Willow oli ensimmäisiä tietokonetehosteiden varaan rakennettuja elokuvia. Vähemmän yllättäen George Lucasilla oli sormensa pelissä, ja juuri lucasmaisuudet pilaavat elokuvan. Ruma, itsetarkoituksellinen, huonosti aikaa kestänyt CGI on vain osa ongelmaa. Katsojaa aliarvioiva huumori, rasittavat sidekickit ja perheen pienimmille suunnattu juoni elokuvassa, joka kuitenkin on liian väkivaltainen ja pelottava lapsille.

Ihan sympaattinen seikkailuelokuva tämä silti on. Tämä oli sitä aikaa, kun kääpiöitä edelleen esittivät lyhyet ihmiset eivätkä tietokoneella pienennetyt Hollywood-tähdet. Kuvausten aikaan vain 17-vuotias Warwick Davis tekee onnistuneen roolin pienenä mutta sisukkaana päähenkilönä, josta vähitellen kasvaa suuri sankari. Plussaa vahvoista naishahmoista, jotka kasarifantasiassa olivat harvinaisia.

Ei jumalauta mikä leffa! Näin hurjaa toimintaspektaakkelia en muista nähneeni sen jälkeen, kun lukiossa katsoin Deodaton Atlantiksen kostajat. Elokuvassa on vahva Cannon Filmsin henki (vaikkei Golan–Globus-tuotanto olekaan) ja yksinomaan positiivisessa mielessä. Barbaarielokuva ja post-apocalypse ovat tunnetusti avoin valtakirja puhtaaseen idiotismiin, ja lajityyppien epäpyhä liitto tarjoaakin todella hedelmällisen maaperän elämää suuremmalle eksploitaatio-odysseialle terveen järjen tuolle puolen.

Elokuvan mieleenpainuvimmista elementeistä mainittakoon (ei missään erityisessä järjestyksessä) moottorisahat, spitaaliset muumiot, kiiltävät rintalihakset, paljaat ryntäät, kloonautuvat merimiespukuiset tullimiehet, uusnatsit, kommunistit, uskonnolliset fundamentalistit, psyykikot, brittiläiset herrasmiehet, amatsonisoturit, frakit, rintakarvat, gladiaattorit, niitti- ja nahka-asusteet, ihmissudet, ilmapallot, hipit, kidutusvälineet, ihmisuhrit, robotit, ritarit, samurait, viikatemiehet, kaasunaamarit, oraakkelit, miinakentät, irtopäät ja -raajat, Sandahl Bergman, Tähtien Sodasta tuttu jätepuristin-ansa, ballerinaksi sonnustautunut Bud Spencerin näköinen köriläs sekä räjähtävistä laatikoista syöksähtävät salamurhaajat. Kokonaisuuden kruunaavat Rick Wakemanin menevät musiikit.

En tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, mutta vastaavaa olisi mieluusti katsonut pitempäänkin!

”Aikana, joka saattoi olla tai saattaa olla oleva. Paikassa, joka saattoi olla tai saattaa olla oleva...”
— Kertojaääni.

Toranin kosto on pienen budjetin fantasiaelokuva ajalta ennen Conan - barbaaria. Siinä voi jo nähdä myöhemmän barbaarielokuvabuumin aineksia, mutta fokus ei vielä ole yksiselitteisesti muskeleissa, tisseissä ja verenvuodatuksessa.

Elokuva oli alkuaan tarkoitettu TV-sarjan pilottijaksoksi, mikä valitettavasti näkyy juonessa. Juonikuvioita heitellään ilmaan ja jätetään ratkaisematta. Hahmoja esitellään ja unohdetaan saman tien. Muutenkin Toranin kosto on vähän lattea, sillä siitä puuttuu myöhemmille barbaarielokuville ominainen pullistelu. Viihdyttävintä on elokuvan tekninen kömpelyys ja erityisesti aivan uskomaton ylinäyttely. Puvustuskin on harvinaisen mielikuvituksellista, ihan kuin kaikki studion ylijäämvaatteet olisi pitänyt saada kerralla käyttöön. Esimerkiksi Mies ja alaston ase -saagasta tuttu George Kennedy on repsottavine tekoviiksineen ilmetty Obelix. Plussaa myös hienosti maskeeratuista liskomiehistä, jotka palvelevat pahista ja sihisevät häijysti.

Hämmentävintä elokuvassa ovat kummalliset väritrikit ja -suotimet. Loitsuja ei visualisoida erikoistehosteilla vaan värjäämällä koko otos surrealistisilla väreillä. Niksillä on epäilemättä säästetty pitkä penni, mutta itse olisin mieluummin nähnyt pyrotehosteita ja stop motion -taikuutta.

Islantilainen Korpin lento on kuin Yojimbo - onnensoturi viikingeillä. Vaikka elokuva tuli teattereihin 1984, muistuttaa sen henki 1970-luvun elokuvista, mikä ei todellakaan ole huono asia. Karut Islannin maisemat sopivat meininkiin hyvin ja ääniraidalla pauhaa proge-henkinen jammailu. Varsinkin Helgi Skúlasonin tulkitsema pääpahis, pakanajumalia palvova Thord, on vaikuttava ilmestys.

Argentiinalaiseen sarjakuvaan perustuva italoleffa yhdistelee luolamiesgenren elementtejä tieteisfantasiaan. Meininki onkin todella hurjaa. On hirmuliskoja, sädepyssyjä, kivikautisia heimoja, lihaksikkaita miehiä, avaruusaluksia ja kirsikkana kakun päällä oikein tosi paha post-apocalyptinen diktaattori, joka puhuu syvällä kurkkuäänellä ja komentaa robottiorjien armeijaa.

Monet pitävät Yoria camp-klassikkona, mutta minusta se on rehellisesti aika helkkarin siisti leffa, vaikkakin kieltämättä teknisesti paikoitellen kökkö. Pahiten tökkii De Angelisin veljesten karsea tunnusmusiikki. Muutoin luvassa vanhan koulukunnan pulp-viihdettä Edgar Rice Burroughsin hengessä.

John Normanin sovinistifantasioihin perustuva miekka ja planeetta -eepos tarjoilee riittävässä määrin muskeleita ja paljasta pintaa. Eksoottisia tapahtumapaikkoja ja outoa puvustusta piisaa, kuten Cannon-tuotannolta sopii odottaakin. Hupaisana yksityiskohtana osa ääniraidasta on kierrätetty Ruggero Deodaton mestariteoksesta Barbaarit! Lopussa nähdään Jack Palance lupailemassa jatko-osaa, jota en koskaan ole jaksanut katsoa, vaikka se hyllystä löytyykin.

Komeaa animaatiota, siitä ei pääse mihinkään. Tulen ja jään maa kokoaa yhteisrintamaan 1980-luvun johtavat barbaariasiantuntijat: animaatiomestari Ralph Bakshi ohjaa, Conan-pokkarien kansitaiteilija Frank Frazetta tuottaa ja Conan-sarjisten tarinanikkari Roy Thomas käsikirjoittaa.

Juoni on perushuttua, mutta milloinkas barbaarielokuva olisi siihen kaatunut. Kun koko leffa on tehty animaationa, niin kerrankin budjetti ja fysiikan lait eivät ole rajoitteena, vaan luvassa on fantastisia maisemia, surrealistisia värejä, eläimellisiä pahiksia ja valtavia hirviöitä. Lopussa laavavirta sulattaa jäätikön, mikä ei taatusti olisi näytelmäelokuvassa onnistunut. Suurin puute on toimintakohtauksissa, jotka rotoskoopatun animaatiotekniikan vuoksi ovat aika jäykkiä ja hidastempoisia. Käsikirjoitustakin olisi voinut vielä vähän hioa.

Elokuvassa nähdään monia Frazettan vakiohahmoja, kuten synkkä sarvikypäräinen kirvesniekka Death Dealer. Frazettan tyylille uskollisesti naispääosa on käytännössä alaston. Ja kuten Frazettan töissä yleensä, pääasiallinen mielenkiinto kohdistuu maitorauhasten sijaan istumalihaksiin.

Pliisu yritys käynnistellä uudestaan Conanin seikkailuja. Teos on ruotsalaisen Paradox-puljun rahakkain ja toistaiseksi viimeinen korkean profiilin elokuvahanke. Robert E. Howard -fanien keskuudessa Paradox tunnetaan tavastaan julistaa: ”Nyt me tehdään lisenssituote, joka on vihdoinkin aidosti alkuperäismateriaalille uskollinen.”

Eivät ne ole. Mutta onko sillä väliäkään? Tärkeäähän nimenomaan on, että tuote toimii itsenäisenä teoksena.

Uusio-Conan on alkuteoksille uskollisempi kuin aiemmat elokuvasovitukset, mutta juonen perusrakenteen se lainaa Arskan ja Miliuksen tulkinnasta. Yleisesti ottaen pätkästä välittyy faniteoksen maku. Se on sikäli hyvä juttu, että usko omaan visioon on kova. Aika pöhkö leffa tämä kuitenkin on, monessa suhteessa kuin sadan miljoonan budjetilla tehty amatöörielokuva. Samaan aikaan elokuva on kuitenkin kovin vakava, ja siitä puuttuu parhaille barbaarielokuville ominainen värikäs ja rönsyilevä meininki, tekemisen ilo ja camp-henkisyys.

Jason Momoa tekee kohtalaisen roolin Conanina, ja väkivalta on riittävän raakaa tyydyttämään odotukset. Stephen Lang tekee leffan parhaan roolin pahiksena, joka haluaa kuolleen rakastettunsa takaisin ja jonka oikeastaan toivoisi voittavan. Suurin puute on juonessa: miljöö vaihtuu jatkuvasti eikä mihinkään keskitytä kunnolla, vaan iso osa elokuvasta koostuu paikasta toiseen juoksentelusta ja kehnosta CGI:stä. Parhaiten mieleeni on jäänyt norsujen kantama kaleeri, joka tarvittaessa toimii myös muurinmurtajana.

Iskevästä nimestään huolimatta A Nymphoid Barbarian in Dinosaur Hell on aika perinteinen luolamieselokuva, jossa urahtelevat villit kohtaavat erilaisia stop motion -mörköjä. Dinosauruksia, barbaareja tai seksihulluja naisia ei elokuvassa ole.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen, että joku on ensin väsäillyt pienen budjetin fantasiaelokuvan, jolle ei ole löytynyt julkaisijaa, ja Troma on sen sitten ostanut, vaihtanut nimen myyvempään ja lisännyt vähän jotain kertojaääntä ja kehystarinaa arkistopätkistä. Jälkeenpäin tarkistin asianlaidan, joka olikin juuri näin.

Barbaarielokuvan varhainen klassikko, joka perustuu Andre Nortonin kirjaan ja ilmestyi samana vuonna kuin Conan - barbaari. Päähenkilön eläimellisiä ystäviä lukuun ottamatta Voittamaton kostaja on niin perusbarbaarielokuva kuin olla voi, hyvässä ja pahassa. Suomessa sille lätkäistiin K18-ikäraja, mutta se oli kyllä aikamoista liioittelua, sillä filmiä on vaikea pitää muuna kuin esiteineille suunnattuna kepoisena seikkailuviihteenä. Barbaarigenren keskivertoedustajasta se eroaa ennen muuta muhkean budjettinsa ansiosta. Tuotantoyhtiönä ei nimittäin ollut mikään amatöörilafka tai italialainen nyrkkipaja vaan MGM.

Lopputulos on barbaariharrastajalle mannaa: luvassa on outoja lavasteita, isoja joukkokohtauksia sekä massiivisia räjähdyksiä. Leffan suurin heikkous on puolivälin pitkästyttävä seikkailuosuus, jossa yritetään vähän rakennella elikoille persoonallisuutta. Barbaaria esittävällä Marc Singerillä ei myöskään ole roolin vaatimaa karismaa, vaan hän muistuttaa lähinnä lihaksikkaampaa (ja pallinaamaisempaa) versiota Mark Hamillista.

Siekailematonta barbaariräimettä suoraan Indonesiasta. Paha krokotiilikuningatar haluaa kaapata lähiseudun komeimmat miehet seksiorjikseen. Jostain syystä hänen päämajansa on tosin täynnä alastomia naisia, joten ehkäpä hän onkin biseksuaali, jolta on toinen puoli tarpeista tyydyttämättä. Väkivallan, taikuuden, lihaksien ja seksin ohella elokuvassa nähdään indonesialaisia kamppailulajeja, jotka piristävät kokonaisuutta kummasti, vaikka tappelukohtauksia onkin ”paranneltu” kököillä leikkaustrikeillä. Meininki on kokonaisuudessaan todella hurjaa ja erikoistehosteet hulvattomia.

Aivottoman räimeen ja tahattoman komiikan lisäksi tarjolla on unenomaista tunnelmointia. Näissä kohtauksissa The Devil's Sword on parhaimmillaan. Oudot lavasteet, pörisevät syntikkamusiikit ja krokotiilikuningattaren dramaattinen ylinäyttely luovat lähes psykedeelistä tunnelmaa. Erotiikka menee paikoin jo pehmopornon puolelle. Kaikista näkemistäni barbaarielokuvista The Devil's Sword tavoittaa miekka ja magia -kirjallisuuden klassikkojen tunnelman parhaiten.

Vahva suositus kaikille barbaari- ja kasarielokuvista kiinnostuneille.

Jumalten nuolet tavoittelee tarunomaista tunnelmaa. Sekä elokuvan ääni- että värimaailma ovat selvästi tavanomaisesta poikkeavia. Tästä johtuen juonen seuraaminen on liki mahdotonta, sillä värit ovat kalvakoita ja epäselviä ja kuva sumea. Hidastuksia ja erilaisia värisuotimia käytetään jatkuvasti, ja ääni on kaiutettu niin, ettei puheesta tahdo saada selvää. Lopputulos on lähes psykedeelinen. Paikoin tarjolla on kuitenkin komeita kuvia ja tyylikkään unenomaisia kohtauksia, joissa alaston nainen piehtaroi käärmeiden keskellä. Eroottisten sävyjen ohella mukana on hienoisia tieteiselementtejä. Myös erikoistehosteet ovat yllättävän hienoja, erityisesti irtopäät ja muu gore. Se ei tietenkään ole mikään yllätys, sillä Jumalten nuolet ohjasi zombielokuvistaan (mm. Zombie Flesh Eaters) tunnettu Lucio Fulci.

Parhaiten poliisi- ja kannibaalielokuvistaan tunnettu Umerto Lenzi ehti urallaan ohjata yhden barbaarielokuvankin. Terässoturi ei tosin ole ihan puhdasverinen lajityypin edustaja, vaan mukana on aineksia luolamieselokuvista. Luolamiesteeman suuntaan kallistuu myös elokuvan perusjuoni, joka pyörii kivikautisen teknologisen kehityksen ympärillä. Tässä tapauksessa keksitään tietysti se työkaluista hyödyllisin, eli miekka.

Mukana on muitakin lajityypin peruselementtejä, kuten mammutteja, villihärkiä ja apinamiehiä sekä tietysti tulivuorenpurkauksia. Stop motion -dinosauruksia odottava joutuu kuitenkin pettymään.

Terässoturissa George Eastmanin näyttelemä villi oppii valmistamaan raudasta aseita ja alistaa koko laakson orjuuteen. Karismaattinen ja pahaenteinen Eastman onkin juuri oikea mies tähän rooliin; erityisesti kohtaus, jossa hän ensi kertaa nostaa käteensä miekan, on vaikuttava. Pääosanesittäjä Sam Pasco sen sijaan on täydellinen pökkelö, joka oli napattu Terässoturiin homopornoelokuvista.

Elokuvan erikoisin piirre on sen tuomitseva suhtautuminen väkivaltaan, sillä Lenzin elokuvat eivät varsinaisesti ole mitään perheen pienimmille sopivaa viihdettä. Hippihenkinen loppu jättää käyttämättä temaattisen potentiaalin. Finaali olisi selvästi dramaattisempi ja synkempi, jos sankarista olisi vain tullut uusi miekanheiluttaja edellisen tilalle. Sen sijaan hän julistaa rakastavansa rauhaa (ratkaistuaan sitä ennen kaikki ongelmat väkivallalla) ja nakkaa aseet lähimpään järveen.

Barbaarielokuvaksi Terässoturi on vähän tylsä. Verta, alastomuutta tai eksoottisia maisemia siltä on turha odottaa. Barbaarisinta elokuvassa on Frank Frazettan komea juliste, jolla ei ole suurempaa yhteyttä itse elokuvan tapahtumiin.

Yojimbo - onnensoturi avaruudessa! Tällä kertaa onnensoturi päätyy kuivahtaneelle planeetalle, jossa kilvoitellaan juomakelpoisesta vedestä. Vaikka leffa onkin ilmestynyt barbaaribuumin kiihkeimpinä vuosina, niin meiningissä on selviä viitteitä E. R. Burroughsin John Carter -kirjoista ja muusta miekka ja planeetta -kirjallisuudesta. Pääosassa nähdään David Carradine, joka ei tosielämässä ollut ihan niin lihaksikas, kuin mitä juliste antaa ymmärtää.

Jos pidit Total Recall - unohda tai kuolesta, niin tämäkin kannattaa katsastaa. Total Recallissa nähtiin kolmerintainen mutanttinainen, mutta tässäpä tissejä onkin samassa kropassa peräti neljä! Liekö vanha irstailija Paul Verhoeven salaa tykännyt barbaarielokuvista ja ottanut The Warrior and the Sorceressista innoitusta?

Alkuperäinen Deathstalker Rick Hill palaa pääosaan sarjan neljännessä osassa, joka on käytännössä toisinto ensimmäisestä. Mukaan on aitoon Corman-tyyliin leikattu pitkiä pätkiä suoraan ykkösestä. Esimerkiksi orgiakohtaus ja sianpäätä syövä sianpäinen mies on tätä ennen nähty jo sarjan kaikissa muissakin osissa.

Muistuttaa juonensa ja meininkinsä puolesta hiukan kakkososaa, mutta vailla huumoria tai John Terleskyn rennon karismaattista pääosaa. Barbaarimeininkiä ei elokuvassa ole, vaan filmi on laiskaa perusfantasiaa, jossa prinssi urheaksi heittäytynyt Kuolonväijyjä pelastaa prinsessaa ja sitä rataa.

Päähenkilö on joviaalin ja harmittoman oloinen pörröpää, mutta pahis jää sentään mieleen jatkuvasti muuttuvan asukokonaisuutensa ansiosta. Nähdäänpä hänet housuittakin pariin otteeseen. Mainittava on myös hämmästyttävän huonosti koreografioitu miekkataistelu elokuvan loppupuolella. Apuvälineenä ottelussa käytetään muun muassa lakanaa ja kynttelikköä.

Epätyypillinen länkkäri, joka seikkailun ja toiminnan sijaan satsaa ihmissuhteisiin ja hahmonkehitykseen. Tyylillisesti filmiä voisi kuvailla lähinnä draamakomediaksi. Elokuvan huumori ei ole mitenkään erityisen hauskaa tai älyvapaata, ja vaikka pääroolissa nähdään Terence Hill, niin slapstickia ja muuta kohellusta on melko vähän. Yleistunnelma on hyväntuulinen, kodikas ja lempeä, jopa idyllinen.

Päähenkilö on englantilaisessa yliopistossa kasvatettu gentlemanni, joka saapuu villiin länteen elämän tosiasioita opiskelemaan. Hän asettuu syrjäiseen pikkukaupunkiin ja päätyy keskustelemaan paikallisen neiti-ihmisen kanssa Lordi Byronista. Lempi leimahtaa, ja sekös sapettaa sydänkävyn isää, joka haluaisi tyttärelleen miehekkäämmän puolison.

Näistä lähtökohdista saadaan aikaiseksi jokunen mieleenpainuva kohtaus, joissa leikitellään lännenelokuvan klisellä ja katsojan odotuksilla. Hillin hahmo esimerkiksi kieltäytyy tarttumasta revolveriin, kun hänet haastetaan kaksintaisteluun, ja kysyttäessä myöntää pelkäävänsä. (Kuka nyt ei pelkäisi, jos kilpakosija rupeaa uhkailemaan aseella?) Silti Hillin hahmo onnistuu säilyttämään arvokkuutensa ja selviytymään tilanteesta moraalisena voittajana.

Hill on kirkassilmäisen brittinuorukaisen roolissa ihan toimiva. Hahmolle kirjoitettu ylätyylinen dialogi on elokuvan ehkä tasalaatuisimmin onnistunut yksityiskohta. Love interestin roolissa nähdään suomalaissyntyinen Yanti Somer.

Suurimmaksi ongelmaksi nousee elokuvan pituus, joka huitelee kahden tunnin tietämillä. 80 minuuttia olisi riittänyt hyvin. Muutamat nujakointijaksot ovat kohtuuttoman pitkiä eivätkä muutenkaan oikein istu juoneen tai sanomaan. Tiukemmalla leikkauksella ja paremmin mietityllä loppuhuipennuksella elokuvasta olisi todennäköisesti saanut varsin hyvän.

Jestas, miten huonoa dialogia.

Ollapa nunna.

Alkuperäinen Ghostbusters on kaukana mestariteoksesta, mutta sen klassikon asemaa ei käy kiistäminen. Minkäänlaista tarvetta jatko-osalle ei ole, mutta toisaalta koko tuoteperheen lähtökohta on sen verran höpsö, ettei jatko-osasta isompaa haittaakaan ole.

Afterlife on suunnilleen niin hyvä elokuva kuin kehtaa vaatia. Se ei paskanna alkuperäisen elokuvan päälle, muttei myöskään sorru orjallisesti tallaamaan vanhoja latuja. Uudet hahmot ovat sympaattisia ja keskenään erilaisia mutta pelaavat samalla vähintään tyydyttävästi yhteen. Ennen kaikkea uusia hahmoja on sopivan vähän. Eniten pidin Mckenna Gracen esittämästä nörttityttö Phoebesta, joka lienee jonkin sortin jonkin sortin autisti ja löytää haamunmetsästyksen kautta paikkansa maailmassa. Olin itse lapsena vähän samanlainen — tosin huomattavasti tyhmempi, eikä haamuja näkynyt.

Vanhat parrat vilahtavat elokuvan lopussa. Kyse on lähinnä vähän tavallista pitemmästä cameosta. Nostalgiaa on mukana reippaasti muttei kuitenkaan niin paljon, että koko filmi tukehtuisi silmäniskujen alle.

Yleissävy on leppoisa ja lempeä. Elokuva tiedostaa, ettei siitä tule mitään uutta mestariteosta. Vitsit eivät ole erityisen hauskoja ja tuskinpa niitä on sellaisiksi tarkoitettukaan, mutta ne ylläpitävät kodikasta tunnelmaa. Sama pätee toimintaan: elokuva ei todellakaan vedä katsojaa penkin reunalle kynsiä järsimään, mutta tylsyyskään ei toisaalta iske.

Ei tämä mielestäni ole sen huonompi kuin alkuperäinenkään, jos kohta ei parempikaan. Aiemmat jatko-osat jäävät kauas taa.

Kunnianhimoisin mutta samalla myös epäonnistunein MCU-elokuva tähän mennessä. Kauniita otoksia on Eternalsissa paljon, tolkkua huomattavasti vähemmän. Elokuvassa on liikaa kaikkea: henkilöhahmoja, aikatasoja, tapahtumapaikkoja, sivujuonia, galaktisia örkkejä, viittauksia sarjismytologiaan... Marvelille ominaista silmäniskuhuumoria on onneksi aika vähän, ja näin raskassoutuiseen tarinaan se sopisikin todella huonosti.

Juoni on oikeastaan vain toisinto Avengers-elokuvien jatkumosta: ensin pelastetaan maailmaa, sitten tulee riitoja ja lopuksi palataan yhteen pelastamaan maailma vielä kerran. Muovisen räikeä CGI ei herätä ihmeen tuntua, vaan muinaisuuteen sijoittuvat kohtaukset muistuttavat lähinnä Civilization-videopelien tunnelmasta. Toiminta on tyypillistä supersankarihuttua: yli-ihmiset leijuvat ilmassa ja ampuvat laaseria silmistään.

Päähenkilöiden välinen konflikti on huonosti perusteltu, joten sitä pitää useampaan otteeseen alleviivata pitkillä monologeilla. Oikeastaan kaikki elokuvassa tapahtuu vain siksi, että sen pitääkin tapahtua.

Ikuisia on niin paljon, ettei kaikista millään ehditä kehitellä kunnon hahmoa. Eniten pidin Gemma Chanista ja Salma Hayekista. Hayek varastaa kohtaukset pelkällä länsäolollaan. Harmi, että hän katoaa tarinasta jo alkupuolella. Myös se Bollywood-tähti palvelijoineen oli ihan hauska.

Lia McHugh’n tulkitsema esiteinin näköinen menninkäinen alkoi sen sijaan jossain vaiheessa ärsyttää, vaikka McHugh sinänsä tekeekin kaiken sen, mitä näin kököllä käsikirjoituksella on mahdollista tehdä. Angelina Jolien hahmo jää viitteelliseksi. Barry Keoghan vetää roolinsa autopilotilla.

Toimiva elokuva, vaikkakin asetelmiltaan ja tapahtumiltaan aika perinteinen. Todellinen yllätys piilee siinä, miten tarina kerrotaan. Se tuo likakyttägenreen aitoa tuoreutta, vaikka toki lajityyppi on sen verran tymäkkä jo lähtökohdiltaan, että perinteisetkin genren elokuvat tapaavat toimia ihan hyvin.

Nicole Kidman tekee yhden uransa mielenkiintoisimmista roolisuorituksista, joka osoittaa hänen muuntautumiskykyään. Hän on uskottava sekä nuorena ja toiveikkaana keltanokkana että läpikotaisin kyynistyneenä ihmisrauniona. Kidman ei kuitenkaan aivan kykene lataamaan hahmoonsa sellaista tuskaa, vitutusta ja vaaran tuntua, joka nostaisi jännitteen uudelle tasolle.

Lopun valo- ja vapahdussymboliikka on kovakouraista ja oikeastaan tarpeetonta. Eikö elokuva muka voi vain kertoa kauheiden ihmisten kauheista teoista, ilman sen syvällisempiä opetuksia?

Monesta haielokuvasta poiketen Atomic Shark rakentaa komediaa muunkin kuin tahallisen huonouden ja absurdien kuolinkohtausten varaan. Vitsien rytmitys on melko napakka ja alan elokuvista tuttuihin tilanteisiin luodaan jännitettä humoristisilla yllätyskäänteillä. Hauskimmillaan elokuva on kohtauksessa, jossa päähenkilöt syövät ravintolassa. Paikalle tupsahtaa tosi-TV-kuvausryhmä: ”Näytelkää että teillä on hauskaa, mutta älkää puhuko oikeasti...” Käsikirjoituksessa on ideaa, mutta kokonaisuus etenee verkkaisesti eikä elokuva missään vaiheessa naurata ääneen. Lopputaistelu kestää arviolta 20–30 minuuttia, eli aivan liian pitkään.

King Kong hakee onton maan keskipisteestä kirveen ja tappaa sillä robottigodzillan. Ovathan ne apinat sympaattisia, mutta ei tällaista hulinaa jaksa kahta tuntia katsoa.

Olen halunnut nähdä tämän lapsuusvuosieni yllätyshitin jo vuosikymmenien ajan. Nyt se on viimein koettu.

Bruce Willis tekee uransa ehkä hienovaraisimman roolin, ja Haley Joel Osment suoriutuu ikäänsä (11 vuotta) nähden uskomattoman hyvin. Oscar-ehdokkuus oli todellakin ansaittu. Parasta elokuvassa on Tak Fujimoton viipyilevä, kauniisti soljuva kuvaus. Kauhuntunne rakentuu vähitellen, ja hienovaraista huumoriakin on siellä täällä mukana.

Loppuyllätys toimii hyvin, mutta samalla elokuva nojaa siihen liiankin kanssa. Muutenkin viime silaus jää puuttumaan. Elokuva on aidosti pelottava ja liikuttava, mutta viime kädessä asetelmiltaan aika perinteinen.

Kaunis ja tunnelmallinen elokuva, jossa Holly Hunter tekee hämmästyttävän roolisuorituksen mykkänä pianistina. Kuvaus on unenomaista ja musiikki tukee tarinaa ja päähenkilön itseilmaisua hyvin. Uuden-Seelannin mutaisesta viidakosta otetaan kaikki irti.

Anna Paquinin suoritus päähenkilön tyttärenä on erinomainen, aikuis-Paquinin myöhemmistä rooleista en ole jaksanut innostua. Harvey Keitelin rooli on perinteisen keitelmainen, siitä puuttuu heittäytyminen ja twist joka vakuuttaisi katsojan siitä, että hahmo on joku muu kuin Harvey Keitel.

Piano on niitä harvoja elokuvia, jotka voisivat hyötyä lisäpituudesta. Erityisesti päähenkilön tunteet Keitelin hahmoa kohtaan kaipaisivat lisävalotusta. Loppuratkaisu liikutti minut kyyneliin, mutta nyt yön yli nukuttua tuntuu, että Hollywood-siirapin puolelle mentiin.

Vielä 1990-luvun alussa tällainen pienehkön budjetin (7 miljoonaa dollaria) draama saattoi nousta yllätyshitiksi ja tienata budjettinsa takaisin 20-kertaisesti. Nykyään samaan vaadittaisiin päivänpolitiikkaa, jos nyt sekään riittäisi.

Basic Instinct oli aikanaan iso hitti ja aloitti 1990-luvun eroottisen jännäribuumin. Syynä olivat epäilemättä elokuvan valtavirtaelokuvaksi ronski seksuaalisuus ja sadomasokismiin vivahtavat teemat.

Vanha irstailija Paul Verhoeven osaakin kyllä luoda eroottista jännitettä ja kutitella katsojan vatsanpohjaa. Muuten elokuva on jokseenkin puiseva. Symboliikka on kovakouraista ja juonenkuljetus ennalta-arvattavaa. Tarinan ytimessä olevaa murhamysteeriä voisi kuvata lähinnä film noiriksi ilman noiria.

Itsevarma Sharon Stone tekee kaikesta huolimatta magneettisen roolin. Michael Douglas tyytyy olemaan oma pallinaamainen itsensä.

Upeasti kuvattu mutta äärimmäisen hidastempoinen draama koulutytön seksuaalisesta heräämisestä. Nakuilua ja erityisesti naisten välistä sellaista on reippaanlaisesti.

Ohjaajan kiinnostus alastomiin teinityttöihin herättää kysymyksiä, joihin en välittäisi löytää vastausta. Käsikirjoituksessa ei ole päätä eikä häntää, muuten tuotantoarvot ovat pornoelokuvaksi korkeat.

Pierre Louÿsin kerrassaan mainion alkuperäisteoksen kanssa ollaan tekemisissä lähinnä temaattisella tasolla. Elokuvan parasta ja kestävintä antia on Francis Lain unenomainen musiikki.

Evoluution oikusta hietahait siirtyvät kuivalle maalle ja alkavat terrorisoida tuppukylän käpyisiä rantafestareita. Budjetti on selvästi ollut jopa haileffaksi kengännauhaluokkaa, koska suurin osa tapoista tapahtuu kuvan ulkopuolella ja CGI on aivan järkyttävää katsottavaa.

Kuten Ö-elokuvissa usein on tapana, kannessa luvataan siekalematonta eksploitaatiota, mutta DVD:ltä löytyy puolitoistatuntia kesäteatteritason draamakomediaa. Ei nyt sillä, että se ketään yllättäisi, kun leffan nimi on Sand Sharks. Huumorin virkaa toimittaa rasittava itsetietoinen länkytys. Parodiset viittaukset kuuluisampiin haileffoihin (Tappajahai, Deep Blue Sea) herättävät syvää myötähäpeää.

Elokuvan ainoa vähänkään samaistuttava hahmo, Vanessa Lee Eviganin esittämä serihvi, heittää veivinsä jo puolivälin tienoilla. Sen jälkeen tässä paskakasassa ei ole mitään katsomisen arvoista.

Erään näyttelijän nimi muuten on Edgar Allan Poe IV.

Blaxploitaatiota ja kyttäleffaa sekoittavassa rikosjännärissä valkoihoinen apinamies vetää päähänsä afronmuotoisen tupeen, lankkaa naamansa mustaksi ja lähtee teloittamaan viattomia ohikulkijoita. Välillä soitellaan poliisille vihjepuheluja tekaistulla afroamerikkalaisella korostuksella ja haukutaan päähenkilöä neekeriksi. Saako etsivä Frank Savage selville murhaajan todellisen henkilöllisyyden?

Saa.

Elokuvan alku on tarantinomaisessa törkeydessään jos ei viihdyttävä niin ainakin kiinnostava. Epäkorrekti meininki unohtuu puolivälin jälkeen jonnekin ja jäljelle jää rutiininomaista vigilantismia. Pahiksen motiivi jää epäselväksi ja soundtrack koostuu paremmin Lemmenlaivaan sopivasta iskelmästä. Huvittavassa loppuhuipennuksessa nähdään henkilöauton ja (maassa pysyttelevän) lentokoneen välinen takaa-ajo.

Absurdia kung fu -hupia, jossa toinen toistaan karvaisemmat papparaiset etsivät yrityksen ja erehdyksen kautta heikkouksia toistensa puolustuksessa. Lopulta Akilleen kantapää löytyykin – palleista kun puristaa niin henki lähtee kovemmastakin kamppailijasta. Englanninkielisestä dubista jää parhaiten mieleen kummallisella kurkkuäänellä örähtelevä lakeija.

Toimiva wuxia-melodraama, jossa mieleenpainuvinta ovat upeat vuoristo- ja metsämaisemat sekä luonnonkauniilla paikoilla tapahtuvat taistelut. Aidot ulkokohtaukset ovat mukavaa vaihtelua Shaw Brothersin myöhempien elokuvien sarjakuvamaisiin lavasteisiin.

Kuvaus on sekin Shaw-elokuvalle poikkeuksellisen eläväistä kamera-ajoineen, vinksahtaneine kuvakulmineen ja dramaattisine zoomauksineen. Tästä kiitos kuulunee ohjaaja Chang Chehille (mm. Crippled Avengers ja Five Element Ninjas). Välillä kuva tosin tarkentuu väärin, minkä seurauksena osa otoksista on sumeahkoja.

Yhteys alkuperäiseen Come Drink With Me’hen on viitteellinen, ja Cheng Pei Pein esifeministinen sankaritar Kultapääsky on alennettu lemmenjanoisten poikien kiistakapulaksi. Myös taistelukohtauksista puuttuu ensimmäisen osan henkeäsalpaavan hurja tempo, vaikka verta vuodatetaankin vapaamielisesti.

Tällä elokuvalla oli kunnia olla ensimmäinen itse ostamani videokasetti. Juonen virkaa toimittaa hattarascifin perinteinen lääkeklišee: troppi ei poistakaan harhoja, vaan tekee niistä totta. Tarkempia muistikuvia elokuvan tapahtumista ei liiemmälti ole.

Voi vittu miten huono elokuva.

Viisi venomia -leffoista ehkä se kaikkein taistelulajipainotteisin. Mättäminen alkaa heti alkuminuuteilla ja jatkuu hyvän aikaa ilman hengenvetoja. Puolivälissä hidastetaan hiukan tahtia ja kuvioon astuu romanttista draamaa sekä hovijuonittelua. Loppuhuipennuksena lisää turpaanvetoa. Mukana on siis kaikkea, mitä hyvältä kung fu -elokuvalta sopii odottaa.

Kamppailukohtaukset ovat Venomeille tyypillisesti erittäin tyyliteltyjä, pikemminkin modernia tanssia kuin taistelua. Bonuksena mukana on viiden kiinalaisen elementin mukaan ottelevia ninjoja, jotka mm. naamioituvat puiksi ja pukeutuvat kullanväriseen folioon.

Kestoa on kokonaisuudella ehkä hieman liikaa, mutta komeaa akrobatiaa yhtä kaikki.

Ei tämä aivan surkea ollut. Ensimmäinen puolituntinen kopioi Se7eniä minkä kerkiää, mutta sen jälkeen juonessa riittää yllättäviä ja jopa omaperäisiä käänteitä. Näyttelijät tekevät perusvarmaa työtä ja Mulcahyn visuaalinen tyyli on tallella, vaikka kamerankäyttö olikin paikoin melko rauhatonta. Pahiskin oli toimiva, vaikka sortuikin lopussa melko naurettavaan remuamiseen.

Aivan uskomattoman pöljä yritelmä kauhuelokuvaksi. Vai mitä muuta voi sanoa kamera-ajoista, jotka seuraavat lattialla itsekseen liukuvaa murhaajapuhelinta? Huonompaa käsikirjoitusta tai latteampia näyttelijöitä saa hakea. Lewisin karisma, Deodaton ohjaajantaidot sekä Claudio Simonettin syntikkapop pelastavat sen mitä pelastettavissa on.

Aivottomuudessaan todella viihdyttävää huttua. Se vähän harmittaa, että suuren osan ajasta päähenkilöt vain kököttivät autossa ja huristelivat eteenpäin. Hiukan lisää tempoa ja vielä piirun päättömämpiä ideoita, ja käsissä olisi ollut vuosikymmenen tähän asti paras toimintaelokuva.

Koska se tulee olemaan paska.

Todella hieno komedia. Ei tämä mikään tappohauska ole, mutta ottaen huomioon että elokuva kertoo maailmanlopusta, ydinsodasta ja vielä hyvin realistisesti, on se hyvin onnistunut musta komedia. Erikoisinta on, että vaikka elokuvassa välillä nauraa ääneen, Tohtori Outolempi ei ole mitenkään helppo tai kevyt elokuva. Itse asiassa se taitaa olla kaikkien aikojen surullisin komedia. Hienoa työtä Kubrickilta jälleen.

Sergio Leone on kyllä äijä. Huippuwestern Hyvät, pahat ja rumat sykähdyttää, jännittää, puhuttelee eikä osoita vanhenemisen merkkejä. Todella hieno ja monipolvinen tarina, jossa parhaan näyttelijänsuorituksen tekee Eli Wallach (eli ruma). Clint Eastwood on myös hyvä, "hyvä" kun on. "Paha" Clee Van Cleef jää hitusen ohueksi, muttei niin paljon, että se haittaisi kokemusta.

Parasta on kuitenkin Leonen hidas kerronta, joka näyttäytyy mielenkiintoisena kontrastina miehen nopeille leikkauksille. Teos jää mieleen kummittelemaan hienosti niin, että teho tuntuu voimakkaimmillaan vasta päiviä katsomisen jälkeen. Ennio Morriconen upeat musiikit säestävät elokuvaa komeasti. Kyyninen mestariteos, jossa varmaa on vain, että kaikki ovat mestariampujia ja katsojan itsensä päätettäväksi jää, kuka lopulta oli hyvä, kuka paha ja kuka ruma.

Eipä tämä juuri Director's Cutista eroa, mutta lievästi parempihan tämä on kun tästä pikkuvirheitä on korjattu. Jos ei ole vielä mitään elokuvan versiota hankkinut, kannattaa ostaa juuri Final Cut, mutta Director's Cutin omistajien ei kannata vaivautua ellei luokittele itseään elokuvan HC-faniksi.

Huh huh mikä sotaelokuva, todella hyvä raina. Kriittinen muttei kuitenkaan tyydy vain osoitteluun. Näyttelytyö on upeaa ja Kubrick ohjaa Tunteella. Vaikuttavaa oli erityisesti kuvaus stm. Pellen henkisestä degeneroitumisesta persoonaansa epätoivoisesti varjelevasta "älyköstä" lopulta kylmäksi tappajaksi. Eräs kaikkien aikojen parhaista elokuvista, yhdessä Rautaristin kanssa maailman paras sotaelokuva.

Jaahas, menin sitten kirjoittamaan arvostelun. Tuntui vain että elokuvasta on niin paljon sanottavaa, vaikka omahyväisyyttähän tämä oikeasti siis on.
Eli poistin alkuperäisen kommentin.

Siltä varalta jos joku ihmettelee 'Teatterissa'-merkintää niin katsoin elokuvan aikanaan elokuvateatterissa. Virkistin nyt muistia katsomalla sen DVD:ltä ennen arvostelua, mutta ajattelin kuitenkin pistää 'Teatterissa'-merkinnän koska yleisvaikutelma on kuitenkin kyseisestä sessiosta, parin vuoden takaatakin.

Ois ittellänikin tarkotus katsoa mutten tiedä mistä voisi hankkia laillisesti.

Juu kyllähän tämä hyvä elokuva oli. Ei paljoa lisättävää Jurpon arvosteluun.