Ohjaaja Gary Shermanin ilmeisen unohduksiin jäänyt roskatrilleri lepää täysin Wings Hauserin riehumisen varassa. Häiskän esittämä parittaja pakoilee virkavaltaa pahoinpidellen samalla naisparkoja maaninen virne naamallaan. Gary Swansonin kyttähahmo, jonkinlainen köyhän miehen William Petersen, pyrkii tietenkin nappaamaan tämän. Hippaleikin ohella nähdään enemmän ja vähemmän camp-henkistä perseilyä.

Öisen Losin asfaltti on märkää, jarrut kirskuu ja meininki on melko kaukana salonkikelpoisesta. Muttei niin kaukana, että tämä jäisi jollain tavalla mieleen. Kai tässä oli tuohon maailmanaikaan jotain erityisen överiä. Hei, vähän seksuaalista väkivaltaa, mutta silleen hillitysti kohtuudella. Toimintapuolikin jää pliisuksi. Swanson on varsin tylsähkö paskalakiksi, lukuunottamatta hetkeä jolloin hän esittelee eräälle portolle tämän kuollutta kollegaa lähietäisyydeltä. Leffan loppukohtaus on köppäinen ja jätti vähän 'tässäkö se nyt oli' -fiiliksen.

Hauserin räkimästä tunnusbiisistä Neon Slimestä voisi antaa lisäpisteitä, mutta jääköön seuraavaan kertaan. Jos sellaista tulee. Suosittelen katsomaan mieluummin kännissä tai helvetin väsyneenä.

Pitkäveteinen on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Eaten Alivesta. Toki se on paljon muutakin vähemmän mairittelevaa, mutta mielenkiinnon ylläpitämiseen se ei kykene, vaikka tekijät siihen pyrkivätkin makaaberein keinoin. Pökäleessä New York, tuo maailman zombie- ja kannibaalitutkimuksen pääkaupunki, toimii jälleen lähtöruutuna viidakkoseikkailulle. Ainakin tällä tavalla alku- ja lopputeksteihin saadaan luontevasti urbaanit jazzfunkit soimaan.

Juoni on kulttihölynpölyä höystettynä kummallisilla riiteillä. Kuvaksen ja äänisuunnittelun ollessa kohdillaan tällaisista aineksista olisi mahdollista leipoa vaikka kuinka riipivää elokuvataidetta, mutta sitten muistin, että katsoin roskaa ja Umberto Lenziä. Noh, tarinasta voi saada seuraamiskelpoisen arvailemalla kuka/ketkä valkoihoisista pistetään lihoiksi. Myös kulttimenoissa piilee oma viehätyksensä ensimmäisten minuuttien ajan. Toista päähenkilöä, Vietnam-veteraani Markia näyttelevässä Robert Kermanissa on seikkailuäijäenergiaa, mutta tässä tapauksessa Brendan Fraser -tyylinen urpoilu olisi voinut parantaa koko elokuvan osakkeita.

Irrallisten mässäilypätkien lainailu muista alan elokuvista saa tuotoksen tuntumaan entistä enemmän hengettömältä sekasikiöltä, ja katsojan pohtimaan, onko tekijöillä ollenkaan luottoa omaan tekeleeseen, vai loppuiko heiltä fyrkat. Yhtä kaikki, surkeutta peitellään antamalla gorea janoaville sitä itseään. Alastomuutta tietenkään unohtamatta. Vähän kuin ehdokas, joka pyrkii valtuustoon ilmaisen makkaran ja kahvin voimalla. Goretehosteet itsessään ovat jopa säilyttäneet osan shokkiarvostaan.

Lenzin elokuvia on vielä pari näkemättä masokismin rajoja rikkovalla italoroskalistallani. Tämän nähtyäni innostukseni ei ainakaan noussut.

Code of Silence putoaa kasarin keskinkertaisten kyttäleffojen loputtomaan suohon, vaikka parrakkaassa Norrisissa tietynlaista ilmeetöntä charmia onkin. Norris jahtaa huumejengiä yhden miehen kyttäparina, eikä liiemmin nauti työkavereidensa pyyteetöntä ihailua ja arvostusta.

Kerran Norris pääsee myllyttämään kokonaista latinojengiä vastaan, mutta vääntö jää harmittavan lyhyeksi. Enempi hand-to-hand -meininki olisi piristänyt koko elokuvaa. Lopun varastoammuskelu nimittäin haukotuttaa velttoudessaan. Poliisirobotin kaltaista, korkeintaan väkinäisiä hymähdyksiä herättävää turhaketta elokuva ei olisi kaivannut.

Välillä tarina keskittyy hieman serpicomaiseen kismaan poliisilaitoksen sisällä, joka lopulta paljastuu silkaksi juonentäytteeksi. Sivujuonteessa erään alkoholisoituneen veteraanikytän toiminta ei hurraa-huutoja aiheuta, mutta ainakin tämä rehellisesti kyseenalaistaa hautuumaiden tarpeellisuuden jo elokuvan alkumetreillä.

80-luvun Chicagon asfalttiviidakko näyttäytyy asiaankuuluvalla tavalla ja ääniraitakin, joskin vähän yllätyksetön sellainen, toimii. Kai tästä joitain tunnelmia saa revittyä irti, vaikka toiminta ja juoni ontuu.

Asiansa ajava avaruusjännäri, joka hieman hukkaa potentiaaliaan juonen toistuvaan kuolema-herkistelyä-kuolema-kaavaan. Jännitys ei ole jatkuvaa, ja henkilödraamasta siirrytään paikoin varsin töksähtelevästi kuumottelukohtiin.

Ei Life huono ole. Se on tyyliltään mukavan tieteellinen. Henkilöiden päämäärät, dialogi sekä erinäisten protokollien noudattaminen luovat realismin tuntua, ja kauhuelokuville tyypilliset ääliöhahmot loistavat poissaolollaan. Katsoja saattaa täten jopa välittää hahmoista.

Itse hirvitys on riittävän limainen ja arvaamaton aiheuttamaan katsojissa vilunväreitä. Yhtymäkohtia toki löytyy tunnettuihin kollegoihin, mutta se lienee sallittua. Otus kasvaa silmissä ja uuden elämän ihastelu vaihtuu miehistössä pian aivan muihin tunnelmiin.

Jos Life olisi bändi ja se lämmittelisi tulevaa Alienia, katsoisin molemmat.

How can less be more? More is more. Näin totesi kerran eräs ruotsalainen kitararunk.. virtuoosi. Samoilla linjoilla tuntuu olevan Civic-tv:n Max Renn, joka on vakuuttunut tulevaisuuden roska-tv -trendien olevan jotain muuta kuin pehmopornoa. Kuin tilauksesta miehellä on käsissään materiaalia, jonka luulisi kolisevan paatuneemmallekin S&M-friikille. Se vain sattuu sekoittamaan nupin tehokkaammin kuin Ilja Janitskinin verkkojulkaisut.

Videodrome on eittämättä yksi Cronenbergin uran huippukohdista. Surrealistinen, omintakeinen sekoitus sci-fiä, kauhua ja pohdintaa median vaikutuksesta ihmismieleen. James Woodsin uran kohokohtiin tämä on myös helppo lukea.

Perinteiset body horror -efektit ovat vanhentuneet katsojasta riippuen joko hyvällä tavalla retrosti tai valitettavan camp'isti. Samaa ei voi sanoa leffan perusideasta, josta onkin jo sanottu kaikki oleellinen. Lyhyesti: toimii yli kolme vuosikymmentä julkaisupäivän jälkeenkin. On uskomatonta, miten ohjaaja sai luotua temaattisesti näin hyvin aikaa kestävän trillerin. Teos ei kunnolla auennut vielä teinivuosien ensikatselulla. Toki silloin elokuvissa sanomaa tärkeämpää taisi olla body count ja tissit.

Well, I think we live in overstimulated times. We crave stimulation for its own sake.

Van Damme eksyy laittomiin tappeluihin. Ja voittaa ne. Väliin on ängetty keskinkertaista buddy-kohellusta ja kymmenen markan draamaa. JCVD kiristelee yläkroppaansa aina tilaisuuden tullen. Yhtäkkiä kamppaillaan uima-vitun-altaalla, jossa pukukoodi on luonnollisesti muskelit paljastava kokouimapuku. Myöhemmin läpeensä kliseisessä loppurähinässä tappelunjärjestäjän rintakehän kohoilu vie voiton itse myllystä. Halutessaan katsoja voi löytää elokuvasta kivan sanoman siitä, kuinka väkivallan voi kanavoida koston sijaan läheisten hyväksi.

Wes Cravenin varhainen teos on ilmapiiriltään häiriintynyt, mutta otteeltaan löysä ja tyylillisesti epätasainen sadistinen trilleri. Amatöörinäyttelijöiden suorittaminen on paskasakin pääjehua lukuunottamatta melko köykäistä, mikä valitettavasti heikentää useimpien kohtausten tehoa. Elokuvassa esiintyvät sählääjäpoliisit ovat mukana täysin turhaan tunnelmaa keventämässä, mutta kevyt soundtrack sen sijaan korostaa elokuvan symbooliikkaa: rakkauden vuosien huolettomuus törmää nihilistiseen 70-lukuun, jolloin heroiiniaddikti alkoi olla katukuvassa yleisempi näky kuin hipinretku. Ansioistaan huolimatta raina on auttamatta ajan hampaan nakertama. Viisi vuotta myöhemmin Yön silmissä Craven onnistui paremmin epätoivon ja kauhun kuvaamisessa.

Vaikken ole tuoreimpia sotakuvaksia pahemmin katsellut, väitän, että Hacksaw Ridge raivaa tiensä genrensä kärkipäähän tällä vuosikymmenellä. Gibsonin paketti on samaan aikaan koskettava, rankka ja toki myös viihdyttävä.

En muista nähneeni yhtä intensiivistä ja brutaalia taistelukuvausta, kuin mitä Mel rykäisee valkokankaalle juonen edetessä rintamalle asti. Sodan todellisuus ei edelleenkään ole mitään machomiesten uhoa, pikkupoikien fantasioita tai kunnian torvien törähtelyä, vaan täyttä mielenvikaista lahtausta. Alaraajat voi hyvästellä hetkenä minä hyvänsä ja kiitoksena pään vilauttamisesta on useimmiten lyijyinen nappi otsassa. Kaikki on kuvattu hektisesti ja katsojaa säästelemättä. Ja kyllähän se hivelee toiminnan ystävän silmiä.

Aseistakieltäytyjän nostaminen jalustalle on nykypäivän yleisöä kosiskeleva, mutta piristävä näkökulma. Desmond kohoaa tarinan edetessä lopulta ansaitsemaansa arvoon, jopa niin korkealle, että sotilastoveri painelee kyselemättä takaisin helvettiin noutamaan lämärin pyhän kirjan. Tämä korostaa kaverin ehdottomuutta, joka elokuvan aikana ilmenee niin naiviutena kuin sitkeyttä vaativina sankaritekoina. Ehdottomuus ei oikein tahdo jättää tilaa moraalifilosofisille pohdinnoille, ja hahmo tuntuu paikoin jopa liiankin yksioikoiselta hyväntekijältä. Näyttelijä Andrew Garfield hoitaa kuitenkin roolinsa kiitettävästi. Erityismaininta Hugo Weavingille, joka dominoi Desmondin kovia kokeneena, sodan henkisesti moukaroimana veteraanifaijana.

Loppukohtaus on aiempaan nähtyyn verrattuna halpaa pömpöösiä, eikä tuo kokonaisuuteen pahemmin lisäarvoa. Toki täytyy muistaa, että tämä on loppujen lopuksi jenkkileffa jenkkiyleisölle, jolloin tiettyjen kerronnallisten normien tulee täyttyä, halusi sitä tai ei. Eeppisestä scoresta tulee helposti ähky. Tähtilipun nimissä on myös onni, ettei Vince Vaughnin M3:sta loppuneet kudit hädän hetkellä.

Apollo Creed veitsi kädessä väijyy suihkuttelevaa Pamia. Tällä kertaa se jäi oleellisimmaksi kohtaukseksi, sillä poliittissävytteinen juoni ei lopulta tempaakaan mukaansa. Musatkin on korkeintaan välttävät. Live and let die -lössiä löytyy ainakin kaksin kappalein. Mieleen jäivät Pam, Weathers (joka ei vielä osannut nyrkkeillä), puhelinkioskiin peruutus sekä sutenööriä ihaileva, niggastereotypiat omaksunut pikkuhäiskä.

Maalipurkki, autopesula ja huvipuisto on Sheban hyötykäytössä, kun tämä rupeaa kostamaan isäpappansa kiristäjille passelin funkin/soulin soidessa taustalla. Harmillisesti tehokkain blaxplo-tykitys on ohi noin tunnissa ja loppu on enemmän tai vähemmän himmailua. Pamin vajaan puolen tunnin kekkalointi märkäpuvussa ei yksistään riitä. Sitä paitsi veneen perässä vetäminen on nössömpää, kuin mitä nähtiin Coffyssa. Foxy Brown täytyy kyllä tarkastaa uudestaan, olen näemmä paiskannut sitä samalla lukemalla. Oli muistaakseni parempi.

Karibian Papaija on ensikosketukseni Joe D'Amaton tuotantoon. Kiteyttäen elokuva on kannibaalielokuvana markkinoitua seksploitaatiota, jossa esiintyy iloksemme tai suruksemme suomalainen Sirpa Lane. Hänestä ja elokuvan keskivaiheella nähtävästä, perin hämmentävästä pornofunkin höystämästä hytkyilyriitistä täytyy antaa hieman hyvää. Itse asiassa leffan soundtrackia voisi kutsua jopa groovaavaksi. Muuten filmi on odotetun ala-arvoista tavaraa, josta mahdollisesti saatava nautinto on tuskin ainakaan elokuvallista.

She'd be anyone's type.

Fulcin kulttiklassikko paljastui lopulta tönköksi käppäelokuvaksi, vaikka kieltämättä ulkoisesti onkin priimaa niin tehosteiden, maskeerauksen, kuin kröhöm naisten puvustuksenkin osalta. Haipaini(mitä vittua), ovi- ja hautuumaakohtaus ovat maininnan arvoisia. Noin muuten tarjolla on pökkelönäyttelijöiden väsynyttä haahuilua zombisaarella ja tohtorijäbän yrmyilyä. Auto sentään starttaa pihasta, eikä hajoa sillä tutuimmalla hetkellä. Tunnusbiisi on jeba.

Mel näyttää siltä kuin asuisi edelleen samassa kämpässä kuin Tappavassa aseessa. Ja oikeastaan asuukin. Häpän vetämisen jättänyt ex-linnakundi on auttamatta elämänsä loppusuoralla, mutta jos sitä likkaansa vielä jeesaisi.

Leffan draamapuoli koostuu lähinnä Gibsonin murahtelusta entisaikojen koiranpentukatseen siivittämänä. Tytärtä esittävä Erin Moriarty ei uurteiselle, joskin vantteralle pummille pysty vastaamaan, mutta häneltä tuskin odotettiin mitään. Onneksi perhekemiat on tälläkin kertaa Die Hard -vitosta paremmalla tasolla.

Mäiskettä on kestoon nähden hillitysti, mutta meininki on mukavan rujoa ja intensiivistä. Jopa tyylikästä. Sivuosista voi bongailla enemmän tai vähemmän tuttuja kasvoja. Vaikka paatokselliset seikkailusotadraamat ovatkin olleet Gibsin ura jo pitkään, Verifaija osoittaa, että ukkelista on edelleen mutkan varteen.

90-luvulta monet muistavat ne lukuisat hieman varttuneemmalle massayleisölle suunnatut ihmissuhdetrillerit. Useimmissa ideana oli se, kuinka ulkopuolelta tuleva henkilö särkee valkoisen amerikkalaisen perheidyllin. Tarkoituksena lienee ollut ruokkia tyypillisen 30-40-vuotiaan naiskatsojan pelkoja. Näyttelijä Joel Edgertonin ohjausdebyytti The Gift on ensisilmäyksen perusteella valettu juuri tähän muottiin.

Jossain vaiheessa käy kuitenkin selväksi, että tarina ja hahmot ovat huomattavasti oletettua moniulotteisempia. Vielä puolessa välissä elokuva tarjoilee joitain trillerikliseitä, kunnes ennakkokäsityksiä aletaan hiljalleen murentamaan. Leffan edetessä monet lausahdukset ja yksityiskohdat saavat aivan uusia merkityksiä. Hahmojen väliset psyykkiset jännitteet paisuvat aina napakkaan loppuun saakka. Näin se psykologisissa jännäreissä kuuluukin olla.

Kuvauksellisesti elokuva on varsin mitäänsanomaton ja nojaakin lähes täysin hahmoihin ja juoneen. Se kuitenkin tällä kertaa riittää näyttelijöiden suoriutuessa hyvin ja juonen ollessa keskimääräistä kutkuttavampi. Monttu ei jäänyt auki ihastuksesta, mutta Edgerton on selvästi osoittanut kykynsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana.

Carpenterin tuotannossa sinne keskikastiin yltävä They Live on kökkö leffa hauskalla idealla ja purevalla satiirilla höystettynä. Onkin hatunnoston arvoinen suoritus, että näinkin kömpelö ja epälooginen kulttikalkkuna jättää lopulta hyvän fiiliksen. Ohjaajan soundtrack toimii kaikessa jumittavuudessaan. Kuunnelkaapa tämän jälkeen muumimörön tunnusmusiikki.

Minulla ei ollut hajuakaan, kuka helvetti on Roddy Piper ja miksi tämä oli raahattu leffaan pökkelöimään, kunnes absurdi kujaflaidis antoi osviittaa. Kyseinen kohtaus iski puun takaa, ja samaan aikaan viihdytti ja nauratti hölmöydessään.

Purkkasutkautus (ja kohtaus) oli ihan paska.

Hurja joukko tuli viimein nähtyä. Vanha (-1970) amerikkalainen western ei ole koskaan kiinnostanut, mutta Sam-sedän kohdalla on luonnollisesti tehtävä poikkeus. Sen tekemiseen hujahtikin useampi vuosi.

Ajankuva on peckinpahmaisen raadollinen. Esimerkiksi eräs manolo täräyttää meksikenraalia liehittelevän leidin reikäraudalla kylmäksi ja seurauksena on kutsu bileisiin. Siellä joukkomme pääsee mm. saunomaan. Lienee sanomattakin selvää, että naisten rooli elokuvassa on toimia lähinnä lännensetien viihdykkeenä.

Veijarihenki on läsnä väkivallasta ja karuista maisemista huolimatta. Kusella käyvää kaveria voi heittää dynamiittipötköllä ja meksikaanien kustannuksella perseillään estoitta. Läpi elokuvan pauhaava mariachi-musiikki tosin saattaa ruveta pidemmän päälle kyrsimään.

Elokuva herää kunnolla henkiin vasta loppuhetkinä, jolloin nähdään ehkä western-historian munakkain ja tyylikkäin paukuttelu. Jumalauta, jo herran vuonna 1969 joku osasi tehdä asiat tavalla, joka saattaa nykypäivän PG-13 -pakotuksen häpeään. Kokonaisuutena leffa ei kestä vertailua parhaimpiin italoserkkuihinsa, ja on ohjaajakin stydimpiä rainoja tehnyt. Kunniapaikka ammuskeluelokuvien historiassa on silti ansaittu.

Kansalliskaartin jäbät eksyy etelän soille ja parin harkitsemattoman peliliikkeen takia muuttuukin viikonloppuharjoitus selviytymiskamppailuksi. Robert Heleniuksen näköisestä (muttei kokoisesta) metsästäjästä ei ole paljoa apua.

Suurimman osan ajasta ryhmä hajoilee tai riitelee keskenään, ja tätä tosiaan riittää kestoon nähden jopa kyllästymiseen asti. Onneksi hämyisen suon tunnelma kantaa mainiosti Ry Cooderin upean musiikkiraidan myötä. Elokuvan loppuhetket on kaikessa häiritsevyydessään jotain hienoa.

Allekirjoittaneelle lienee kehittynyt jonkinlainen fiksaatio Louisiana-juttuihin, joten arvosanassa voi olla hieman tiettyä "lisää". Walter Hill ei pettänyt tälläkään kertaa.

Swayzen esittämä kyttä ja tämän hillbilly-broidi painelevat heidän veljensä listineiden mafiosojen perään. Luvassa on kissa ja hiiri -leikkiä Amerikan Lahessa hienoisella draamalla höystettynä.

Lähtökohdat ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Pian käy kuitenkin ilmi, ettei kyseessä ole mikään synkkä kostoleffa, vaan lähinnä kostoleffateemaa mukaileva 80-luvun kyttä-gansteri-kohellus. Valitettavasti Next of Kin ottaa itsensä paikoin turhan vakavasti ollakseen täysveristä actionroskaa. Juonirakenne ja tarina sopisi paremmin johonkin totisempaan elokuvaan, siinä missä itse sisältö on melkoista kasarikoheltamista. Synkänpuoleisesta tarinasta putoaa pohja pois viimeistään, kun

Filkassa mafia kuvataan saamattomiksi italotolloiksi, jotka eivät tunnu pärjäävän Kentuckyn landepaukulle edes vähää alusta. Tätäkään ei voitu lopulta vetää ihan maaliin asti.

Elokuvan parhaita puolia on soundtrack, ja.. ja.. no sanotaan vaikka Neesonin toikkarointi paskaisessa rotsissa. Kunnon roskaksi tässä olisi ollut aineksia, mutta sitä ei uskallettu tehdä. Paidaton Swayze muuten nähdään jo 12 minuutin kohdalla.

Varteenotettava tuulahdus 80-luvun actionhenkeä, jossa on tällä kertaa jopa harvinaisen vähän järkeä. Urpous on sitä luokkaa, että asialleen vihkiytyneellä katsojalla tuskin käy aika pitkäksi. Kapakkamyllyjä, rokkia ja tissejä piisaa. Swayze, joka paremmin tunnettiin hurmurina kuin nyrkkisankarina, istuu ulosheittäjän rooliin vähintään kelvollisesti. Toki suoritus painuu selvästi campin puolelle. En tiedä, tappeleeko mies öljyttynä paremmin, mutta joltain hän on tuon neuvon saanut. Elokuvan muut karikatyyrimäiset hahmot säestävät parhaansa mukaan. Juonikuvio on sitä itseään. Jos on kasarin kalkkunameininki päässyt unohtumaan, toimii Road House erinomaisena muistinvirkistäjänä.

Audiovisuaalista tykitystä Driven tapaan, mutta tällä kertaa meininki on pari astetta synkempää, vailla ilonpilkahduksia ja hymynkareita. Simppeli juoni pitää sisällään väkivaltaa eri muodoissaan, oli motiiveina sitten kosto, "oikeuden" jakaminen tai manipulointi.

Henkilöpaletista Refn paiskaa valkokankaalle lähinnä etovimmat sävyt. Goslingin hahmon siistin ulkokuoren alla piilee lähes säälittävä ihmisraunio, mutta tämä osoittaa paikoin edes jonkinmoista ihmisyyttä.

Kuvaus, valaistus ja äänimaailma ovat vähemmän yllättäen huippulaatua ja tukevat kohtausten yleisfiilistä(useimmiten ahdistava) ansiokkaasti. Hämärät punavalaistut huoneet eivät kohentaneet viihtyvyyspisteitään tämänkään leffan jälkeen.

Mitä voi sanoa asetelmasta, jossa kiiltokuvamainen amerikkalaisperhe edustaa hyvyyttä ja inhimillisyyttä, ja kamputsealainen(?), elokuvan mukaan tavallisista kansalaisista koostuva kapinallisjoukko puolestaan pahuutta ja julmuutta. No, niin. En nyt väitä, että eskapistiset Rambo-verilöylyt olisivat sen terveempiä, mutta ei niissäkään ole näin räikeää vastakkainasettelua. Vaikka leffan peruskuvio haisee, on siinä jännäriksi ihan hyviä elementtejä alun kaaoottisesta tunnelmasta lopun epätoivoiseen piiloleikkiin. Valitettavasti juoni on peruskauraa, eikä tarjoa yllätyksiä. Menneiden aikojen toimintaelokuvista muistuttaa havaijipaitainen Brosnan, agentin irvikuva, joka tuo elokuvaan milf-Bellin ohella vähän viihdykettä.

The Call on oiva esimerkki nopeatempoisesta trilleristä, joka ei varsinaisesti juhli omaperäisyydellä, muttei myöskään petä katsojaa. Vaikka juoni sisältää roppakaupalla epäuskottavuuksia ja halpoja ratkaisuja, jännityselementit kantavat loppuun asti. Michael Eklund on elokuvan tukipilari. Paikoitellen hänen suorituksestaan tulee mieleen pari pykälää häiriintyneempi Michael Douglasin D-Fens. Hahmon taustoja valotetaan lyhyesti, mutta dramaattisesti.

Serpico on kyttä, joka ei ota rahaa. Muut ottaa. Tämä vaivaa Serpicoa reilut kaksi tuntia. Myös naisiloja ja -huolia käydään ohimennen läpi kaiken korruptiopolemiikin keskellä. Elokuvan aihe on mielenkiintoinen ja poliisielokuvat on muutenkin kivoja, mutta mitään järisyttävää draaman kaarta tässä ei ole. Koko elokuvan ajan odotin, milloin hippikytän kollegoilla rasahtaa lopullisesti rusinat, mutta melko rauhassa sai kaveri olla. Viime metreillä saadaan jo pientä kuumottelua aikaan, mutta kun loppu näytettiin alussa, ei asian puolesta tarvinut juuri jännittää. Filkassa on pätevä ajan hengen mukainen soundtrack ja pääosin kiitettävää näyttelijätyötä.

I can shout everywhere!
- Al Pacino

Yön silmät on ikäisekseen leffaksi julma ja piinaava, mutta hetkittäin varsin camp-henkinen. Pahaenteinen tunnelma kantaa hyvin elokuvan alkupuolella. Uhan paljastuminen katsojalle syö elokuvan tehoja ja lopussa kauhusta ei ole enää tietoakaan. Viihdyin kuitenkin loppuun saakka, joten raina onnistui tehtävässään. Michael Berryman on oikeasti ruma jäbä.

Hohoo. Pitkästä aikaa leffa, joka viihdytti sellaisella kivalla perinteisellä tavalla. Vähän kuin joku Die Hard 2 omassa lajissaan, Copycat kulkee hyväksi havaittuja polkuja. Tämä pätee pitkälti myös henkilöhahmoihin niin hyvässä kuin pahassa.

Huvikseni leffan aikana tuumailin kuinka eri tavalla muuan Harry Callahan olisi toiminut pattitilanteissa verrattuna naiskollegaansa (söppänä Holly Hunter). Jälkimmäisen ei ainakaan tarvinut käskeä pomoaan tunkemaan virkamerkkiä tämän ahteriin.

Aihe on kulunut, mutta huolella tehty, primitiivinen eloonjäämiskamppailu on aina tervetullut leffalautaselle. Sellaisena tämä olisi voinut iskeä lujaa, mutta liian usein raina jumittaa jossain wannabe Terrence Malick -sfääreissä ihan muuten vaan (osittain johtuu kuvaajasta, ja näyttäähän leffa hemmetin upealta). Kostojuoni ei tarjoa kummempia, ja tuntuukin, että matka on tässä päämäärää tärkeämpi. Hardy on kova, ja DiCapriolle hatunnosto metsässä sykkimisestä.

Vaikka elokuva on kaikin puolin (ehkä liiankin) tuttua Tarantinoa, on kyseessä anteeksipyytelemätön ja rujo lännenmysteeri, toki huumorilla höystettynä. Nössöilystä ei miestä voi tälläkään kertaa syyttää. Tunnelma jää vielä kauaksi esimerkiksi sellaisesta klassikosta kuin Suuri hiljaisuus, mutta visuaalisesti ja näyttelijätyöltään Q:n aikaansaannos on jälleen huippuluokkaa. Haukottelematta ei leffateatterista voinut kuitenkaan lähteä; kolme tuntia tapahtumien määrään suhteutettuna pistää miettimään oliko maestrolla hieman liian suuret luulot dialoginsa terävyydestä ja tunnelman kantavuudesta.

Rempseä Matt Damon keikkuu punaisella planeetalla ilmeisessä hädässä, mutta hyvin koulutettuna ja varautuneena kutakuinkin jokaiseen eteen tulevaan ongelmaan. NASA:n naiset ovat kauniita, yleisö on saanut jenkkilippunsa ja the firmalta löytyy kikka kolmonen uskomattoman kliseisen sivuhahmokoodarin myötä. Beanin takia one does not simply -tyylistä läppää vähän odottelin, muttei irronnut. Laadukkaan realistista sci-fi-selviytymistä, mutta koukuttavaa juonta, jännitystä tai draamaa lienee parempi hakea muualta. Ei kuitenkaan mikään epäonnistuminen veteraaniohjaajalta.

En tiedä mikä siinä on, mutta Downey Jr:n naama alkoi leffan edetessä ärsyttämään yhä enemmän. Kilmer sen sijaan oli jopa hauska. Pettymykseksi lässähti, ehkä muutaman boogartin ja mitchumin jälkeen lähtis paremmin. Niitä odotellessa.

Kaikenlaiset lapsuuden traumat tuovat draamaleffoihin yleensä aimo annoksen lisää mielenkiintoa. Sleepers onkin parhaimillaan lohduton kuvaus kaverusten ahdingosta, mutta loppupuolella hommasta vähän katoaa tunne. Päähenkilöiden aikuisiän aivoituksia olisi voinut avata enemmän pokerinaamalla vedetyn lakikikkaläpsyttelyn sijaan. Juoni puolestaan sortuu liialliseen selittelyyn. Niljakas Kevin Bacon vetää nimekkäästä castista muistettavimman suorituksen.

Southern gothic -tarinointia sieltä asteikon törkyisemmästä päästä. McConaughey pääsee jälleen näyttämään kyntensä näyttelijänä, vaikkei leffa itse olekaan ohjaaja Fried.. hohoo.. kinin parhaita tuotoksia. Etelän valkoroskafiilis välittyy katsojaan tragikoomisella tavalla, mutta silti ollaan kaukana minkäänlaisesta komediatykityksestä. Simppeli juoni antaa tilaa roolihahmoille, joista McKanahein "bad detective" on selkeästi mielenkiintoisin nuoren Dottien ohella. Leffa säästää kovimmat paukut loppuun, joka onkin mieleenpainuva. Voisi tälle enemmänkin tähtiä antaa.

Vaikka loppu ei oikein vastaa hitaasti kuljetetun tarinan luomia odotuksia, on tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen draamajännäri Mystic River -hengessä. Näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja ja juonen taustalta paljastuvat häiriintyneet kuviot saattavat pistää mielen matalaksi. Tarinan kaikki nyanssit eivät välttämättä kertakatselulla paljastu. Visuaalinen ilme korostaa pätkän epätoivoista tunnelmaa.

Jollain hämärällä tavalla tykkäsin. Läpi puskeva teinileffamaisuus välillä toimii ja välillä ei. Olisin varmaan digannut tästä 10v nuorempanakin, mutta eri syistä. Verhoevenin leffalta tämä kaikesta huolimatta maistuu ja tuntuu. Satiiri on vahvaa, mutta aivan komediaksi asti ei ohjaaja rainaa viitsinyt vääntää. Militarismille ja överinationalismille piikittely on kuitenkin ehkä se suurin syy mikä erottaa tämän power rangers -tason lasten höpöhöpö-tulituksesta. Verhoevenmaisia raakuuksia unohtamatta.

Astetta kevyempi ja "teknompi" versio Raidista. Meininki on tyyliteltyä räiskettä kaikkine Kick-ass yms. viboineen, eli silkkaa viihdehuttua tämä on. Pakko kuitenkin nostaa pisteitä päähahmosta, jossa yhdistyy hauskalla tavalla Harry Callahan, Robocop ja Balen Batman. Onhan leffassa vieläpä vähän samaa asetelmaa kuin Enforcerissa aikanaan.

Onhan tämä luvalla sanoen melkoisen ilmeetön ja mustavalkoinen tuotos. Päähenkilölle on kuitenkin luotu sopiva ahdinko kostoretkeä ajatellen ja jos napapaitapunkkareiden ja muiden gangstojen kostokuolemat on jo nähty, niin tarjoaa Boll ainakin tuoreempaa näkökulmaa. Tunnelmaltaan vähän pliisu ja lopussa olisi saanut olla enemmän rujoutta (koska Purcell on rujohko äijä :D).

Oma havainto: ei kannata lukea tästä leffasta mitään etukäteen jos mahdollista. Tämäkin kommentti spoilaa. Vuoden hämärimpiä elokuvakokemuksia ja yksi mieleenpainuvimmista. Tällaisia lajityyppicocktaileja harvoin tulee vastaan. Sisältö tuntuu aluksi vähän ontolta, mutta asteittain pimenevä tunnelma kantaa pitkälle ja lopun kuumotuksia (vähintään hohto-leveleillä operoidaan) ei pysty alun perusteella ollenkaan odottamaan. Halpoja säikyttelyjä ei ole (joita vihaan) eli sopii meikäläiselle. Stoori tosiaan jää melko mysteeriksi ja loppu ei yllätä Serbian filmin nähneitä. Parhaimmillaan pätkä on yllättäessä tunnelmanvaihdoksillaan. Luulin muuten toista pääosaa Peter Stormareksi.

Penn leikkii toimintastarbaa ja on "vähän" kuntoillutkin joutessa. Hyviä rooleja tehnyt mies on tällä kertaa harvinaisen yksiulotteinen tappokone. Peter Franzénin henchman-rykäisy kiinnostanee suomalaiskatsojaa, mutta on niin peruskauraa kuin olla ja saattaa. Itse leffasta olisi voinut karsia helposti vartin, sillä alkupuolen mysteeri jää lussuksi ja toiminta kestoon nähden vähäiseksi. Ei keskiverto Seagal-pätkä huonompi olisi.

Perusmallin die hard lentokoneessa, mutta höystettynä aimoannoksella jenkkipömpöösiä. Onkohan se koskaan tuonut leffoihin mitään lisäarvoa? Pääosista Ford hihoja heiluttavana pressana suoriutuu hyvin, mutta Oldman meni vähän hukkaan hahmon ollessa niin muovinen.
In the Line of Firen jälkeen ohjaaja Petersen on keskittynyt ulostamaan suurieleisiä, mutta hengettömiä hollyrainoja. Tämän voisi lukea sellaiseksi, mutta tarjoaa sentään vähän herkkua ysäritoiminnan ja diehard-meiningin faneille.

Neeson, tuo bronsonmaista actionuraa luonut irkku on jälleen heikoilla perhesuhteilla varustettu alkoholisoitunut pyssyammattilainen. Isä-poika -draama on vähän kökköä, mutta elokuvataidetta die hard vitoseen verrattuna. Neesonin kähinäkarisma puree ja sivuosissakin on kelpo setiä. Melkein yllätyin kun ihmisterminaattoria esittänyt räppäri ei ollutkaan 50 cent. Toiminta oli (kai) ihan hyvää. Ainakin loppukliimaksi kaikessa mahdottomuudessaan oli aika kuul.
Saa nähdä vertyykö vanha ukko näihin rooleihin vielä jatkossa.

Kunnon 70-lukulainen vitkastelutrilleri, jossa jännitystä ja mysteeriä pohjustetaan liki kyllästymiseen asti kunnes katsoja huomaa, ettei sieltä alta juuri perusvarmaa jännäriä kummempaa löydy. Mikään tusinatekele tämä ei kuitenkaan ole. Rainan valttikortteja on vaikuttava soundtrack ja yksittäisten kohtausten tunnelma. Myös Hoffmanin ja Olivierin suoritusta on kehuttava.

Ihan hauska ja viihdyttäväkin paikoin, mutta kestää liian kauan. Puolivälin jälkeen aloin vähän ikävystyä. 20 min pois kestosta ja vähän tiukempaa kerrontaa, niin olisi ollut parempi. Ikärajan rajoitteet oli tiedossa, mutta sentään PG13-leimalle tyypilliset kaahailut ja räjäytykset oli kunnossa. Tompan naamakaan ei ärsyttänyt. 12-vuotiaana tämä olisi luultavasti ollut liki neljän tähden elämys.

Vigilante-tavara on aina tervetullutta, mutta joskus sitä toivoisi vähän enemmän omaperäisyyttä perinteisen jenkki-idyllin särkymis-nyyhkyttelyn tilalle. Death Sentence on juuri sitä, mutta tuttuudestaan huolimatta ihan katsottava pätkä. Toiminnassa on paikoitellen munaa ja synkähköä tunnelmaa on saatu luotua onnistuneesti. Baconin, jonka elokuvia olen ennen tätä nähnyt tasan nolla kappaletta, hahmo on lievästä epärealistisuudestaan huolimatta hyvin tulkittu. Lopun taksikuski-meiningit vähän ylikorostavat päähenkilön muutosta, mutta visuaalisella puolella tuovat esiin sitä kaivattua tylyyttä.

Vakava aihe, ja sitä vähän yrittää olla myös leffa itse. Kovasti Dolpankin someissa mainostama filkka tarjoaa (juonellisista syistä) sitä ei-niin-kilttiä Dolphia, jolla on k:lla alkava asia mielessä (hih) ja lopulta jotain muutakin. Elokuvan tarjoilee tuttuun tapaan niin ammuskelua kuin lähitaisteluakin (muutama 1vs1 tilanne), mutta kerrontatapa ei suvantokohtineen ole kovin intensiivinen. Elokuva on lopulta ohi melko nopeasti jättäen kuitenkin ilmeiset saumat jatko-osalle. Ei oikeastaan mitään uutta Dolphin uralla, mutta on sitä huonompiakin nähty. Jokseenkin vastaavan aihepiirin The Mechanik (2005) oli muistaakseni vähän kovempi pläjäys.

Olihan muuten perkeleen meluisa raina. Aitoa action-henkeä ja hiekka pöllyää 3D:nä melkein katsomoon asti. Hardyn Max jää hahmona selkeästi Furiosan jalkoihin (tai renkaisiin), mutta koko konsepti onkin muuta kuin yhden koviksen sankarointieepos. Kun unohtaa ne faktat, että leffan stoori on langanohut ja etten voi antaa tälle fanipoikalisää, menee pläjäys kokemuksesta sinänsä. Tämä pätee ainakin teatterissa ja ämyreitä huudattavien autotallihifistien leffailloissa. Melurajat ylittävän liekinheitinkitaristin PA voisi olla liikaa kotimaan festareille.

Elokuvahar.. siis ajoittaisen elokuvakiinnostukseni yhtenä kulmakivistä voidaan pitää kahta ensimmäistä Terminatoria. Osittain varmasti "nostalgiasyistä" viihdyin Genisyksen parissa hyvin, vaikkei elokuvalla mitään kovin uutta tai ihmeellistä ollut tarjota. Ilman pappanaattoria tuskin olisin mennyt edes katsomaan. Aikamatkustus vuoden 1984 elokuvaan oli hauska idea, vaikka nyt Terminator-kaanonia sotkettiinkin tai "uudistettiin" oikein urakalla. Onneksi tekijät näköjään tajusivat, ettei ykkösen ja kakkosen vakavuusleveleillä kannattanut operoida, vaan huumori- ja nostalgiapläjäyksenä tämä toimii parhaiten. Miten aineksen sitten riittävät trilogiaan, nähdään myöhemmin.

Kohtuullisen kurko aikaansaannos. Epäkliseinen ja ennalta-arvaamaton kissa ja hiiri -leikki enkelten kaupungissa, jossa asfaltti höyryää, hiki virtaa ja kasari on kukkeimmillaan. Roolityöt ja takaa-ajot natsaa, kuten myös musiikkiraita joka on sitä ehtaa itseään. Melkein kaikki siis. Ei tämä ehkä 2000-luvun pätkänä olisi niin ihmeellinen ollut, kun yksi valttikortti on nimenomaan se tietty tunnelma. Mutta mitäpä sitä turhia jossittelemaan. Kasarikyttäilyjen eliittiä.

Yllätti jokseenkin hyvällä tavalla tämä. Odotin jotain blockbustermaista tomppa-sankarointia, mutta sitä ei saatukaan. Tilalla kylmä ja tunteeton toiminnan mies (vähän Patrick Bateman-mäinen heppu), joka näyttää sopivasti diggailevan jazzista - virtuoosimainen suorittaminen ennen suurempia fiilistelyjä. Foxxin ihmismäisempi hahmo täydentää parivaljakon, joka joutuu törmäyskurssille suht. vikkelään. Loppu perinteisempää trilleröintiä LA-yöfiilistelyiden jälkeen. Kelpo pläjäys.
I thought you'd be taller. Hoh.

Pätevä gangsteripätkä, jonka hahmoissa on syvyyttä ja tarttumapintaa. Stoori vaikuttaa jotenkin hillityltä ja tästä syystä draaman kaari ei nouse erityisen korkealle, jotta korkeampia pisteitä voisi antaa. Bruno Kirby on Joe Pescin rauhallisempi versio, jolla on Joseph Gordon-Levittin naama. Liittyykö tuo nyt sitten mitenkään mihinkään.

En osaa oikein arvioida näitä Clintin ohjaamia länkkäreitä (kaikille lätkäissy samat pisteet). Pastalänkkäriviboja löytyy ja Itäpuun hahmo on taas joku mystisyyden perikuva. Onneksi ei sentään mikään siloposki-oikeuden puolustaja. Pahat jätkät ois voinu olla vähän pahempiakin. Tunnelma on rainassa kohdillaan ja alkuteema vähintäänkin jännä.

Katsoin äsken ensimmäisen Hitchcockini. Töttöröö. Lyhyitä huomioita: Musat toimii, Kim Novak on muikea daami ja erikoistehosteet ovat paikoin aika hassuja. "Yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi" tässä on kuitenkin aivan liian vähän mitään innostavaa. Joitain hienoja kohtauksia siellä täällä, unenomaista tunnelmaa ja toki pätevät roolisuoritukset. Näkisin elokuvan enemmän traagisen romanttisena mysteerinä kuin trillerinä, sillä juonessa ei pahemmin jännäriaineksia ole (ainakaan nykymittapuulla). En kuitenkaan pahemmin tylsistynyt reilun kaksituntisen aikana. Tilanne olisi voinut olla eri, jos Stewartin hahmo olisi seuraillut vanhaa mummoa. Vähän mietityttää, millaisia mestarin keskinkertaiset elokuvat ovat jos tätä pidetään yhtenä parhaista.