VierasTalo

VierasTalo

Tähtääjä, 46 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (114)

29.05.2013 klo 14:53

Only God Forgives

Viihdyttävä toimintaelokuva, josta tosin ei varmaan Driven tapaan tule teiniyleisöjen suosikkia, koska tarinassa jatkuvasti läsnä olevat insestivivahteet ja Goslingin julkisuuskuvan täysi mukilointi estävät sen. Mutta näiden vuoksi tämä myös on keskivertoa parempi toimintaleffa. Illalliskohtaus Goslingin, äitihahmon ja prostitoidun välillä on kipeintä huumoria ja täten hauskimpia kohtauksia vähään aikaan. Kuvaus on myös erinomaista, Driven tyylikäs look tuntuu nousseen uuteen potenssiin pornohtavilla neon-valoilla valaistussa Thaimaassa. Hahmojen tuijottaminen toisiaan päin läpi rakennusten ja yli useiden kilometrien jäi mieleen. Särmää löytyy niin hitosti. Lopetus on myös erittäin hienoa antiklimaattista tylytystä.

rating 70,000

10.02.2011 klo 12:10

Hääkuvaaja

Hääkuvaaja on ihan hyvä elokuva, mutta se on komedia joka ei naurata oikeastaan ikinä. Yläluokkaa piikitellään ihan osuvasti aina välillä, muttei erityisen humoristisesti. Hääkuvaajan huumorintaju on pitkälti sellainen, että näytetään asioita niin kuin ne ovat ja sitten "röyhkeästi" todetaan asioiden olevan näin välillä sosiaalisesti sopimattomissa tilanteissa. Tämä ei oikein naurata, koska se tuntuu vitsin rautalangasta vääntämiseltä. Loppupuolella elokuva on muutenkin lähinnä vaivaannuttava kiitos sen täysin johdateltavissa olevan ja idioottimaisen päähenkilön, joka ei ikinä osaa sanoa ei. Ehkä tällä pyritään luomaan realistista kuvaa nykysukupolven joutilasmaisuudesta, mutta koska kyseinen henkilö on elokuvan tähti, ratkaisu ärsyttää. Ja tämä on myös reilusti ylipitkä. Sisältöä löytyisi ehkä 80 minsaan, ja ennalta-arvattavuus puree ikävästi kokonaiskokemuksen arvoa.

rating 40,000

10.02.2011 klo 12:10

Suicide Club

Tästäkin on vaikea keksiä sanottavaa, etenkin kun kaikki mikä mielestäni olisi oleellista sanoa Suicide Clubista, on jo sanottu muiden toimesta kauan sitten. Elokuva on erilainen yhteiskunnan dekonstruktiota esittelevä teos, jossa japanitrillereille epätyypillisesti käsitellään asiaa siten, että nuorisossa on vikaa aikuisten sijaan. Kun nuoriso alkaa tippua kärpästen lailla, myös aikuiset huomaavat pikku hiljaa sekoavansa. Loppuratkaisu on samalla huvittava ja typerryttävä, ja koko leffa menettää melkoisesti tehoaan loppua kohden. Varsinkin eräänlaisena alkupuoliskon kliimaksina toimiva musikaalinumero, jonka esittää japanilainen murhanhimoinen David Bowie, on aivan liian itsetietoisen shokeeraava ja perseilevä sopiakseen muuhun leffaan. Alkupuoli on kuitenkin rautaa, ja audiovisuaalisesti leffa poukkoilee kauniin ja häiritsevän välillä koko kestonsa ajan.

rating 80,000

10.02.2011 klo 12:09

Chicago

Nainen tuomitaan kuolemaan Chicagossa. Hän kiipeää hirttopuun portaita ylös kuolemaansa. Me näemme, kun hän kiipeää ylös uimahyppylautaa. Silmukka asetellaan hänen kaulansa ympärille. Me näemme miten hän asettelee suuren köyden ruumiinsa ympärille, valmiina katoamistemppuun. Luukku hänen allaan aukeaa ja hän jää roikkumaan elottomana köyden jatkeena. Me näemme, kuinka hän hyppää laudalta alas köyteen kiedottuna ja lopulta katoaa. Aplodeja. Kaikki nauravat. Kumpi on hauskempaa, kohdata raaka todellisuus vai nauttia median eskapistisesta asenteesta 1920-luvun miljöön naismurhaajia kohtaan? Chicago on yllättävän monisyinen ja ennen kaikkea viihdyttävä musikaali, joka tutkailee satiirisesti paitsi kansan riippuvuutta mediasta arjen tukemiseksi, myös median tekijöiden ja viihdyttäjien itsetietoisuuden (tai, joissain tapauksissa, sen puutteen) tasoa varsinaisesti ketään tuomitsematta tai vääntämällä rautalangasta mitään.

Toisin kuin Rob Marshallin Ninessa, tässä elokuvassa kesken musikaalinumeron leikkaaminen toisiin tapahtumiin toimii erinomaisesti. Nämä muut tapahtumat tuntuvat aina tavalla tai toisella kimpoutuvan hyvinkin luonnollisesti musikaalinumeroon, ja vaikka välillä tästä syntyy liian pitkiä taukoja musiikin pysähtymisen ja sen jatkumisen välillä, on se silti huomattavasti parempi ratkaisu kuin elokuvan pitkittäminen näiden asioiden paljastamisella ennen tai jälkeen musiikin. Itse kappaleet ja koreografiat ovat huikeita, ja jopa Renee Zellweggerin usein helium-vaikutteinen ääni on saatu kuulostamaan vaikuttavalta. Koko homma on vedetty hyvin, hyvin villiksi ja satiiriseksi niin kuvallisesti kuin äänipuolellakin, että tätä katsoessa on vaikea olla tuntematta nykyelokuvissa harvoin ilmaantuvaa tekemisen riemua, jota kaikki tätä tehneet ihmiset ovat varmasti tunteneet. Viihdyttävä ja terävä elokuva, mikäs sen hauskempaa.

rating 80,000

10.02.2011 klo 12:09

Kauhukakara 2

Ihmiset iloisina ajavat nurmikkoa, soutavat järvellä, mutta kaiken peittää alleen pahaenteinen lorina. Tytöt tanssivat hulavanteilla ja ankat ovat järvellä, mutta silti lorina jatkuu. Sitten, yllättäen, se loppuu. Pikkupoika kantaa keltaista nestettä sisältävää kannua jossa ei ole jääpaloja, mutta se silti kilisee kuin siinä olisi niitä. Ehkä tämä on metafora tämän kaiken idyllin pinnallisesta olemuksesta; esitetään että ihmisillä olisi sielu, vaikka katsoessa se on pelkkää tyhjää, keltaista nestettä. Lihava mies keltaisessa haalarissa tulee kaksosten kojulle ja ostaa tätä nestettä itselleen. Täyttääkö hän mielestään itseään jollakin elämää suuremmalla, jollakin joka tekisi hänestä jälleen kokonaisen ja saisi hänet lopettamaan tämän naurettavan naamioleikin sosiaalisten normien keskellä?

VAI JUOKO HÄN PELKKÄÄ KUSTA

rating 20,000

10.02.2011 klo 12:09

Nine

Miksi? Miksi pitää tehdä remake yhdestä elokuvahistorian klassikosta? Ja miksi se pitää tehdä elokuvasta, joka on vähintäänkin ohjaajalleen/kirjoittajalleen yksityinen, intiimi teos? Rob Marshallin Nine todistaa, että Fellinin 8½n taikuutta ei ole mahdollista kopioida. 8½ on elokuva, joka huokuu persoonallisuutta ja ohjaajansa omaa elämää. Siksi ei ole minusta mitään järkeä tehdä siitä uusintaversiota. Nine kertoo täysin saman tarinan parilla pikku twistillä jotka eivät muuta mitään. Miksi kuvata uudestaan tarina, jonka kaikki elokuvaa parantavat tarkoitus ja merkitys sisältyy nimenomaan siihen, kuka sen teki ja missä tilassa? Tämä dilemma nostaa ilkeästi päätään erityisesti kohtauksissa, jotka on nostettu suoraan alkuperäisteoksesta. Guidon ja rakastajattarensa hotellikohtaus varsinkin kusee niin monella tasolla tässä persoonattomassa hassuttelussa ettei voi kuin heiluttaa päätään sen epäuskottavalle naurettavuudelle.

Marshallin edellinen musikaali Chicago on ilmeisesti varsin asiallinen tekele, mutta musikaalikohtausten hyvästä laadusta on tässä korkeintaan lyhyitä viittauksia. Vaikka ne ovatkin kaikki suht komeita kohtauksia, niiden sijoittaminen vain ja ainoastaan Guidon pään sisälle on huono ratkaisu Marshallin elokuvassa, koska hän tuntee jotain suurta painetta korostaa juuri sitä, että musikaalikohtaukset ovat fantasiaa. Tämä tehdään siten, että jokaisessa, siis kirjaimellisesti jokaisessa kliimaksilaulua lukuunottamatta, leikataan Guidoon oikeassa maailmassa juttelemassa tai tekemässä jotain. Tämä on oikeasti yksi kaikkien aikojen huonoimmista leikkausratkaisuista mitä olen nähnyt missään musikaalissa. "Hei, keskeytetään tää muuten ihan hyvä ja komea biisi leikkaamalla äijään juttelemassa vaimonsa kanssa UUJEE ollaan neroi". Ei hyvää päivää.

rating 30,000

10.02.2011 klo 12:08

Neropatin päiväkirja

Yleensä elokuvissa epäonnistutaan luomaan uskottavia lapsihahmoja. Vaikein vaihe on tehdä n. 11-12-vuotiaista lapsista uskottavia elokuvahahmoja, koska he ovat jatkuvasti muuttuvia ja teoiltaan ennalta-arvaamattomia otuksia. Elokuva kaipaa yleensä vakaan, suoran matkan kulkevan päähenkilön näin poukkoilevan hahmon sijasta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla saadaan luotua tähän ikäryhmään sopiva, realistinen ja uskottava lapsihahmo on tehdä hänestä sellainen tyyppi, jonka käytös ei muutu päivien varrella - kusipää. Onko lapsuus oikeasti sitä, että tavoitellaan omaa etua ja noustaan itse kuvitelluissa sosiaalisissa tikkaissa ylöspäin päättömästi?

Näin Neropatin Päiväkirja ainakin väittää hyvin ärsyttävän itsetietoisesti. Sen päähenkilö ja kirjoittaja on päiväkirjaa pitävä pikkulapsi, joka on ärsyttävä sosiaalinen pyrkyri joka ei silti ymmärrä oikeasti yhtään mitään muista ihmisistä. On rohkeaa tehdä elokuva, jossa on tällainen päähenkilö, ja suunnata se lapsille, mutta voisin uskoa että tätä leffaa katselevat lapset voivat jopa oppia päähenkilön virheistä ja jättää täten tekemättä ne itse, joka olisi mainiota, koska yksi idiootti vähemmän tässä maailmassa on aina eduksi. Ikävä kyllä tämän poikkeuksellisen päähenkilön lisäksi elokuvassa ei ole mitään erityisen hienoa. Sketsimäiset kohtaukset toimivat naurujen lypsäjinä, mutta varsinaista nuorisoklassikkoa tästä ei varmasti ikinä tule koska siitä puuttuu tietynlainen kulttuuri-identiteetti. Nykyajan nuorisoklassikoissa Junosta Breakfast Clubiin on kaikissa jotain kyseiselle elokuvalle täysin ominaista ja kopioimatonta, kun taas tämä elokuva näyttää ja tuntuu lähinnä joltain Disneyn TV-sarjalta jos ei oteta huomioon päähenkilön täysin vituraista ajatusmaailmaa.

rating 60,000

06.02.2011 klo 02:33

127 tuntia

Danny Boylen uusimman elokuvan suurin ongelma on se, että se on Danny Boylen uusin elokuva. Visuaalinen tyyli on lähes täysin kopioitu hänen edellisestään elokuvasta, Slumdog Millionairesta, eikä se sovi tähän yhtään. 127 Tuntia on erittäin realistinen ja minimalistinen tarinaltaan, joten Slumdogiin sopinut rönsyilevä ja seinästä seinään poukkoileva visuaalinen tyyli ei kontekstuaalisesti sovi elokuvaan lainkaan. Slumdogissa se vielä meni koska itse tarinakin oli yhtä sekamelskaa, mutta nyt kun koko leffa pyörii kalliorailossa nököttävän miehen ympärillä, jatkuva splitscreenin käyttö ja hirveän huonot CGI-siirtymät ja tehosteet eivät sovi millään tavalla kokonaisuuteen. Pahin näistä on ehdottomasti alkuvartin aikana usein nähtävä tehoste, jossa Aronin ottamat valokuvat täyttävät ensin koko ruudun ja sitten liukuvat siitä pois todellisella Windows Movie Maker-tyylillä.

Käsikirjoituksesta ja tarinasta pidän kovasti yhtä vikaa lukuunottamatta. Päähenkilölle ei rakenneta mitään erityisempää kehityskaarta tai vastaavaa, vaan luodaan yleistä vaikutelmaa pienillä flashbackeilla siitä, että tällä ihmisellä on oikeasti ollut elämä. Ratkaisu toimii paljon paremmin kuin melodramaattisten elämää muuttaneiden tapahtumien lakoninen toistaminen, jota yleensä tällaisissa elokuvissa näkisi. Ei se tarinakaan silti täydellinen ole, sillä mukaan on heitetty imelä rakkaustarina varmaan tökerömmin kuin olen ikinä nähnyt. Tuota on silti vähän vaikea itsessään kritisoida, koska "niin oikeasti tapahtui" ja niin edespäin.

Oikeastaan ainoa syy, miksi koko elokuva on oikeasti nautittava, on James Francon äärimmäisen hieno roolisuoritus pääosassa. Mies huokuu runsasta ruutukarismaa, ja rooliin on heittäydytty kunnolla mukaan. Etenkin tietynasteinen fyysisyys välittyy jokaisesta kohtauksesta, vaikka näyttelijä ei periaatteessa tekisi muuta kuin seisoisi pystyssä. Häntä voi silti vain vilkaista silmiin ja tuntea tuskan, jota mies voi kokea ymmärtäessään ettei pakotietä kuolemalta ole. Rakastin myös elokuvan varmasti kuuluisaksi nousevaa gorekohtausta, joka jättää kyllä kidutuspornojen vastaavanlaiset kohtaukset varjoonsa 10-0. Silti lopulta Boylen kuvaustyyli ja imelä kässäri imevät tästä leffasta erittäin paljon mehuja, ja se on sääli, sillä periaatteessa tästä olisi voinut tulla paljon, paljon enemmän.

rating 50,000

05.02.2011 klo 01:27

Ole luonani aina

Taiteen suurin voima ja paras tarkoitusperä on sen tapa saada ihmiset tutkimaan elämäänsä uudella tavalla. Taide saa meidät tuntemaan itsemme inhimillisemmiksi ja antaa meille kokemuksia joita emme voi saada mistään muualta. Taiteen ansiosta elämme ja ajattelemme enemmän. Tämä elokuva on Taidetta.

rating 100,000

05.02.2011 klo 01:27

Paranormal Activity 2

En uskaltanut katsoa Paranormal Activity 1stä loppuun. Lopetin sen härön järkyttävän kuuloisen äänen kohdalla koska sydänkohtaukset eivät ole kivoja. Katsoin elokuvan optimaalisessa ympäristössä, eli yksin, kuulokkeet päässä, äänet täysillä ja nenä ruudussa. Tällaiset elokuvat kaipaavat sitä, että katsoja luovuttaa itsensä niille, muuten lopputulos on huono. PA2 lähinnä kopioi ykköstä ja lisäilee siihen omia typeryyksiään, ja lopputuloksena se ei vain toimi yhtä hyvin kuin ensimmäinen. Ykkönen oli selvästi suunnattu ihmisille, joista jonkinlainen paranormaali toiminta voisi olla totta, tai sitä ei oltu ajateltu. Se kuvasi koko homman melkoisen arkipäiväisenä ja pienenä, kun taas PA2, joka on muuten prequel ykköselle, lisää koko tarinaan alustavan, typerän tarinan joka tekee tästä ei-niin-arkipäiväisen tarinan ahneudesta ja kirouksista. Nyt tämä siis pelottaa ihmisiä jotka uskovat lapsenvarastajademoneihin. Hienosti kutistettu kohdeyleisöä!

Leffa kulkee hyvin ennalta-arvattavia jalanjälkiä jotka sen edeltäjä jätti jälkeensä. Ensin tuijotellaan itse kuvattua käsivaramateriaalia, sitten vaihdellaan välillä yöllä staattisten kameroiden kuvaamaan materiaaliin, joissa yleensä tapahtuu lähinnä ovien heilumista ja tömäyksiä. Tapahtumat eskaloituvat, ja lopussa tulee idioottimainen kliimaksi jossa jalkaudutaan [REC]-tyylisesti käsivarakameran kanssa keskelle kauhutoimintaa. Paranormal Activity 2 siis periaatteessa kusee oman brändinsä parhaan asian päälle, eli sen, että toiminta tapahtuu staattisesta ja jännittävästä kuvakulmasta. Nyt tämä on ihan samanlaista paskaa kuin jokainen Blair Witch-kopio. Tavallaan se jo aiemminkin oli sitä, mutta nyt se on vielä näkyvämmin ja varmasti ne harvat tästä muuten pitäneet ovat lopussa jo pettyneitä kokonaisuuteen.

rating 30,000

05.02.2011 klo 01:27

Ystävät hämärän jälkeen

Kehtaisin melkein väittää tätä alkuperäisversion veroiseksi kirjafilmatisoinniksi. Ei silti kuitenkaan. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, että Let Me In ei suurimman osan ajasta ainakaan ole mikään erityisen shokeeraava tai siihen painostava kauhuleffa, vaan toimii hyvin pienillä elementeillä. Kun ruotsalainen elokuva keskittyi mielestäni vähän enemmän pienen yhteisön kokemuksiin murhien ja vampirismin ravistellessa sitä, Let Me In tuntuu paljon paremmin keskitetyltä, ja se pyörii lähes täysin pojan ja vampyyritytön ystävyyden ympärillä. Vaikka tämä ei mielestäni ole ideaali tapa filmatisoida kirjaa (paras vaihtoehto olisi mahtipontinen eepos joka oikeasti sisältää kaikki kirjassa olleet sivutarinat), se toimii ruotsiversiota paremmin. Tämä ratkaisu myös avittaa elokuvan temaattisuutta pysymään yhtenäisempänä ja tarina tuntuu huomattavasti raadollisemmalta kun lapset tuijottavat hirveyksiä eikä välissä vilautella aikuisia joiden dialogi hieroo makabeeria luonnetta naamaan.

Suurin ongelma tässä kuitenkin on, että suurimman osan ajasta Let Me In on todella ruma elokuva. Kontrastit ja värit on vedetty JJ Abrams-tyylisen övereiksi, ja etenkin ruudulla jatkuvasti näkyvät linssiheijastukset alkavat vituttamaan jo vartin jälkeen. Kaikki pimeät kohtaukset muistuttavat 3D-kameroiden jälkeä aivan liian synkkine sävyineen. Onneksi sentään musiikki pelastaa paljon. En tiedä, kuka keksi laittaa tarinaan goottilaiskauhusta vaikutteita imeneen musiikkiraidan, mutta se oli mitä mainioin ratkaisu.

rating 80,000

05.02.2011 klo 01:26

Verta ja mustaa pitsiä

Bavan ensimmäisiin gialloihin kuuluva Blood and Black Lace on aika onnistunut paitsi giallona myös jonkinasteisena sosiaalisena satiirina Italian ylimystön yleisestä "tapa tai tule tapetuksi"-mentaliteetista mitä tulee sosiaalisten tikapuiden kiipeämiseen. Bava muodostaa varsin upeasti kamerallaan paitsi hienosti valaistuja myös erittäin paljon syvyyttä sisältäviä kuvia, joissa jatkuvasti tapahtuu jotain joko etualalla tai taustalla. Murhakohtaukset tuntuvat mukavan ikäviltä, vaikka varsinainen goreilu jää vähälle (mikä on toisaalta hyvä koska tehosteet ovat melkolailla maalattu hyytelö-tasoa).

Todellinen hauskuus elokuvaan kuitenkin tulee nimenomaan siitä, ettei filmi tyydy olemaan pelkkä jännittävä murhamysteeri, vaan koko juoni on melkoisen terävää vittuilua Italian valtaapitäville ja aatelisille. Näennäisesti sivistyneet ja oppineet ihmiset eivät välitä läheisistään, mutta sitten kun veitsi meinaa kolahtaa omaan kurkkuun, alkaakin loputtomien alibien ja turvaajien hakeminen toisista samanlaisista ihmisistä, jotka ajattelevat vain omaa napaansa. Elokuvan parhaita kohtauksia on, kun eräs antiikkikauppias yrittää suostutella tuntemaansa aatelista toimimaan hänen alibinaan, ja saadakseen tahtonsa läpi hänen pitää lähestulkoon kiristää tätä sosiaalisen maineen menettämisellä. Raadollisemmaksi meno yltyy puolivälin jälkeen poliisiasemalla, jossa kävi mielessä The Dark Knight-elokuvan pääpahiksen kuuluisahko lausahdus "When the chips are down, these civilised people will eat each other" joka käy hyvinkin toteen tämän elokuvan aikana. Murhaajan paljastuminenkin lähinnä jatkaa tätä sosiaalisen kiipijyyden teemaa, eikä siitä voi kuin nauttia.

rating 90,000

05.02.2011 klo 01:20

Burleski

Onpa muuten tullut katsottua paljon hyviä elokuvia tässä kuussa. Sen tavallaan huomaa aina kun vastaan tulee Burleskin kaltainen paskaläjä. En halunnut vilkaista siihen päinkään ennen katsomista, en sen aikana, enkä sen jälkeen. Minulla oli erittäin huonot ennakko-odotukset, elokuva oli erittäin huono, ja nyt lähinnä vituttaa se, että jouduin katsomaan sen. Burleski on kautta linjan aivan uskomattoman kömpelö, luokaton ja köyhä produktio. Puolet elokuvasta on kuvattu hämyisen paskaisen linssin läpi, joka saa aikaan erittäin sumuisen ja tympeän vaikutelman. Arvostan sitä suuresti, että elokuvan tekijät eivät ilmeisesti ole ikinä lukeneet sanakirjasta burleskin määritelmää, koska tässä elokuvassa burleskiesitykset ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta joko Pussycat Dolls-tyylisiä poptanssiesityksiä joista on saatu burleskia lisäämällä taustabiisiin joku helvetin pasuuna tai sitten sellaisia, että istutaan tuolilla avoimen kaula-aukon sisältävässä mekossa ja lauletaan herkästi suoraan kameraan.

Arvostan Christina Aguileraa pop-tähtenä siksi, että hänellä on melko hyvä ääni ja jotkut hänen biiseistään jopa käyttävät sitä hyväkseen. Tässä leffassa kyseinen ääni tosin menee täysin hukkaan, sillä jokainen kappale on täysin tuubasta. Surkuhupaisin suoritus tulee maailman ainoalta elävältä muumiolta, Cheriltä, joka laulaa herkän balladin siitä miten hän vielä nousee... jostakin jonnekin. Kyseinen kappale kestää nelisen minuuttia eikä sillä ole alkukantaisen ja ilmiselvän symboliikan lisäksi yhtään mitään tekemistä muun elokuvan kanssa, ja se sojottaa kokonaisuudesta kuin tikku peräaukostani koska lähes kaikki muut laulut leffassa ovat pätkittyjä, mutta kun Cher vetää numeroa niin sehän vedetään kokonaan koska niin lukee sopimuksessa. Muija on muutenkin melkoinen ilmestys, sillä kun lähes 70-vuotias mummo tulee ruutuun näyttäen erittäin narkomaaniselta kolmekymppiseltä, on ilmeily vähäistä kiitos viidentoista miljoonan botox-ruiskeen.

Parasta Burleskissa, ja se ei ole paljon se, ovat osa leffan miesnäyttelijöistä. He eivät selvästikään haluaisi olla koko elokuvassa, ja joko perseilevät tai ovat hyvin vittuuntuneita koko rooliensa keston. Peter Gallagher on tästä paras esimerkki, sillä hänen roolissaan jatkuvasti näkyvä krapula on jopa Brando-tasoista. Hänenkään perseilynsä eivät silti pelasta Burleskia paskuudelta, sillä leffa on myös tajuttoman tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on periaatteessa Coyote Ugly-remake jossa Bay-tyylillä toteutettu baarimikkoilu on korvattu tanssilla, mutta ei tätä jaksa katsoa missään vaiheessa kunnolla. Musikaali on todennäköisesti vaikeimpia genrejä joista tehdä tylsiä, koska musikaalinumerot ovat melkein itseisarvoisesti edes jollain tasolla viihdyttäviä, mutta Burleskin hengettömyys ja kehno toteutus pilaavat nekin. En oikeasti keksi tästä koko helvetin elokuvasta yhtään mitään oikeasti positiivista sanottavaa. Burleski on Barfleski.

rating 10,000

23.01.2011 klo 01:28

Last Train Home

Last Train Home on dokumentti isästä ja äidistä, jotka ovat muuttaneet Kiinassa maaseudulta teollisuusalueelle tienaamaan rahaa lapsilleen. He haluavat antaa lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Kiinassa sellainen saadaan koulutuksen kautta, ja koulutus maksaa paljon. Pitää silti kysyä, onko parempi elää koulutettuna ja ilman vanhempia vai köyhänä isän ja äidin näkyvän ja tuntuvan rakkauden hellässä huomassa? Last Train Homen vanhemmat ovat lapsilleen pelkkiä mystisiä ääniä puhelimessa ja kerran vuodessa käymään tulevia sukulaisia. Lapset eivät ymmärrä heidän tekemäänsä uhrausta lapsen tulevaisuuden takaamiseksi. Eivätkä vanhemmat tunnu ymmärtävän, että lapsen ei tulisikaan ymmärtää sitä. Ihmisenä, joka on kasvanut hyvän koulutuksen lähes ilmiselvyytenä ottavassa ilmapiirissä, tällainen suhtautuminen ja lapsen pakottaminen katsomaan tulevaisuuteensa nykyhetkestä nauttimisen sijaan tuntuu järkyttävältä ja surulliselta. Nämä ihmiset kokevat kohtalonsa ilmiselvyydeksi kun sen pitäisi olla kaikkea muuta kuin ilmiselvyys. Logiikkaa ei ole kaltaiselleni ulkopuolelta katsovalle ja nuorelle ihmiselle siinä, että vanhemmat uhraavat elämänsä ihmisen vuoksi, jota he eivät edes loppujen lopuksi tunne lainkaan. Se on rakkautta, ja se jos mikä paistaa Last Train Homesta läpi.

Sekin on riipaisevaa, että lapset eivät arvosta tätä. He itse muuttavat heti pois kotikylistään kun pystyvät. Koulu on kuin vankila, he sanovat. Vapaus on kaupungeissa. Kaupungeissa, joissa he istuvat farkkutehtaassa kuusitoista tuntia päivässä ja loput kahdeksan syövät tai nukkuvat. Vapaus on suhteellinen käsite, mutta tämä menee jo erikoiseksi määritelmäksi. On kylmäävää katsoa teini-ikäisen tytön isää, joka kuuntelee päivä toisensa jälkeen miten hänen tyttärensä, ihminen jonka puolesta hän on uhrannut koko aikuisikänsä, kertoo harkitsevansa kouluunpaluuta sitten joskus. Se ei tunnu pelkästään siltä, että tyttären elämä menisi pilalle. Se tuntuu siltä, että hänen oma elämänsä menee pilalle. Tytär ja poika ovat miehen elämän ainoat sisällöt, ja toinen niistä tuhoaa itsensä. Siinä ei ole mitään järkeä. Se riipaisee. Vituttaa. Satuttaa.

Kaikki me varmasti tiedämme että joissakin maissa on tällaista. On silti tärkeää, että siitä tehdään tämänkaltaisia elokuvia, sillä mielestäni vain niitä katsomalla mekin pystymme sisäistämään niiden olemassaolon sen sijaan että sivuutamme ongelmat luettuamme niistä kertaalleen Hesarin kuukausiliitteessä.

rating 100,000

23.01.2011 klo 01:28

Cinemania

Dokumentit ovat hauskoja. Pidän genrestä. Yksi tapa jakaa dokumentit kategorioihin on yksinkertainen kahtiajako: Dokkarit, jotka ovat lähellä katsojaa, ja ne, jotka eivät ole. Esimerkkeinä jälkimmäisestä voisin mainita itselleni varsin etäisen Bowling For Columbinen, jossa lähinnä kauhistellaan jenkkien sekopäistä menoa. Ensinnä mainittuun sen sijaan sopii erinomaisesti Cinemania. Mania-sana nimessä ei ole sattumaa, sillä jokainen dokkarin päähenkilöistä on hullaantunut elokuviin. Jotkut tiedostavat sen toisia enemmän, mutta yksikään ei silti tunnu päästävän harrastuksesta irti vaikka raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä on häipynyt heidän tapauksissaan jo kauan sitten.

Koska itsekin koen elokuvaharrastuksen rakkaaksi ja läheiseksi itselleni, on tähän leffaan suhtautuminen vähintäänkin hankalaa. Voin moittia kaikkia elokuvan ihmisiä siitä, miten surullisiksi heidän harrastuksensa ovat yltyneet, mutta näen samalla tietynasteista viehätystä siinä vapaudessa, jolla he (lähestulkoon rajoitettuina teatterien aikatauluihin) järjestelevät päiväänsä huolehtimatta mistään asiasta elokuvien ulkopuolelta. Onneksi tuntiessani moista kaipuuta uppoutua puhtaasti cineman maailmaan ruutuun pötkähtää esimerkiksi maapähkinävoita vaatimattomat pari kiloa per leipä käyttävä Godard-fani joka yrittää iskeä ranskalaisia naisia New Yorkissa päästäkseen hengailemaan Breathless-tyylisissä pikkukuppiloissa naama pimpistä märkänä, ja tajuan että se on kaikki hyvin, hyvin säälittävää, surullista ja surkuhupaisaa.

rating 60,000

23.01.2011 klo 01:28

Kauhunkierre

Minulla on pahana tapana usein yhdistää tiettyjä aihealueita toisten vastaavien kanssa. Don't Look Nowssa on varsin prominentisti eräs teema käsittelyssä minimalistisin ottein. Selvänäköisyys on asia, jonka yhdistin tässä kontekstissa lähes automaattisesti saatanaan ja jumalaan ja sitä kautta uskontoon. Luulin vielä elokuvan päätyttyä, että se kertoi näiden kahden välisestä egomaanisesta taistosta, pelinappuloina viattomien ihmisten elämät. Luulin, että tappaja oli tosiaan paholaisen riivaama kuten eräs henkilö suutuspäissään lopussa huutaa. Minua ärsytti, että näin suurieleinen tarina päättyy niin minimalistisesti ja selittämättömästi kuten tässä käy.

Sitten kuitenkin ymmärsin, että Don't Look Nowssa ei ole paholaista. On vain lupaus selvänäkijyyden olemassaolon mahdollisuudesta. Elokuva on kertomus siitä, miten se vaikuttaa ihmisiin. Tavallisiin ihmisiin. Aina ei tarvita suurta hyvän ja pahan välistä taistoa. Aina ei edes tarvita mitään etiikkaa tai moraalia elokuvaan. Tarvitaan vain tapahtumia. Tässä niitä on. Traaginen tapaturma, ja siitä käynnistyvä vainoharhaisuuden spiraali on kliseinen käynnistyskohta, mutta Don't Look Now käsittelee tapahtumia tavattoman kauniisti ja eksentrisesti. Koko elokuva on leikattu varsin villisti tapahtumista toisiin jatkuvasti liikkuen. Villien kuvamontaasien riehuessa ruudulla on helppo saada suuruudenkuvitelmia siitä, mitä tässä oikeasti tapahtuu, vaikka loppujen lopuksi tässä tapahtuu hyvin vähän. On vain yksi varoitus, eikä varoittajille ole mitään varsinaista vastavoimaa esimerkiksi paholaisen muodossa. Vain ikävä tapaturma joka olisi voitu välttää. Tämä on hassulla tavalla arkinen ja jännittävä trilleri selvänäköisyydestä.

Jos minulla ei olisi impulsiivista tarvetta yhdistää tätä aihealuetta johonkin suurempaan, nauttisin elokuvasta enemmän. Tai rewatchilla sitten. Tässä on nimittäin erittäin paljon nautittavaa. Nautin jo nyt jälkikäteen koko elokuvasta huomattavasti enemmän sitä muistellessani kuin sitä katsellessani koska ymmärsin että hain siitä turhaan jotain elämää suurempaa, kun tarina on lopulta hyvin, hyvin elämänläheinen. Opinpahan jotain.

rating 70,000

12.01.2011 klo 16:43

Punainen ympyrä

Punainen Ympyrä on toinen Melvilleni. Ensimmäinen oli Le Samourai. En tiennyt tästä filmistä yhtään mitään sen alkaessa. Ennakko-odotuksena oli lähinnä että se olisi samanlaista hidastempoisempaa henkilövetoista rikosdraamaa, joten yllätys oli suuri kun sainkin eteeni erittäin tiukan ja jännittävän trillerin. Jos filmin alussa näkyy ruudussa lainaus tai kertomus jostain asiasta, sen on yleensä pinnallinen pseudofilosofinen lainaus tai puhtaasti tarinaa suoraan kirjaimellisesti pohjustava historiikki tapahtuneesta. Punainen Ympyrä kuitenkin alkaa kertomuksella joka pohjustaa paitsi elokuvan tunnelmaa, myös teemaa, erinomaisesti. Kyseinen kohtaus itsessään on varmasti onnistunein ei-historiikkinen ns. pohjustus elokuvalle jota olen saanut todistaa (ehkä juuri siksi, ettei se oikeasti ole varsinainen lainaus vaan Melvillen keksimä vekkuli tarina). Tämä täydellisyys jatkuukin riemastuttavasti läpi koko elokuvan. Delonin hahmo nousee taas vaihteeksi koko porukan karismaattisimmaksi yksilöksi. Mies onnistuu jälleen luomaan yksilöllisen hahmon joka ei tarvitse dialogia ilmaistaakseen tunteitansa. Enemmänkin rikollisen elämänsä uhri kuin sen aktiivinen syypää, hän tuntuu jatkuvasti haluavan jotain parempaa, muttei yksinkertaisesti pääse pois elämästään. Delon ei silti lannistu. Hän ei suostu luovuttamaan, vaan kävelee paskan lävitse kokeakseen edes jonkinasteisen vapautuksen maailmastaan. Silti monikerroksisen hahmon suupielissä näkyy pientä virnettä aina kun rikosta suunnitellaan ja toteutetaan. Älykkyyttä saa käyttää luoviin käyttötarkoituksiin moisessa puuhassa ja huomaakin helposti miten Delonin hahmon kaltainen mies ajautuu rikosten maailmaan. Väkivaltaa mies näyttää lähinnä karsastavan.

Elokuvan alussa on erittäin tehokasta ja intensiivistä jännitystä. Rikollinen pakenee poliisia, ja koska emme tiedä, mitä rikollinen on tehnyt, on vaikea olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan. Melvillen kamera kuvaa kaikessa laajakuvallisessa upeudessaan poliisien jatkuvasti lähestyvän saartorenkaan niin uhkaavan visuaalisena ilmestyksenä, että se toimisi jo lähestulkoon yksinään kauhuelokuvan teemana. Tähän lisätään vielä erittäin painostava ääniraita, ja lopputulos on äärimmäisen jännittävä ja yllättävän ahdistava metsätakaa-ajokohtaus. Näin se tehdään, te nykyajan ohjaajat. Melville todistaa tässä elokuvassa täydellisesti sen, ettei jännityksen luomiseen tarvita ns. immersoivaa tärisevää kameratyöskentelyä tai tilanteen sekavuutta korostavaa jatkuvaa leikkausta, vaan yksinkertaisesti selkeän vision siitä mitä tapahtuu ja miltä se ihmisestä tuntuu, ja tämä voidaan näyttää hyvinkin minimalistisesti ja silti onnistua erinomaisesti.

Punaisen Ympyrän mielestäni suurin ainutlaatuisuus erinomaisen toteutuksen lisäksi on, että toisin kuin melkein jokaisessa vastaavanlaisessa ryöstöelokuvassa, kaikki hahmot ovat järkeviä, inhimillisiä ja todentuntuisia. Yksi ryöstäjistä ei ole psykopaattinen sekopää tai vastaavanlainen arkkityyppi, eivätkä poliisit tunaroivia pellejä joiden ainoa funktio on tulla ammutuksi. He ovat kaikki älykkäitä ja ovelia ihmisiä, jotka mittelevät keskenään taitojaan rikoksen toteuttamisen ja niiden estämisen saralla. Toiset tekevät sitä koska eivät voi muuta, toiset käyttävät jännityksen tunnetta eräänlaisena eskapismina. Poliisipäällikön leffan aikana todeksi osoitettua syyllisyysteoriaa lukuunottamatta kaikki muu mahdollinen moralisointi ja tekojen oikeutusten pohtiminen jätetään mainiosti enimmäkseen täysin katsojan harteille. Onkin täysin sinun päätettävissäsi, oliko tästä punaisesta ympyrästä loppujen lopuksi yhdellekään elokuvan hahmolle mitään hyötyä vaikka kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

rating 100,000

12.01.2011 klo 16:42

Daughter of Horror

Katsottu ilman Ed McMahonin selostusdialogia. Varmasti parempi niin. Dementia on aika puhtaasti audiovisuaalinen kokemus. Vaikka siihen lisäisikin dialogia, sen tarina olisi silti melkoista huttua. Päähenkilön, sekopäisen ja traumatisoituneen naisen, alitajuntaan sukeltava tarina pelaa mainiosti pelkällä kuvalla ja musiikilla. En voi oikeastaan sanoa ymmärtäneeni läheskään kaikkea näkemääni, mutta eipä sillä itsessään ole väliä, sillä Dementian katsojalleen välittämä tunnelma on täydellinen.

Alussa taustalla jatkuvasti hoilottava kummitusmainen musiikki tuntuu lähinnä Ed Wood-tasoiselta "teho"keinolta, mutta yllättäen se filmin jatkuessa alkaa oikeasti pikkuhiljaa karmimaan, kun naisen sekopäisyys paljastuu. Visuaalisesti leffa on puhdasta noiria (tai näin sanoo ihminen joka on nähnyt hyvin, hyvin vähän noiria), mutta sisältö on puhdasta kauhua. Yhdistelmä on herkullinen ja mehevä, etenkin suorastaan klassisen takaa-ajokohtauksen pauhatessa armottomasti eteenpäin. Vaikka naista kohtaan ei tulekaan kehitettyä sen suurempia sympatioita, pelkkä jahdin jännittävyys kantaa kokonaista pitkää osiota, jossa poliisit jahtaavat häntä.

Jos pisteistä puhutaan, joudun silti rokottamaan muuten erinomaista elokuvaa siitä hyvästä, että vaikka tarinalla ei mielestäni tässä tapauksessa niin kovasti väliä ole, on kliimaksin ratkaisu niin antiklimaattinen että sen voisi bongata Leslie Nielsenin tekemästä parodiaelokuvasta "hauskana" lopetuksena tapahtumille.

rating 80,000

12.01.2011 klo 16:42

Sinä elävä

Ensimmäinen näkemäni teos Anderssonilta. Oli melkolailla sitä, mitä ajattelinkin. Yksittäisiä itsenäisiä sketsimäisiä skenaarioita jotka naurattavat ja joskus tuntuvat lähes sarkastiselta vittuilulta maailmaa kohtaan. Päällimmäisenä mieleeni jäivät monet ns. kansanperinteitä pilkkaavat kohtaukset (tai siten itse ne tulkitsin). Ihmiset laulamassa ylvästä laulua ja nousemassa koreagrofioidusti ylös ja alas penkeillään tyhjä katse silmissään, koko homman tarkoituksen unohtaneina. Baarin asiakkaat nousemassa tilaamaan viimeiset juomansa valomerkin soidessa vaikka mitään juomaa ei olisi ollutkaan tarkoitus tilata.

Bisneskokouksessa jokainen kättelee jokaista kunnes eräs mies tulee myöhässä ja jättää tradition välistä. Kaikki läsnäolijat tuntuvat huokaisevan helpotuksesta ja silti kättelevät jokaista seuraavassa kokouksessa. Tapojen typeryyttä ei varsinaisesti alleviivata koska näinhän ne asiat oikeastikin tapahtuvat, mutta Sinä Elävän varsin synkässä kontekstissa niiden mainio merkitys korostuu entisestään. Andersson onnistuu erinomaisesti hypnoottisen yleistunnelman luomisessa, ja kokonaisuus soljuu omalla painollaan tietynlaisessa harmoniassa koko kestonsa ajan. Huumori ei aina iske täysillä, mutta ei se mitään. Näin hyvin ja tarkasti tehtyä elokuvaa on aina ilo katsoa.

Pidän myös suuresti eräästä asiasta, jonka elokuvakriitikko Roger Ebert mainitsi arvostelussaan. Elokuvan nimen voi hassusti kääntää päälaelleen kuvaamaan koko elokuvaa; Sinä Elävä, He Kuolleet. Siltä kaikki elokuvan hahmot ainakin näyttävät.

rating 80,000

12.01.2011 klo 16:42

Haudattu

Tällaisen elokuvan voi tehdä lähinnä kahdella eri tavalla. Joko tehdään helposti ja järkevästi se näyttämällä kidnapatun ihmisen puhelut arkusta myös vastaanottajien näkökulmasta ja näytetään yleisesti maailman reaktioita tähän ihmiskohtaloon. Tai sitten venytetään Sporloosin lopputwisti kokopitkäksi elokuvaksi, kuten tässä tehtiin. Vaadittaisiin erittäin taitavia elokuvantekijöitä, jotta lopputulokseksi saataisiin leffa joka kertoo arkussa makaavasta miehestä joka ei olisi tylsää seurattavaa.

Haudatun suurin ongelma on juuri se, ettei se vain erityisemmin kiinnosta. Ainoa syy, miksi jaksoin katsoa sen loppuun asti, oli se, että halusin nähdä millaisen kurvin kirjoittajat olivat sinne sijoittaneet. Sitten sitä ei tullut. Elokuva loppuu juuri niin tylsästi kuin se alkaakin. Koko leffa on Ryan Reynoldsin harteilla, ja hän tekeekin yllättävän hyvän roolisuorituksen. Onkin ikävää, ettei muu elokuva tue häntä. Ahdistuneisuuden tunnelma ei mielestäni välity katsojalle koska joko musiikki pauhaa jatkuvasti päälle muistuttaen meitä siitä, että katsomme elokuvaa, tai sekava MTV-editointi pilaa tunnelmaa. Haudattu tuntuu oikeasti yhdeltä kohtaukselta, joka on venytetty elokuvaksi ihan vain siksi ettei sellaista ole ennen tehty. Lopputulosta on vain tylsä katsoa.

rating 40,000

12.01.2011 klo 16:41

Gummo

Siteeratakseni varmasti jokaisrn elokuvia työkseen tai huvikseen arvostelevan Gummosta pitäneen ihmisen ensireaktiota: "Mitä helvettiä tästä voi muka sanoa?" Ensikatselun jättämä vaikutus on hämmentynyt olotila. Harmony Korinen esikoisohjauksesta olin kuullut paljon kaikenlaista. Toiset kutsuvat sitä likaiseksi ja hävyttömäksi elokuvaksi, mitä se toki onkin. Toiset sanovat sitä hupaisaksi yhteiskuntasatiiriksi. Sitäkin se kai jollain tasolla on.

Itse näin Gummon lähinnä kärjistettynä humoristisena kuvauksena amerikkalaisen pikkukaupungin eksentrisestä väestöstä. Kyseistä aihepiiriä käsitteleviä elokuvia on varmasti satoja, mutta Gummo ottaa haltuunsa tämän teeman eri lailla kuin olen aiemmin nähnyt elokuvien tekevän. Se käsittelee aihettaan hyvin rehellisesti ja hauskaa pitäen. Se ei kärjistä olemassaoloaan komediana, vaan tyytyy olemaan juuri sellainen kuin se on. Gummo tuntuukin oudon kokonaiselta kokemukselta sen sketsimäisestä rakenteesta huolimatta. Vaivuin sitä katsellessani jonkinlaiseen transsiin, jossa jokainen kohtaus tuntui luontevalta jatkolta edelliseen, vaikka niiden laatu vaihtelikin suuresti.

Suosikkeja en välttämättä osaa ensikatselun perusteella valita Gummon monista kohtauksista, mutta mainittakoon että elokuvan ensimmäiset neljä minuuttia ovat täyden viiden tähden arvoisia. Diggaan yleisestikin hieman rosoisemmista urbaaneista ympäristöistä, ja sellaisen kuvaaminen ensin tornadomonologilla ja sitten musiikkivideomaisella vaeltelukohtauksella iskivät täysillä. Ikävästi loppuelokuva vain harvoin pääsee yhtä hyvälle tasolle. Lähinnä sketsimäisistä kohtauksista toiseen siirtyminä toimivat kotivideomaiset segmentit pikkukaupungin ei-niin-eksentristen asukkaiden elämästä monologeilla höystettyinä jäävät laadukkaimpina mieleen.

Korine kuitenkin sortuu ikävästi usein sketsimäisissä kohtauksissaan ylilyönteihin. Syömävälineillä discomusan tahdissa bodaava pikkukersa on erittäin hauska katseltavana, mutta sitten kun siihen lisätään aseella uhkaileva steppaava äiti, kohtaus menee mainiosta dialogista huolimatta huonompaan suuntaan. Jotkut kohtaukset tuntuvat elokuvan kulisseissa kuvatuilta (ja sitä ilmeisesti voivatkin olla), ja ne ovat laadullisesti jotenkin paljon huonompia kuin muu elokuva, vaikka kääpiö voittamassa kädenväännössä raavaan miehen onkin hupaisaa. Ehkä tämä on Korinen tapa kommentoida nykyamerikkalaista tapaa tehdä paskoja elokuvia heittämällä Pyunmaisesti irtonaista kamaa peräkkäin vaikkei siinä olisi järkeä, mutta tylsää sitä oli seurata.

Gummo ei minusta ole, toisin kuin monet ovat sanoneet, uuden sukupolven kuvaus. Se on pikemminkin uudelle sukupolvelle suunnattu elokuva, ja sen hahmot on kuvattu sen sukupolven näkeminä. Karikatyyrimäisyyksiltä välttyvät hahmot ovat silti sellaisia, että jokainen tunnistaa ainakin yhdenlaisen ihmisen omasta naapurustostaan. Se tiivistää hyvin tavallaan kuvata ihmisiä sen, mitä monet nykynuoret näkevät katsoessaan muita ihmisiä. Se on myös osittain hyvin hauska, mutta osittain tylsä ja kenties tahallaankin pitkitetyn oloinen. Enkä minä tiedä yhtään, mitä siitä pitäisi sanoa.

rating 70,000

05.01.2011 klo 00:58

Sisko tahtoisin jäädä

Solar Filmsin teinielokuvien (ja oikeastaan kaikkien Suomessa nykyään tehtyjen teinejä kuvaavien elokuvien) ongelma on yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko niiden tekijät ovat yli 30-vuotiaita ihmisiä, jotka luovat elokuviin kuvan siitä millaisiksi kuvittelevat nykyajan rellestävät ongelmanuoret, tai sitten he itse ovat teini-iästä päässeitä nuoria jotka eivät ikinä kokeneet moista elämää mutta päättivät silti tehdä siitä elokuvia (Dome, köh). Etenkin Sisko Tahtoisin Jäädä-leffan kohdalla tekijöiden täysi tietämättömyys nykyajan teini-ikäisyydestä tulee sillä, että koska nykyajan nuoriso on lööppien mukaan niin hurjaa ja villiä, mukaan tungetaan ihan absurdeissa määrin sosiopaattista ja itsetuhoista käyttäytymistä joka ei sovi tässä tapauksessa toisille hahmoista lainkaan. Päälle heitetään vielä jonkinlainen pinnallinen myötähäpeää tuottava hyvänmielen sanoma.

Ongelmana tässä lähestymistavassa on juuri se, että tehdään elokuvaa asioista joita ei millään tavalla ymmärretä ja elokuvan laadusta päätellen ei edes haluta ymmärtää tai antaa muiden oppia niistä leffan kautta. Jos arvon käsikirjoittajat olisivat kirjoittaneet teinileffan jossa käsitellään ongelmia joita hekin joutuivat kokemaan teini-iässä, elokuva olisi paljon parempi ja poignantimpi koska siitä ei huokuisi hirveää epätietoisuuden lemua jatkuvasti. Kyllä ne 80-luvulla olleet teiniongelmat käyvät yhä nykypäivänä samaistuttavista ongelmista. On täysin turhaa tehdä tällaista tyhjänpäiväistä sontaa johon keksitään tyhjästä täyttä paskaa jotta saataisiin aikuiset kauhistumaan ja teinit ihailemaan näitä exxxtreme muijia.

rating 20,000

05.01.2011 klo 00:57

Silmät ilman kasvoja

Eyes Without a Face on myös niitä tapauksia, joissa ennakko-odotukset ovat vähän turhan korkealla ja lopputulos tuntuukin vaisulta. En itse asiassa tiedä edes, olivatko ennakko-odotukseni oikeasti korkealla, mutta tuttavien 4-5 tähden välillä olevat pisteytykset ainakin saivat aikaan vaikutelman siitä, että kyseessä olisi erinomainen filmi. Sitä Eyes Without a Face ei mielestäni kuitenkaan ole. Temaattinen sisältö, joka mielestäni on yksi harvoista asioista jotka voisivat nostaa leffan arvoa silmissäni entisestään, on niin vaisua etten osannut nauttia sen katselemisesta täysin siemauksin. Elokuvan pääteemana toimii plastiikkakirurgia ja sen oikeutus/tarkoitus/syyt, mutta mitään näistä ei erityisen tarkasti kartoiteta. Suurin osa ajasta kuluu siihen, että vaanitaan tasapaksun valaistuksen varjossa keskellä kirkasta päivää tyttöjä, joita paha tohtori voisi leikellä.

Eksploitaatiogenreen astumiselta kuitenkin onneksi vältytään osittain erinomaisen kuvauksen ja kautta linjan mainion musiikin avulla. Eyes Without a Face on kuvattu mielestäni vähän epätasaisella laadulla. Päivällä kuvatut kohtaukset näyttävät hyvin tasapaksuilta ja syvyysvaikutelma on suurimman osan ajasta olematon, kuten taas öiset kohtaukset varjoineen luovat mainiota syvyysvaikutelmaa ja ennen kaikkea tunnelmaa. Ikävä kyllä tästä löytyy vain joskus sitä karmivaa tunnelmaa jollaista tällaisissa elokuvissa pitäisi olla lähes jatkuvasti, jotta ne toimisivat. Kokonaisuus tuntuu vain niin tylsän epätasaiselta, että se tuntuu lähes työltä katsella. Välillä seurataan mielenkiintoisesti lääkärin siskon kaipuuta entiseen, välillä taas kahta etsivää jotka eivät tunnu osaavan työtään. Lopetus tuntuu kahta viimeistä otosta lukuunottamatta jotenkin vaisulta ja siitä ei saa tyydytystä.

rating 50,000

05.01.2011 klo 00:57

Winter's Bone

Ei ole ikinä erityisen mukavaa pettyä elokuvaan. Etenkään silloin kun sen on vielä varta vasten tilannut jenkkidevarina koska siitä on kuullut hyvin positiivista palautetta. Yritän aina katsoa elokuvia vailla ennakkoluuloja, mutta epäonnistun tässä inhimillisen usein. Winter's Bonen kohdalla en ollut varsinaisesti kuullut itse elokuvasta paljoa, vaan pääasiassa sen pääosan esittäjän, Jennifer Lawrencen, erinomaisuudesta. Lawrence olikin kenties ainoa asia koko elokuvassa johon en pettynyt. Hän ansaitsee kaiken saamansa ylistyksen esittämästään naissankarista, joka tuntuu samalla hyvin haavoittuvalta ja inhimilliseltä sekä valmiilta tekemään kaikkensa saadakseen haluamansa lopputuloksen. Kohtaus armeijan värväystoimistossa, joka on varmasti elokuvan huippukohta, tuo hänen hahmoonsa erittäin paljon lisää syvyyttä. Winter's Bone ei ole elokuva, jossa sankaritar on aina oikeassa, ja tuo kohtaus tuokin esille Lawrencen hahmon inhimillisyyttä vaiheessa elokuvaa, jossa hän on lähinnä hypellyt kiivaasta konfrontaatiosta seuraavaan.

Mutta se minkä elokuva voittaa karismaattisessa ja vaatimattomassa pääosanesittäjässä, se häviää tarinassa. Winter's Bone ei ole missään vaiheessa millään tavalla erityisen kiinnostava, intensiivinen tai edes merkityksellinen. Siinä ei ole sanomaa, vaan se surullisesti tyytyy tuomaan ruudulle aivan liikaa toisiaan muistuttavia rikolliskarikatyyrejä ja toimimaan lohduttomana kuvana Yhdysvaltojen köyhempien asukkaiden elämästä kylmässä talvessa. Aiheesta on tehty jo parempiakin elokuvia, joista suosittelen kaikille erinomaista Ballastia. Ballast osoitti, että elokuvien ei tarvitse vain tyytyä kuvaamaan tällaista elämää, vaan ne voivat myös toimia toiveikkaina esimerkkeinä siitä, miten asioita voisi parantaa ihmisten auttavaisuudella.

Siinä missä Ballast oli myös erinomainen henkilödraama, Winter's Bone myös epäonnistuu. Vaikka arvostan suuresti sitä, että Deadwood-näyttelijät John Hawkes ja Garrett Dillahunt tuodaan samaan elokuvaan vastapariksi, ei edes tuo mehukas henkilökemia toimi oikeastaan millään muulla tavalla kuin elokuvan tylsän ja ennalta-arvattavan pääjuonen edistäjänä. Juonenkuljetus on suurimman osan leffasta niin hataraa, että menin usein sekaisin siitä mitä tapahtui ja etenkin siitä miksi niin tapahtui. Arvostan aina sitä, jos elokuva yrittää saada katsojan miettimään itse tapahtumia, mutta Winter's Bonen tapa lähinnä jättää kertomatta tärkeitä asioita ei ole oikea tapa saada tätä aikaiseksi, eikä välttämättä oleellisia juonipointteja kannattaisikaan ikinä jättää katsojan mietittäväksi, etenkään varsin simppelissä elämäkuvauksessa. Elokuvan loputtua tulee myös huomattua, että kukaan hahmoista ei varsinaisesti ole kasvanut mitenkään. Koska etenkään päähahmon sisäistä ajatuksenjuoksua ei ikinä materialisoida millään tavalla, lopputuloksena emme edes tiedä oppiko sankaritar mitään. On hyvin epätyydyttävää huomata lopussa, että mikään ei oikeastaan johtanut mihinkään.

Lopulta en oikein tiedä, mitä ajatella tästä filmistä. Monet ovat sitä kehuneet ja ylistäneet, ja siksi minusta tuntuukin siltä, että missasin jotain. Että en vain ymmärtänyt sitä. Ehkä juuri näin kävi. Lopputulos on minun kohdallani siitä huolimatta sama. En pitänyt siitä sen kummemmin. Toivottavasti asia vielä joskus paranee, mutta rohkenen epäillä sitä. Kyllä leffa silti uudelleenkatselun kenties ansaitsee vahvojen näyttelysuoritusten vuoksi.

rating 40,000

05.01.2011 klo 00:57

Black Swan

Lopetin vuoden 2010 katsomalla Ulli Lommelin uskomattoman hirveän ripulileffan Tyttö Kellarissa (ja tyttö olikin komerossa koko elokuvan), joten on tavallaan sopivaa että aloitan tämän vuoden katsomalla filmin, jota todennäköisesti kutsutaan moderniksi klassikoksi ja mestariteokseksi tulevina vuosina. Nostaisinkin tämän samantien parhaaksi viime vuonna tehdyksi elokuvaksi jonka olen nähnyt, jos Miesten Vuoroa ja Reindeerspottingia ei genrejensä vuoksi laskettaisi kilpaan mukaan.

Hauska yllätys, että Black Swanin ainoa olemassaolon tarkoitus ei ollutkaan näyttää lesboilua Natalie Portmanin ja Mila Kunisin välillä, vaan itse elokuvakin on erinomainen. Darren Aronofsky on ohjaajana onnistunut lähes jokaisella elokuvallaan tekemään jotain itselleen uudenlaista, ja kaava jatkuu tässäkin. Nyt hän lähentelee pääasiassa Polanskin Inhon tapaista paranoiakauhua, mutta asunnon sijasta päähenkilölle paineita tuottaa balettiseurueessa pärjääminen.

Kauhun ja stressin mukaantuloa kuvataan yllättävänkin intensiivisesti ja brutaalisti. Loppupuolella mennään mielestäni jopa ylilyönteihin erikoistehosteiden kanssa (eräs muuten mainio sekoilukohtaus menee yhdessä otoksessa Carpenterin The Thingiksi), mutta Clint Mansellin painostava, hienovarainen musiikki tasoittaa varsinkin alkupuolella tunnelmaa perinteisemmästä draamaelokuvasta nyrjähtäneen trillerin puolelle. Natalie Portman kantaa koko elokuvaa harteillaan, ja tämä oli asia, joka minua eniten huolestutti kun aloin katsomaan elokuvaa. Portman on hyvä näyttelijä, mutta ensimmäisen vartin perusteella hänen roolinsa on hirvittävän ennalta-arvattavaa ujosta kuoresta ulos tulemista huonojen suomalaisten teinidraamojen tapaan. Onneksi käsikirjoituksen jatkaessa syöksyä hulluuden puolelle, niin tekee myös Portman, joka loppupuolella pääsee kunnolla irroittelemaan roolissa, jollaista harvoin nähdään ylipäänsä missään elokuvassa. Paras vertailukohta olisi kenties aiemmin mainitsemani Polanskin Inhon Catherine Deneuven aidosti pelottava ja hyökkäävä suoritus.

Kokonaisuutena Black Swan jatkaa luontevasti Aronofskyn filmografiaa, joka painottaa nimenomaan uusien asioiden kokeilua. Hän joskus epäonnistuu, joskus onnistuu. Tällä kertaa menneiden aikojen parhaiden vainoharhaisuutta käsittelevien kauhuelokuvien tyylin pariin palaaminen kannatti, ja elokuva on ehkä meitä miehiä vähän hihityttävästä balettiaihepiiristään huolimatta varmaan vuoden rankimpia leffoja Serbian Filmin ja kumppaneiden kera.

rating 90,000

04.11.2010 klo 23:14

Sunshine

Elokuvassa on se ongelma, että vaikka kässäri on ilmiselvästi ollut todellinen symboliikan kultakaivos ja upea, eheä kokonaisuus slasherosuuksinen kaikkineen, sitä ei ole kirjoitettu elokuvan formaattia mielessä pitäen, eikä Boyle ole kuvatessaan sitä muokannut formaatille sopivammaksi, joten lopputuloksessa symboliikan tarkoitus ei välity kuin korkeintaan kryptisesti katsojalle ja rakenne tuntuu muutenkin vähän irtonaiselta, leffa on aika selvästi kirjoitettu neljässä osassa.

rating 50,000

08.02.2010 klo 16:12

The Box

Aivovammaista salaliittoteoriointia. Viisivuotias olisi varmasti voinut kirjoittaa Kellyn kässäriä paremman tekeleen, sillä tällaisinaan leijuvine vesipalikoineen kaikkineen se on erillisistä tapahtumista vielä erillisempiin tapahtumiin siirtyvä sekamelska, jossa on toki järkeä loppupeleissä, mutta motiivit ovat typeriä ja erittäin kyseenalaistettavia. Paljastus tapahtumien taustavaikuttajasta ja syystä on yksinkertaisesti täysin jälkeenjäänyt.

rating 20,000

08.02.2010 klo 16:12

The Descent - Loukussa

Toisella katselulla huomattavasti parempi, mutta silti hieman ontuva kauhuilu. Descentin suurin vika on se, ettei sitä katsoessa ahdista tai pelota ellei kärsi klaustrofobiasta. Se tippuu mielestäni liian pieneen rakoon katsojien kohdalla tämän suhteen, sillä itse en ainakaan kärsi ahtaanpaikan kammosta. Todella hyvä leffa pystyisi luomaan sellaisen minulle kestonsa ajaksi, mutta Descent ei siihen kykene. Tällaisenaan se on minulle hyvin kirjoitettu hirviökauhuilu, jossa on erinomainen lopetus.

rating 70,000

08.02.2010 klo 16:12

Black Water

Taas puoli tuntia ihan hyvä elokuva, ja tunnin huono elokuva. Krokokauhu Australiasta on hauskaa seurattavaa, mutta yksitoikkoinen rakenne puskee läpi muuten hyvästä leffasta. Tässähän oikeasti vaan istutaan puussa ja jännitetään milloin se kroko seuraavan kerran hyökkää. Keskivaihe etenkin on hyvin puuduttavaa seurattavaa, kun kukaan ei uskalla tehdä mitään ja dialogi on minimalistista. Onneksi välillä tätä jännitystä rakennetaan hyvin kuvakulmilla ja musiikilla, vaikka molemmat kääntyvät välillä aivan liian dramatisoiviksi.

rating 40,000

08.02.2010 klo 16:11

Up in the Air

Viime vuoden parhaimmistoa tämäkin. Junon ohjaajan uusin on periaatteessa se elokuva, jota Kevin Smith yritti tehdä Zackilla ja Mirillä. Se on romanttinen komedia kaatumatta genren kliseisiin, ja onnistuu samalla olemaan hyvin omaperäinen ja aidosti koskettava elokuva. Teema on itselleni erittäin tärkeä ja innostava, eli päähenkilö joutuu kohtaamaan oman elämänfilosofiansa ja tarkastelemaan sitä uudelta kantilta, ymmärtämään sen vääryyden ja sitten... no, en spoilaa koko leffaa, mutta kolmannes näytös on upea, realistinen ja ihmisläheinen. Up in the Air tajuaa sen, että mitä lähemmäs ihmisyyttä päästään, sitä hauskempi se on. Inhimillisyys, sen virheet ja käsittämättömyys, huvittavat meitä katsojina. Tämä on tavallaan myös leffan suurin vika; meidän pitäisi joskus itkeä vaikka nauramme. Mutta sitten toisaalta, eikö tämä kerro siitä jotakin, millaisiksi me olemme itsemme päästäneet ihmiskuntana?

rating 90,000

08.02.2010 klo 16:11

Deep Fear

Charlie Murphy! Muuta hyvää tässä ei olekaan. Tuo Rick Jamesia potkinut koomikko vetää aika standardin roolin, mutta hänellä on enemmän karismaa kuin muulla näyttelijäkaartilla yhteensä. Hirviö muistuttaa aivan liikaa Alien-hirviötä, koska se kävelee täysin samalla tavalla. Seisoessa se näyttää täysin eri pedolta, mutta näin se, kuten koko leffa, tuntuu vain pöllivän muilta elokuvilta kliseitä. Onneksi ensimmäinen puolituntinen on oikeastaan hyvin siedettävä ja Tremorsia etäisesti muistuttava pohjustuspätkä.

rating 30,000

08.02.2010 klo 16:10

Frankenstein

Tässä on kyseessä erittäin onnistunut filmatisointi, josta voisivat nykyleffatkin ottaa mallia. Aloitus on täydellinen, sillä ensimmäinen puolituntinen alkaa tavallaan keskeltä tarinaa, mutta silti pohjustaa hahmot, tapahtumat ja motiivit täydellisesti. Sen jälkeen tapahtuvat kohtaukset vähentävät leffan tehoa etenkin päähenkilön "hieman" epätasaisen käytöksen vuoksi, jossa hän ensin suojelee naistaan ja lupaa jäädä hänen luokseen, ja sekunti sen jälkeen sulkee ämmän edestä oven ja lukitsee hänet huoneeseensa. Karloff vetää komeasti terminaattoriroolia, vaikka en itse tuntenutkaan lainkaan sympatiaa tätä olentoa kohtaan.

rating 80,000

08.02.2010 klo 16:10

Hatchet

Erittäin viihdyttävä ja hauska mukaelma kasarislashereista, joka ei kuitenkaan täysin ihastuta kiitos epätäydellisen kaavan noudattamisen. Murhaajaa ei ikinä vedetä kunnolla turpaan, ja lopetus tuntuu tyngältä.

rating 60,000

08.02.2010 klo 16:10

Unrest

Puolitoista tuntia sitä, että kävellään käytävillä. Oh noes! Kaikki murhakohtaukset noudattavat samaa kaavaa, jossa ei näytetä yhtään mitään, ja jännitystä luodaan elokuvasta 300 varastetuista biiseistä. Ei näin.

rating 20,000

08.02.2010 klo 16:10

Sherlock Holmes

Hieno vanhan ajan seikkailuelokuva, joka toi vinhasti mieleen Errol Flynnin piraattipätkät. Villiä toimintaa, vahvaa päättelykykä ja kauniita naisia riitti vaikka muille jakaa. Hauska tätä oli seurata, mutta ei siitä muuta irti saanut. Lopun suuri twisti pahiksesta oli typerä ja arvattavissa jo ensimmäisten kohtausten jälkeen yhtään Holmesin seikkailuihin tutustuneille. Ritchie ei myöskään täysin pidä lankoja käsissään massiivisten ja komeiden lavastekohtausten kanssa, vaan välillä koko homma tulee sekavaksi.

rating 80,000

08.02.2010 klo 16:09

The Protector

Vaikka en pidä mättökohtausten pliplopteknomusasta, nautin siitä itse mätöstä melkein täysin siemauksin. Koreografia on realistista ja kuvaus komeaa, mutta tappeluiden ympärille kyhätty tarina on koomisen hirveä ja siihen kulutetaan reilu tunti ennen mätön alkamista.

rating 40,000

08.02.2010 klo 16:09

Tahraton mieli

Hieno dramaattinen scifi-trilleri, joka ei turhia säästele missään asiassa. En nauti Gondryn tavasta kuvata arki ahdistavana ja klaustrofobisena, koska mielestäni elämää ei tulisi kuvata näin. Se on ihanaa, ja oikeastaan hahmojen elämä on sitä myös, Gondry vain yrittää pessimistisöidä sitä kuvaustyylillään. Muuten leffa on lähes täydellinen genressään; siinä on twistejä, kurveja ja yllätyksiä olan takaa ja se ei ikinä tunnu pysähtyvän toimintansa suhteen.

rating 90,000

08.02.2010 klo 16:09

Tie

Harvoin olen sanonut mistään elokuvasta, ettei sitä olisi pitänyt tehdä. Tie on täysin turha. Se tuo nähtäväksi sen, mitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Visualisoi tekstin. Se tekee sen ihan hyvin, mutta lopputulos tuntuu hengettömältä. Kirjan proosa on sen sielu, ja proosaa ei voi kääntää elokuvaksi. Elokuvan pitää aina luoda oma kielensä. Ei riitä, että tuodaan tapahtumat ruudulla. Tapahtumat itsessään ovat hyödyttömiä. Parhaastkain tarinasta voidaan tehdä hirveän huono ilman kunnollista narratiivista kontekstia, ja Tie on siitä erinomainen esimerkki.

rating 40,000

08.02.2010 klo 16:09

There Will Be Blood

Daniel Planview'n tarina on kautta linjan erinomaista ja kiihdyttävää seurattavaa, sillä tämä ihminen yrittää todellakin parhaansa selvitäkseen asosiaalisen luonteensa kanssa sosiaalisessa maailmassa. Nämä pyristelyt ovat turhia, sillä mitä mies luonnolleen mahtaa, mutta draaman suhteen täydellistä kontekstia.

rating 100,000

08.02.2010 klo 16:08

Hassut hurjat hirviöt

Viime vuoden paras elokuva. Useita vuosia pediatrista psykologiaa opiskelleena tämä leffa on unelmien täyttymys. Täydellinen ja komea kuvaus lapsen sisäisestä maailmasta, joka noudattelee täydellisesti erinäisiä kasvatuspsykologioita Eriksonin konflikteista kasvatuksen koulimiin ruhjeisiin jotka ilmenevät nerokkaasti hirviöiden kautta.

rating 100,000

08.02.2010 klo 16:08

Ihmissusi Lontoossa

Hauska kauhuklassikko, mutta typerät stereotyyppiset englesmannit vähentävät tämän viihdearvoa. Britit ovat pilkanneet kansan näkemystä itsestään niin kauan, että jenkkien tekemänä pilkkaaminen ei enää ole hauskaa, vaan tylsistyttää. Ihmissuden tullessa kunnolla kuvioihin leffa onneksi tulee traagiseksi naururemakaksi.

rating 70,000

08.02.2010 klo 16:08

Hannibal

Jostakin syystä Scott on täyttänyt tämän leffan lähes perverssillä seksuaalisella latauksella. Hiomattomuus ja miettimättömyys paistaa läpi joka toisesta kohtauksesta, ja Claricen yhteenottoa Hannibalin kanssa odotetaan aivan liian pitkään. Leffan paras asia on lähes toisesta teoksesta otettu gialloa mukaileva etsiväsivujuonne, jota katsoo ihan mielellään. Harmi, että muu leffa tuhlataankin joutavuuksiin.

rating 40,000

08.02.2010 klo 16:08

500 Days of Summer

Tätä voisi melkein suoraan verrata johonkin Tarkovskin tuotokseen siinä mielessä, että leffalla on samanlainen taipumus vetää katsoja mukaansa. Kun tuijottelin tätä, mieleeni tuli jatkuvasti vastaavanlaisia toivottomia tilanteita omasta elämästäni. Samaistuttavuus on Summerin suurin etu erinomaisen musiikkipuolen lisäksi. Narratiivi ei ikävä kyllä täysin toimi, sillä vaikka ymmärrän sen tarkoitusperän, se ei sinänsä tuo mitään muuta kuin joillekin katsojille sekavuutta katselukokemukseen. Päähenkilön pikkusisko on myös ärsyttävä wannabe-Juno.

rating 80,000

08.02.2010 klo 16:07

Oma taivas

Aika keskinkertaista ja hyödytöntä pelleilyä koko elokuva. Tucci vetää komean roolin murhaajana, mutta Jackson on täysin osaamaton käsikirjoittamisen saralla. Välillä vedetään synkäksi ja vakavaksi, ja seuraavassa kohtauksessa seurataan alkoholistimummin toilailuja viinapullo kädessä, ho vitun hoo. Visuaalinen anti pettää myös, sillä vaikka ymmärrän kyseessä olevan subjektiivinen taivas ja sen sisältö on selvästi vain Suzien omaa mielikuvitusta, on se silti pelkkää sekamelskaa, joka ei ole esteettisesti silmää miellyttävää. Muutamat hyvät draamakohtaukset hieman tasapainottavat tätä isoa sotkua, mutta hyvää siitä ei tällaisenaan saa.

rating 50,000

08.02.2010 klo 16:07

Juno

Kolmas katselukerta, ja pystyin vihdoin olemaan kiinnittämättä niin paljon huomiota ratkiriemukkaaseen dialogiin. Tämä auttoi todella paljon, sillä hauskuuden alta löytyy hyvin toimiva ihmissuhdedraama, jonka hahmot ovat kiinnostavia, realistisia ja ennen kaikkea samaistuttavia ja uskottavia. Näyttelytyö on kautta linjan erinomaista, vaikka Bateman on tuttuun tapaansa puupökkelö. Dawsonin biisejä väärinkäyetään välillä myös, mikä on sääli neidin musiikin fanille.

rating 90,000

08.02.2010 klo 16:07

Funny Games

Jännärinä Haneken kyhäelmä kaatuu auttamattomasti totaaliseen tylsyyteensä. Psykologisena testinä se toimii vain rajoitetun ihmismäärän kanssa. Itse en kuulu tähän ihmismäärään, joten sen sanomallinen sisältö jäi hieman tyhjäksi minulle. Ainoa arvo tällä kaltaiselleni katsojalle on oikeastaan se, että tätä voi sitten joskus ehkä näyttää jollekin paremmin kohdeyleisöön kuuluvalle yksilölle.

rating 20,000

08.02.2010 klo 16:07

Postia pappi Jaakobille

Suomen uusi toivo elokuvan saralla, Klaus Härö, saa toteutettua visuaalisesti hyvinkin komean, mutta mielestäni sisällöltään aivan liian minimalistiseksi jäävän elokuvan. Leffa keskittyy liikaa tapahtumien näyttämiseen, ja jättää täten täysin katsojan oman tulkinnan varaan sen, mitä hahmot useimmiten ovat mieltä asioista. Mielestäni tässä olisi pitänyt painottaa psykologista aspektia enemmän, jotta kokonaisuudesta olisi tullut eheämpi.

rating 70,000

08.02.2010 klo 16:06

The Departed

Vähän turhankin hektiseen tahtiin tapahtumia sisältävä poliisijännäri sisältää onnekseen erittäin nautittavia tapahtumia ja kohtauksia, joita seuraa mielellään vaikka tietyt asiat menisivätkin ohi. Suurin haitta koko leffassa on se, että Jack Nicholson esittää, yllätys yllätys, Jack Nicholsonia.

rating 70,000

08.02.2010 klo 16:05

The Science of Sleep

Gondryn elokuva on muuten mielestäni todella hyvä ja suorastaan leppoisa fantasia, mutta se sortuu yltiöpessimistiseen ja tarpeettomaan julmuuteen. Dramaturginen rakenne ontuu täysin loppupuolen typerän realismitripin vuoksi.

rating 60,000

08.02.2010 klo 16:05

Arthur ja minimoit

Äärimmäisen mitäänsanomaton hömppäanimaatio, joka ei sisällä varsinaisesti mitään sanomaa, vaan toimii pitkäveteisenä introna fantasiamaailmalle, joka on pöllitty Kulti, Kutistin Kakarat-elokuvasta. Animaation ja live-actionin yhdistely toimisi muuten, mutta LA kestää puolet elokuvasta ja siinä vaiheessa animaation mukaantulo vain tökkii.

rating 30,000

Edellinen sivu | 1 2 3 | Seuraava sivu