ABBAsta innostuneille (jos niitä nyt oikeasti enää on) Mamma Mia! varmasti jotain tarjoaakin, jos ei muuta niin ainakin liudan tyhjänpäiväisiä lallalaa-lurituksia. Muille tarjolla on vain kliseitä kliseen perään, korniutta laidasta laitaan ja päättymättömältä tuntuvaa kohellusta. Väkisin ylipirteäksi väännetty sillisalaatti, joka on aikamoinen kärsimysnäytelmä näin katsojan näkökulmasta. Propsit kuitenkin komeista maisemista.

Turha elokuva, mutta ei ollenkaan huono. Käsikirjoitus ei tavoita hetkeksikään samaa tasoa, kuin sarjassa, mutta näyttelijät pelaavat hyvin yhteen, kuin vanhasta tottumuksesta. Lopetus on turhan imelä, mutta ei silti alenna viihdyttävyysarvoa. Todella viihdyttävä ja hauska, mutta ei tarjoile mitään oleellista lisää sarjan jälkeen. King onnistuu ajoittain saavuttamaan peräti woodyallenmaisia tunnelatauksia pitkiin ja tyhjiin keskusteluihin, jotka ovat erittäin todentuntuisia kaveriporukan lätinöitä. Tykkäsin... ja yllättävänkin paljon.

Hurjan joukon ohella parasta näkemääni jenkkiwesterniä. Haikea, jopa masentava, tunnelma on jotain, mitä ei kovin usein westerneissä ole näkemään totuttu ja toimii erinomaisesti edukseen. Beatty on mahtava ilmestys hiljaisessa roolissaan. Altmanin ohjaus on erittäin taidokasta ja pitää hitaasti etenevän elokuvansa kasassa mestarillisesti.

Aika olematon uudelleenlämmittely. Animointi ei toimi millään muotoa yhtä tehokkaasti, kuin alkuperäisessä mestariteoksen poikasessa. Musiikkivalinnat ovat huonoja ja idea puuttuu. Vaivatonta katseltavaa, mutta alkuperäisen nähtyä aika turhauttava. Keskiyön Elokuvan fiilis puuttuu täysin, joskaan tämä ei tähän iloiseen porukkaan kuulukkaan.

Saksalaisen ekspressionismin tyylikikkoja ammentaen Dreyr on luonut yhden historiamme vavisuttavimmista elokuvaelämyksistä. Emotionaalisesti musertava elokuva, menemättä hetkeksikään sentimentalian puolelle, taikka ylilyöväksi. Falconettin työskentely nimikkoroolissa on rooliin eläytymistä täydellisimmillään ja Dreyerin antaumus elämänsä työhön kerää allekirjoittaneen täydet ihailut. Lyhyt kesto osoittautuu loppujen lopuksi elokuvan eduksi, sillä ainuttakaan löysää kohtaa ei Dreyer ole elokuvaansa päästänyt. Dreyer ei kerro Jeanne d'Arcin elämäntarinaa, vaan keskittyy ainoastaan oikeudenkäyntiin ja tästä seuraavaan tuomioon - sekin tiivistettynä yhteen päivään, eikä pitempään ajanjaksoon, kuten historia kertoo. Dreyerin kuvaama Jeanne on selkeä Jeesus-allegoria, mikä vain lisää hahmon kiehtovuutta. Dreyer ei itse halunnut elokuvaansa musiikkisäestystä, mutta myöhemmin vuonna 1985 lisätty Richard Einhornin säveltämä Voices of Light sopii elokuvaan kuin nyrkki silmään ja täydentää elokuvan voimakasta tunnelatausta täydellisesti. Kehtaisin kutsua Jeanne d'Arcin kärsimystä täydelliseksi elokuvaksi.

Luokaton elokuva, luokattomilla näyttelijöillä ja ohjauksella. Tylsä ja kliseinen kuin mikä. Ei mitään omaa, kaikki pöllittyä.

Paitsi hauskin koskaan näkemäni elokuva, joka jaksaa iskeä useiden kymmenienkin katselukertojen jälkeen, myös erittäin kekseliäs (jopa nerokas) kuvaus nykymaailman ja historian kohtaamisesta. Lopetus on täyttä neroutta, vaikka ammentaakin ideansa suoraan Jodorowskyn mestariteoksesta, The Holy Mountain. Elämmekö elokuvaa, vai elääkö se meidän elämäämme?

Nerokas pariminuuttinen Keskiyön Elokuva, josta voisi kehitellä sivukaupalla vaikka minkämoisia eksistentialismiin painottuvia tulkintoja, mutta toimii hienosti pelkkänä "nyrkki silmään" -elokuvana. Hervottoman hauskakin.

Epärealistinen ja vastenmielisen sentimentaalinen, mutta taidokkaasti näytelty, melkoisen viihdyttävä ja hienosti kuvattu elokuva. Rankasti yliarvostettu, mutta silti peräti hyvä.

Kubrickin jälkeensäjättämä tarina omaa suuren määrän potentiaalia, mutta Spielbergin kaltaisen nyyhkymiehen käsissä lopputulos on parhaimpinakin hetkinään vain keskinkertainen.

Maihinnousukohtaus on loistava, sitä ei voi kieltää. Loppuelokuva onkin sitten sellaista siirappista ja spielbergistä jenkkipropagandaa, että hieno alku ei tunnu enää missään. Näyttelijät ovat pökkelyydessään surkuhupaisaa katsottavaa, minkä mielentilasta riippuen voi melkeinpä laskea hyväksikin asiaksi, jos siis katsoo tätä komediana. Vakavastihan tätä on mahdoton ottaa.

Jos Zemeckiksen vaisusta filmografiasta pitäisi valita yksi elokuva, joka on jopa onnistunut, olisi se tämä. Viihdyttävä aivojen nollaus -elokuva, joka ei missään nimessä ole kuitenkaan mitään sen suurempaa.

Ohjaajansa parhaimmistoa. Lapsenmielinen ja paikoitellen viihdyttäväkin, mutta elokuvallisia arvoja ei tunnu löytyvän.

Niin hollywoodia, kuin vain nykypäivänä voi odottaa. Hanks ei todellakaan onnistu keräämään sympatiapisteitään puolivillaisella suorituksellaan ja rasittavalla mongerruksellaan. Ylisentimentaalinen, alleviivaileva ja turhaan siloiteltu sekä romantisoitu teos omaa kyllä jonkinnäköistä potentiaalia parempaan, mutta mitäpä voi Zemeckikseltä odottaa...

Perushollyhuttua. Zemeckis on selkeästi ottanut oppinsa Spielbergiltä, mitä tulee katsojan aliarviointiin ja turhanpäiväiseen sentimentaalisuuteen. Hanks ei onnistu vakuuttamaan pökkelöllä palloilullaan ja säälittävillä purkauksillaan.

Ei vedä kirjalle mitenkään vertoja, mutta nostalgiavireet ovat kovat tämän kohdalla. Sekä suomeksi että ruotsiksi (ilman tekstejä luonnollisesti) katsottu moneen kertaan.

Jean-Pierre Léaud loistaa jo teini-iässä aikamiesvuosiensa tavoin. Valloittava, mutta koruton kuvaus varhaisnuoruudesta on semi-omaelämänkerrallinen ja ohjaajalleen hyvin henkilökohtainen. Ranskalaisen Uuden aallon keskeisin työ yhdessä Godardin esikoisen kanssa on säilyttänyt tehonsa liki 50 vuotta myöhemminkin ja poikinut useita jäljittelijöitä. Vaikutusvaltainen pätkä, joka ei kuitenkaan ole teknisesti mitenkään erityinen, toisin kuin jo mainittu Viimeiseen hengenvetoon, mutta muutoin onkin parhaimpia Uuden aallon elokuvia, vaikka Keskipäivän aave ja Hullu Pierrot itselleni rakkaampia ovatkin. 400 kepposta on haikea, mutta Truffaut ei alleviivaile eikä sorru missään vaiheessa spielbergismiin, vaan elokuva etenee omalla painollaan mahtavasti ilman minkään tahon kosiskelua. Universaali elokuva, joka jokaisen lapsuutensa jo eläneen pitäisi nähdä.

Villeimmätkin odotukseni ylittävä amerikkalaisen nykyelokuvan todellinen helmi, joka on kuin Citizen Kanen synkempi ja pessimistisempi velipuoli. Mahtava kertomus ahneudesta on kerrottu klassisia keinoja kunnioittaen ja tuo mieleen Citizen Kanen lisäksi mm. Huuliharppukostajan ja Barry Lyndonin. Tavallaan vaativakin elokuva, muutenkin kuin pituutensa puolesta, palkitsee ja tyydyttää. Day-Lewisin ylistetty suoritus on toki kaikessa maanisuudessaan loistokas, mutta ei mielestäni nouse erityisesti elokuvan kantavaksi voimaksi, kun näyttely on kauttaaltaan niinkin hienoa. Puhutteleva, taidokkaasti kasattu ja tyylillä toteutettu klassikkoaineksia omaava moderni mestariteos.

Miltein maagisen kaunis ja herkkä perhetarina, joka aukenee länsimaisellekin katsojalle helposti, selkeistä kulttuurieroioista huolimatta. Upein näyttelysuoritusten ja Ozun ilmiömäisen tunnelmanluonnintaidon avuin Early Summer kohoaa yhdeksi koskettavimmista näkemistäni elokuvista, jossa ei turhia alleviivailla tai sorruta edes sentimentalismiin. Varsinainen feel good -elokuva Early Summer ei ole, vaikka sitä katsoessa huomaa paikoin hymyilevänsä leveämmin, kuin aikoihin. Etenkin lapsinäyttelijöiden eläytymistä rooleihinsa seuraa väkisinkin hymyissäsuin. Early Summer käsittelee tärkeitä ja arkisiakin asioita, joita voi hyvin soveltaa myös länsimaiseen maailmankuvaan, kun mistään äärimmäisistä kulttuurieroista ei kuitenkaan ole kyse. Ozun kamera ei turhia liiku, vaan pysyy liikkumattomana matalassa perspektiivissä, liikkuen ainoastaan leikattaessa hahmosta toiseen, mitä ei usein tapahdu sitäkään. Early Summeria voi hyvällä syyllä (vähän kuluneesti kyllä) kutsua ajattomaksi mestariteokseksi. Säilynyt jo lähemmäs 60 vuotta yhtä helpostilähestyttävänä ja puhuttelevana, joten olisi rikos, ellei tämä säily vielä seuraavillekin sukupolville.

Jopa odotuksiani hienompi elämys. Silmiähivelevän ja lyyrisen kaunista kuvakerrontaa, vailla huolta juonesta, dialogista tai muista "turhuuksista". En ole kyllä aikoihin nähnyt mitään näin kaunista. Pelkän veden kantelun ämpärissä ja kasvien kastelun on Shindô onnistunut kuvaamaan niin tajuttoman kauniisti, että teki jo mieli pari kyyneltäkin vierättää (kuivana kyllä selvisin elokuvan loppuun, mutta aivan mykistyneenä olin elokuvan loputtua). Elokuva ei sisällä yhtäkään varsinaista repliikkiä, vain jotain laulunpätkiä, mikä on mahtava ratkaisu. Tätä katsellessa tuli tosissaan pohdittua, onko ne niin tärkeänä yleensä pidetyt juoni, dialogi ja käsikirjoitus noin yleensäkin ollenkaan niin tärkeä osa kokonaisuutta. Tämän kohdalla ainakin pelkkä tunnelma ja kuvasto ovat jotain niin upeaa, että joku syrjähyppyteema tai ihan mikä tahansa olisi ollut niin kova tyylirikko, että taso olisi varmasti laskenut ja roimasti. Nousi suoraapäätä korkealle top-listalleni.

Hervottoman hauska, neroutta lähentelevä hyvänmielen tuoja, jonka visiot ovat todella absurdeja, mutta silti jotenkin maanläheisiä. Andersson kypsytteli tätä vuosikaupalla ja se näkyy lopputuloksessa. Tatinsa on Andersson katsellut, sen verran samanlaisia näkyjä tästäkin löytyy. Omavaloinen komedia, jollaisia ei ainakaan nykypäivänä usein tule vastaan. Perkele, hyvin lähellä vuoden 2007 parhaan elokuvan titteliä. Hymyt pysyvästi huulilla koko loppupäivän.

Visuaalisesti tajuttoman komea elokuva. Kieslowskin ensimmäinen Ranskassa tuotettu elokuva on totuttua huomattavasti kikkailevampi, mutta syvät teemat ovat kuitenkin vahvasti läsnä ja tunnelmakin on mahtava. Ohjaajansa parhaimmistoa.

Jodorowskyn ja Pythoneiden vuorovaikutuksen suhde näkyy tässä selvästi. Siinä missä Jodo ottaa Holy Mountainissa vaikutteita Lentävästä sirkuksessa, tekivät Pythonit Holy Grail -elokuvansa tämän rakenteen kautta. Holy Mountain on äärisurrealstinen ja El Topon tavoin symboliikkaan upotettu mestariteos, jonka absurdien visioden parissa vuoroin nauraa ja ällistyy. Avauskohtaus on kuvastoltaan eräs tyylikkäimmistä koskaan filmatuista kohtauksista ja tajuntaa laajentava lopetus on neroutta puhtaimmillaan.

Jodorowskyn varsinainen läpimurtoteos on silmittömästä väkivallastaan huolimatta (jollain sairaalla tavalla) todella kaunis teos. Surrealistinen spagettiwesternin johdannainen, jonka uskonnollinen ja seksuaalinen symboliikka saa katsojan hyvin mieluusti uppoutumaan tämän mestariteoksen pariin useammankin kerran.