtrack tuntuu korostuvan ajoittain niin surrealistisella tavalla, että meinasi tulla oikein Commando mieleen. Lisäksi käsikirjoitus vilisee sellaisia logiikan mustia aukkoja, ettei niistä voi olla nauttimatta. Monet sivuhahmot ja -juonet tuntuvat unohtuvan kokonaan kesken elokuvan, eikä peilinsirpaleisiin liittyvää tajutonta kömpelyyttä pysty uskomaan todeksi. Ullin talutushihnassa kompuroivat näyttelijät ovat enimmäkseen melkoisia lankkunaamoja, eikä heistä parane sanoa tämän enempää.

Boogeymanissa on kieltämättä jotain, mikä erottaa sen paskakauhun unohdettavasta massasta. Muutama kamera-ajo on teknisesti jopa mieltäylentävää katsottavaa, ja osassa kohtauksista löytyy ihan pätevääkin tunnelmointia. Hyvät hetket eivät kuitenkaan kestä tarpeeksi kauan, jotta leffa löytäisi itsensä muualta kuin uskottavuuden tuolta puolen. Jokaista onnistumista kohden löytyy tusinan verran virheitä, joista suurin on ilman muuta ajoittainen tylsyys ja ehkä myös se, että melkein jokaisen juonenkäänteen arvaa etukäteen vaikka kuinka olisi aivot narikassa. Jälkimmäinen saattaa jopa toimia leffan eduksi.

rating 40,000

09.08.2011 klo 02:23

Väkivallan vihollinen 3

Charles Bronson on kolmatta kertaa Paul Kersey, väkivallan vihollinen, ja jälleen kerran väkivaltaiset ihmiset joutuvat maistamaan omaa lääkettään! Tällä kertaa herran ystävä sota-ajoilta tapetaan, jolloin lyhyiden mutkien kautta Kerseytä ihaileva poliisi tekee tämän kanssa diilin. Tämä tarkoittaa sitä, että Bronson saa siivota katuja mielin määrin - vastaamalla jengiläisten väkivaltaiseen terroriin väkivallalla ja muutamalla ruumiilla.

Lyhyessä ajassa kaikki kaupungin HYVÄT ihmiset oppivat luottamaan pyyteettömään sankariinsa. Jengiläiset, varsinkin heidän pomonsa, ovat puolestaan PAHOJA, sellaisia kokovartalomulkkuja että sietääkin heidän kuolla, ja haluavat Kerseyn hengiltä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka tappaen, pahoinpidellen tai ryöstäen viattomia, pysäyttämättä kuitenkaan tätä tulista yhden miehen armeijaa. Lopulta kadut täyttää avoin sota, jossa ei siviilejä tunneta.

Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että minkäänlaiselle järkiperäiselle moralisoinnille ei anneta sekuntiakaan aikaa. Bronson tappaa kaikki eteensä astuvat saatanat erittäin innostavan soundtrackin saattelemana ja väkijoukko hurraa. Poliisi kovistelee häntä toki aluksi, mutta eivätköhän hekin lopulta innostu ammuskelemaan yhtä täysillä panoksilla. Yhdessä elokuvahistorian kauneimmista kohtauksista satunnaiset siviilitkin ovat niin kyllästyneitä kärsimyksiinsä, että osallistuvat jengin täydelliseen lahtaamiseen hymyssä suin.

Kun Bronsonin sinko paukkuu ja voittoisat lopputekstit iskeytyvät ruutuun, ei rehellisesti sanottuna voi muuta ajatella kuin että olipa upea elokuva. Jokainen kohtaus aiheuttaa riemunhuutoa ja huutonaurua, meno on kaikella tapaa järjetöntä alusta loppuun eikä milloinkaan tule tylsää. Eittämättä 80-luvun olennaisimpia ja kauneimpia elokuvia, periaatteessa lähes täydellistä kasariroskaa.

rating 80,000

13.06.2011 klo 17:48

Conan - barbaari

Conan the Barbarian saattaa olla monille erittäin suoraviivaista ja lähinnä eeppisyyteen pyrkivää barbaariviihdettä, mitä se pintapuolisesti onkin. Kasariroskan tunnusmerkit täyttyvät, kun tapahtumat keskittyvät pitkälti toiminnallisuuteen ja Iso-Ahnuld örisee ensimmäisessä suuressa roolissaan. Juoni etenee melko ennalta-arvattavia polkuja ja draamallinen osuus jää vähäiseksi. Leffan visuaalisista puitteista ei synny järin eeppistä vaikutelmaa (sen puolen hoitaa musiikki), sen verran tavanomaista ja kömpelöäkin kameratyöskentelyä esiintyy ajoittain. Alkukantaisuus paistaa varsinkin taistelukohtauksissa, joissa osapuolet lähinnä mätkivät toisiaan kirveillä ja miekoilla ilman että mitään varsinaista intensiteettiä syntyisi.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta tämä vaan toimii ja on barbaarielokuvan absoluuttinen ilmenemismuoto. Puutteet itseasiassa vain lisäävät tämän viehätystä, mitä voisi pitää jopa elokuvataiteellisesti mielenkiintoisena ilmiönä. Elementit sulautuvat toisiinsa niin itseironian kuin vakavan taiteen keinoina. Tavallaan kyseessä on kokeellinen teos, harvan filmin kerronta sentään hyödyntää näin näkyvästi tarustojen ja legendojen tyylisiä keinoja ja toteuttaa ne vieläpä kasariroskamaisessa ympäristössä. Ehkä tässä on avain teoksen viihdyttävyyteen: se on eräänlainen elokuvan muotoon siirretty fantasiataru fantasiataruista. Myytit näyttäytyvät aina suurempina kuin loppujen lopuksi ovat, ja Conan the Barbarian tulkitsee tätä teesiä yllättävän kiehtovasti rikkomatta tyyliään missään vaiheessa.

Arnold toimii kummallisen hyvin suhteellisen vakavassa roolissa siihen nähden, ettei hän osaa näytellä. Tämä on tietysti osa hänen viehätystään, mutta usein siitä seuraa tahatonta huumoria, joka Conanissa kukkii sentään vain ajoittain. Barbaarit eivät myöskään ole T-800:n kaltaisia koneita vaan pullistelevia alfauroksia, jotka ovat aivan omiaan komiikan aiheuttamisessa. Arskan tulkinnassa on yllättävän lievästi repeilyttäviä koomisia elementtejä, mutta nekin (ja jopa niiden vähäisyys) toimivat loistavasti barbaarisen uhon ja vakavuuden kanssa. Eli käänteiden kautta positiivinen yllätys odotuksiin nähden, aivan kuten koko elokuvakin on.

rating 80,000

25.05.2011 klo 15:09

Deadly Prey

Rankka leffa.

rating 80,000

21.05.2011 klo 14:20

Rocky VI

Tätä voisi oikeastaan pitää pikemminkin Leningrad Cowboysin puniikkimielisenä musiikkivideona. Pääasiassa Rocky VI on kuitenkin ihastuttavan tyly haistatus Rocky-faneille ja itse asiassa Syltyn filmejä nautinnollisempi paketti. Mustavalkoisuus osoittautuu jälleen kerran värifilmiä tyylikkäämmäksi ratkaisuksi, ja musiikki on ehdotonta rautaa. Suvantokohtia ei ole, eikä katsojalle ehdi tulla tylsää.

Parasta Rocky kuutosessa on luonnollisesti se, että tekijöillä oli selvästi hauskaa. Silu Seppälän avuttomuutta nyrkkeilykehässä ei pelasta edes jenkkipatriotismi, kun Kuosmasen tulkitsema neukkujärkäle vyöryy votkan voimalla päälle. Ihanan antiklimaattinen ratkaisu altavastaajan kliseistä voittoa vaikeuksien kautta pohjustaneen treenimontaasin jälkeen. Matti Pellonpään kampaukselle ja viiksille tekisi mieli antaa plussaa.

En usko, että tästä olisi saanut kokopitkää yhden vitsin elokuvaa, vaikka näin asenteellista menoa olisin mielelläni katsonut pidempään.

rating 60,000

03.05.2011 klo 22:01

Hero

Käsittääkseni Tarantinonkin hehkuttama miekkaspektaakkeli esittelee länsimaiselle yleisölle kiinalaisen sankaritarun, josta tulee juonikuvion edetessä melko simppeli moraalitarina. Ensiksi on sanottava, että Heron tekninen toteutus hakee todellakin vertaistaan ja tietyissä kohtauksissa korostuvat erilaiset värit näyttävät kauniita. Arvostan myös sitä, ettei taistelukohtauksia ole pumpattu täyteen cgi:tä. Siitä huolimatta virheettömässä toteutuksessa piilee ongelmia. Filmi tuntuu alusta alkaen kiinalaiselta suurspektaakkelilta niin ulkoasultaan kuin juoneltaan, joten jonkinlaisesta kliseisyydestä voisi valittaa. Niin mielikuvituksettomalle tasolle ei jäädä, että tyyliratkaisuja voisi arvailla jo ennen elokuvan katsomista. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän.

Elokuvan rakennetta voi vapaasti verrata Rashomoniin, mutta totta puhuen Kurosawan mestariteos eroaa jo lähtökohdiltaan tästä huomattavasti. Siinä missä Rashomon käsittelee ihmisluontoa humaanilla otteella, Heron kerrontakikkailun tarkoituksena on lähinnä luoda vaikutelma kiinalaiseen tarustoon sijoittuvasta elämää suuremmasta eepoksesta. Siksi sitä on niin masentavaa katsoa. Missään vaiheessa kuvaruudulta ei välity todellisia tunteita tai mitään inhimillisyydestä muistuttavaa. Kaikki tuntuu olevan pelkkää pintaa ja ohueksi jäävä juonikin tekosyy kieltämättä komeille taistelukohtauksille. Näyttelijätkään, edes Kar-Wain ohjauksessa oikeuksiinsa pääsevät Maggie Cheung ja Tony Leung, eivät saa hahmoihinsa henkeä, vaikka yritystä sentään löytyy.

On oikeastaan hyvinkin harmillista, että näyttäviä visioita tarjoava filmi sortuu tällaiseen kliinisyyteen. Tekijöiden tarkoituksena on ilmiselvästi ollut, kuten aiemmin mainitsin epäsuorasti, tutustuttaa länsimainen katsoja kiinalaiseen eleganssiin ja wuxiaan sekä tarjota hengästyttävän näyttävää spektaakkelimaisuutta. Kaikki tarjotaan kuitenkin niin itsestäänselvyytenä ja valmiina katsojalle, että kokemus on pikemminkin puuduttava. Mikään ei herätä sen suurempia ajatuksia eikä mihinkään pääse luomaan syvempää tarttumapintaa. Aivan kuin olisi katsellut itseään varten trimmattua kiinalaista koristevaasia neljästä eri kulmasta.

rating 40,000

17.04.2011 klo 04:02

Citizen Kane

On hämmästyttävää, miten pakkomielteisesti elokuvaa voidaan vuodesta toiseen jyrätä kuriositeetiksi ainoastaan sen kieltämättä ylilyödyn hypen takia. Mitään elokuvaa ei ole kuitenkaan kanonisoitu maailman parhaaksi, vaikka se tässä tapauksessa näyttäisi siltä. Citizen Kanen arvioiminen mainettaan heikommaksi filmiksi on kerrassaan turhauttava klisee, joka vie arvoa filmin todellisilta ansioilta. Kriitikoiden suosio ei ole norsunluutorni, jota vastaan täytyy kapinoida vain kapinoinnin vuoksi. Mistään elokuvasta ei myöskään tarvitse tykätä pelkästään siksi, että sillä on historiallisesti vallankumouksellista arvoa ja arvostusta.

Mitä syitä Citizen Kanesta pitämiseen sitten löytyy? Myönnän aluksi, että sorruin itsekin odottamaan ensikatselulla liikoja ja vaikka pidin tätä silloinkin kaikessa amerikkalaisen unelman vastaisuudessaan mestariteoksena, en kyennyt aidosti näkemään syitä sen mittavalle arvostukselle. Kun ensikatselusta kului vuosi, halusin viimein päästä todella selville filmin neroudesta. Tuloksena oli audiovisuaalisesti mielettömän vahva, alussa ja lopussa kylmäävä, ainutlaatuisen tarkka ja inspiroiva kokemus, jonka jälkeen oli syytä miettiä omaakin elämäänsä. Toisin sanoen mestariteos, joka melkeinpä ansaitsee arvostuksensa, mutta pärjää sitäkin paremmin omillaan.

Tiivistetysti Charles Foster Kane on amerikkalaiseen unelmaan tyytymätön suurmies, jolle menestyksestä seuraa vain menetyksiä. Lapsuus riistetään häneltä liian aikaisin ja aluksi ylitsevuotavan positiivisena näyttäytyvä, häikäilemättömin keinoin toteutuva menestys lehtikeisarina syö häntä yllättävällä tavalla. Kanen pakkomielteenä on saada rakkautta, mutta hän ei kykene antamaan sitä takaisin. Hän paikkaa tunne-elämänsä aukkoja patsailla ja melkein pettyy elämäänsä ymmärtäessään lopulta suurimman ongelmansa.

Welles puolestaan ymmärtää hahmonsa täydellisesti, ei vain mielettömällä näyttelijätyöllään vaan valikoimalla Kanen elämänvaiheista juuri sen, mikä on tärkeää. Näkökulmaa supistetaan tarkoituksellisesti rakentamalla elokuva hahmolle läheisien henkilöiden haastattelujen ympärille. He eivät voi kertoa kaikkea, koska vain Kane itse tiedostaa tuskansa parhaiten, antaen kuitenkin katsojalle avaimet johtopäätöksiin tämän elämästä.

Citizen Kanen kamera-ajot ja leikkaukset ovat tietysti vallankumouksellisia, mutta sitäkin enemmän arvostan valaistusta. Mielestäni on uskomatonta, miten vähälle huomiolle Wellesin estetiikantaju on jätetty: katsokaa nyt itsekin, miten upeaa kuvastoa valon ja varjostuksen avulla voi syntyä! Vaikuttavaa on myös se, miten Welles valikoi valaistuksen avulla hahmot, joiden luonteenpiirteitä ja tunteita hän haluaa korostaa tietyissä tilanteissa.

Vastaavasti journalistien kasvot jäävät kokonaan varjoon, ikään kuin eräänlaisena kannanottona nykyistäkin mediaa riivaavaa kasvottomuutta ja pinnallisuutta kohtaan. Charles Foster Kane on journalisteille pelkkä edesmennyt julkkis, jonka elämänvaiheilla voi mässäillä sananvapauden nimissä. Katsojalle hän on puolestaan raadollinen osoitus siitä, miten monipuolinen ja ristiriitainen eläin ihminen todellisuudessa on.

En tiedä, tekeekö kommenttini oikeutta tälle mestariteokselle, mutta mikäpä oikeastaan tekisi. Citizen Kane on todellakin yksi lukuisista syistä, miksi jaksan ylipäätänsä innostua elokuvista. Sen antia ei voi tiivistää kriitikkojen kaanoniin tai ylistäviin arvioihin ja se jos jokin on hienoa.

rating 100,000

15.03.2011 klo 00:28

Juokse tai kuole

Kun alun vaivaannuttavan kliseisestä tulevaisuusvisioinnista päästiin hiljalleen itse asiaan, tästä tortusta tuli hyvinkin sekopäinen ja kummallinen kokemus. Vuoden 2019 kulissit ovat taattua kasaria eli sinne tänne roiskittua mielikuvituksetonta romua, jonka rosoisuus ei erityisemmin viehätä. Kun vangitsemiset, vankilapaot ja valmistelut itse suurinta koitosta on nähty, leffan juonenkäänteet muuttuvat täysin yhdentekeviksi ja epäloogisiksi ja alun tympeys on äkkiä tiessään. Kumipukuun ahdettu Arska laittaa juoksuksi, tappaa hävyttömän helposti muutaman läskin ja ryhtyy ihmiskunnan messiaaksi. Mikäs sen parempaa.

En tiedä, yrittääkö tämä olla vähänkään vakavasti otettava dystopiakuvaus, mutta sillä sektorilla epäonnistutaan täydellisesti. Itse asiassa leffan gladiaattorishow on toteutettu niin kaksinaismoralistisella tavalla, että ihmettelen, miksei Stephen "Kubrickinvihaaja" King haastanut tekijöitä oikeuteen. Välillä oli ihmeteltävä myös sitä, miten näin armotonta paskaa voi olla olemassa. Onneksi koko pilailu pysyy nipin napin harmittoman camp-viihteen puolella ja tästä saamme kiittää itse päätähteä.

Aluksi epäilin, ettei edes Iso-A tekisi tästä kalkkunasta hulvatonta, mutta hiljalleen tämä rakastettu ikitammi löytää itsestään vanhan kunnon supliikkimestarin ja pääsee laukomaan hervottoman kovia onelinereitaan. Elokuvan kohokohtiin kuuluva kuittaus on kuin suoraan Batman & Robinista, mutta jotenkin niin täydellisen retardi ja aivoton, että vain sen ansiosta jokaisen on nähtävä tämä elokuvataiteen merkkiteos.

Uskomaton elokuva kaiken kaikkiaan.

rating 60,000

01.01.2011 klo 15:53

Daniel the Wizard

HYI VITTU. En tajua, miten joku on onnistunut sisältämään 80 minuuttiin näin paljon kärsimystä ja vitutusta. Aivan yhtä kamalaa on yrittää palautua tästä traumaattisesta kokemuksesta. Ulli Lommelin tuotos häpäisee Lumiéren perintöä niin että perse repeää onnesta. En ole aiemmin todistanut näin raivostuttavan uusavutonta tunnelmanluontia, näyttelijäsuoritusta tai käsikirjoitusta. Toivottavasti en koskaan joudu kuulemaan Daniel Küblböckistä tämän mielipuolisen filmiraiskauksen jälkeen.

rating 10,000

18.12.2010 klo 16:29

Predators

En henkilökohtaisesti ymmärrä alkuperäisille Predatoreille osoitettua glorifiointia muuten kuin jollain tasolla ensimmäisen osan osalta. McTiernanin Predator oli viihdyttävä ja lopussa ihailtavan alkukantaisia aineksia hyödyntävä puukkohippa viidakossa, mutta täynnä häiritseviä vikoja. Odotin hieman huvittavampaa militaristista asennetta ja sen lisäksi olisin mielelläni välttänyt kyseisen kasariklassikon mainetta ajatellen melko kummeksuttavat homovibat. Mihin miehisille miehille tarkoitettu, suhteellisen vakava toimintaelokuva tarvitsee lähikuvia lihaksista ja perseistä? Predator 2 on puolestaan kuolettavan tylsä Danny Glover -juoksentelu väsyneessä kaupunkimiljöössä, jota ei pelasta kliseinen huumesota, maneereillaan rasittavat näyttelijät (paitsi Gary Busey) tai edes suurimman osan viehätyksestään menettänyt peto.

Se Predator-nostalgian kumoamisesta, nyt voin tylysti teloa tämän rävellyksen paskojen nykyelokuvien tyypillisiä kliseitä noudattavien rymistelyjen joukkoon. Tosin ei tämä nyt niin toivoton tekele ole kuin luulisi, sillä ohjaaja on ainakin ymmärtänyt pitää Predatorit piilossa tarpeeksi pitkään. Päätähti Adrien Brody ei yritäkään olla mikään Schwarzenegger, mikä on filmin asetelman kannalta elintärkeää. AvP-tasolle ei rusennuta, ainakaan heti. Luvassa pitäisi siis olla suhteellisen viihdyttävää ja tavallista vakavasti otettavampaa viidakkomäiskettä.

Predatorsin viihdearvot kaatuvat kuitenkin yhteen ainoaan kohtaukseen, jossa Laurence Fishburnen täysin tapahtumista irrallinen ja typerä monologi suorastaan tappaa kaiken mielenkiinnon tapahtumia kohtaan. Kun predatorit, joita voisi omasta puolestani olla vain yksi, lopulta tulevat esiin, kliseisiin hukkuneiden hahmojen kohtalot eivät herätä pätkääkään kiinnostusta. Tunnelma on hukassa kuin Predator kakkosessa, eli goreilu ei tuo tapahtumiin minkäänlaista lisäarvoa. Ainoa syy sille, miksi tylsä loppuosio ei ansaitse ihan murskaavaa arviota, on lopun "ihminen on saalistajista suurin"-tunnelmointi. Ja olihan Predators sen verran turruttavaa katseltavaa, etten osannut vihata sen tapahtumia.

rating 30,000

15.09.2010 klo 22:17

Woyzeck - kidutettu

Herzogin visio kuuluisasta oopperasta on melko teatraalinen kuvaus sylkykupin henkisen tasapainon hitaasta romahtamisesta. Woyzeck joutuu kokemaan naljailua jokaisesta mahdollisesta suunnasta, ja kun vaimonkin uskollisuus muuttuu epäilyttäväksi asiaksi, tragedia tuntuu väistämättömältä. Tässä on elokuvan juoni kokonaisuudessaan, joten se tuntuu valitettavasti liian suppealta, oli ohjaajana Herzogin kaltainen visuaalinen taituri tai ei. Elokuva tuntuu töksähtävän loppuunsa liian aikaisin, vaikka sen hahmojen kohtaloissa tuntuisi olevan runsaasti syvennettävää.

Woyzeckin kokema mentaalinen painostus on sen sijaan filmin mielenkiintoisinta antia. Katsoja saa alusta alkaen tutustua erikoisen (ja kenties sekopäisen?) vässykän toivottomaan katseeseen ja ydinperheen tuoman onnen hiljattaiseen murenemiseen. Luontokuvaus ei ole ihan Aguirren kaltaista parhautta, mutta siitä huolimatta visuaalisesti todella häikäisevää muutamassa kohdassa.

Tämä olisi aika selkeästi kuuluisan parivaljakon heikoin elokuva, ellei Kinskin tulkinta olisi (jälleen) niin loistava. Herzog on tehnyt täsmälleen oikean ratkaisun antaessaan Kinskin kannatella koko elokuvaa, sillä ilman näin vimmaista voimavaraa tämä ei toimisi oikein mitenkään. Tai ainakaan keskitasoa paremmin.

rating 80,000

12.09.2010 klo 20:42

Evan taivaanlahja

En ole rehellisesti sanottuna koskaan nähnyt yhtä epähauskaa, pinnallista, antiklimaattista, väkinäistä ja yksinkertaisesti saatanan huonoa komediankuvatusta. Yksikään rasittavasti katsojaa aliarvioiva "vitsi" ei naurattanut, jokainen näyttelijä vitutti joko hahmon ja/tai roolisuorituksen paskuuden takia valtavasti ja tapahtumien väliin ängetty siirappi aiheutti raivokohtauksia. Koko elokuvan juoni on alleviivatuinta ja pinnallisinta ympäristöteemaa koskaan, eivätkä tekijät nähtävästi välittäneet CGI-eläinten aitoudesta pätkääkään. Kun tähän ynnätään Evanin työtoverin hämmentävän epähauska kuittailu jokaiseen turhaan asiaan, käsissä on kolmelta tunnilta tuntuva sataminuuttinen filmiläjä. Pisteen koko kidutukselle tarjosi se, etten nauttinut edes lopputeksteistä. Olisin sulkenut television heti lopun lauluosion takia, mutta kaukosäädin päätti juuri sillä hetkellä piiloutua, jotta hermosuonet ehtisivät purkaantua lopullisesti.

Pyöreät nolla tähteä ja "Hyi vittu"-leima. En ota tosissani yhtäkään tälle monumentaaliselle paskaläjälle osoitettua kehua. Miten helvetissä kokonainen montaasi peukaloon osuneita vasaraniskuja voi olla mitään muuta kuin raivostuttavaa katsojan aliarviointia?

rating 10,000

09.09.2010 klo 20:47

Aguirre - Jumalan viha

Mitä tästä mestariteoksesta on oikeastaan sanomatta? Toisen katsomiskerran jälkeen oli pakko hieman kasailla ajatuksiaan, sillä Herzog&Kinski -akselin ensimmäinen yhteistyö on poikkeuksellisen hurmeinen teos. Elokuvan kuumeinen ilmapiiri on käsinkosketeltavissa, eikä pelkästään loistavasti kolahtavan ääniraidan sekä sademetsää tarkasti dokumentoivan kameratyön takia. Munkin raapustamista katkelmista koottu tarina Kultaisen kaupungin innoittamasta lauttaretkikunnasta ei menetä missään vaiheessa jännitettään tarinan tai tunnelman osalta, vaan tuntuu kasvattavan lataustaan loppuun asti. Alun henkeäsalpaavan komeasta maisemakuvauksesta matka muuttuu hiljalleen valtataistelun kautta surrealistiseksi painajaiseksi, jossa retkikunnan ympärillä uhkaava vaara etenee itsestäänselvyydeksi asti. Kuolema alkaa hiljalleen tuntumaan vapautukselta. Kaiken epätoivon keskellä suurimmaksi kohoaa Aguirre, josta Kinskin ylittämättömän maaninen roolisuoritus luo yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimmista elokuvapahiksista. Kyse ei ole kuitenkaan suoranaisesti pahasta henkilöstä, sillä Kinski tuo tulkintaansa myös inhimillistä hämmennystä, vainoharhaisuutta ja jopa sympatiaa.

Herzogin ja hänen kuvausryhmänsä mielipuolinen reissu sademetsien syvyyteen on helposti rinnastettavissa Coppolan myöhemmin valmistuneeseen Ilmestyskirjaan. Keskeisenä teemana on valloitusretkien aiheuttama sokea usko olemattomaan unelmaan. Rivisotilaiden olemuksesta on helppo huomata painostavan sademetsän tuomaa toivottomuutta. Ainoana pelastuksena on El Dorado, jota ei ole, mutta johon kaikki toivo on laitettava. Aguirre puolestaan päästää itsensä kokonaan unelmien vietäväksi, eikä lopulta anna todellisuudelle tilaa suuruudenhulluissa aivoituksissaan. Toista tärkeää teemaa, imperialismin turmelevaa vaikutusta, Herzog tuo esille näyttämällä vähemmistökansojen edustajien alentavaa kohtelua niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolella. Yhteisö itse on muutenkin pirstaleina sisäisten ristiriitojensa takia, jolloin sen kaikista häikäilemättömin jäsen pitää nauhoja käsissään.

Jätän tarkemmat analyysit viisaammille, mutta haluan vielä korostaa, että kyse on todella vangitsevasta Kokemuksesta. Tästä ei löydä silmiinpistävää vikaa, ärsykettä tai heikkoutta, vaikka kuinka etsisi. Kyse on tekoprosessiaan myöten yhdestä maailman mielipuolisimmista elokuvista, joka on ehdottomasti nähtävä.

rating 100,000

06.09.2010 klo 18:37

Lucky Number Slevin

Ollaanko me kaikki katsottu eri filmi? Etsin edes jotenkin poikkeuksellista nerokkuutta koirien ja kivakattien ja rabbien ja pomojen kera, mutta ei löytynyt. Ei edes jollain tasolla viihdyttävää koukkua.

Kysehän on elokuvasta, jossa Josh Harnettin vaivaannuttava hahmo saapuu kaverinsa luokse ja joutuu yhtäkkiä hankaluuksiin kahden mafiapomon (Morgan Freeman ja Ben Kingsley läpikävelyrooleissa) oikkujen takia. Pitäisi näköjään maksaa juutalaisille huikea summa rahaa ja auttaa tummaihoisia kostamaan näille, jotta nirri pysyisi. Asiaa mutkistaa stereotypinen poliisi (Stanley Tucci), "mystinen" ammattitappaja Goodkat (ihan komeasti patsasteleva Willis) sekä Lucy Liun perinteinen symppisnaapuri. Kulissit ovat silkkisiä. Toiminnassa ei ole asennetta. Mafiakätyrit ovat taattua stereotypistä laatua. Näillä eväillä mennään.

Ilmeisesti Lucky Number Slevinin pitäisi olla oikein hauska ja viihdyttävä pakkaus, mutta jo alussa käy selväksi, että mukahauskalla dialogilla on pelkästään yritetty päästä jonnekin QT:n tasolle. Huumoripuoli jää armottoman vaisuksi, eikä vähäisessä toiminnassakaan ole mitään muuta kuin tyyliä ja tyylittelyä. Kulisseihin luottava ohjaus ei herätä halua mennä filmin vietäväksi, joten kellonvilkuilu alkaa viimeistään vartin sisällä elokuvan alusta.

En halua spoilailla juonta sen tarkemmin, mutta totta puhuen tyhmimmällekin alleviivaillaan sitä, että jossain välissä peliin isketään kaikki asetelmat ylösalaisin kääntävä twisti. Jos tarkoituksena oli laittaa katsoja äimistelemään ja ihmettelemään suurta ylläriä, niin itse lähinnä vaivaannuin. Tuloksena on käsittämättömän sovinnaisesti päättyvä kostotarina, jossa kaiken selittämiseen rautalangan kautta kulutetaan helvetisti aikaa sekä katsojan kärsivällisyyttä. Tulee vittu oikein Huuliharppukostaja mieleen.

Hyviä asioita saa hakea hakemalla. Ainoa arvostus menee Freemanin ja Kingsleyn (melko lailla viemäriin vedetylle) karismalle sekä Bruce Willikselle jokaisesta hiljaisesta hetkestä. En voi sanoa nauttineeni muista asioista juuri ollenkaan.

rating 20,000

22.08.2010 klo 13:25

Ticker

Hyvä esimerkki Auteur Pyunin tuotannosta: kauttaaltaan helvetin tylsää, puuduttavaa, turhaa, mielenkiinnotonta, aivovammaista, vituttavaa ja huonoa elokuvaa, jonka olemassaololle ei ole mitään syytä. Elokuvan juonihan koostuu suureksi osaksi HOLLYWOOD-NÄYTTELIJÄ Sizemoren ja tuttuun tapaan lyllertävän, pommeja purkavan Ex-Sealin pyrkimyksiin saada pommeihin mieltynyt Dennis Hopper kiinni.

Tätä tekelettä katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miten elokuvastaan selvästi hyvin vähän kiinnostunut Hopper on saatu houkuteltua tähän mukaan. Siinä onkin leffan ainoa kiinnostava piirre, sillä Tickeristä ei saa irti edes tahattomia nauruja. Pyunilla ei tämänkään cineman riemuvoiton perusteella ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten elokuvia rytmitetään. Näin koko leffa on yhtä suvantoa, eikä niinkin hermojaraastavasta puuhasta kuin pomminpurkamisesta saada mitään irti.

Että osaakin oikeasti olla aivan vitun tylsä ja turhauttava elokuva.

rating 10,000

10.08.2010 klo 14:08

Vihollinen porteilla

En odottanut tältä leffalta ihmeitä ja täytyy todeta, että suurimmaksi osaksi ennakkoluulot toteutuivat. Pohjalla on toki ihan munakas ajatus tehdä keskitasoa paremmasta ampujasta (Law) propagandaväline, minkä seurauksena natsit pyrkivät vastaiskuun astetta kovemmalla miehellä (Harris). Tapahtumat sijoitetaan maailmanhistorialle merkittävään Stalingradin taisteluun ja ne käydään tarkka-ampujien näkökulmasta. Elokuvassa on tavoiteltu objektiivisuutta, vaikka tässä ollaan hiuksenhienosti venäläisten työläisten puolella, varsinkin kun vastustajan tarkka-ampuja on sisimmiltään häikäilemättömämpi. Mukana on muutama ihan herkullinen sivuhenkilö sekä satatuhatta seinäruusua, mukaan lukien Weisz, jonka käynnistämä kolmiodraama on valitettavan epäuskottava. Rakenteeltaan elokuva sortuu tarjoamaan kaikkea pikkusälää säännöllisin väliajoin ja suhteellisen kaavamaisesti. Elokuvan ohjannut Annaud ei vakuuta erityisemmin, sillä omaperäisyys ja elävä ote tapahtumiin puuttuu.

Pahin uskottavuusongelma on kuitenkin kieli, sillä en vain kyennyt mieltämään neuvostovenäjän solttuja tai natseja puhumassa brittienglantia. Koska elokuva kerran pyrki melko pitkälti realismiin, olisin odottanut rohkeutta käyttää alkuperäiskieltä. Kun sinänsä melko laadukkaat näyttelijät ovat vieläpä tuttuja nimiä tyyliin Ed Harris, jonka vielä jotenkin pystyin mieltämään natsiampujaksi (ja onhan hän loppujen lopuksi filmin parasta antia), ja melko karismaton Jude Law, elokuvan rosoinen pinta pettää ja paljastaa melko tyypillisen Hollyammuskelun. Ihan Spielbergin Ryanin typeryyden tasolle ei kuitenkaan vajota ja filmin jaksaa helposti katsoa alusta loppuun.

rating 40,000

31.07.2010 klo 18:53

Constantine

Tällä kertaa tyydyn tiivistämään mielipiteeni mahdollisimman yksinkertaisella sanalla: plääh. Stormaren saatana on ainoa toivonpilkahdus tässä elokuvassa.

rating 20,000

01.07.2010 klo 12:18

Watchmen

Päivitys mielipiteeseen: kyseessä ei ole niinkään supersankaruuden kritiikki kuin supersankaruudella postmodernisti irvaileva, tahallisen korni ja yllättävän paljon ajatuksia herättävä tutkielma egotripistä. Uskollinen alkuperäismateriaalille ehdottomasti mutta silti omaääninen, mahdollisesti paras näkemäni sarjakuvafilmatisointi.

rating 90,000

08.06.2010 klo 22:22

Dogville

Muutenkin typerällä ja useimmiten aivan väärissä asiayhteyksissä käytetyllä sanalla "tekotaiteellinen" ei ole mitään tekemistä Von Trierin inhimillisyydestä riisutulla analyysillä itse inhimillisyyden puuttumisesta. Dogville on katkera kertomus siitä, mitä tapahtuu ulkomaailmalta erossa olevassa kyläyhteisössä, kun sinne saapuu muukalainen. Pystyykö yhteisö hyväksymään tämän joukkoonsa, vai kokeeko se Gracen uhkana pakkomielteisille rutiineilleen? Von Trierin moniulotteinen mestariteos sisältää myös pohdintoja ryhmäpaineesta, kostosta, orjakaupasta ja kateudesta ilman yhtäkään turhaa hetkeä.

Lavasteiden puuttuminen ei ole missään tapauksessa pseudoartistinen ratkaisu, vaan se luo täydellisen immersion kokonaan ulkopuolisilta erossa olevasta tuntemattomasta maailmasta. Päähenkilön kokema väkivalta kohoaa psykologisuudeltaan aivan valtaviin potensseihin, kun samaan aikaan voi lavasteiden puuttuessa katsella kyläläisten normaaliin malliin kuluvaa menoa. Lisäksi lavasteeton maailma on esteettisesti todella kiinnostavasti luotu paikka ja sen omituisuutta vain korostavat epätavalliset kuvakulmat.

Olisi myös väärin olla Dogvillen yhteydessä mainitsematta loistavia näyttelijäsuorituksia. Nicole Kidmanin vaativa roolityö sisältää kaiken, mitä Gracen hahmosta voi saada irti. Muiden näyttelijöiden roolityöt ovat kaikessa eleettömyydessään ja arkisuudessaan juuri oikeanlaisia. Mestariteoksen kruunaa John Hurtin petollisella tavalla ystävällinen kertojaääni. Ehdottomasti 2000-luvun parhaimmistoa.

rating 100,000

21.05.2010 klo 19:42

Hokkarihemmot

Leffassahan ilkeillään ihan munakkaasti eräälle todella hölmölle urheilulajille eli taitoluistelulle. Kliseille irvaileva juoni on melko veikeää tavaraa ja se pitääkin elokuvaa pinnalla parin loistojutun ohella. Myös suomenkielinen nimi on sopivan veikeä ja sen pitäisi viimeistään herättää hidasälyiset tajuamaan, että parodiaahan tämä on. Kieli on todella syvällä poskessa esimerkiksi silloin, kun perehdytään tarunomaisen rautalootuksen saloihin.

Uusintakatselun jälkeen täytyy kyllä todeta, että elokuvassa oli enemmän vaivaannuttavia hetkiä ja vähemmän naurunaihetta kuin muistin ja näyttelijät eivät parodiailmeestä huolimatta pärjänneet kovinkaan hyvin. Ferrellin perseilyt ja Hederin nysväämiset toimivat toki parhaiten kornien luistelusuoritusten yhteydessä, mutta muuten meno tuntui jotenkin väkinäiseltä.

Ehkei pitäisi katsoa aiemmin viihdyttäväksi kertakäyttötavaraksi tuomittuja komedioita uudelleen, siinähän saattaa menettää jopa isompia guilty pleasureja.

rating 40,000

15.05.2010 klo 11:13

The Island

Michael Bay on Michael Bay ja tämäkin tuotos on häntä itseään. Elokuva pysyy vielä joten kuten kasassa päähenkilöiden eläessä toisilta elokuvantekijöiltä sekä kirjailijoilta pöllittyä elämäänsä. Muutamasta todella vaivaannuttavasta piirteestä huolimatta mopo pysyy yllättävän hyvin käsissä, mutta sitten peliin isketään hirvittävän puuduttava koko loppuelokuvan ajan kestävä takaa-ajo. Itseriittoisen kikkailun siivittämä juoksentelu on täynnä musiikkia vailla tarttumapintaa ja turhauttavia juonikäänteitä, jotka vain johtavat paikasta A paikkaan B. Loppuratkaisu sisältää suoraan sanottuna uskomattoman typeriä tapahtumia, joista käsikirjoittajat ansaitsisivat tulista palautetta. Mainoksista taitaa olla turha edes sanoa mitään, sillä elokuvan loppu todella näyttää joltakin mainokselta.

Näyttelijöistä irtoaa ehkä jotain viihdykettä, mutta sekin tulee läpijuoksuista. Enemmänkin kroppansa puolesta mukana oleva Johansson ei ole mitään, eikä McGregor vakuuta edes kiroilullaan. Sean Bean ei saa käsikirjoitukselta tilaa muuten kuin patsastelemalla pahana takapiruna ja Steve Buscemi on raivostuttavan hölmössä roolissa verrattuna yhteistöihinsä esim. Coenien kanssa. Enkä usko, ettei näin turhaan projektiin meneminen voinut johtua muusta kuin tuotantokrediiteistä. The Islandin yritys sanoa jotain juuttuu kurkkuun, koska sen sanomaa on käsitelty jo aiemmin puhkikulumiseen asti.

+ kertakäyttötuotteen vakuutus

rating 30,000

07.05.2010 klo 17:01

Son of Bambi meets Godzilla

Kyse onkin ihan hienovaraisesta piilovittuilusta Emmerichin vuotta aiemmin ilmestyneelle Godzillalle. Tökeröitä efektejä on moninkertaisesti ja tällä kertaa Godzilla talloo Bambin ohi. Ehkä meno on kuitenkin vähän liian kepeää Godzillan ja Bambin aiempaan kaksinkamppailuun verrattuna.

rating 60,000

20.04.2010 klo 16:33

Epämiellyttävä totuus

Parhaimmillaan varsin pätevää tilitystä ilmastonmuutoksesta ja heikoimmillaan lähinnä Al Goren egobuustailua, joka ei kuitenkaan tee elokuvasta vastenmielistä katsottavaa. Rakenteeltaan elokuva sortuu liiaksikin kikkailemaan muusta elokuvasta irrallisella muisteloinnilla ja esittää vieläpä kysymyksen siitä, että mitäpä jos Gore olisi valittu presidentiksi. Lyhyet amerikkalaispoliitikkojen kärjistetyt välikommentit, jotka viestivät ex-ehdokkaan yksinäisyydestä asiansa puolesta, ovat melkeinpä populismia.

Ansioton elokuvahan Epämiellyttävä totuus ei ole, sillä muutamista faktakömmähdyksistä huolimatta elokuva todella herättää ajatuksia. Al Gore esiintyy vakuuttavasti ja jättää käsittelemänsä tiedot katsojien mieleen. Ehkä juuri helppotajuisuutensa takia miltei suoraan lausuttu ilmastosaarna on mestarillista elokuvakerrontaa tehokkaampi tapa kertoa ihmisille siitä, että joku kauniilla maapallollamme on ikävästi vialla.

rating 60,000

16.04.2010 klo 18:41

The Fountain

Juoneltaan ja kerronnaltaan nerokas, visuaalisesti erittäin vahva ja todella koskettava elokuva. Teemoiltaan se keskittyy kuvailemaan päähenkilön vapautusta läheisensä menetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Elokuva keskittyykin Jackmanin herkästi ja raadollisesti tulkitseman Tommyn kuvaannolliseen matkaan todellisen elämänpuunsa luokse. Rachel Weisz puolestaan tekee lämpöä sekä viisautta uhkuvan roolisuorituksen Tommyn monikerroksellisesti rakastamana Isabelina, joka auttaa tätä etsinnässään 1700-luvun konkistadorista kertovalla kirjallaan. Kun katsoja hoksaa juonikuvion, Aronofskyn maalauksellista mestariteosta ei voi kuin ihailla.

rating 100,000

10.04.2010 klo 11:01

Cyborg

Albert Pyunin mustavalkoiseksi ja dialogittomaksi hevioopperaksi tarkoitettu leffa on sinne tänne roiskittujen romujen värittämä apokalyptinen visio ihmiskunnan pelastumisesta yhden miehen ansiosta. Pyun taitaa olla melkoinen piru kameran takana, sillä luvassa on alusta alkaen äärimmäisen hölmöä ja mukapsykologiselta tunnelmaltaan ehtaa campia, joka naurattaa tosin lähinnä alussa ja lopussa. Keskivaiheessa tulee nimittäin suvanto, jolloin naurut jäävät harvemmalle. Mukana on vieläpä jonkinlaista motiivia päähenkilölle virittäviä paskasti toteutettuja flashbackeja sekä käsittämättömiä toimintakohtauksia.

Van Damme, jonka nimi on jostain syystä Gibson Rickenbacker, tekee yhden ilmeen rutiiniroolin lisäksi muutaman akrobaattimaisen tempun ja joutuessaan ristiinnaulituksi potkii paalun poikki. Mukana on myös kolme todella epämääräistä naishahmoa, joiden lopullista funktiota en tajua. Kaiken huippu on Fender Tremolo (juuri näin), joka Vincent Klynin hulvattomasti ylinäyttelemänä ärisee ja irvistelee katsojalta lopullisesti itsehillinnän. Oikeastaan Fender on sellainen hahmo, jonka pelkkä läsnäolo naurattaa tämän ylivedetyn pahuuden jatkuvan alleviivaamisen takia. Varsinkin kun luvassa on lopun ratkaiseva tappelu täynnä korviahivelevää örinää. Atleentaa!

Pisteet hyvistä nauruista ja miinukset siitä, että kyseessä on ainakin jollain tasolla rikos ihmiskuntaa ja elokuvataidetta kohtaan. Eikä mikään täysin harmiton sellainen.

rating 30,000

23.03.2010 klo 15:44

Andalusialainen koira

Andalusialaista koiraa katsoessaan ei edes pidä miettiä tapahtumien järkevyyttä, yhteneväisyyttä tai elokuvan juonta muuten kuin jälkikäteen. Sen aikana on järkevintä yksinkertaisesti ihastella elokuvataiteellisesti mestarillista kuvastoa, esimerkiksi elokuvahistorian ensimmäistä ja varsin painajaismaista gore-efektiä. Omien taiteenalojensa legendojen, Dalín ja Buñuelin, yhteistyö tuotti todellakin yhden kaikkien aikojen päräyttävimmistä lyhytelokuvista. Hyppäykset paikasta ja tapahtumasta toiseen eivät riko kummallista tunnelmaa missään välissä, vaan teos tuntuu juuri tajunnanvirrallisuutensa ja sekavuutensa ansiosta hyvinkin johdonmukaiselta unitripiltä. Tämän teoksen pariin voisi palata milloin tahansa.

rating 80,000

21.03.2010 klo 04:04

Gangs of New York

Tässäpä on elokuva, jolle en uskaltanut asettaa ennakko-odotuksia turhan kliseiseltä haiskahtaneen perusasetelman (kosto ja rakkaus) takia. Ja kyllähän Scorsesella oli kasassapitelemistä tämän mammuttieepoksen ja oscarehdokkuusrohmun kanssa. Tavallisesti Gangsin aikana tapahtuneet ennalta-arvattavuudet, epätasaisuudet, epäloogisuudet ja DiCaprion vaisu olemus olisivat tuhonneet koko katselukokemuksen, mutta tämä sisältää muutaman näppärän koukun.

Ajankuvauksena Gangs of New York onnistuu ihan hyvin. Hiukan itsetarkoituksellisella väkivallalla kuvatut jengisodat ja muutamat pitkäkestoiset yleisotokset kertovat paljon katujen nokkimisjärjestyksestä ja aikansa sekasorrosta, jonka keskellä vain pahimmat riistäjät selvisivät. Bill "The Butcher" Cutting, elokuvan sielu, on kuin yhteenveto selviytyjästä, joka pärjää julmassa maailmassa ainoastaan määrittelemällä julmuuden itse. Day-Lewis viihdyttää, näyttelee tunteella ja saa kaiken irti erinomaisesti kirjoitetusta hahmostaan. DiCaprio on oikeastaan nimekkään näyttelijäkaartin ainoa huomattava heikkous, jonka ympärille kuitenkin rakennetaan elokuvan kannalta tärkeät siteet niin menneisyydessä vastaantaistelleita ja riistäjän alaisuuteen päätyneiden kuin loppupeleissä lojaalien hahmojen välille. Elokuvan rytmitys takkuilee turhan paljon, mutta pysyy tarpeeksi viihdyttävästi kasassa.

rating 60,000

21.03.2010 klo 03:25

The Departed

Kaukana mestarillisesta ja erityisesti, niin kliseistä kun onkin sanoa näin, Scorsesen parhaista teoksista. On totta, että elokuva näyttää ja kuulostaa Scorseselta, mikä on ehdottomasti positiivinen asia muistettavine kohtauksineen. On myös totta, että elokuvan juoni kantaa kestoa ajatellen varsin pitkälle. Elokuva rönsyilee ja kuvaa tarkasti ilmapiiriä lain molemmin puolin. Nyt kuitenkin ongelmaksi nousee jostain syystä Scorsesen ohjaus. Tarina jää auttamatta etäiseksi ilman riittävää dynamiikkaa, mitä olisi sopinut odottaa Scorsesen kaltaiselta mestariohjaajalta. Lopussa teos hajoaa jo pahasti ja sortuu jonkinlaiseksi parodiaksi itsestään. Välienselvittelyssä ketään ei säästetä, mutta mikään ei katsojasta tunnu miltään. Ongelmana on myös henkilöohjaus ja osittain myös roolitus. Robert DeNiron valtavia saappaita täyttävällä DiCapriolla löytyy tunnetta muttei tarpeeksi karismaa. Matt Damonin rooli saattaa kaivatakin etäistä ja tunnetyhjiössä elävää suoritusta, mutta silti miehen suoritus tuntuu ajoittain liian vaisulta. Wahlbergin jotenkin teennäinen kiroilu ei vakuuttanut ja Jack Nicholson kannattelee elokuvaa lähes yksinään näyttelemällä itseään ja vastaamalla elokuvan herkullisimmista kohtauksista.

rating 60,000

19.03.2010 klo 18:12

Timantit ovat ikuisia

Viihdyttävää ja toimivaa agenttitouhua, ei enempää eikä vähempää. Mukana on vanhanaikaisia ja hupaisiakin elementtejä kuten asianmukaisen epälooginen juoni ja vanhentuneet tehosteet. Bond jatkaa ilmeisesti edellisestä elokuvasta tutusta loppuratkaisusta ja pyrkii tappamaan edellisen elokuvan pääpahiksen. Seuraa jokseenkin vituttava tunnaribiisi, tehtävänanto sekä yllärikäänteitä eikä tuloksena ole niinkään hienovaraista timanttia mutta vallan pätevää viihdettä verrattuna Brosnanin sekoiluihin.

Sean Connery on jo keski-ikäisen näköinen, mutta toiminta näkyy rautapapalta sujuvan riittävällä asenteella! Homoseksuaalinen pahiskaksikko ei ole ihan huomattavasti kärsinyt ajasta, sillä kekseliäisyyttä näyttää löytyvän. Bond-tyttö on perinteisen voimakas mutta loppupeleissä maskuliinista turvaa kaipaava nainen ja Blofield omalla suunnitelmallaan ylpeilevä kissansilittelijä.

rating 60,000

19.03.2010 klo 15:38

Ilmestyskirja. Nyt

Apocalypse Now ei ole verrattavissa muihin lajityyppinsä teoksiin, sillä se muuttuu loppua kohden hyytäväksi tahtojen kamppailuksi. Alun ja lopun välinen kontrasti onkin valtaisa mutta huomattavasti eheämmin suoritettu kuin Kubrickin Full Metal Jacketissa. Coppola ohjaa aluksi erittäin raadollista sotadraamaa, jossa koko homman mielenvikaisuus paljastaa kasvonsa Robert Duvallin näyttelemän Kilgoren muodossa. Siinä ollaan Tom Hagenin rauhallisuudesta kaukana. Tapahtumienkin keskellä päälimmäiseksi koukuksi nousee Martin Sheenin tulkitseman kapteeni Willardin tehtävän määränpää, Walter Kurtz.

Elokuvan edetessä ja rönsyillessä harvinaislaatuisen onnistuneesti oopperamaisesta sodankäynnistä ja yhteiskuntakritiikistä ihmismielen saloihin alkaa ilmapiiri hiljalleen saada häiriintyneitä piirteitä ja retkikunta menettämään järkeään. Lopulta kaiken yläpuolelle kohoaa Kurtz, Marlon Brandon ilmiömäinen jumala, jonka ympärillä oleva maailma on täydellisen vääristynyt ja suorastaan psykedeelinen helvetti. Sen keskellä Willardin tehtävä menettää merkityksensä. Vangitsevaa, psykopaattista ja ennennäkemätöntä.

rating 100,000

18.03.2010 klo 22:17

Haarautuvan rakkauden talo

Siinä se nyt oli. Tällaiset tuntemukset jäivät elokuvan loputtua, sillä tämä jäi jotenkin vaisuksi tapaukseksi. Alapäävitsit ja muut hauskat tilanteet eivät vakuuttaneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tunnelmaltaankin elokuva on varsin tasapaksua tavaraa, joka hajoaa pahasti loppua kohden. Orgiat lähtevät elokuvan edetessä sananmukaisesti lapasesta, vaikka yritys olikin kunnianhimoinen.

Elokuva keskittyy pitkälti näyttelijöihin, mikä on ainoastaan positiivinen asia. Mika Kaurismäki pitää henkilöohjauksen kunnossa, eikä siltä kantilta esiinny pahempaa haparointia. Björkman ja Knihtilä trollaavat toisilleen mukavalla tylyydellä, joskin heidän hahmonsa eivät tarjoa erityisempää haastetta (tosin verraten enemmän kuin suomifilmien vakiokasvojen keskinmääräiset työt). Aki-veljen luottonäyttelijä Kati Outinen onnistuu elokuvan kylmimpänä hahmona mainiosti. Eikä draamakaan vaivaannuta kuin ajoittain.

Vaikka näyttelijäpuolella ei olekaan kömmähdyksiä, on keskeisiä hahmoja ja juuria yksinkertaisesti liikaa. Tuloksena on pelkkää kohtalaisen viihdyttävää ja ajoittain rohkeaa perushömppää ähkyyn asti, mikä ei innosta erityisemmin katsomaan kotimaisia tuotantoja, vaikka ideaa löytyykin.

rating 40,000

17.03.2010 klo 19:13

Blue Velvet - ja sinisempi oli yö

Lynchin legendaarisessa ja huikeassa filmografiassa Blue Velvet edustaa tavallaan ohjaajan "selkeämpää" tuotantoa sisältäen kuitenkin todella lujan tunnelman sekä väkivaltaisen ilmapiirin. Alun elokuvan nimeä vastaava ikivihreä kappale on illuusiota idyllin alla piilevässä mielipuolisessa maailmassa, jossa kaikkialle purkautuva ja fantasioitaan häpeilemätön Frank luo kaasumaskeineen ilmapiiristä jotain todella hyytävää. Elokuva on myös kuvaus aikuistumisesta, jota elokuvan todellinen keskushahmo Jeffrey eräänlaisena Dale Cooperin esiasteena edustaa MacLachanin inhimillisen tulkinnan kautta. Yhdyn elokuvafilosofi Zizekin ajatuksiin siitä, että Jeffreyn isän ollessa alusta lähtien tehohoidossa todelliseksi isähahmoksi nousee todellakin Frank, Dennis Hopperin todellinen antikristus, joka onnistuu tavallaan myös koskettamaan. Isabella Rossellinin tulkitsema Dorothy Vallens on riipaiseva hahmo purkaessaan tuskaansa itsetuhoisin ajatuksin ollen kuitenkin muutoin selväjärkinen nainen. Laura Dernin Sandy puolestaan elää idealistisessa maailmassa, mutta kokee totuuden ehkä järkyttyneimmin kuin kukaan muu elokuvan hahmoista.

Lynch ottaa jälleen kerran kaiken tunnelman irti tarjoamastaan ympäristöstä, minkä moni sai huomata viimeistään Twin Peaksin ansiosta. Elokuva onnistuu ajankuvauksena luoden samalla kasariaikojen huoletonta sekä uhkaavaa ilmapiiriä. Paikat kuten Dorothyn ja Benin asunnot ovat aidosti kylmääviä alueita vastapainonaan Jeffreyn koti. Juoneltaan elokuva näyttää ehkä perinteiseltä, mutta sisällöltään vaikuttava elokuva on paljonkin muuta kuin rikostrilleri. Tuloksena on ikimuistoinen painajainen, josta ei löydy juuri mitään valitettavaa.

Tästä on niin paljon sanottavaa, että kirjoittaisin arvostelun, ellei niitä olisi jo tällä saitilla tarpeeksi paljon. Täytyy vielä hehkuttaa Dean Stockwellin karmaisevan psykedeelistä mutta samalla niin helvetin kaunista laulukohtausta, joka muuttaa Roy Orbinsonin In Dreamsin sävyn lopullisesti. Tämä vain on kertakaikkisen hieno mestariteos.

rating 100,000

14.03.2010 klo 22:07

Ocean's Eleven - korkeat panokset

Oceanin seikkailujen arvostettu ensimmäinen osa paljastui paikoin huvittavaksi sanailuksi ja mielenkiintonsa säilyttäväksi draamaksi. Kun Clooneyn ja Pittin kaltaisilla tähtinäyttelijöillä varustettu kopla lähtee ryöstöretkelle, luvassa on pääosin rutiinityöltä ja ehkä jopa läpijuoksulta tuntuvia roolisuorituksia, toimivalla rytmillä varustettua eleganttia keppostelua sekä täysin päälleliimatulta tuntuva välienselvittely rakkaudenkin osalta. Ocean's Eleven ei yritäkään olla sen enempää Sodenberghin maltillisessa ohjauksessa, joten mitään kevyttä sunnuntaiviihdettä erikoisempaa ei ole syytä odotella. Onneksi, sillä Dannyn kolmetoistapäisen jengin seikkailujen perusteella olisi voinut odotella samanlaista sekavuutta ja turhanpäiväistä tekohauskuutta. Onhan tämäkin ajoittain tekohauska, mutta se tuntuu jopa toimivan kokonaisuutta ajatellen.

Eli ihan pätevää ja mukavaa veijariviihdettä, mutta valovuosien päässä mestarillisesta.

rating 60,000

14.03.2010 klo 21:51

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia

Ei yhtä ylipitkitetty kuin kolmas, suoraan tähän rinnastettavissa oleva osa, mutta kuitenkin korkeintaan keskinkertainen kokonaisuus. Ensimmäisen osan mystisyys on poissa, vaikka sitä kuinka yritettäisiin lisäillä enttimetsällä, suoalueella ja ympäristön tummalla kontrastilla. Tilalla on toki viihdyttävää mutta perustasolle jäävää mättämistä "miekoin, keihäin ja urukien rautaisin käsin". Ajoittain katsojalle tarjoillaan ihan sopivaa alavireistä henkeä ja örkkien hieman inhimillistäkin barbarismia.

Liian kirjauskollinen ollakseen merkittävä visio merkittävästä kirjasta ja silti liian paljon kirjan teemoja unohtanut eeppinen satuhempeily, kuten seuraavakin osa. Muistaakseni kuitenkin pidin tästä viime katselulla, joten en tohdi antaa vain kahta tähteä.

rating 70,000

14.03.2010 klo 21:41

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Vaivatta kirjauskollisin ja eniten alkuperäisteokselta näyttävä osa trilogiasta. Tunnelma on lähes latteuteen luiskahtavan eeppisyyden sijaan täynnä ihan mukavan historiallista ilmapiiriä. Toisin kuin myöhemmät osat, tämä keskittyy enemmän tunnelmointiin kuin taisteluihin ja se on ehdottomasti positiivinen asia. Parantamisen varaa kuitenkin olisi myös tunnelmoinnin osalta, sillä en koe tätäkään oikein riittävän erilaiseksi valtavirran elokuviin nähden.

Näyttelijäsuorituksissa on niin onnistumisia kuin lähes munauksilta tuntuvia yrityksiä, ja se herättää epäluuloja Jacksonin parhaassa elokuvassa, Heavenly Creaturesissa, loistaneeseen henkilöohjaukseen. Maisemat ja taistelut ovat toki komeita, mutta niissä ei ole nykypäivän todellisten huippuohjaajien esteettisen silmän tasoista parhautta.

Viimeisimmästä katselusta on aikaa, mutta niin on myös elokuvan entisestä hohdosta, vaikka aika taitaa kullata edelleen tästä jääneet muistot.

rating 90,000

14.03.2010 klo 10:23

Hamlet liikemaailmassa

Lähes erinomaista Kaurismäkeä sekä mukavan omaperäinen kuvaus liikemaailmasta. Eikä omaperäisyys syö lainkaan kritiikkiä kaiken häikäilemättömyyden ja kuitenkin koomisen asenteen keskellä. Petelius karistaa komediasarjojensa maneereita vimmaisessa roolissaan ja vakuuttaa loppuun asti. Kaurismäki saa myös muista tulkeistaan kaiken tarpeellisen irti ja päähenkilöä myöten häikäilemätön maailma (kumiankkoja lukuun ottamatta) on valmis.

rating 90,000

07.03.2010 klo 01:49

Kunniattomat paskiaiset

Tästä on turha hakea mitään syvällisyyksiä tai erityistä sisältöä, mutta entä sitten? Puukko uppoaa natsin otsaan komeasti ja sehän on pääasia!

Ensimmäinen episodi, joka lisää elokuvan tärkeäksi piirteeksi koston natseille, on ehdottomasti Tarantinoa intensiivisimmillään ja ovelimmillaan. Paskiaisten touhut vihollislinjojen takana tarjoavat nauruja mukavasti irroittelevan Brad Pittin johdolla kun taas vastapuolella aiemmin tuntematon Christoph Waltz täyttää mainiolla tavalla maneerisen natsin saappaat. Henkilöohjaus on muutenkin varsin onnistunutta ohjaajan edellisten teosten tavoin unohtamatta dialogeja, eikä musiikkivalinnoissakaan ole valittamista. En kuitenkaan ylistäisi tätä niin tavattoman korkealle, sillä Tarantinon aiempi tuotanto Jackie Brownin johdolla pyyhkii tämän ironialla lattiaa. Aloituksen jälkeen elokuvan ongelmat alkavat jo näkyä, sillä QT osoittautuu itse elokuvansa ongelmaksi lisäämällä elokuvaansa niin paljon aineksia ja viittauksia, että homma meinaa karata lapasesta kuin Aatun salamasota liian monelle rintamalle.

Onneksi kahden ja puolen tunnin kestävä vitsi on tarpeeksi hauska viihdyttämään ainakin kerran lähes koko kestonsa edestä. Pienet haparoinnit ylipitkiksi venytetyissä kohtauksissa jäävät onneksi mehukkaimpien tapahtumien varjoon pitäen katsomiskokemuksen positiivisena. Osa leffateatterin yleisöstäkin antoi aplodit, jotka itse säästäisin vain mestariteoksille.

rating 80,000

05.03.2010 klo 23:14

Moulin Rouge

Alun perusteella odoteltavissa olisi ollut varsin hyvää ja repeävää menoa kieli poskella tehdyillä ylilyönneillä, mutta jouduin pettymään. Tunnelma jää ainoastaan visuaalisella puolella räikeäksi eivätkä musiikkinumerot onnistu herättämään tunteita, joita niillä yritetään kalastella. Nyt jäljellä on ainoastaan viihdyttävä tekele, joka vain ajoittain lyö sopivasti yli ja vastapainona jää joissakin kohtauksissa varsin latteaksi jonkinasteisesta räiskymisestään huolimatta. Vaikka kappaleiden säestyksellä etenevä romanssi kuuluukin asiaan, elokuva vedetään loppua kohden turhan dramaattiseksi, minkä tarkoituksena oli luultavimmin keräillä kyynelpisteitä. Kun sellainen ei yksinkertaisesti iske, niin tästä ei jää erityisen paljon sanottavaa. Mikään ei varsinaisesti häiritse katselukokemusta, mutta ei ole liioiteltua vaatia hiukan suurempia ansioita.

Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin perusvarmat suoritukset suorastaan huutavat kyseisten näyttelijöiden täysosumien perään, joten muistettavimman roolin tekee Jim Broadbent.

rating 50,000

04.03.2010 klo 17:01

Vihreä maili

Darabont on ohjaajana ehdottomasti kyvykäs, mikä näkyi The Shawshank Redemptionissa mitä parhaimmalla tavalla ja tässäkin hän kykenee lataamaan huomattavaa intensiteettiä joihinkin kohtauksiin. Ajoittain tuloksena on mukavan minimalistisia hetkiä, jotka sopivat hyvin elokuvan ympäristöön eli osasto E:n selleihin. Tom Hanks kiemurtelee maneereistaan irti ja onnistuu siinä osittain, David Morse on mainiossa vireessä kuten myös Michael Clarke Duncan, eikä kukaan jää erityisemmin statistiksi. Jotkut kohtaukset ovat kieltämättä ylipitkiä ja ajoittain liian sentimentaalisia, muuten ohjauksessa ei ole pahemmin vikaa.
Sen sijaan teemoiltaan Green Mile on vähintäänkin arvelluttava tapaus. En ole pitkään aikaan nähnyt mestariteokseksi yleisesti väitetystä elokuvasta näin tarkasti jaettua eroa hyvän ja pahan välillä, mitä on näennäisesti yritetty verhota ympäristöön. Tästä johtuen elokuvaan sisältyy turhan tökeröitä juonenkäänteitä, joissa pahoille ihmisille käy alleviivatun huonosti ja hyvät ihmiset palkitaan. Lopussa elokuva kääntyy lähes kokonaan ylistämään kristinuskon arvoja, mikä ei ole kriittiselle katsojalle välttämättä hyvä asia.

Kyllä tämä on koko kestonsa ajan viihdyttävä ja melkein koskettava teos puutteistaan huolimatta. Kolme tuntia vierähtää yllättävän nopeasti, mutta Shawshankin veijarillisuudesta jäädään lähinnä sormellaosoittelun ja paatoksellisuuden takia melko paljon.

rating 60,000

25.02.2010 klo 17:30

Kill Switch

Tässä on jo lähes puhdasta paskuutta. Seagalin uskomattoman sekavasti käsikirjoittama ja syystäkin tuntemattomaksi jääneen Jeff Kingin ohjaama toimintaelokuvan nimikkeellä tehty paska esittelee Ex-Sealin tällä kertaa poliisin työssä flashbackeista kärsivänä Jacob Kinginä, joka tekee pahoista ihmisistä hakkelusta tökerösti nopeutettuna ilme peruslukemilla. Tappelukohtauksissa Steven-sedän puheita on luonnollisesti dubbattu ja käsittämättömän hyperaktiivisen leikkauksen avulla miehen pöhöttynyt naama ja lyllerrys pysyy piilossa.

Tämä ei tietysti riitä, vaan kukin zen-katseen reputtanut saa nyrkistä melkein sata kertaa ja alussa nähtävä tappelu on sekavuudessaan jotain ilmiömäistä, etenkin Seagalin kohteen lentäessä samasta ikkunasta läpi arviolta kymmenen kertaa (puolikkaan tähden arvoisesti). Tappeluiden ulkopuolella on helppo huomata, että Kill Switch ei ole edes elokuva vaan vajaaälyisesti ryhmitetty huutotylsä kasa sieluttomia kohtauksia, josta ei jaksa ottaa selvää.

Stevenin menoa ovat tällä kertaa ihmettelemässä funktioiltaan täysin epäselviä ja huonosti näytteleviä naishahmoja sovinistisen läpänheiton kohteina, pari epäuskottavaa ja mahdollisimman huonosti näyttelevää sarjamurhaajaa, joista yksi selviää ilmeisesti elossa ja jatkaa myöhemmin menoaan vahingoittumattomana lennettyään ikkunasta ulos kadulle, sekä enimmäkseen tummaihoisista koostuva huonosti näyttelevä poliisitiimi. Siinäpä katsojalle purtavaa.

Vasta lopussa King tarjoaa kärsivälliselle katsojalle tissit, mutta sen hän tekee kaikkien aikojen ihmetyttävimmässä kohtauksessa, joka peittoaa muun elokuvan helposti mitävittua-asteikolla tulemalla täysin selittämättömästi täysin puskista. Siinä oli piste tuskaiselle katsomiskokemukselle.

rating 10,000

24.02.2010 klo 01:17

Scarface - arpinaama

Aineksia olisi vaikka mihin, sillä De Palma ohjaa paikoittain erittäin vakuuttavasti, soundtrack on erinomainen ja Oliver Stonen käsikirjoituksesta todella olisi vaikka mihin. Alun perusteella luvassa olisi mestarillinen ajankuvaus kuubalaisen huumemiehen noususta rikollisbisneksen johtoon, mutta Scarface sortuu turhan usein liialliseen alleviivaamiseen, mikä myös selittää hienoisen ylipituuden. Vastapainoksi elokuva esittelee muutamia todellisia klassikkorepliikkejä, uudistaa elokuvataidetta ja käyttää ehdottomana moottorinaan Al Pacinon (jolle ei vittuilla) viihdyttävää riehumista. Käsikirjoituksen ansiosta De Palma sai rauhassa tehdä teoksestaan verisen ja äijämäisen paketin, joka on ajankuvauksen lisäksi häpeämättömän viihdyttävä ja ajoittain piristävän ylivedetty.

The world is yours.

Eli ei lainkaan paskempaa shittiä, vaikkei olekaan mikään maailman paras elokuva.

rating 80,000

23.02.2010 klo 00:05

Van Helsing

En oikeastaan muista, missä elokuvassa viimeksi raiskattiin näin montaa klassista kauhuhahmoa (Dr.Jekyll/Mr. Hyde, Tohtori Frankenstein hirviöineen, ihmissusi, Dracula jne.) rasittavan värikyllästettyjen digipökäleiden saattelemana. Sommers on laittanut lähes jokaisen tulkkinsa ylinäyttelemään rasittavan transylvanialaiskorostuksen (Richard Roxburghin Dracula-imitaatio tarjosi epäuskottavimman pahiksen pitkään aikaan) kanssa, enkä uskalla ajatellakaan mahdollisuutta siitä, että mies olisi vakavissaan tehnyt näin. Poikkeuksena toki vaisu Jackman ja hieman erilaisella tavalla ylinäyttelevä Wenham, eikä näillä eväillä päästä mihinkään. Käsikirjoitus vilisee vaikka sen Frankensteinin, joka muistutti enemmän Batman & Robinin Jäämiestä, kokoisia aivopieruja, joille voisi ehkä uneliaammassa mielentilassa nauraa. Jälkeenpäin tuli lähinnä sellainen olo, että tämän katsojan aivosoluja teurastettiin samalla vauhdilla kuin niitä minivampyyreitä.

Tämän täytyy olla joku Hollywood-remake Polanskin Vampyyrintappajista. Kestoa on luonnollisesti yli kaksi tuntia liikaa, tosin näin idioottimainen vitsi ei naurattaisi edes käsikirjoitusvaiheessa. Wild Wild Westiäkin pahempi kalkkuna.

rating 20,000

19.02.2010 klo 21:16

Mr. Bean lomailee

Kummallisen vaisu ja ponneton yritys tehdä niinkin hauskasta miehestä kuin Mr. Beanista hauska jatko-osa. Itse sarjassa viehättänyt minimalismi oli edellisessäkin elokuvassa muutettu astetta mahtipontisempien katastrofien sumaksi ja siinä se onnistui viihdyttämään. Vaikka kuminaamaansa ahkerasti hyödyntävällä Rowan Atkinsonilla on näyttelijätaitonsa ja maneerinsa edelleen hallussa, ei katsojalle isketä lomailun aikana yhtäkään todellista naurupommia. Tilalla on vain heppoista draamaa, jota ei oikein millään jaksaisi seurata, ja hieman höröttelyä Beanin säheltämiselle.

Elokuva olisi selvinnyt vallan mainiosti ilman pakollista naista, vittuutunutta poikaa tai pseudoartistista taideohjaajaa suurissa rooleissa ja sen sijaan olisi keskitytty Beanin koheltamiseen ottamalla tv-sarjasta esimerkkiä. Jos tästä miehestä piti saada hulvaton road-movie, niin käyttäisivät hieman omaperäisempää ohjausta. Ihan vain heittona: millainenkohan esim. Wes Andersonin versio olisi ollut?

rating 30,000

19.02.2010 klo 16:52

Jedin paluu

Oikeastaan ihan yhtä jees kuin aiemmat osat, vaikka alku hieman irralliselta perustoiminnalta tuntuu viimeiseen kahteen kolmasosaan nähden (tiedä sitten, johtuuko Lucasin muutoksista teatteriversioon nähden, jota en ole nähnyt). Aivan jumalaton määrä nostalgiaa sisältyy Vaderin, Luken ja Keisarin välisiin kohtauksiin, Endorin pinnalla tapahtuviin välienselvittelyihin sekä galaksin lopulliseen kohtaloon. Niitä muistoja en aio enää ikinä pilata uudempia päivityksiä katsomalla.

rating 80,000

02.02.2010 klo 09:45

Apocalypto

Tuntuu kaksipiippuiselta arvioida Apocalyptoa, sillä leffan voi ottaa myös puhtaana viihteenä ja silmäkarkkina, mutta sitten tulee pakollinen halu tilittää sen sisällöllisestä annista. Juoni ei välttämättä ole tällaisen kuvauksen päällisin juttu, mutta se jää nyt vähän liiankin tyngäksi. Ihan mallikkaan alun ja ilkimys-inkkareiden (hyvä vs. paha) aiheuttamien kärsimysten jälkeen/aikana leffa hiljalleen eskaloituu campiksi, joka ei tämän tekeleen kannalta ole hyvä asia. Tuntui myös siltä, että jokaisen vähänkin samaistuttavan hahmon patrioottinen uhrautuminen on pakollinen juttu kuten myös eksploitaation puolelle menevät ruumiinavaukset. Niissä paikoissa Gibsonin ohjaus pettää, mutta tuotoksessa on myös jotain positiivista. Näyttelijät ruutinilta haiskahtavine suorituksineen jäävät sivuun sademetsien ja muun ympäröivän maailman noustessa todelliseen päärooliin. Tätä voisi pitää malliesimerkkinä siitä, miten poikkeuksellisen komea kuvaus pystyy melkein pelastamaan muuten melko heikon ja lähes sieluttoman tekeleen.

Elokuva, joka on visuaalisesti ihan näyttävä mutta sisällöltään varsin ontto ja mitäänsanomaton. Tästä jäänyttä oloa voisi kuvailla sanoilla "viihdyttihän tämä sentään kestonsa ajan".

rating 40,000

21.01.2010 klo 17:40

Sibelius

Päivitys kommenttiini: Sibelius on elämänkertaelokuvana aivan katastrofaalista paskaa. Se on pelkkä kohtauksesta toiseen poukkoileva kuvakollaasi Suosal... Sibeliuksesta tekemässä jotakin. Kaikki vain tapahtuu, mihinkään ei syvennytä eikä mistään säveltäjän elämänvaiheesta saa otetta. Näin ollen katsomiskokemus on yllättäen kuolettavan tylsä sekä lähes raivostuttavan köyhä. Näyttelijät ovat hahmojensa tavoin teennäisiä marionetteja, eikä dialogista tarvitse varmaankaan sanoa mitään. Kamala postikorttiestetiikka senkun lisää tekeleen elokuvallista tyhjänpäiväisyyttä ja katsojan vitutusta.

Erityisen hämmästyttävää on se, miten tyhjänpäiväiseltä ja ontolta Sibeliuksen itsensä sävellyksillä täytetty ääniraita kuulostaa tässä elokuvassa. Musiikki vain soi taustalla, luomatta minkäänlaista substanssia, ajatusta tai mielenkiintoa muutenkin surkeaan filmiin. Koivusalo on selkeästi lähtenyt kunnioittamaan "Suomen 8. suurinta suomalaista", mutta onnistuu tekemään jopa tämän saavutuksista yhdentekevämpiä kuin kukaan muu ihminen maan päällä.

rating 20,000

17.01.2010 klo 12:09

Catwoman

Tässä yhdessä vuosituhannen turhimmista pökäleistä on hukattu Kissanaisen pointti harvinaisen perusteellisesti. Salaperäisestä feminismin huipentumasta on "ohjaajan" (Kuka on Pitof ja miksi hän tekee elokuvia?) ja tuotantokoneiston toimesta rakennettu pelkkä kuminen seksiobjekti, suoraan sanottuna Halle Berry näyttämässä typerältä haalarit ja kattihattu (...) yllään. Näyttelystä ei varmaan tarvitse puhuakaan tarkemmin: harvaan elokuvaan mahtuu näin monta täydellisen susipaskaa suoritusta. Juonella ei ole väliä, kunhan mukaan ängetään täysin yhdentekevä rakkaustarina ynnä muita juonellisia kliseitä, yliampuvaa mystiikkaa kissoista ja hoitoaineista, hälyttävän heikosti rakennettu motiivi kostolle, Windows Movie Maker -tason visuaalisuutta ja uskomattoman paskaa musiikkia. Tulos on näillä aineksilla jo henkilökohtaisesti loukkaavaa ja hävettävää paskaa.

rating 10,000

Edellinen sivu | 1 2 3 | Seuraava sivu

Profiilin tiedot

TOP-listat