Kuten tokaisin ”Vihreiden munien ja kinkun” ensimmäisen osan lopussa, jatko ei toisenkaan osan katsomisen jälkeen tunnu siltä, että olisi ollut pakko saada nähdä tämä. Tosin oli hienoa nähdä, kuinka lennokasta Dr. Seuss-turrien maailmaa on lähdetty laajentamaan ja tuomaan siihen kunnolla eri makuja, tällä kertaa kunnianhimoisemmin agenttiseikkailujen sekä kahden kansan sodan kautta. Kausi ei laadullisesti ollut ollenkaan huono, mutta sai silti hapuilemaan takaisin ensimmäisen kattauksen luo.

Huomasin nimittäin toista kautta katsoessani, kuinka lopulta nautin sarjassa eniten jörön Guyn ja hilpeän Samin keskinäisistä sanailuista, joita kakkoskaudessa on ennätyksellisen vähän Guyn ja Samin ajautuessa lähes välittömästi eri seikkailuihin toisistaan. Tuli tuntu, että nämä ovat tekijöistä "jo käsiteltyjä”, jolloin nokkela tyttölapsi EB saa paljon enemmän ruutuaikaa...mikä on erittäin perusteltua kauden muun tarinan kanssa, mutta huonompi juttu katsojalle, joka piti EB:tä ajoittain ärsyttävänä, osin ääninäyttelijänkin takia (kuulostaa hahmoon liian vanhalta). Se sai kertaalleen pyöräyttämään silmiä, kun teinin mielipiteillä on lopussa enemmän väliä kuin jampan, joka koettaa tuoda kaikille leipää pöytään, ja jolta ei anteeksikaan tarvitse pyytää (pah).

Kausi toi välillä mieleen, ehkä hieman epäreilusti, vanhan kunnon ”Alfred J. Kwakin”, jossa on myös lapsiystävällisesti käsitelty sota-aiheita, varsinkin sen parissa napakassa jaksossa kahden itämaisen kansan sodista – niissä kun sattui olemaan samantapaiset pääteemat kuin ”Toisessa kattauksessa” mm. sodan syiden tyhmyyden, sotivien samantapaisuuden, mollaamisen ja väärien puolien romanssien kautta. ”Alfred” tosin on vanhempana sarjana uskaliaampi ja raisumpikin, ”Toisen kattauksen” ollessa uudempana selvästi pehmeämpi ja yleisluontoisempi...mikä ei itsessään huono juttu ole. Toisaalta ”Alfredissa” ollaan sopivan totisia silloin kuin aiheiden kanssa on hyväkin olla tosissaan, ”Toisen kattauksen” pitäessä yllä jatkuvaa popahtavaa hassuttelulinjaa, joka syö sen vaikuttavuutta. Siitä popahtelusta en nimittäin olisi niin välittänyt – toimi siinä tarinassa, jossa myrtsiä kaveria pakotetaan syömään vihreitä munia ja kinkkua, muttei niin hyvin tarinassa, jossa sodasta pyritään tekemään asia, josta pitäisi olla huolissaan.

Kuten jo ”Retsukon” viime kaudessa kommentoin, vaikuttaisi siltä kuin jokakautinen muuttuvaisuus olisi jokaisen kauden päätavoite. On ok ettei sarja jää junnaamaan vanhaan, vaikkakin neljännestä kaudesta on todettava, ettei se ”Retsukon” konseptissa olisi ollut mitenkään huono vaihtoehto (vaan makuuni se parempi vaihtoehto). Sarjahan alkoi muutaman minuutin arkisista sketseistä, joissa kiusallisten tilanteiden tuttuus ja samaistuttavuus olivat niitä, jotka sarjassa iskivät kovimpaan joka jaksossa. Näitä olisi ollut ideatasolta jatkolle loputon määrä, mutta sittemmin kolmannelle ja varsinkin neljännelle kaudelle mentäessä näitä pieniä hyviä hetkiä on vähennetty vakavamman draaman tieltä, jolloin mainittavia alkuperäismenohetkiä on aika vähän. Johtaja Tonin tabletti-kohtaukset olivat mainioita, mutta muuten…kausi kertoi siitä, kuinka arvotonta ja toivotonta on olla valtavien paineiden musertama japanilainen keskivertomies?

SPOILERIVAROITUS VOIMASSA! Ymmärrän että Haidan ja Retsukon juonikuviossa ollaan haluttu edistyä ja tuoda sille tietty pisteensä, mutta en tiedä pidinkö Haidan kehityksestä tällä kertaa kovinkaan paljoa. Toki hahmon kautta välittyy inhimillistä nuoren ihmisen ahdistusta, joka murehtii työpaikan säilyttämistä ja ylipäänsä riittävänä olemista suorastaan eksistentiaalisella tavalla, mutta kun olin kuvitellut Haidan Retsukon peilikuvaksi (samanlaiseksi ja siksi sellaiseksi ettei Retsuko innostu), niin tässä kaudessa Haida paljastuukin mieheksi, jolla on aina yksi pakkomielle kerrallaan. Mikä ei huono juttu olisi muutoin, jollei kauden alkupuolisko olisi keskittynyt niin paljoa Retsukon ja Haidan väkinäisen suhteen väkinäisyyteen, josta en lopulta oikein ymmärtänyt kaikkea sen soutamiseen ja huopaamiseen käytettyä aikaa, tai sitäkään mikä Retsukon asenne tähän kaiken kaikkiaan siis oli. Hienoa että ihmissuhteen monimutkaisuus on tässä tarpeeksi monimutkainen, mutta tarinan kannalta olisin kaivannut tähän selkeyttä ja ihan vain ydintä, jollainen on löytynyt Retsukon kahdesta aiemmasta poikaystävästä.

Toisaalta työpaikalla on nykyaikaisen raadollista, jota kautta vanhemmille työntekijöille annetaan enemmän ruutuaikaa, joissa läpikäydään johtaja Tonin ja virtahepo-Kabaen kohtaamia haasteita. Uuden johtajan jäädessä jokseenkin persoonattomaksi tehokkuuden ja kaikenlaisen modernin työelämän pahuuden symboliksi, Ton on sen sijaan oma jykevä itsensä, ja omalla tavallaan keski-ikäisyyden paineita ja taakkoja ilmentävä hahmo, mitä oli onnistuneesti myös Kabae. Näistä pidin edelleen, kuten kauden pääajatuksesta siitä, että työpaikka voi olla sekä nuorelle että vanhemmalle se puoli elämästä, joka ylläpitää ympäristön kohtuuttomia odotuksia ja vaatimuksia, mutta olisin toivonut käsittelyyn huomattavasti enemmän repäisyjä huumorin kautta. Kuten oli esim. ensimmäisessä kaudessa, jossa teema on ilman modernin yhteiskunnan (= koirajohtajan) paineita suunnilleen sama.

Ottaen vielä huomioon kuinka kausi velloo paineiden ja riittämättömyyden suossa, niin viimeiset kaksi jaksoa vetävät mutkia kummallisen suoriksi ja tuntuvat ihan läpihuutojutuilta viimeistään siinä kohtaa, kun vanhoja tuttuja ilmestyy tyhjästä muuten vaan, joista...jotenkin oma intoni sarjaa kohtaan on nyt hiipumassa päin. Pidin kyllä tästäkin kaudesta, ja tykkään sen hahmoista, mutten ole enää niin varma, odotanko toiveikkaana uutta kautta. Toistaiseksi ”Retsuko” on vielä ihan laadukasta kamaa, mutta kuinka kauan?

Täytyypä tuumailla, Retsukon seikkailujen valuessa kolmannelle kaudelle, kuinka erilaisiksi jokaista kautta ollaan haluttu lähteä rakentamaan. Vaikka päävitsi on pysynyt samana, edelleen iskevänä, on mielenkiintoista huomata miten tekijätiimi on halunnut säilyttää sketsisarjan korkeasti laadukkaana myös pidempien tarinakaarien kautta, ja terävöittää vitsiin sitäkin kautta lisää särmikkyyttä ja elämänmakuisia värejä. Ensimmäisen kauden ollessa riemukkaan potuttava (kausista hauskin ja vähiten dramaattisin), toinen kausi lisäsi pökköä pesään eräänlaisella unelmien ja kastierojen realismilla, jota kolmaskin kausi lähestyy vähän maanläheisemmällä ”altavastaajasta staraksi?”-kulmallaan. Tykkäsin tästäkin kaudesta – tekijät ovat iskevän huumorin senpaita, ja myös kauden sisällä pyörivät draamalangat ovat hyvin toteuttettuja, loppupuolta jopa synkäksi ja harmaaksi värittäviä. Ne ovat toimivassa balanssissa sarjan ytimen kanssa; arjen kiusallisten ja/tai muuten vaan ärsyttävien kommellusten kanssa, mikä on sarjan suola aina ollut.

Kun ottaa huomioon kuinka hellokittymäiseltä sarja näyttää, samaistuttavuus, tuskanhiki, repäisevyys ja syvemmille ihmisdraaman vesille sukeltavat sivuteemat ovat kehunsa ansainnut saavutus...jotain sellaista, mistä ei tämän näköisestä sarjasta uskoisi kirjoittavansa julkisesti. Kuitenkin, kuten Retsukon sikapomo tokaisee lopussa, ”se keille vesi riittää”, on sen verran paljon ihmisen toimintaa kuvaava ilmaus, että siitä saa hyvää draamaa aiheesta kun aiheesta, hahmolle kuin hahmolle. Esim. Retsukon hahmo on siitä mainio, että tässä yhteydessä kultapandatyttö on se, jolle muiden mielestä veden EI pitäisi riittää, mikä taas vaikuttaa päähahmonkin ajatteluun. Myös uudet hahmot tavoittelevat makeita ja mansikoita, ja toisaalta Haidan hahmossa teemaa esitetään ihmissuhteen syventämisen merkityksessä tuntuvasti. Tykkäsin tyttöbändin tarinasta ja siitä, miten se osaltaan selittää hieman japanilaisten tyttöbändien kulttuuria, mutta eritoten pidin myös siitä, ettei Haida tunnu tässäkään kohtaa sarjaa puuduttavalta vaan edelleen mielenkiintoiselta ja sympaattiselta ressukalta, sopivalta lisältä kaikkeen muuhun, vaikka onkin toivoton tapaus.

Mitä se kertookaan draamasarjojen yleisestä tasosta, jos löydän keskivertodraamaa parempaa inhimillistä ihmisdraamaa deathmetal-kultapandan sähläämisestä kertovasta animesta? Komediasta en jaksa edes puhua, sekin on tässä huomattavasti mainiompaa kuin esim. ”sieltä missä aita on matalin”-tyylisissä komedioissa. Neljättä kautta siis odottelemaan.

Sarjaksi melko tyypillisen ”Atypicalin” kolmas kausi onnistuu olemaan kausista viihdyttävin, joka saisi muuten puolen tähden pistekorotuksensa, jollei se samalla menettäisi tätä jokseenkin epätyydyttävällä loppuratkaisullaan, joka jäi vähän ärsyttämään. En halua voida sille mitään, että alan miettimään hahmojen tekemiä valintoja ja ratkaisuja niin kuin ne voisivat ihanteellisesti mennä ( = kaiken aiemman kerrotun huomioiden), ikään kuin voisin heitä neuvoa, ja jos osa näistä hutaistaan jokseenkin...noh, laimeasti, epäarvostavasti, niin voihan veikkoset mihin aikaani käytin.

Jos kuitenkin ennen tätä aloitetaan sillä, mistä kaudessa pidin. Ensimmäiseksi ainakin siitä, että Samin vanhempien soutaamisen ja huopaamisen draama käsitellään vihdoinkin loppuun, hyvä hyvä. Toiseksi siitä, että hahmot menevät elämässään eteenpäin, ja joidenkin hahmojen tarinoihin tuodaan uusia sävyjä, mm. Paige (...ja Samin pomo Bob, joka taitaa olla suosikkini). Kolmanneksi ja tähdellisimmin tykkäsin kauden kahdesta teemasta, jotka ovat ystävyys ja nuoren ihmisen elämänvalintojen moninaiset mahdollisuudet. Samilla ja Zahidilla on tällä kertaa kunnon tarinakokonaisuus kaarineen ja mutkineen, mikä paitsi kivasti tähdentää ystävyyssuhteen merkitystä, on myös piristävä lisä noin muuten arkisia asioita käsitelleeseen sarjaan. Caseyn ja Izzien draama tuntui puolestaan päälleliimatulta, siitä en niinkään pitänyt sen päälleliimatun oloisuuden vuoksi. Ja mitä tulee nuoren moninaisiin elämänvalintoihin:

Se oli eräs niistä aiheista, jotka viime kaudessa tympivät hieman. Se on aihe, joka tympii hiukan joskus oikeassakin elämässä, johtuen etunenässä sen lukuisista oletusarvoista, joita siihen liitetään. Nimittäin se, kuinka tavallaan (jälleen hyvin kärjistetysti esitettynä, säästää tilaa ja aikaa) nuoren luonne, kasvatuksellinen ja taloudellinen pääoma ja koulutuksen suomat statusomat ovat ilman muuta tähdellisimpiä asioita koko nuoren elämässä, ikään kuin elämä ja sen kokemuksien suoma kasvu puolestaan olisi toissijaista...jotain sellaista, mille nuoren ei kannata tuhlata aikaansa, koska eläkeiässä ehtii, on ”viisaampi” muttei resurssilähtöisesti ”parempi”. Niinpä tykkäsin kovasti tällä kertaa Caseyn poikaystävästä, joka tuo vastapainoa muille edustamalla sellaista nuorta, jolla ei ole päiväkodista asti hiottuja elämänpläänejä seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle, ja joka mieluummin elää ja harkitsee asioita rauhassa, olkootkin että saa siitä ihmetystä muilta. Toki oppiminen ja koulutus ovat hyödyllisiä ja hienoja asioita, joita on kannattavaa ja suotavaakin hankkia, ja kunnianhimoakin saa olla, ja näiden kahden yhdistelmällä saa kukaties kutkuttavampaa televisiodraamaa, mutta koska kunnianhimoisia hikipinkotyyppejä on nähnyt ruudulla kyllästymiseen asti, niin koen freessinä ja terveellisenä, jos teinipoika esitetään joskus mukavana, kunnollisena ja ihmiskeskeisenä hiljakseeneläjänä suorittamiskeskeisen lukutoukan tai uhoavan kapinallisen sijaan.

Enpä olisi uskonut pitäväni ”M/S Romanticista” niinkin paljon, että kehun sitä tutuillekin, jos tulee juttua kotimaisesta TV-tarjonnasta. Varsinkaan kun lähdin sitä tylsyyttäni katsomaan, ja töllötin sen yhdeltä istumalta, kerralla. Koska en muista, milloin olisin viimeksi elokuvasta tai sarjasta niin mieltäni pahoittanut, niin sen takia suosittelenkin tätä kaikille: ”M/S Romantic” on ainakin sata kertaa parempi kuin niin ikään ruotsinlaivalla tapahtuva kotimainen ”Salkkarit”-elokuva.

Vaikka sarjassa onkin paljon hersyvää myötähäpeään ja nokkelaan sanailuun luottavaa huumoria, niin uskon, että sarjalla on pohjimmiltaan hauskuutta vakavammat tarkoitukset: että se on tehty ennen kaikkea sen takia, että laivalla työskentelevien olosuhteita ja muiden laivalla matkustavien olosuhteita mietittäisiin seuraavalla risteilykerralla uudestaan. ”M/S Romantic” nimittäin tuntuu olevan värikäs kokoelma laivalla sattuneita tosielämän tapauksia, jotka työntekijät haluavat jakaa muillekin paitsi sivistävässä, myös viihdyttävässä ja suorassa mielessä. Asioita ei kuitenkaan liiaksi alleviivata, ja katsojalla on silti valta päättää, mitä mieltä on laivan ihmisistä. En esimerkiksi lämmennyt kahden teinin tarinalle, mutta hääväen kateelliset tappelut ja maanmainion risteilyisäntä Jocken selviytymistarina vakuuttivat tietynlaisten ihmistyyppien tuttuudellaan. Ja enonsa kanssa matkustavan pienen pojan sekä simppelin, romanssia etsivän miesraasun tarinoista pahoitin mieleni jopa muutamaksi päiväksi, ne kun oltiin esitetty sen verran raadollisesti ja vihlaisevan todentuntuisesti.

Pienestä pojasta jäin ennen kaikkea tuskastelemaan sitä, mikä pakko enon on istua baarissa, jos oli kerran luvannut pojan vanhemmille vahtia tätä, ja oli luvannut pojalle puolestaan kivan eno-poika-reissun – eikö tämä olisi voinut myöhemmin tehdä oman juominkiristeilynsä? Mikä ihmeen pakko on juoda silloinkin, kun mukana on lapsia? Alkoholismi on mitä on, mutta väkisinkin ärsyttää. Jos meno menee yhtä edesvastuuttomaksi kuin tässä, niin millainen kokemus siitä jää lapselle; mietitäänkö sitä senkään vertaa? Ja kun tätä kautta alan tahtomattanikin muistelemaan niitä laivaperheitä, joiden lapset notkuvat humalaisten vanhempiensa kanssa baareissa...niin huh, keksiikö joku ruotsinlaivasta jotain tätä suurempaa inhimillistä vääryyttä? Jos sarja saa vähennettyä tällaista edes muutaman ihmisen verran, niin se olisi silloin suurin ansio mitä ”M/S Romanticilla” on tarjottavanaan.

”Atypicalin” toinen kausi jatkaa kerronnallaan samoja latuja kuin ensimmäinenkin kausi; enimmäkseen Samin perheen arkea ja sitä, kuinka se koetaan. Tällä kaudella sivutaan esimerkiksi Samin koulutusmahdollisuuksia, joista en oikein tiedä mitä ajatella, lyhyesti tiivistettynä tällä kertaa. Samalla kausi käsittelee myös muun perheen draamaa, joka ei oikeastaan kiinnostanut yhtään – isän ja äidin kaari on jurnuttavan antiklimaattinen, eikä siskonkaan roolissa ole oikein kummempia tarjolla; tietynlaisia tarinantapaisia, muttei kuitenkaan. Njaah.

Sarjaa katsoo kuitenkin kuin televisiosta aina pyöriviä ”Pulmusia” eli puoliksi välinpitämättömänä ja puoliksi suht mielikseen, että miksei jottei ettei. Sarja on edelleen kevyesti sulateltava ja kiva, Sam on edelleen sen tärkein pääoma; toisinaan sarjan komedia onnistuu, ja toisinaan siinä on myös joitain alustavasti mielenkiintoa herättäviä vivahteita. Kuten esimerkiksi niitä orastavia tarinantapaisia, joita ei kuitenkaan myöhemmin hyödynnetä, esim. Caseyn poikaystävän ja Caseyn uusien ystävien maailmojen erot, Julia kaikkinensa, Samin uusi ”tyttöystävä” jne. Jospa nämä yllättäisivät seuraavalla kaudella...

...koska jos kausi onnistui jossain yllättämään, niin Zahidissa. Zahidin hahmosta huomaa, kuinka hahmoa ollaan lähdetty kehittämään hippasen eteenpäin, mikä on hyvä juttu, koska koin tyypin ensimmäisessä kaudessa jokseenkin ärsyttävän yksipuolisena ainaisine naisjuttuineen. Nyt Zahidilla on perhettä ja tietynlaisen ihmistyypin luonnetta, mikä paitsi tekee hahmosta vähän monipuolisemman, myös sympaattisemman ja kaikin puolin kiinnostavamman.

Autistisesta Sam-nimisestä nuorukaisesta kertova Netflix-sarja ”Atypical” on ainakin ensimmäisen kautensa perusteella erittäin keskinkertaista draamakomediaa Samin perheestä ja sen edesottamuksista, mistä IsoVauva kertookin olennaisesti tuolla alapuolella (varsinkin perheenäidin roolituksesta en voisi olla enempää samaa mieltä, samoista syistä). Vaikka helposti seurattava sarja maistuukin keskinkertaisuudelta niin hyvässä kuin pahassa, siinä on Samin hahmon kautta kuitenkin imua sen verran, että aion katsella loputkin kaudet.

Nimittäin sarjan perhe tuo jonkin verran mieleen myös oman sellaisen, kun minullakin sattuu olemaan tavallisesta väestöstä aivotoiminnaltaan poikkeava veli, minkä vuoksi tähän jossain määrin samaistunkin, varsinkin siihen siskon hahmoon, joka ei luonnollisista syistä ehkä saa aina tarvitsemaansa huomiota. Jokseenkin tuttua omasta nuoruudesta, vaikkakin täysin ymmärrettävää ja asia, jossa on tosiaan puolensa. Se mistä sarja ansaitsee kiitoksen, on se kuinka se esittää Samin päivien rytmin ja ne ihmiset, joiden kanssa hän milloin kulloinkin juttelee – se havainnollisti tehokkaasti tietyllä tapaa ehkä myös veljeni tavan hahmottaa ja puhua asioista. Esimerkiksi jos joskus satun kummastelemaan, ettei jokin hänen suustaan tuleva lause kuulosta aivan häneltä vaan joltakulta ”toiselta ihmiseltä”, niin kukaties ne lauseet ovatkin tosiaan puhtaasti omaksuttuja joltakulta toiselta, vähän kuten on Samillakin – esimerkiksi työkaveri Zahidin jutut, jotka ovat kohtapuoliin Saminkin juttuja, Samin tavalla kerrottuna. Tällainen esitystapa on kiehtova, ja saakin hyvin arkisista asioista mielenkiintoisia pureutumalla siihen, kuinka päähahmo kokee ympäristönsä.

Varmaankin juurikin tuttuuden takia pidän Samia suloisena ja sympaattisena päähenkilönä, jonka arki on se sarjan koukku. En yhdy sarjan kritiikkiin siitä kuinka vähemmistön tulisi näytellä vähemmistöä, koska voi hyvänen aika, sehän vasta ”loukkaavaa” ja lokeroivaa olisi jos (karrikoiden ilmaisten) ”epätavallisen” tulisi näytellä ”epätavallista”, varsinkin jos hahmon ydin tulee muun tarinankerronnan kautta ihan realistisesti esiin ja selville ilmankin ylimääräistä korrektiuden ym. kikkailun tavoittelua.

Hieman ”Pasilan” ja ”Itsevaltiaiden” huumorin mieleentuova ”Ihmisten puolue” on lyhkäisyydestään huolimatta oikein onnistunut, mielenkiintoinen ja freesi satiiri ’tietynlaisista’ karrikoiduista keskivertokansalaisista ja näiden istunnoista. Kokousten korrektius on vähän niin ja näin, mutta asennetta löytyy sitten sitäkin enemmän, jolloin puolueen toiminta on kaikessa rikkonaisuudessaan kyllä tietynlaisessa balanssissa, jos näin Tapsamaisesti asian voisi ilmaista.

Vaikka puolueen jäsenet ovatkin ääripäitä, näistä löytyy tietynlaista tuttuutta, jolloin keskusteluhuumori kolahtaa varsin hyvin ainakin itselle – mikäs sen hauskempaa, kuin itsestään liian itsevarma ihminen, joka ei huomaa paatoksensa aikana muuttuvansa karrikoiduksi. Puolueen jäsenet Tapsa, Päivi, Topi-Petteri, Hannes ja Regina (+ Jusu-Petteri, 7-v) ovat kaikki mainioita hahmoja ja oikeastaan myös aika mukavasti tiivistetty, ytimekäs väriläiskä kaikenkarvaisesta kansasta, jossa on monenmoista kulkijaa. Kuitenkin jos koettaa kuvitella mielessään ne äänestäjien äänekkäimmät äänet, niin toisaalta miksikäs ei juurikin puolueen jäsenet tulisi ensiksi mieleen, koska näissä on kuitenkin tarpeeksi eräänlaista tuttuutta. Ehkä hyvä niin? Vaiko valitettavasti?

Sarjan lennokkaita ja parhaimmillaan tyylillä överiksi vedettyjä keskusteluja seuratessa tulee väkisinkin mieleen se, kuinka haastavaa samankaltaista sarjaa olisi nykyään lähteä toteuttamaan. Koska sarjaan on luotu satiirinen konteksti, ja sen hahmot ovat karrikoituja tai parodiallisia versioita tietynlaisista ihmistyypeistä, sarjan viitekehys on tietynlainen, jolloin sen sisällä tapahtuvat asiat ovat sen mukaisia. Jollain lailla kaipaisin kokonaisvaltaisemman viitekehyksen tiedostamista nykyisissäkin infrastruktuureissa, joista joskus tuntuu että vähemmästäkin voisi saada päänsä pölkylle...jolloin voisi olla tervettä että olisi enemmänkin satiireja, joissa ajan hengelle ja ihmisille voi jopa nauraa.

Löyhän rento ja kesäisen huoleton eli Helsingin hipsterinuoria satirisoiva ”AIKUISET” on sarjana kahden vaiheille jättävä: Toisaalta sen meno takaa jokajaksoisen ärtymisen, ja toisaalta juurikin samaisen ärsyyntymisen takia sarjaa onkin niin hauska seurata. Luulen asennoitumiseni johtuvan pitkälti siitä, että sarjan sankaritar Oona muistuttaa mitä pelottavimmissa määrin erästä vanhaa, tietenkin pääkaupungissa asuvaa hipsterituttavaani – jopa niin paljoa, että epäilen käsikirjoittajan vakoilleen ja käyttäneen häntä Oonan muusana. Tuttuni on paitsi aivan Oonan näköinen ja kuuloinen kaksoisolento, myös maneereineen ja käytöksineen aivan kuin hän...minkä lisäksi hänellä on kaiken kukkuraksi samantapainen nimi, hyvin samannäköisiä vaatteita, samantyylisiä ystäviä ja niin ikään samankaltainen yrittäjäammatti. Sattumaako? Kumpi matkii kumpaa? Missä todellisuudessa ollaan???

Olen hyvässä mielessä hämmentynyt hahmojen huvittavasta realistisuudesta, koska nimenomaan tämä piirre saa reagoimaan sarjan tapahtumiin sillä samalla päänraapimisella, jolla reagoin tuttuni juttuihin. Tuittupäinen tuttuni on Oonan tavoin pohjimmiltaan ihan söötti tyttö, mutta ylpeän vakavasti itseensä ja imagoonsa keskittyvä, jolloin ”hipsterimäisen uniikin wannabe-jotakin-coolin” elämäntavan sfäärit saavuttavat tosielämässäkin ihmeelliset ja useimmiten tahattoman koomiset mittasuhteet. Sarjaa seuratessani mietin väkisinkin tuttavani elämää ja kuulumisia – sarjaa seuratessani pohdin pakostakin, millä planeetalla hän ja sarjan ihmiset elävät ja missähän päin se oma, takuulla sitäkin voivoteltavampi planeettani mahtanee sijaita omituisten otusten maailmankartalla.

Toisin sanoen tuumin sitä vain, mikä ihme saa hipsteriydestä jonkinlaisen elämäntavan kaikkine maneereineen ja ihmisineen, vieläpä jollekin nimenomaiselle alueelle, joka sitten on ”jotain” ja ”jokin”. Miksi on ylipäänsä luokiteltava (ei siis identifioitava vaan nimenomaan luokiteltava) itsensä johonkin jo valmiiksi luotuun muottiin, sen sijaan ettei kuvittelisi itsestään liikoja ja olisi rehellisesti vain ihminen, jossa ei olisi väkinäistä teennäisyyttä tai mitään...sanottaisiinko vaikkapa napanöyhtää coolimpaa? Sarjan hahmot ovat karrikoituja, mutta silti samalla niin inhimillisen osuvia, että kysymyksenasettelu olisi sopivampaa sijoittaa koskemaan sitä, ovatko nykyihmiset huomaamattaan karrikoituja, jos karrikoidut versiot näistä tuntuvat niiltä karikatyyreiltä. Ja mitä se toisaalta kertoo ajankuvasta, jos monikin ihminen tuntuu niin karrikoidulta, että karikatyyrit ovat realismia? Miksi ihannoida karrikoitua, eli jotain samanaikaisesti liioiteltua ja supistettua, jos lopputuloksena on tosiaan eräänlainen pilakuva jostakin?

Mielestäni ”AIKUISET” on mielettömän ärsyttävä sarja, sillä se sisältää suunnilleen kaikki ajankohtaiset ärsyttävyydet, joita trendeiksikin luodaan. Samalla pidän sitä kuitenkin hyvin mielenkiintoisena, tietynlaisena psykologisena kurkkauksena ajasta ja pitkittyneestä nuoruudesta, johon osittain ympäristö, aika ja arvot ihmisiä ajavat. (Huumoriarvoa sarjalla on myös paljon, mikä ei ole ihan pieni ansio sekään)

Kauniista ja intohimoisesta shakkinaisesta kertova ”Musta Kuningatar” on niitä sarjoja, joihin suhtauduin alun alkaen sen verran ennakkoluuloisesti, että näin siinä vain arvailujeni täyttymykset, jolloin en tiedä miten järkevä arvioni ylipäänsä on, jos tulin tänne asti vain paukuttelemaan henkseleitäni sille, että ”ähäkutti, arvasinpas että sarja on tällainen!”. Sarja ei ole varsinaisesti huonosti tehty tai muutenkaan kehno, mutta tietyt laskelmoidut arvattavuudet siinä kyllä on, mitkä puolestaan saavat hieman harmistuneeksi siitä, että olen antanut tälle aikaani. Sarjoissa arvostan mukaansatempaisevan ja puoleensavetävän ominaisuutta, mikä saa uppoutumaan siihen ja pitämään sarjaa omana maailmanaan – sitä taas en arvosta, jos sarjaa seuratessa tulee havainneeksi erinäisiä laskelmoiduilta tuntuvia seikkoja, joita ynnätään yhteen ja joiden lopputuloksen oletetaan olevan yhtä kuin hyvä.

Pidin sarjan ideasta ja sen sensitiivisestä pääosannäyttelijästä, ja mielestäni ”Mustasta kuningattaresta” olisi saanut oikein hyvän, noin parituntisen elokuvan. Sen sijaan tarinaa on venytetty seitsemän jakson mittaiseksi, jolloin kokonaisuus on hidas ja pidemmän päälle tylsistyttävä, koska jaksoissa ei sinänsä mitään kauhean olennaista tapahdu. Päähenkilö on toki sensuelli ja kriiseilee loogisen tunteellisesti milloin mistäkin, ja sivuhahmotkin ovat ikään kuin olemassa tätä varten, ja maailma on ankea, ja pääpaino on shakissa ja sen lumovoimassa ja...ja? Ja siinä että päähenkilö on nainen? Vaikka Elizabethin hahmo onkin monipuolinen ja ihan mukavaa vaihtelua, tarinan venyttäminen useiden tuntien sarjaksi ja keskittyminen ihan joka ikiseen sankarittaren eleeseen, ilmeeseen ja ihon värähdysten nyansseihin tuo vääjäämättä ihmetystä siitä, minkä ihmeen takia. Miksi keskittyä päähenkilöön kaikista perspektiiveistä enemmän kuin itse juoneen? Täsmennän: ongelmana on siis se, etten jaksa seurata kovinkaan kauaa sellaista filmiä, jossa tuntuu olevan pääpainona painottaa päähenkilönsä naamaa joka suunnalta, ikään kuin se itsessään olisi jokin tarkoitus, jotta sitten sarjassa olisi jokin tarkoitus. Ennen kaikkea tarinoista tykkäävänä en tiedä, kuinka eri mieltä tällaisesta ”tarkoituksellisuudesta” voisinkaan olla.

Jos sarja olisi elokuva, tai edes reilusti ainakin puolet lyhyempi, tällöin sarjan intensiivisyys palvelisi sen ideaa huomattavasti paremmin, jolloin huomio olisi enemmänkin siinä, että shakista ollaan saatu hyvää elokuvataidetta sen sijaan, että seuraisin joutavia ja tympääntyisin...mutta kaipa sarjassa on sitä, mitä yleisö siltä haluaa. Se on tyylikkään näköinen ja kuuloinen, ja siinä on shakkia ja sitä sun tätä draamaa, ja siinä on huomioitu korrektius. Arvelen kirjaa lukemattomana sen olevan parempi, kukaties ytimekkäämpi kokonaisuutena.

Kulttimaineessa huikenteleva synkäntyylikäs ”Death Note” on piinkova sarjamurhaajajännäri, jonka suosittelijaksi voisin itsekin ruveta, koska tätä kehtaisi animelta välttyneellekin tarjota. Vaikka sarja keskivaiheillaan jokseensakin soutaa ja huopaa loogisen kikkailunsa kanssa, ja vaikka siinä on parit juonenkäänteet jotka lässähdyttivät sarjan menoa ja järkeä turkasen paljon, sen idea paholaismaisesta Kuoleman Vihosta on itsessään niin mainio, että siitä irtoaa koukuttavaa trilleriviihdettä monen tunnin ajaksi. Sarja tuntui epäennalta-arvattavuudessaan suorastaan mahtavalta ensimmäisen kolmanneksensa aikana, mutta myös kahdessa viimeisessä osassa on onneksi sen verran paljon hyviä hetkiä mukana, ettei sen taso pääse liiaksi laskemaan missään kohtaa. Sarja luottaa itseensä, kiinnostaviin päähahmoihinsa ja dialogin vetovoimaan niin vankasti, ettei sen uskottavuutta syö edes omenoita rouskuttava hervoton takapiru.

Pidin ”Death Notessa” siitä, kuinka Kuoleman Vihon ympärille on ideoitu niin paljon kaikenlaista, ettei läheskään kaikkia mielikuvituksellisia juoniaineksia päästä hyödyntämään, jolloin sarja välttää kaiken sen älyllisen laiskuuden, jota Netflixin ”Death Noten” jenkkiversion on huhuttu olevan pullollaan. Tykkäsin varsinkin shinigamien osuudesta, joka antoi tilaa pelkästään sille idealle, että Kuoleman Vihon kauheus riippuu oikeastaan ihmisistä, jolloin koko tarinan keskiössä ovat ihmiset ja näiden elämällä leikittelevät älyjen kissa-hiiri-leikit. Sinänsä oli pieni harmistus, ettei tarinassa kuitenkaan menty sen syvemmälle vihon pidempiaikaisiin seurauksiin (joita on kai mangassa enemmän), vaikka sarjan kolmanneksessa toivettani toteutettiin satunnaisten tapausten kohdalla (jonka ansiosta erästä hyvää hahmoa laittoman tylsästi kopioiva Nearin typerä hahmo ei pilaa koko loppupuolta sarjasta). Laiskaksi ja leväperäiseksi ”Death Notea” ei kaikkinensa voi haukkua, sillä sen hahmot ja näiden keskinäiset dialogit ovat hyvin mietittyjä, jolloin sen omaperäinen kokonaisuus on lopulta varsin ihailtava.

”Muumilaakso” on todella mielenkiintoinen sarja!!!...tai ainakin se yrittää olla mikäli huomioi kaikki sitä koskevat puheet, jotka alleviivaavat sarjan mielenkiintoisuutta. Puheet ja jutut antavat ymmärtää, että sarjan kalleus ja sen tuotannon laadukkuus ovat itsessään oivallisia argumentteja sarjan oivallisuuden puolesta, mutta toisaalta sopassa lilluu myös ns. ’90-lukuisen suomalais-japanilaisen TV-sarjan nostalgikkoja’, jotka puolestaan esittävät omat vastaväitteensä nykyisen ”Muumilaakson” kelvollisuudesta vetoamalla täysin toisentyyppiseen sarjaan eli rinnastamalla ”Muumilaakson” ysärianimaatioonsa. Tähän kun lisätään myös Tove Janssonin alkuperäisteosten fanit ynnä muut äänet, jotka haluavat edellä mainittujen tapaan toitottaa omat ansiokkaat mielipiteensä uusimmasta muumiversiosta, niin on aiheellista kysyä onko ”Muumilaakso” todellakin niin mielenkiintoinen että ansaitsee moiset, ilmeisesti tunteisiin käyvät (näin on annettu ymmärtää) keskustelut itsestään?

Työn kuin työn jälki ansaitsee useimmiten huomion, onhan kyseessä kuitenkin aloitetusta ja päätetystä syntynyt aikaansaannos, mutta asioiden mielenkiintoisuudesta puhuttaessa olisi hyvä jos kohde perustelisi sen yksilölleen ihan itse ja onnistuisi myös vakuuttamaan hänet ilman ylimääräisiä, jonkinasteisia autoritäärisiä välikäsiä; ja mitä tulee markkinointipuheeseen tai sen vastustamiseen, niin samat säännöt pätevät periaatteessa näihinkin. Itselle toimisi sarjaan tai leffaan tutustuttaessa parhaiten tynnyrissä kasvaneen mahdollisuudet, joita eivät pilaisi ulkopuolinen hulina, jotka väkisinkin häiritsevät ja ärsyttävät filmiin tutustuttaessa, joten joudun näiden seikkojen vuoksi toteamaan, etten pidä sarjaa katsottuani ”Muumilaaksoa” mitenkään mielenkiintoisena, enkä vastaavasti jaksa innostua myöskään sitä koskevasta kärkkäästä keskustelusta. Pidän molempia naurettavina yrityksinä piilotella kulttuurin häpeämää keskinkertaisuutta, mikä sekin on sinänsä naurettavaa – parempi olisi jos sarja myöntäisi olevansa kelvollisen keskiverto sen sijaan, että siitä kirjoitettaisiin ylitsepursuavan ylistävästi tai alentavasti.

Ikivihreyteen ja ajattomuuteen uskovana en ole samaa mieltä klassikkojen modernisointien tarpeellisuudesta ainakaan silloin, jos modernisointi tarkoittaa samaa kuin neutraali hajuttomuus ja geneerisyys, jossa persoonallisuudelle ei ole sijaa. ”Muumilaakson” päällesliipatut poppibiisit vaikuttaisivat ikään kuin korostavan muutenkin pliisussa maailmassaan sitä, että modernisuuden ja kaikkien miellyttämisen ihanteet painavat enemmän kuin se paljon puhuttu klassikon elävöittäminen: Klassikon elävöittäminen on ymmärretty pikemminkin klassikon modernisoiduksi versioksi nykyajan moderniuden tyhmistämälle ihmiselle, joka ei kaikessa moderniudessaan osaa suhteuttaa mitään mihinkään ilman omaa moderniutensa kontekstia. Mutta kun sarja on lopulta keskinkertaisen mitäänsanomaton, tästäkään puolesta ei saa revityksi mitään mielenkiintoista; tyhjästä on paha nyhjäistä, etenkin jos nyhjäisemiselle ei tarjota edes edellytyksiä.

Aloitin ”King of the Hillin” seuraamisen alkujaan sivistyksellisistä syistä, mutta sarja onnistui projektikokeilullisesta asemastaan huolimatta saamaan myös tykkäykseni...siitäkin huolimatta, että leikin ensimmäisen kauden ajan tuotantomogulia, joka ei olisi päästänyt sarjaa läpi nykystandardien tason vuoksi. Nyt olen samana mogulina muuttanut mieltäni ja leimaisin sarjalle mielihyvin hyväksytyn leimat nimenomaan sen takia, siitäkin riskistä huolimatta, että ensimmäinen jakso + kausi ovat varsin vaatimattomia, minkä lisäksi sarjan huumorin tajuaminen vaati monenkymmentä jaksoa ennen kuin se aukeni kunnolla. Toisaalta sitten kun se aukeni, aukeni huumorin lisäksi monenlaisten tuntemusten kirjava maailma, jolloin sarjasta voisi puhua osin myös osuvana draamasarjana.

Sarjaa voisi luonnehtia, jos ei introvertiksi sentään, niin sisäänpäinkääntyneeksi, mikä yllättää sarjan amerikkalaisuuden ja hippasen ”Trailer Park Boysin” meiningin mieleentuovan designin vuoksi. Koska se ei sinänsä käsittele mitään Arlenin pikkulähiön arkieloa kummempaa, ja sen hahmot (karrikoiduimmatkin) ovat lopulta sangen inhimillisiä ja ihmismäisiä tekoineen ja ratkaisuineen, sarjan yleisin kritiikki on yleensä koskenut sitä, miksi sarjan pitää olla animoitu jos saman voisi esittää näyttelijöilläkin. Uskon että tässä piilee totuus siitä, miksi sarja näyttää ja on tällainen: ”King of the Hillissä” on omassa verkkaisuudessaan ja hiljaisuudessaan paljon vastavoimaa esimerkiksi ”Simpsonien” ja varsinkin ”Family Guyn” kaltaisille sarjoille, joista lähtee meteliä kuin pienestä kylästä. Toisin kuin nämä kaksi, ”King of the Hill” ei ole erityisemmän kantaaottava tai trendikäs, mutta luottaa alusta asti siihen hienoon mutta harvinaisempaan tyyliin, jossa huumori ammennetaan melko huomaamattomasti (ja kuitenkin niin saumattoman sujuvasti) tavallisista, arkipäiväisistä tilanteista. Hillitympiä ja lempeämpiä amerikkalaispiirrettyjä, jotka painottavat tarkkaa silmää arjen huvittavalle absurdiudelle, ei ole liiaksi, joten jo tälle tulee ilman muuta pisteitä. Toisaalta siunaukseni tulee, jos huumorin takana oleva asenne komppaa kohdillaan, mitä se ”Hillissä” onkin.

Jos otetaan loistavaksi vastaesimerkiksi osittain inhoamani ”Family Guy”.”Guyn” huumorista voisi todeta, että sitä revitään yleensä tietynlaisesta nihilistisestä anarkiasta; siis siitä ettei millään ole mitään väliä. Peter Griffin voi vaikka räjäyttää vaimonsa, koska mitä väliä, Louis antaa kuitenkin anteeksi vaikka Peter luulis vanteeksi – seuraa animaatio vanteesta joka luennoi vanteiden ja ihmisten välisistä eroista – ja ihan sama, pöp, loppu. → Tällöin sarjassa voikin tapahtua mitä vain, jolloin mesoaminen jollain satiirintapaisella onkin keino ryhdistää menoa edes jollain; jotenkin sitä pitää yrittää olla räväkkä ja räävitön. ”King of the Hillin” huumori pohjautuu päähenkilöönsä Hankiin, joka on symboli konservatiivisesta, tylsähköstä ja sovinnaisesta tolkun miehestä, joka ei yritä ratkaista asioita muuten kuin perinteisesti, tavanomaisesti tai järkevästi. Huumori ei virnuile perinteisten arvojen kannattajalle, vaikka tykkääkin johdattaa Hillin setää omalaatuisten vaihtoehtoarvojen maailmoihin – päinvastoin, Hank on lähes kunnianosoitus tuiki tavalliselle ja nykyään hivenen parjatullekin ihmistyypille, jollaisia on ympäri maailmaa (esim. isäni). → Tällöin sarjalla on idea ja selkäranka, jolloin arkea absurdimmat tapaukset jätetään suosiolla naapurin foliokaverille. Kun Hankin ja arjen askareet esitetään fiksusti ja ymmärtävästi, tällöin huumori ei pohjaudu ivaan tai turhanpäiväiseen leukojen loksutukseen (kuten ”Family Guyssa”), vaan korostaa lempeästi elon eri puolia ja kasvamisen haasteita, jolloin piirretyllä on sanomakin – ominaisuus, jota harvalla vastaavanlaisella sarjalla on. Yleinen humaanius on taatun laadun tae, vaikka pelkästään mainioilla ja tykättävillä hahmoillakin pääsisi pitkälle.

Retsukon hevikaraoken toinen kausi on edeltäjänsä tapaan pettämättömän söpö & reteän humoristinen ja jatkaa varsin mukavasti osuvaa kuvailuaan arjen ihmisilmiöistä, joten diggailin tästäkin kaudesta enimmäkseen – ja pääpaino sanalle ’enimmäkseen’. Makuni pitää sarjaa mieluummin japanilaisena terävien osumien sketsisarjana kuin sarjana, joka soluttautuisi myös romanttisen draaman reviirille. Vaikka kokonaisuus on teemoineen hyvin hallussa, hahmotin kaudessa olevan kaksi hivenen toisistaan erillään olevaa pääjuonta, joista ensimmäinen kertoo työpaikan uudesta ja kritiikkiä kestämättömästä työntekijästä ja toinen Retsukon romanssista teknologia-aasin kanssa. Kun ensimmäinen tapaus on mitä peukutettavinta ja hilpeintä satiiria, toinen tapaus ampuu sarjan perusolemuksesta ohi sillä, että siinä onkin kyse korkealentoisista aatteista ja elon draamasta, joka syö loppupuolen rytmityksestä ja iskevyydestä liikaa.

Toisin sanoen, olen sarjassa pitänyt ennen kaikkea sen samaistuttavuudesta. Retsuko on aivan kuin eräs vanha ystäväni (ilman heviharrastusta), Retsukon äiti lahjoittaa oman äitini tapaan joskus noita kamalia kolttujaan, kolmannen tuttavan löydän työpaikan kyynisestä somekyylästä, neljännen hyeenasta, viidennen virtahevosta...mutta mihin tai keneen samaistun aasissa? Tykkään kyllä siitä, että sarja on arvoiltaan ja asenteiltaan suoraselkäisen japanilainen, kuten diggailen myös niiden perinteisyydestä, mutta en innostunut hahmojen vastauksista siitä, mitä on loppupeleissä menestys: pidin niitä vaisuina. Aasin ja Retsukon roolit eivät täten draamavalossa iskeneet yhtä paljon kuin silloin, kun Retsuko seurusteli umpitylsiön kanssa, mutta toisaalta oli sinänsä kiintoisaa nähdä mihin sarja venyy, jos hyväksi havaitulle kokeillaan joskus jotain muutakin.

Dr. Seussin pikkuruiseen lastenkirjaan perustuva ”Vihreitä munia ja kinkkua” voitti puolelleen jo ensisilmäyksellä persoonallisen ideansa, nimensä ja höhlän ulkoasunsa sekä Michael Douglasin ansiosta, jonka rooli äreänä Guy-örrinä palautti mieleeni ”Rankan päivän” vastaavan. Koska viimeksi mainittu on yksi mainioimmista koskaan näkemistäni leffoista, voi olla että se toimi alitajuntaisena johdantona tällekin....mutta asiaan. Kokoperheen animaatio kertoo simppelisti siitä, kuinka Douglasin Guy ei ilkeä syödä vihreitä munia ja kinkkua vaikka kuinka hövelisti tarjottaisiin. Kun pääteema toistuu riemastuttavasti joka jaksossa, huipentuen Guyn historialliseen manaukseen siitä kuinka ei edelleenkään niitä ^¨@# munakinkkuja kitaansa lappaa, voin jälkikäteen sanoa olleeni oikein tyytyväinen siitä, että nautin sarjan yhdeltä istumalta sen sijaan että olisin käyttänyt silloista aikaani johonkin ’hyödyllisempään’. Tästä jäi kiva, sydämellinen fiilis ja sain nauraa!

Toisin kuin useimmissa näkemissäni Seuss-animaatioissa (esim. ”Hortonissa”), ”Vihermunissa ja kinkussa” miljöö ja sivuhahmojen juonikuviot ovat miellyttävän hyvin balanssissa pääidean ja -hahmojen kanssa ja tarjoilevat osaltaan jänniä lisäideoita kokonaisuuteen, kuten esim. etäisesti Trumpilta näyttävän eläintenkeräilijän ja muutkin ihmiset, jotka tuntuvat olevan äärimmäisen idealistisia kukin osaltaan. Onnistuneena ratkaisu toi hyvää draamaa ja syvyyttä juonen, eli sen pikkumaisen nirsoilun, kohokohdille, mikä on itsessään jopa uljasta. Oikein erinomaista on myös se, kuinka sarja on samaan aikaan riemunkirjava ja rehellisen eriskummallinen mutta selkeästi hallittu, jolloin se on kaikin puolin hyvin esitetty ja laadukas.

Jatkoa tälle ei mielestäni tarvittaisi, mutta jos tätä herkkua ilmestyy lisääkin, olen mukana.

Olen hieman armoton sarjoja kohtaan siinä mielessä, että jollei sarjassa ole jotain mielenkiintoani kutkuttavaa, en välttämättä katso siitä kaikkea. Paradoksaalisena ihmisenä voin kuitenkin tulla kommentoimaan sarjaa ikään kuin kokonaisuudessaan, vaikka oikeasti olisin katsonut sitä vain sieltä sun täältä, joten nämä ovat lähtökohdat tälle ehkä pikkuisen puolivillaiselle ”Black Mirrorin” kommentille (onneksi tämä ei ole arvostelu!). ”Black Mirror” ei siis ole täysin omaan makuuni eikä siis liian hyvä, mutta se ei silti tarkoita, että se olisi huonokaan: Se ei kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta vain inspiroi tarpeeksi, jotta haluaisin välttämättä nähdä sen jokaisen jakson.

Scifi-kranttuna tykkään kuitenkin kovasti sarjan ideasta, jota saisi genressä nähdä useamminkin, joten ihan sille siis puolen tähden korotus. Tavallisten ihmisten arkeen sijoittuva lähitulevaisuus-scifi tarjoaa hyviä kannanottoja nykypäivän ilmiöihin ja toimii niin kuin scifi parhaimmillaan rullaa: tarjoaa ajateltavaa, ajatuksia, aatelmia. En voi toisaalta olla miettimättä jokaisen jakson kohdalla sitä, kuinka diggailisin sarjasta enemmän, jos se olisi draamanmakuista satiiria eikä satiirinmakuista draamaa – näillä kahdella kun on mielestäni merkittävä sävyero. Draamanmakuinen satiiri on tyyliltään enemmän esim. ”South Parkiin” suuntautunutta, kun taas satiirinmakuinen draama on puolestaan...jotain tuskallisestikin nykypäivän toimintaa leimaavaa? Tämän mielekkyys taas saa pähkäilemään sitä, että ”ei, tilaisin tämän sämpylän mieluummin satiirina kuin draamana, mine en millekään tuommoiselle suostu itkeä tihrustamaan jos voisin samalle myös nauraa hekottaa”.

Heittelen ruusuja mielelläni sarjan omasta tyylistä poikkeavalle Star Trek-jaksolle, joka oli erinomainen, hauska ja huikea plus huomattavasti nykyisiä Trek-leffoja laadukkaampi. 60-luvun Tähtireen ystävänä katselin sitä pelkästään ilolla.

(Edit) Tämä englantilaissarja – joka on noussut suosikkisarjakseni - on kokonaisuudessaan ehdottomasti parhaimpia Sherlock Holmes-filmatisointeja ja ylipäätään vaikuttavimpia draama-sarjoja ikinä. Sarjan jaksojen takana on harvinaislaatuisen suurta rakkautta Sir Doylen kirjoja kohtaan, joten siitä kumpuavien yksityiskohtien ansiosta sarja kestää monet katselukerrat ja muuttuu näitten myötä aina vain loistavammaksi. Myös upean Jeremy Brettin Sherlock-roolisuoritus on herran niin hyvinä kuin huonoina aikoina syvin, suvereenein ja omalaatuisin koskaan: Brettin ja Sherlockin hahmot kietoutuvat ihmeellisesti ja niin läpikotaisin toisiinsa, ettei näitä ole mielekästä erottaa toisistaan, mutta molempien persoonat ja elämänkokemukset sointuvat täydessä harmoniassa alun briljanttisuudesta yhä vain traagisemmaksi käyvään loppuun asti. Täten sarjassa on hurmaavan Doyle-autenttisuuden lisäksi myös aitoa ja välitöntä koskettavuutta, jolle annan arvostukseni: Kenenkään muun Sherlock-tulkinnalle en ole liikuttunut (= ylipäätään vuodattanut kyyneltäkään) siinä määrin kuin tälle, elämänsä taakasta hiljakseen romahtavan ihmissielun riipaisevalle tulkinnalle.

Joten tässä kontekstissa: Kun rakastetun etsivähahmon voi esittää viktoriaanisessa miljöössään myös elämänmakuisena, realistisena ja täten samaistuttavana ja mielekkäänä, niin taidesnobbailevat huohit ja pyhit jälleen kerran näille räjähdysten ja tripla-agenttivyyhtien keskellä sekoileville moderneille kassamagneetti-Holmes-sosiopaattiversioille. Minä katselen Sherlockiani mieluummin inhimillisenä ihmisenä ja nimenomaan ihmisenä; olentona, joka on niin suuruudestaan kuin pienuudestaan huolimatta täydellisen voimaton kohtalonsa tuomion alla.

Ai että olen tyytyväinen tämänkin sarjan päättymisestä. Ei sillä että olisin tätä vihannut – päinvastoin, ”Game of Thronesin” neljä ensimmäistä kautta olivat ja ovat huikeaa fantasiaviihdettä – mutta pari viime kautta alustivat tympääntymistä sen verran tehokkaasti, että vaikka viimeinen kausi olikin positiivinen yllätys, en kuitenkaan unohda mistä se intoni laimentuminen johtui (fanikulttuurista, sarjan käsikirjoituksellisista tyylimuutoksista, liiallisesta markkinoinnista jne. jne. jne. huoh...). Kun kauden hyväksyi samantasoisena kuin mitä sarja on ollut n. viidennestä kaudesta alkaen, suoraviivaisempi ja hollywoodmaisempi lopputulos ilahdutti parilla repäisyllä. Kyllä tälle kelpaa esittää kiitoksensa, kumarruksensa ja lopulliset hyvästinsä.

Sen sijaan, että aiempia kausia lyhyempi kausi olisi alkukausien tapaan pysähdellyt tunnustelemaan hahmojensa fiiliksiä ja sävellellyt korukuvioita sun muita kiireettömiä krumeluureja, sen aiempien kausien alustama fanfaari huipentui suurellisiin kohokohtiin, joista päädyttiin kirpakkaan mutta uljaaseen loppuun. Kauden ydinideana tuntui olevan eeppisyyden korostus ja alleviivaus, jolloin – anteeksi musiikkitermien käyttö – lähtökohtainen fortissimo kasvoi jatkuvaan forte fortissimoon ja pysytteli enimmäkseen siellä, vaikka toki jaksojen seassa oli rauhoittumishetkiäkin. Olivatko ne ihan tasapainossa keskenään, se on toinen juttu. Hahmojen kohtalot olivat samaan tapaan (melo)dramaattisia eli siis tyylin huomioiden tyydyttäviä, etenkin Starkin perheen sellaiset, koska heistähän sarja alun alkujaan muutenkin kertoi.

Nämä eivät kuitenkaan ole tähdellisimpiä syitä sille, miksi pidin finaalista. Se, miksi kaudesta ilahduin, johtuu ennen kaikkea Westerosin miljööstä ja sen synkänjurosta yleisasenteesta, joka on ollut hieman hukassa parin edeltävän kauden ajan, mutta on löytänyt takaisin kotiinsa. On nimittäin niin, että historia tuppaa toistamaan itseään eivätkä aiemmilta ihmisiltä oppineet ole välttämättä yhtään sen kaksisempia tai fiksumpia, mutta jälkiviisastelevampia kylläkin...ja miten nämä, aiempien porsaitten jälkeläiset, voisivat muuta ollakaan. ’Kakkiaisia äidin oomme kaikki’ oli siis GoTin tarina kokonaisuudessaan, mutta se miten ensimmäisen kauden tapahtumat kiertyivät vähitellen ja monilla koukeroilla takaisin lähtöruutuun, oli kiehtovasti esitetty.

Vaikka sarjan kokonaisuus ei vakuuta, niin siitä että sen haluaa nähdä loppuun, tietää että jotain siinä on tehty oikein. Muka ruman ja muka lahjattoman naisen muka kauniissa ja muka lahjakkaassa donnassa on edelleen ideatasoisesti potentiaalia ja kausi ottaakin askeleen enemmän siihen suuntaan. Mirandan pieni julkisuus ja esim. Andy Kaufmaniin rinnastaminen ovat kivoja heittoja, mutta kunpa sarjan tekijät uskaltaisivat peruuttaa hassahtaneen draamansa päälle ja kaasutella kohti satiiria.

Ei sillä, että hassahtanut draama olisi kamalaa - annan sille mieluusti siunaukseni, mikäli filmi onnistuu hahmojensa, huumorinsa tai tarinansa kanssa. ”Haters Back Offin” hahmokavalkadin ideana on kai kuvastaa kultaisen keskinkertaisuuden kunnianhimoista keskitietä mutta iskevä se ei ole + tarinankulut eivät onnaa tyydyttävästi. Mirandan Jim-sedän ja äidin romanssi meinaa viedä kaiken huomion siltä, että toisia pompotteleva Miranda on perheen tyranni niin kauan kunnes typykän isä, suurempi tyranni, palaa ja hups, teurastettavan sian lailla kiljuva Miranda onkin näpsäkkä likka vaikkei omena ole kauas puusta pudonnut. Miranda saa palata ison kakaran rooliin, oliko muilla jotain väliä, ei kai, the end, #siisontäämirandashowniinqihq. ”Hällä väliä” on haastava huumorimuotona ja draamamuotona se on aina melko syvältä. Toisaalta kauden lopetus jättää toivoa siitä satiirisemmasta menosta, jota kausi sivuaa ja silloin kun se niin tekee, se onnistuu huvittamaan ja viihdyttämään kiitettävän mukiinmenevästi.

Puolitahallinen henkinen jälkeenjääneisyys on melko riskaabeli komedia-aihiona, mutta Netflixin ”Haters Back Off!” on pyrkinyt saamaan siitä jotain ympäripyöreää, jotain suurempaa yleisöä miellyttävää ja ikään kuin jotain korrektiakin eli mielenkiintoni on orastavalla tasolla. Sarja kertoo Miranda-nimisestä tyttönaisesta, joka on olevinaan ruma, lahjaton ja henkiseltä tasoltaan uhmaikäinen. Miranda asuu hieman ”Trailer Park Boysin” mieleentuovassa junttimiljöössä itseään kypsemmän pikkusiskonsa, kuvitellusta fibromyalgiasta kärsivän äitinsä sekä hitusen ”South Parkin” Stanin isän mieleentuovan Jim-enonsa kanssa. Ylen itseriittoinen Miranda haluaa olla palvottu legenda, jota varten Jim-enolla on viiden vaiheen ”ryysyistä ruusuihin”-suunnitelma, johon kuuluu mm. YouTube-tähteys ja oma paraati. Kaupan päälle katsojat saavat vielä Patrick-nimisen viattoman jäätelönmyyjänuorukaisen, jolla on asianmukainen teiniromanssi itseään täynnä olevan Mirandan kanssa, joka halajaa kuitenkin jätskiä suurempia vai halajaako? Krooh. Se siitä mielenkiinnosta.

Sarjan ympäripyöreys ja ”kaiketi kaikkia miellyttävä” kiltteys ovat suurin ongelma sille, miksei tämä nyt ollut mielestäni hyvä tai edes hauska. Sarjan idea säälittävän onnenonkijan kunnianhimoisesta YouTube-urasta on toteuttamiskelpoinen ja voisi parhaimmillaan olla mukiinmenevää satiiria, mutta sitä varten sarjan pitäisi olla reilusti asenteellisempi ja tykimpi. Teemoiltaan sisarussarja ”Trailer Park Boys” toimii juuri näitten ominaisuuksien vuoksi huomattavasti paremmin ja myöskin tämä toinen verrokkini ”South Park” taitaa tyylin sillä tavalla kuin saisi ”Haters Back Offkin!”. Tällaisenaan sarja edustaa valitettavan hyvin Netflix-tuotantojen yleistasoa, joka on usein vähän tätä settiä: omituista, summittaista, puolivillaista, väkinäistä. Tykkäsin sarjan satiirisenpuoleisesta ideasta ja myöskin huumorin takana olevasta ideasta (en diggaillut siis huumorista mutta sen ajatuksesta kyllä, jotain yritystä siinä on), mutta inhosin Danny Elfman-tyylisiä musiikkivalintoja ja häiritsevän paljon draaman suunnalle taittavia jonninjoutavia sivupolkuja. Hämmentävähän tällainen sarja draamana on?

Netflixin ”Disenchantment” ei ollut omalla kohdallani sen suurempi pettymys, kun en ole sen suurempi Simpsonit-fani enkä odottanut tältäkään mitään sen kummempia. Rento ja jonkin verran tyhjäkäyntiä harrastava sarja on siinä mielessä onnistunut, että kyllähän sitä ihan aivot narikkaan-viihteenä töllöttelee ilman sen suurempia tuntemuksia. Toisaalta kun sarja jättää tällaiset fiilikset, sitä ei voi kehua erityisemmän mahtavaksi. Jos keskinkertaisuuden alapuolella huikentelevassa kokonaisuudessa olisi jotain merkillepantavaa tai mainittavaa, silloin kokonaisuus ansaitsisi erityismaininnan lisäksi arvosanan ”ihan ookoo” tai jopa ”hyvä”, mutta ”Disenchantmentissa” ei ole ainakaan toistaiseksi ollut mitään ikimuistettavaa tai sen erityisempää. Tykkäsin siitä, että sillä on ihka oma satumaailmansa eikä pop-viittauksia ole läheskään niin paljoa kuin olisi luullut, ja taisin nauraakin muutamassa kohtaa (niissä parissa kohtaa kun huumori meni standardeja kuivemmaksi), mutta jos tässä on kaikki mitä sarjasta on jäänyt päällimmäiseksi mieleen, niin melko turhanpäiväinenhän se sitten on. Yksinkertaisesti: Meh.

Höh. Juuri kun oletin tämänkin kauden olevan ihan perushyvä siinä missä muutkin kaudet, niin tietty klisee ”sanomatta paras” olisi pätenyt siinä kohtaa - neloskausi kun kaatuu rumasti turvalleen. Tavallaan kyllä pidän ”Uuden Sherlockin” tekijöiden kokeilunhalusta, jolla nämä vievät tarinaa ja hahmoja eteenpäin. Jokaisessa kaudessa on ollut omat teemansa ja tunnelmansa, joista radikaalimpia ovat olleet kaksi viimeisintä kautta. Viime kauden ollessa enimmäkseen humoristinen ja paikoin lämminhenkinenkin, uusin kausi edustaa tasan päinvastaista linjaa olemalla raskas ja haudanvakava. Molemmissa kausissa pääpaino on tunnevellonnassa, mutta viime kausi esitti draamansa oivasti päähenkilöihin fiksoituneena – tässä sama esitetään yliampuvalla ja jo älyttömät mittasuhteet saavuttavalla melodraamalla. Olen katsellut epäuskottavuuksia läpi sormien koko sarjan ajan, mutta jos meno menee sellaiseksi, ettei siinä ole loppupeleissä enää minkään kannalta järjen häivää, sitä ei pysty ohittamaan pelkästään olankohautuksella.

Kauden ensimmäisestä jaksosta ei jäänyt sarjamaratonin jälkeen mitään sen merkittävämpää muistikuvaa. Toinen jakso on kauden mukiinmenevin, jossa ennen kaikkea Toby Jones vakuuttaa karmivana ja parahultaisen ärsyttävänä muromiehenä. Muromies saa ehkä liikaa ruutuaikaa, mutta tämä hoitaa tarkoituksensa kunnialla, jonka lisäksi Jones saa hahmostaan muhevamman kuin mitä tekijöiden tarkoituksena ehkä oli. Saman jakson Sherlock ja John rypevät murheen murtamina kuin mitkäkin elämän hylkäämät orpolapset ja episodin lopussa saavutetaan se, minkä ounastelinkin aiemmin tapahtuneesta seuraavan, mutta samalla kuitenkin pilataan Sherlockin ja Johnin hahmot. Jos hahmoilla ei enää ole rajoja, se on huolestuttava askel kohti ”millään ei ole väliä”-maata.

Neloskauden viimeistä jaksoa seurasin inhoten, koska sen lisäksi että se romuttaa aiempien kausien tarinat, se turmelee aiemmat mielikuvani suosikkihahmoni Mycroftin nerokkuudesta. Yököttävä jakso on kuin miksaus ”Uhrilampaitten” ja Ö-luokan lastenohjelmien jännimpiä tuokioita. Demonstroin jälkimmäistä esimerkkiä. = Sakari, Jussi ja Martti ovat ilkeän pahiksen armoilla. Pahis kiusaa näitä. Hätää kärsivä Sakari joutuu pahiksen takia huutamaan jatkuvasti ”Jussi!!!” tai ”Martti!!!”, joitten perään tulee vielä järkyttynyttä ”Eiiiiiiih!!!”-huutoa aina kun Jussille tai Martille meinaa tapahtua jotain. Lopussa Jussi on vaarassa pudota alligaattorialtaaseen ja Martti horjahtelee kohti tulivuoren kraatteria. Sakarin ja käkättävän pahiksen viimeinen matsi voi siis alkaa, mutta pitäisi kaveritkin pelastaa, ne kun ovat lopulta niin kivoja...
→ Tähän soppaan kun tosiaan lisää sen, että jakson tunnelma ja sen antagonisti on vohkittu suoraan ”Uhrilampaista”, niin ei oikeasti hyvää päivää!

Vaikka kausi jätti aidosti happaman maun, katson kuitenkin seuraavan kauden jos sellaista on tulossa.

”Uuden Sherlockin” kolmas kausi on toistaiseksi ollut katselukokemuksena mielestäni sarjan parhain tuotantokausi. On mahtavaa, että aiempaa hösöttämistä on rauhoitettu niin, että kausi keskittyy pääasiassa Sherlockin arkeen. Sosiopaatiksi kutsutun eksentrikon arkisia dilemmoja ollaan sivuttu aiemmissakin kausissa, muttei niin että ne olisivat koko kauden keskiössä. Kuten jo ensimmäisen kauden kohdalla asiaa painotin, näillä hahmoilla saadaan kyllä mielenkiintoista aikaiseksi ilman, että näitten tarvitsee kauheasti vaivautua tekemään mitään, jolloin fokus voisi mielellään pyöriä pelkästään hahmoissakin. Niinpä esimerkiksi kokonainen jakso Sherlockin hääpuhetuskaa tuo ”Uuteen Sherlockiin” vihdoin jotain oikeasti uutta, jota piristää entisestään genren muuttuminen trilleristä tunteissa vellovaksi komediadraamaksi. Asetelmat ovat kieron lystikkäitä, sivuhahmoista (esim. junadiggari) nyt puhumattakaan.

Olennaista kolmannessa kaudessa on kahteen aiempaan verrattuna päähenkilön selkeästi pehmeämpi asenne kanssaihmisiin, jota tämä luonnollisesti käyttää hyödykseen. Sherlockin yritykset olla ”ihmisiksi” ovat hellyttäviä – vastaavanlaista paijaushalua koin viimeksi niissä 60-luvun Star Trekin harvoissa kohtauksissa, joissa Spock on suunnilleen sekunnin ajan inhimillinen. Johnille Sherlock on tässä kohtaa sarjaa jo niin olennainen osa elämää, että lopulta kaikki mitä John tekee, liittyy aina jotenkin Sherlockiin. Nauroin sille kyllä, mutta olisi kiintoisaa saada tätäkin piirrettä enemmän esille seuraavassa kaudessa. Ruusuja annan Lars Mikkelsenin pahikselle, joka tunnelmoi tyylillä. Kauden loppuratkaisu on pliisun suoraviivainen ja lopputekstien cliffhanger halpa, mutta nyt kun olen ruvennut tykkäämään sarjasta, oletan seuraavan kauden olevan hyvä.

No niin, ”Uuden Sherlockin” toinen tuotantokausi on ilahduttavasti petrannut juurikin niissä asioissa, joista viimeksi saivartelin. Tarinat ovat hitusen eheämpiä vaikka edelleen varsin täyteen tungettuja, ja kokonaisuus on jäsennelty selvästi aiempaa tukevammaksi. Sherlockin maailmaa hallitsevat kaksi ämmää, Mycroft ja Moriarty, mikä on erinomainen ratkaisu ottaen huomioon sen, että täytyyhän jonkun päähenkilöä vähän ”rajoittaa”. Noitten lisäksi kausi käsittelee Sherlockin sisäistä kasvua ja kehittyypä Johnkin Holmesien maskotista Watsoniksi. Hyvä, hyvä.

Tässä kaudessa on korostuneen ilmiselvää se, miten se yrittää olla huikea. Ensimmäinen jakso on täynnä jännää, fiilistä ja älyllisen seksikästä kiihkoa kuin Turusen pyssy. Vastaavasti myös kolmas jakso, josta diggasin jälleen vähemmän kuin kahdesta ensimmäisestä, koettaa räjäyttää ”Ta-DAA:n” tykinkuulan lailla niin äärimmäisesti, että katsojan korvissa soisi. Rispektiä tulee juu kunnianhimoisuudelle, mutta en tiedä pidänkö edelleenkään niinkään paljoa sellaisen, sanoisinko jopa epätoivoisen huutavan sellaisen, esittämisestä. Siksipä se ”Baskervillen koira”-episodi oli näistä kolmesta se vetoavin. Se on rehti, itsenäinen, ja ennen kaikkea turhia kikkailematon jakso, joka osaa myös hidastaa ja antaa aikaa tunnelmoinnille ja hahmoille, jotka tehostekeinoina ovat vuosikymmenistä toiseen olennaisen ikivihreitä (jonka jotkut nykyleffat/-sarjat tuppaavat unohtamaan). Urbaaneja nummimaisemia lähes järkeenkäyvällä tarinalla on huomattavasti mielekkäämpää katsella kuin erään sirkuspellen ja rikollisneron sekoilua, jota myöskin Jokerik...Moriartyksi kutsutaan.

Heitän tälle kaudelle puoli pojoa enemmän, koska se on risuistaan huolimatta erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava. Kausi on letkeän ja sopivan huumoripitoisen kiero, jollaista arvostan. Kolmannen episodin lopetus on hieno, mutta olisi voinut olla koskettavampikin rauhallisemmalla hahmonkehityksellä, johon kiireisellä sarjalla ei ole ollut aikaa. Hahmoista kauden parhainta antia saattaa tarjota Mark Gatissin Mycroft, joka on virallisenoloisen kuivuutensa ja virkamiesmäisyytensä alta nasevan särmikäs.

Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämä ”Uusi Sherlock” on ihan kiva uusversio Arthur Conan Doylen popliinitakkisesta miekkosesta, joka vinguttaa viulua ja ajattelee kanssaihmistensä edesottamuksista loogisia. Pääpaino on tosiaan ilmaisulla ”ihan kiva”, sellaisia ovat itselleni myös ne Doylen novellit: hyvin asiansa ajavaa viihdettä. ”Uusi Sherlock” tuo klassisen Sherlockin 2010-luvulle ja on jossain määrin onnistunut tarinoiden uusversioissa. Sitä seuraava ”mutta” koskee sitä, ettei sarjalla tunnu olevan ainakaan vielä tässä vaiheessa täysin varmaa visiota siitä, mitä on tekemässä: Oivallisia ideoita on, mutta esimerkiksi turhan monen mysteerin änkeäminen samaan jaksoon (esim. jakso 3) vihjaa tietystä epävarmuudesta. Tungetaan vaan kaikkea kaikkeen, niin siinä on sitten kaikkea kaikille! Tekijät eivät luota täysin hienojen päähahmojensa kannatusvoimaan, mutta toivottavasti se asia korjaantuu seuraavissa kausissa, koska ihan jo sillä saisi viimeisen päälle laadukasta TV-materiaa. Kiinnostava sarja olisi silläkin, jos Sherlock ja Watson olisivat tekemättä mitään (saisiko siitä oman TV-sarjan tai elokuvan, kiitos, minä diggaisin.). Koska Cumberbatchilla ja Freemanilla on prikulleen oikeanlaiset olemukset hahmoihinsa, näitten seikkailuja kelpaa kyllä katsella.

Tykkäsin ensimmäisestä jaksosta, se oli näistä kolmesta se edustavin: selkeä, suoraviivainen ja hyvän maun jättävä ”esittely”. Sherlockin kohdalla vähän jäi vaivaamaan lähinnä sellainen mitätön pikkuseikka, että tällä on omat verkkosivut – miksi? Se, että introverttinen underground-sosiopaatti pitäisi omalla nimellään sivuja, ei istu muuten moitteettomaan nykyversioon. (Jos tämä paljastuukin merkittäväksi sivuseikaksi, nielen kotkotukseni). Nautin myös sarjan kuivasta huumorista ja useimmiten ylilyövästä tyylistä, mutta silloin kun se esimerkiksi Moriartyn kohdalla vajoaa pelkästään korniksi, silloin ollaan vaarallisilla vesillä. Tämä ”Uuden Sherlockin” Moriarty on jo nyt mututuntuman perusteella niitä hahmoja, joita opin inhoamaan heti ensikättelyssä – tässä mielessä siis melkein esim. Jar Jar Binksiin verrannollinen. Senpä vuoksi silmäilen jatkoa pienellä kauhulla, mutta toisaalta seuraavilla kausilla on potentiaalia hioa kokonaisuuttaan varmemmaksi ja toivottavasti myös omaperäisemmäksi.

Kun Gene Roddenberryn Star Trek koki 70-luvulla lyhyen animaatiovaiheen, kapteeni Kirk, tuttu miehistö ja tutun kuuloiset ääninäyttelijät (ne originaalit tyypit) jatkoivat seikkailujaan piirretyissä sfääreissä. Piirrossarja on auttamattomasti sen verran ajansyömä, ettei tätä jaksa suositella kuin niille, jotka diggailevat Trekin originaalista sarjasta. Kyllä tätä siis ihan mielellään aamupala-töllötettävänä toisinaan seurailee.

”The Animated Seriesin” kaanoniin kuuluvuudesta on kiistelty vuosia enkä toisaalta sitä niin ihmettele, koska jotkut sarjan ratkaisuista tuntuvat ns. rinnakkaisulottuvuus-teoriat mahdollistavilta. Tätä enemmän tökkii sarjan halpa ulkoasu: se on lievästi ilmaistuna ilmeetön. Rutikuiva eleettömyys, joka toimii ainoastaan Spockin kohdalla, saa myös ääninäyttelijät tuntumaan latteilta vaikka onhan koko animaatiokonsepti muutenkin ankeampi verrattuna 60-luvun sarjaan. Lisäksi piirretyn menon huomaa olevan enemmän lapsille suunnattua tavaraa, mutta toisaalta kuinka sofistikoituneita ne varhaisemman ajan muksut olivat jos nämä äkkäsivät esim. Spockin ”lähes vitsintapaisen” heiton Hippokrateen ihanteista?

”The Animated Seriesissä” on Leonard Nimoyn Spock – eiköhän siitä jo heitetä ne kolme tähteä. Tykkäsin sarjan loogisesta aikamatkustusepisodista, jossa ei ne muut idiootit pääse häiritsemään Spockin järjestelmällistä tutkintaa kotiplaneetalla.

Jos tämä nyt on se sama sarja, jota katselin Netflixistä niin pisteytys ja kommentointi koskevat siis sitä. Vaikka toisaalta mitä väliä, ”Aggressive Retsuko” on hyväksi todettua tavaraa.

Pidin siitä, että Retsukon aiemmista parin minuutin työpäivistä on väsätty vartin mittaisia jaksoja, joissa kussakin on omat teemansa. Yksittäisen jakson pituus ynnättynä ytimekkääseen kerrontaan toimivat oikein viihdyttävästi. Kun yksittäiset teemat nivoutuvat kymmenen jakson suurempaankin kokonaisuuteen, tyhjäkäyntiä ei esiinny ja paketti on sievästi sumpussa. Eli yksittäiset jaksot käsittelevät arjen ketuttavia ihmistyyppejä, mutta kokonaisuus käsittelee sitä, miten ihminen mukautuu tiettyyn rooliin ja jatkaa sen esittämistä vaikka ketuttaisi – koska muita ketuttaa jos se yksi ei esitä jatkuvasti kilttiä tyttöä, jolle voi puolestaan esittää omia roolejaan. Ihme aiheista sitä mielensä pahoittaa.

Kun sarjan ulkoasu on edelleenkin söpö ja viaton, mutta sisältö on kyynisyyttä lähentelevää satiiria (hevillä höystettynä), kombo on jännän toimiva. Sarjan huumori huikentelee pelottavan lähellä omaa huumorintajuani ja kun sen jokainen tyyppi on sellainen, josta olen tavannut niitä tosielämänkin versioita, niin mietin mitähän olen tehnyt väärin. Siispä ”Aggressive Retsukoon” on helppo samaistua. Sarjan ehdoton kohokohta on se, kun Retsuko laulaa sikapomonsa suohon, vaikka nauroin myös sivuosan norsun innovaatioille. Ja se virtahepo on edelleen loistava.

”Aggressive Retsuko” kiteyttää söpöön ja lapsekkaaseen yleisilmeeseen hevisti niitä arjen ketuttavia tilanteita/ihmistyyppejä, jotka ovat tietynlaisessa tuttuudessaan sitä luokkaa ettei menolle voi kuin nyökytellä ja hihitellä. Sarja on kokonaisuudessaan iskevä ja satiiritasoltaan mainiota, kuten esimerkiksi Retsukon pomosika ja virtahepotuttava sen hilpeällä yliampuvuudellaan osoittavat. Ehdottomasti mieltä ylentävää katsottavaa silloin kun pollaa potuttaa!

Laitan pisteytystä ja kommenttia tulemaan vaikken koko kautta jaksanutkaan katsoa, suurin osa tuli kuitenkin tsekattua. Sarja ei vaan napannut niin paljoa, että viitsisin seurata tätä loppuun asti eli tälle fiilikselle perustan pisteytyksenkin.

Ei ”Star Trek: Discovery” sinänsä moskaa ole, noin summittaisesti arvioituna se on suht pätevää perusscifiä. Sillä on yksittäisten jaksojen lisäksi isompikin tarinakokonaisuus, jonka päälle rakennetaan niitä yksittäisiä jaksoja – itse en digannut suuremman tarinan tauoista vaikka toisaalta ne yksittäiset jaksot olivat ärsyttävästi parempia kuin jaksot, jotka liittyvät siihen kokonaiskuvaan. ”Discoveryn” klingonit ovat nyt kai jotenkin inhimillisempiä sodasta kärsiviä vaikkeivät näytä enää rölliviikingeiltä plus samoja teemoja käsiteltiin ytimekkäämmin alkuperäiskaartin viimeisessä leffassa. Muutkin hahmot ovat nykyaikaan päivitettyjä – joka on myöskin plusmiinusnolla. Tietysti oli mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja on lipunut sitten 60-luvun jälkeen koska toisaalta sarja on sieltä asti käsitellyt ajattomien teemojen ohella ajankohtaisaiheita. ”Discoveryn” päähahmoille on kai kysyntää. Heille en lämmennyt (tylsiä ovat) vaikka persoonallisuuteni aspergeripuolisko tykkäsi siitä Michaelista.

Sarjassa on siis mielenkiintoiset sivuseikkansa, mutta sen selkein probleema on kuitenkin keskinkertaisuus, kosiskelevuus ja omaperäisyyden puuttuminen. Luonnehdin sarjaa ”kosiskelevaksi” koska onhan se sitä, jokaiselle on jotakin. Vanhan sarjan fanit saavat Muddin Harryn (!!!), J.J. Abramsin elokuvien ystävät saavat tunnelmallisen Sarekin vahvistamaan nykysaagan multiversumia, toiminnan kaverit saavat ryskettä, Tilly on vähän kuin ”Star Wars: The Last Jedin” Rose jonkalaisilla hahmoilla on omat faninsa jne. jne. jne. ”Discovery” on muodikas. Sanonpahan vaan, että kapteeni Kirkin 60-luvun seikkailuissa viehättää NIMENOMAAN niitten ”epätrendikäs nörttimäisyys” kuten pölyisten ja mahdollisesti antiikkisten aiheitten huolellinen filosofinen käsittely kornien saundien, hassun hoopoilun, teknologiajargonin ja loogisten argumentaatioiden säestyksellä. Jotta ”Discovery” olisi (minulle) hyvä, se tarvitsisi jonkun ”uuden” erikoisen tyypin luomaan omalaatuisia filosofisia visioitaan tulevaisuudesta, jolloin sarja olisi ”nörttien ja muitten omituisten otusten kamaa” ja kärsisi luultavasti taloudellisista tappioista ynnä muusta mutta samalla, mikä tärkeintä, erottuisi massasta. Parempi olisi keksiä pyörä uudestaan kuin mennä sieltä missä aita on matalin mikäli pyörälle olisi jotain vielä keksittävä.

Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” ei voi kuvailla miksikään leppoisan mielen takaajaksi, mutta toisinaan tällaisen aihepiirin leffat/sarjat/erityisesti kirjat antavat parhaimmillaan taiteen kaltaisia säväyttäviä kokemuksia ihmisyydestä, jotka voivat ilmetä koskettamisen tai ajatuksiaherättävyyden elementteinä. Odotuksiani ei lieventänyt pohjaromaanin klassikkostatus, josta toivoi sarjan olevan oletetusti ”Sodan ja rauhan” arvoinen. Tietysti toiveeni olivat liian korkealla, mutta ainahan saa toivoa vaikka mitä...

Teos vakuuttaisi kirjana tietysti eri tavalla, mutta filmatisointi sai vertailemaan sarjaa muihin olemassaoleviin sarjoihin ja kirjoihin. BBC:n tuoreesta minisarjasta esimerkiksi näkyy Andrew Daviesin kynänjälki - englantilaisnäyttelijöiden venäläiset ruhtinaat sun muut komeljanttarit toivat mieleen saman hemmon käsikirjoittaman ”Ylpeys ja ennakkoluulo”-sarjan. Kun suhtauduin ”Sotaan ja rauhaan” eräänlaisena ”Ylpeytenä ja ennakkoluulona”, puolet sarjan hidastempoisuudesta ja ihmissuhdedraamailuista maistuivat Jane Austenin tyylisenä keveänä pukudraamana. Loppupuoliskon sota ja sen raadollisuus toivat puolestaan mieleen Victor Hugon ”Kurjat” ja Pierren hahmo Dostojevskin ”Idiootin” idiootin. Huonoa tässä vertailussa on se, että koska kaikki vertailuehdokkaat ovat onnistuneet tietyissä teemoissaan BBC:n uusinta ”Sotaa ja rauhaa” paremmin, sarja tuntuu prameiluistaan huolimatta kovin keskinkertaiselta.

Mutta mutta. Sarjan sanoma oli kuitenkin hyvä ja syvä huolimatta siitä, että viimeisen jakson loputon traagisten kuolemien virta ja näennäisten hahmojen suhdekoukerot eivät koskettaneet sillä tavalla kuin olisi voinut. Koska Pierre ja Marie olivat tässä ihan sympaattisia, näyttelijät moitteettomia ja lavastukset ym. hienot, krumeluurinen sarja on suht kokemisen arvoinen.

Pidin ”Rick & Mortyn” ensimmäisestä kaudesta valtavasti. Tykkäsin myös toisesta kaudesta vaikka siinä oli muutama keskinkertainen jakso. Kolmoskaudessa asenteeni kääntyi päälaelleen ja opin sen kautta inhoamaan koko sarjaa. Joskus sarjoihin kehittyy jonkinlainen viha-rakkaus-suhde, mutta rakkauteni ”Rickin ja Mortyn” seikkailuihin taisi kuolettua täysin.

Fanien määrä taitaa vaikuttaa ”Rick & Mortyssa”, joka on pikkuhiljalleen alkanut olla ”in”. Tällöin lopputuloksessa näkyy sama mikä näkyi myös ”Game of Thronesin” viimeisimmässä kaudessa: innovaatiot katoavat ja tilalle tulee tympeää fanimättöä. Toivoin sarjan kakkoskauden lopulla menon kehittyvän eteenpäin, mutta kolmoskauden ensimmäinen jakso paljastaa sarjan ottaneen takapakkia. ”Rick & Morty” onkin todellisuudessa täysin juoneton sarja. Sillä ei ole minkäänlaista tarinaa, vain mahdollisuuksia siihen että sillä olisi paljonkin tarinoita (muissa multiversumeissa). Tämä on sinänsä kiintoisa idea, mutta on silti turhauttavaa huomata kursineen ykkös-ja kakkoskauden yksityiskohtia yhdeksi komboksi turhaan, niillä kun ei ole mitään väliä.

Oikeastaan ”Rick & Mortyn” kolmoskaudella millään ei tunnu olevan MITÄÄN väliä. Muutama pop-viitaus sinne tänne ja ärsyttävää metahuumoria, niin faneja kait tulloo. Turhaumat puretaan sitten jossain ihme slasherissä jolloin faneja tulloo kait lisssää. Hahmojen yleinen mulkvismi otti hiukan päähän kakkoskaudessa, mutta kolmosessa tämä piirre on jo sietämättömällä levelillä. Mulle elokuvissa ja sarjoissa yleensäkin on mielekästä se, että hahmoista löytyy edes jokin inhimillinen tai vertauskuvallinen taso, jota voisi ymmärtää. Jos hahmoista ei sellaisia löydy vaan ne ovat pohjimmiltaan pelkästään anarkistisia, nihilistisiä, hemmetin itsekkäitä, yhteistyökyvyttömiä ja mihin vaan paitsi ihmisyyden perusasioihin kykeneviä paskiaisia niin miksi ihmeessä tuhlaisin aikaani seuraamalla näitten äärivatuttavien ihmisraunioiden ainaista paskanjauhantaa jolla ei siis ole mitään väliä???

Yksi tähti irtoaa jaksosta, jossa seuraillaan Rickin ja Mortyn multiversumiversioiden elämää multiversumiolentojen yhteisessä kaupungissa, kyllä yhden tai kahden tyypin yhteiskunta on ideana sen verran siisti. Noin muuten tekijöiden olisi kannattanut lopettaa sarja toiseen kauteen, tämä kausi ansaitsee nyrkin naamaan.

”Game of Thrones” on sarja jonka taso näyttäisi toistaiseksi huononevan mitä pidemmälle siinä edetään. Loistavan kausi nelosen jälkeen TV-sarja on edennyt omalla tavallaan mikä näkyy yhä suoremmiksi vedetyissä juonenmutkissa ja mainstream-yleisön mielistelyssä. On ymmärrettävää, että käsikirjoittajien on hankalaa jatkaa George R.R. Martinin stooria samalla tatsilla/juonenkoukeroilla kuin kirjailija itse jatkaisi, mutta GoTilla on sen verran faneja ettei näitä tarvitsisi lähteä kalastelemaan fanien toiveitten toteutuksilla ja menon pehmentämisellä arvattavaksi perusfantasiaksi. Mainstreamille tarjoillaan kauan toivottua romanssia ja ”hahmojen säästelyä” (entisellä meiningillä kaudessa olisi kuollut moni sellainen hahmo, jotka nyt kuitenkin pelastetaan viime hetkellä), vanhan menon ystäville ns. pääsiäismunia. En oikein lämpene tällaiselle yhdistelmälle, se on ja tulee aina olemaan kummallinen ja jokseenkin ärsyttävä missä sarjassa tahansa (vaikka niistä pääsiäismunista pidänkin).

Tällä kaudella ei sinänsä tapahtunut kauheasti mitään vaikka meno on suureellista ja näyttävää (ja pari merkittävää hahmoa kuoli), koko kausi on ikään kuin yhtä suurta cliffhangeria tulevalle viimeiselle kaudelle. Välillä huomasin miettiväni joittenkin jaksojen kohdalla huolestuttavaa kysymystä ”onko tämä tylsä?” koska sellaiseksi kausi paikoittain vajoaa. Jon Snown tärkeyden ylikorostaminen on pliisua koska Jon on hahmona mälsänpuoleinen (verrattuna esim. johonkin Tyrioniin). Danyn ja Cersein joukkojen yhteenotto on lohikäärmeitten ansiosta komea ja kauden viimeinen jakso petraa itseään vanhan tyylin mukaiseksi (vaihteeksi jännittävä, vaihteeksi kelvollista dialogia), mutta muuten kausi on kuin lässy vuoristorata. Epäloogisuudet ja aukot häiritsevät tarinan nautittavuutta. Tyhjästä putkahtelevat sedät ja lohikäärmekristallivuoret ovat ehkä moitittavinta kaikesta siitä moitittavasta mistä voisi esimerkiksi mainita. Myös 2000-luvun arvomaailman tuputus (feminismi, humanismi) pännii tällaisessa kontektissa (camoon, Westeros oli ennen keskiaikaisen raadollinen Westeros).

GoT on harmillisesti romahtanut keskivertofantasiaksi, mutta on edelleen hyvää viihdettä. Tykkäsin tässä kaudessa suuremman juoniympyrän vähitellen tapahtuvasta sulkeutumisesta ja vanhojen tapahtumien esiintuonnista. Koska Ser Davosista pidän, oli ilahduttavaa että tällä oli enemmän ja järkevämpää tekemistä kuin viime kaudessa. Sama koskee myös Bronnia, hänkin on ihan hauska kaveri. Toivottavasti Rautapankki edustajineen saisi seuraavalla kaudella suurempaa merkitystä, essosilainen instituutio on kummiskin aina ollut mielenkiintoinen vaikkakin suurpiirteisesti esitelty...

Netflixin ”Kolmetoista syytä” on paitsi suht suosittu teinisarja, myös yllättävän laadukas sellainen. Minulle sarja jäi vain ”ookooksi”: vaikka katsoin sen jokin aika sitten muutamassa päivässä, näin jälkikäteen mietittynä siitä ei jäänyt sen suurempia muistikuvia (*raapii päätään). Sarjassa on lukiolainen Hannah, joka usuttaa luokkatoverinsa tutkimaan kuolemaansa, joo. Hannahin tuttavat kokoavat äänipalapeliä pala palalta, jotta saavat selville syitä tytön kuolemaan, niin. Lopussa taisi tapahtua se odotettu kohokohta, eli Hannahin itsemurha, aha, mutta oliko se sitten niin huipentava juttu, sitä en muista...

(*ei ollut.)

Sarja ei saanut minua messiinsä missään vaiheessa, mutta pidin sen tavasta välittää syy-seuraussuhteet lukiolaisarkeen. Myös hahmot olivat vähemmän ärsyttäviä kuin genressä yleensä, siitä peukku. Lisäksi sarjan idea on itsessään sen verran huomionarvoisa, että se on ehdottomasti suositeltavissa kohdeyleisölle.

Sarjaan syntyi kuitenkin ristiriitainen fiilis heti muutaman jakson jälkeen. ”Kolmetoista syytä” yrittää olla realistinen kuvaus teiniarjesta, mutta itseäni jäi vaivaamaan (kuten elokuvissa ja sarjoissa nyt toisinaan jää vaivaamaan) se, että kaikki sen ihmiset, niin rehtorit kuin oppilaitten vanhemmat, ovat ulkonäkönsä puolesta kauniita. Sarjan maailmassa ei ole rumia, ei edes sitä teinileffojen kiintiöläskiä. Finnittömän lukion todenperäisyys ei nyt jostain syystä mene läpi, kuten ei myöskään kaikki ”tavallisen teinitytön” Hannahin elämänvaiheet. Mikä myös häiritsi, on Hannahin syyt itsemurhalle: suunnilleen puolet niistä oltaisiin selvitetty juttelemalla. Kun tähän ynnätään sarjan tyhjäkäynti ja se, ettei tässä oikeastaan kiinnostanut muu kuin Hannahin kertomus, niin lopputulos jättää toivomisen varaa.

Huomasin tässä yhtenä päivänä, että teoriassa jaksaisin katsoa mitä tahansa sarjaa vaikka kolmensadan jakson verran mikäli sarja omaa tarpeeksi mielenkiintoiset, moniulotteiset, persoonalliset, samaistuttavat, inhimilliset, uniikit, mieleenjäävät ja kuin perheenjäseniltä tuntuvat päähahmot, jotka touhuilisivat myös jonkin mielenkiintoisen äärellä. Ehkä paljon vaadittu, mutta sarjat eivät oikein sytytä ellei sen hahmoihin kiinny. Tämä on ”Paljastavien valheittenkin” merkittävin ongelma: lähtökohtaisesti sarjassa on aivan loistava perusidea, mutta koska sen päähahmot ovat niin standardinmukaisia, nämä eivät kosketa eikä sarjaa jaksa katsoa yhtä tuotantokautta enempää vaikka idea ja tarinat olisivat priimaa.

So damn. Käyttäytymistieteistä inspiroitunut ”Paljastavat valheet” kertoo tohtori Cal Ligthmanista, joka päättelee ainoastaan ihmisten ilmeistä, puhuuko joku totta. Tohtorilla on jokaiselle naamannykäisylle mittaavia, universaaleja analyysejä. Hauskinta sarjassa on kun esimerkiksi vaikkapa ”inhon nenännyrpistykselle” osoitetaan teorian tueksi kuvia julkkiksista ja muista merkkihenkilöistä, jotka ilmentävät eri tilanteissa samaa ”inhon nenännyrpistystä”. Tällainen viihdyttää minua, jolla on samantyylisiä mukatosissaan laadittuja naama-analyysejä, ihan rutosti ja uskon, että samantyyliset hörhöt nauttisivat sarjasta yhtä lailla. Mutta sen sijaan, että sarja keskittyisi rohkeasti Lightmanin teorioille ansaitun täyspainotteisesti, se viettää liikaa aikaa päähahmojensa draamailuissa, mikä on syvältä. Jos päähahmoissa olisi noita ominaisuuksia, joita luettelin ensimmäisessä kappaleessa, sarja voisi koukuttaa, mutta vaikka näyttelijät ovat päteviä, näitten hahmot ovat niin kliinisiä. Tom Roth sopii Lightmaniksi, joka on tietenkin kuten sarjoissa nerot aina, sosiaalisesti erikoinen, töykeä, hankala jne. kuori stereotyyppisestä nerosta. Kelli Williams Gillianina on nätti, näpsäkkä ja mukava, muttei sen enempää. Lopuista en jaksa kirjoittaa.

Eli ”Paljastavat valheet” on potentiaalinen sarja, jonka jaksot etenevät sujuvasti tietyllä muotilla. Jos ei arvosta liikaa päähahmojen merkittävyyttä ja pitää enemmän itse juonista, uskoisin sarjan uppoavan siten paremmin.

Kuusikymmentälukuisen Star Trek TV-sarjan toinen kausi on kiistattomasti ehein ja huipuin kausi, joka antaa palaa täysillä. Tarinat ovat napakymppejä ja ideat visioineen huikean lennokkaita. Ilahduttavaa on sekin, että nyt hahmot ovat löytäneet lopulliset persoonallisuutensa, joten kummallisia oikkuja ei tarvitse enää ihmetellä kuten vielä edeltävässä kaudessa. Spockin ja McCoyn kinastelujakin on juuri sopivasti. Timanttinen kausi kaksi on parasta koko Star Trek-universumissa, klassinen ja suosittelemisen arvoinen kaikille scifin ystäville (mikäli kestää sen, ettei sarjassa tunneta termiä ”rähinä & ryske”).

Yleensä Trekkien kaudet ovat edenneet, kuten olen sanonut, hyvin vaihtelevasti – hyvien jaksojen välissä tuppaa olemaan kehnompaa settiä ja toisinpäin – mutta kakkoskaudessa huonot episodit ovat kiitettävän minimissä. Ainoat jaksot, joista en niin digannut, ovat jaksot nro 7 ”Catspaw” ja 9 ”Metamorphosis”, joista seiska haisee liian vahvasti spooky halloween!-tilaukselta ja ysi on ihmeen kyllästyttävä vaikka tarinan pointti rakkauden...hmm...moniulotteisuudesta? onkin sinänsä ihan soma = pitkäveteinen on kuitenkin pitkäveteinen vaikka voissa paistaisi. Toki lopuissa jaksoissa on tasoeroja, mutta koska ne vaihtelevat ihan ok:sta loistokkaaseen, en valita menosta.

Kausi starttaa kiintoisasti vulkaanien soidinmenoilla ja jatkaa siitä laajaan teemaskaalaan. Seuraavat episodit käsittelevät mm. rinnakkaisulottuvuutta, pastoraaliutopian haasteita, jättiläisameebaa, sodankäynnin vaikutusta kulttuuriin ja kehitykseen sekä sen moraalista ongelmallisuutta, kysymystä siitä, onko ihmisen mieli toisessa ruumiissa/keinotekoisessa olemuksessa silti pohjimmiltaan enää sama mieli vai ei, koneiden ja ihmisten hierarkian ongelmallisuutta jne. Viihdyttävät aikamatkustusseikkailut tapahtuvat planeetoilla, joista toinen porskuttaa vanhan gangsterimoraalin periaatteilla ja toinen 1940-luvun fasismilla. Näitten välissä syvennytään toki päähahmoihinkin, mm. Spock joutuu selvittelemään välejään vanhempiensa kanssa, McCoy pääsee avustamaan synnytyksessä, Kirk kohtaa nuoruutensa trauman, Scottylla on omituinen vimma naisten murhaamisiin ja jaksossa nro 25 McCoy haastaa Spock-paran ensimmäistä ja viimeistä kertaa psykologiseen väittelyyn siitä, mitä tästä oikeasti ajattelee (vahva skene on yksi lempikohtauksiani koko sarjassa). Suosikkijaksoja kaudessa kaksi on monta enkä jaksa alkaa luettelemaan niitä, mutta tavallaan yllätyin siitä, että tykkäsin myös jaksosta nro 6 ”The Doomsday Machine” erittäin paljon koska aina nuo pelkästään Enterprisessa tapahtuvat jaksot eivät iske. Kertomus kaiken menettäneestä amiraalista ja tämän katkeruudesta virhettään kohtaan oli kummallisen säväyttävä ja jännärinä kova.

Sarjan läpikatsomisen jälkeen jään miettimään vain sitä, mihin sarjaan koukkuunnun seuraavaksi. Yhyy, en kestä, Kirkin seikkailuja oli kyllä niiin kivaa katsella aamupalan yhteydessä…

Star Trekin alkuperäisen TV-sarjan ensimmäinen kausi on laadultaan kolmannen kauden tapaan erittäin vaihteleva, mutta eri syistä. Pilotti hylättiin ja ensimmäiset jaksot ovat joistakin peruselementeistä huolimatta melkoista haparointia, mutta jossain kohtaa kausi lähtee lentoon. Lento saattaa keskellä matkaa lepatella vääriin sfääreihin, josta se jatkaa rohkeasti eteenpäin ja kokeilee kaikenlaista. Kauden loppupuolella varovaisesti liihotellut untuvikko on kasvanut vahvaksi ja varmaksi eikä mikään enää saa sen keskittymistä herpaantumaan. Tavallaan ensimmäinen kausi kertoo mielenkiintoista tuhkimotarinaa sarjasta, jonka lähtökohdat ovat kuivuuden ja tylsyyden huippuja mutta lopputulos suuri ja ikivihreä klassikko.

Kausi on todella itseään hakeva, siitä kertovat jotkut kökönpuoleiset episodit sekä hahmot, jotka eivät muistuta itseään muuten paitsi tietty ulkonäöltään. Alkuaikojen kapteeni Kirkistä tulee jostain syystä mieleen Tenavien Ressun Jakke Jäyhä, Spock on tällä kaudella liian ”inhimillinen” (Spock ei hymyile tai itke. Piste.), Bonesilta kaipailin ryppyilevämpää asennetta ja loput hahmot eivät samaan tyyliin tunnu lihalta ja vereltä. Erityisen harmillista ykköskaudessa on se, etteivät Spock ja McCoy pääse nahistelemaan kuten yleensä. Se on paitsi hyvin surku, myös yllättävää koska myöhemmin ydinkolmikko on kuitenkin keskenään niin hyvää pataa. Toisaalta näen Spock vs. McCoy-asetelman sarjan kehittyvänä, yhtenäisenä tarinana: ykköskaudessa on mututunnustelemista, toisessa kaudessa jo oikeaa meininkiä ja kolmannessa kaudessa pari huippukohtaa, jotka sinetöivät kaverusten ystävyyden, joka on kummiskin aina ollut hiukan epävarma ja omalaatuinen. Elokuvasarjassa ystävyys syventyy tiettyjen vaiheiden kautta veljeydeksi ja viimeisessä leffassa elonsa ehtoopuolella oleva iäkäs McCoy lausahtaa yhtä lailla vanhentuneelle Spockille loogisen ystävänsä vakiosanan ”fascinating” puhtaassa balanssissa, ilman minkäänlaista skismaa ja kunnianosoituksena Sponesin menneille vuosikymmenille. Nyyh, niisk. Voiko liikuttavampaa audiovisuaalista kertomusta säröisen ja epäilevän kaveruuden muodostumisesta raudanlujaksi ystävyydeksi ollakaan? Ei minun mielestäni. Oikeasti. Tämän hienoutta ei vähennä se, että kaksikon näyttelijät olivat kuulemma tosielämässäkin ystäviä.

Tuon lyhyemmin en osaa tiivistää suosikkimiesteni osaa koko saagassa saati tässä kaudessa, joten seuraavaksi rönsyilystä kohti asiaa. Ykköskauden parhaimmat jaksot ovat jaksot 6, 9, 20 ja 29. Jaksot nro 6 ja 9 ovat kertomuksia freudilaisen idin välttämättömyydestä egon ja superegon yhtälössä sekä aikuisten vastuuntunnon olennaisuudesta. Jaksot 20 ja 29 ovat siistejä ja mainiosti eteneviä aikamatkailuseikkailuja 1960- ja 1930-luvuilla. Ykköskauden Khan-episodi on myös hyvä (parempi kuin se leffa), kuten moni muukin mainitsematon jakso, mutta jotkut tappotylsät välijaksot rokottavat pisteitä. Hirvittävän rumista alelaarihirviöpuvuista, sarjan huonoimmasta annista, lähtee ainakin ne puoli tähteä. Hyi kauhia.

South Parkin kausi nro 20 jatkaa samalla tyylillä kuin edeltäjänsä nro 19. Eli jaksot pitää yhtenäisen juonikokonaisuuden takia tsekata järjestyksessä. Edeltävässä kaudessa se ei ollut aivan välttämätöntä, mutta tämän kauden kohdalla on. Aiheet käsittelevät USA:n presidentinvaaleja, somemaailman raadollisuutta, ”vanha kunnon kahdeksankymmentäluku”-haikailua sekä erityisesti nettitrollaajan arkea.

Sarjanlaatijat ottivat viime kaudesta opikseen ja nyt jaksot etenevät paremmin selkeämmän ja mielenkiintoisemman juonikuvion tahdissa. Ylimääräistä draamailua on hillitty ja huumori satiireineen tuntuu viime kautta nasevammalta, mikä on aina silkkaa plussaa. Kohotan kulmakarvojani vain sille, ettei kaikkia juoniaihioita saateta päätökseen eikä niistä saa kiskotuksi kaikkea potentiaalia, mikä saattaa johtua tosielämän yllätyksellisyydestä. Ja mitä hemulia Cartmanille on tapahtunut? Cartmanhan on ihan...lattea. Tämä hätkähdytti itseäni enemmän kuin Mr. Garrisonin oranssi solarium-rusketus.

Vaikkei kausi ole sieltä täydellisemmästä päästä, se on kivasti rakennettu ja viihdyttävä, jopa aika jännittäväkin. Yksi niistä seikoista, jotka tässä kaudessa miellyttivät erityisesti, on Randyn jääminen taka-alalle. Mikäs olisikaan sen virkistävämpää jos Randystä ei erityisemmin pidä, tämä kun on terrorisoinut sarjaa viimeisten kymmenen kauden ajan - vähempi määrä Randyä on siis enemmän kuin oikein bueno. Randyn saappaisiin on päästetty tällä kertaa Kylen Gerald-isä, jota kausi koutsaa kunnon paskiaiseksi. Loppuratkaisua spoilaamatta petyin siihen, ettei Geraldin kohtalo toteudu rouva Broflovskin raivon muodossa. Toivottavasti sitten ensi kaudessa. Hyvä tästä tulee.

South Parkin yhdeksästoista tuotantokausi tuo sarjaan tutun satiirin lisäksi muutamia uusia elementtejä: jaksojen yksittäisyys on kenties menneisyyttä koska tämän ja seuraavan kauden jaksot etenevät tietyn yhtenäisen juonikokonaisuuden kautta. Nyt episodeja katsoo uudenlaisella koukkuuntumisella koska suunnilleen lähes joka jakson lopussa odottaa cliffhanger kohti seuraavaa jaksoa." Ei huono, mutta sinänsä sääli koska nyt jaksot on pakko katsoa järjestyksessä", surkuttelee satunnaisesti sieltä sun täältä episodeja katsahtava katsoja.

Kausi nro 19 sisältää tosiaan tuttua satiiria nykyajan ilmiöistä. Koulun rehtoritäti saa potkut ja uusi, viimeisen päälle ”in” rehtoriheebo PC julistaa modernin yhteiskunnan ideologioita. South Park gentrifioituu. Netin maailma imaisee hektisiin mainoksiin ja Cartman joutuu somen ulkonäkökeskeisen kulttuurin haukkumaksi. Punaisena lankana kuuluu kysymys: Onko kaiken takana mainokset? Mitä ne meistä haluavat?!?

Kausi on aluksi mukavaa matskua, jossa on seassa pari osuvaakin episodia. Diggasin jaksoista ”The City Part of Town” ja ”Safe Space”, joista ensiksimainittu kertoo punaniskakaupungin gentrifioitumisesta ja jälkimmäinen siitä, miksi somemaailma on kaikenlaisine kommentteineen jotain niin turhaa ja samalla sellaista, jonka puolesta voidaan vetäistä herneitä nenään vaikka toistenkin puolesta. Peukkua saa myös samaisen jakson lurjusryökälekelmi nimeltään ”Totuus”, joka on hahmona jotenkin sanattomaksivetävä. Kauden loppuun mentäessä käy harmillisesti niin, etteivät salaliittoteoriat mainoksista ja rehtori PC:n todellisista motivaatioista jaksa enää niin ihmeemmin kiinnostaa. Loppuratkaisua spoilaamatta näen sen melko turhana. Kauden läpi etenevä salaliittoteoriajuonisoppa on ehkä ollut tekijöidenkin mielestä liian monimutkainen, jolloin loppuratkaisu on paremman puutteessa hatustavedetty. Huumoriakaan ei ole niin paljon kuin yleensä ja jostain syystä draama on saanut enemmän ruutuaikaa. Krhm, draamaa South Parkissa? Kömmähdyksistään huolimatta kausi on silti ihan mukiinmenevä.

Myönnän joo hurahtaneeni tähän originaaliin Star Trekkiin, mutten siitä huolimatta niele ihan kaikkea siihen liittyvää. Esimerkiksi sarjan pilottijakso ”Häkki” aiheutti yksiksensä itkeskelemistä ja itseksensä yskiskelemistä.

”Häkillä” on kiintoisa tausta. Alunperin sarjaan kaavailtiin tyystin erilaista kokoonpanoa ja tyyliä, mutta kun isot kihot eivät tykänneet lopputuloksesta, sarjan näyttelijät heivattiin (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) veks ja tyyli rempattiin uuteen uskoon. Niinpä pilotissa esiintyvät naamat näyttävät, poislukien Leonard Nimoyn Mr. Spockin, vierailta. Tämän mielessäpitäen kapteeni Kirkin sijasta nähtävän kapteeni Piken seikkailut olisivat voineet olla ainakin vertailumielessä kiinnostavaa katsottavaa. ”Häkki” oli kuitenkin katsomiskokemuksena sellainen, että vaikka yritin pariin kertaan saada sen katsotuksi, totaalinen tympäännys ja tylsistyminen veivät voiton aina ennen jakson puoltaväliä. Miten maailmasta voikin löytyä jotain näin ikävystyttävää? Luovutin ”Häkin” suhteen, mutten päässyt sitä pakoon. Koska ”Häkki” teki röyhkeän paluun sarjan ensimmäisen kauden kaksiosaisessa episodissa, päätin sitten koota kärsivällisyyttäni ja katsoa sen loppuun.

Pilotin tarina on periaatteessa mukiinmenevä, mutta jakson täysi huumorintajuttomuus ja kuivuus korventavat kuin mikäkin autiomaan aurinko. Juonenkulku on mukaansatempaavuuden vastakohta ja vakavahenkinen scifeily esittää asiansa hirveän pystyynkuolleesti. Näyttelijäporukka menee, muttei herätä mielenkiintoa. Pike on toki komeampi ja jämäkämmän oloinen kuin Kirk, mutta muuten vähän tylsä ja persoonaton → en vaihtaisi omalaatuisen olemuksen omaavaan Kirkiin. Piken miehistö koostuu sinisilmäisistä ja asiansa osaavista kalpeanaamoista, mutta jengi on värittömämpi verrattuna Kirkin suht etniseen ja originelliin miehistöön. Piken lääkärimies olisi ollut ainoa hahmo, jonka olisin päästänyt jatkoon → mutta baarimikoksi, ei todellakaan McCoyn korvaajaksi (Piken tohtorilla on klassisen silmääiskevän baristan olemus). Pilotti-Spockista puolestaan: stoalainen järjenkäyttäjä on yleensä hahmona sen verran mahtava, että pelastaa kehnotkin kertomukset pelkästään olemassaolollaan, mutta pilotti antaa kuitenkin sellaisen vaikutelman, että ainoat näyttelijäohjeistukset Spockin hahmoon olisivat olleet lähinnä ”näytä/kuulosta oudolta alienilta niin tulee hyvä kakku”-latteuksia. Tuli paha kakku.

Joskus elokuvien ja sarjojen tyyli/näyttelijävalinnat tuntuvat lukkoonlyödyiltä eli sellaisilta, joihin ei kannata kajota, mutta Star Trekin pilotin jälkeisen jatkumon kohdalla suuret muutokset näyttävät olleen enemmän kuin paikallaan. Kiitos ja ylistys silloisille TV:n herroille.

Tuli tutustuttua kaverin kautta Lucy Maud Montgomeryn kirjoihin perustuvaan ”Anna ystävämme”-sarjaan, jonka olisin saattanut missata noin muuten. Vaikkei sarja ollut entuudestaan tuttu, ystäväni opastus sekä rainan selkeä kerronta auttoivat saagan levollisuutta vaativille kärryille.

Montgomeryn Annailut siis kertovat pähkinänkuorellisesti selitettynä iloisesta ja ailahtelevasta Annasta, joka asuu vanhojen hapannaamojen kylässä. Konsepti on klassinen, sellainen, jolta odottelin luonteiden yhteentörmäysten ilotulittelua tai ainakin pientä sellaista. Sitä tämä ei kuitenkaan ollut. Moisten hulvattomuuksien sijaan tutustuin ”Sound of Musicin” musikaalittomaan sukulaiseen. ”Annassa” on joittenkin samankaltaisuuksien lisäksi ehkä pastoraalein tunnelma ikinä. Maalaisidylliä, suloista suvea, ihanan elon keveyttä yms. fiilis on pullollaan. Koska luonnonkauneutta ylistävään pastoraalitunnelmaan kuuluu raukeus, nukahdin vähän ennen elokuvan loppua. Se ei siis tarkoita sitä, että teos olisi epäonnistunut katsojansa viihdyttämisessä, päinvastoin: nukahtamisefekti kertoo pastoraalitunnelman fyysisestä onnistumisesta. Jos ”Anna” olisi ollut lyhyempi, en olisi kokenut tällaista elämystä, joten eiköhän tälle anneta ainakin ne kolme tähteä.

”The Seven Deadly Sins” on omalla kohdalla ristiriitainen tapaus: enimmäkseen hirveän ärsyttävää mutta samalla jännän koukuttavaa katseltavaa. Animepuoli on perinteistä shounenmangaa eli älytön sarja tarjoaa överiä turpasaunaa, melodraamaa, omintakeista huumoria ja seikkailua, mutta myös romantiikkaa a’la vinkeä muinainen Britannia. Hankalaa määritellä, mikä tästä tekee katsomisen arvoisen. Pidän sarjan intron kelttiläistyylisestä rymistelymusasta, parista hahmosta ja joistakin miljöön piirteistä, mutta varmaankin jokajaksoinen tyyli lopettaa jakso parhaimpaan kohtaan + jättää suurimmat paljastukset seuraavaan jaksoon on saanut tsekkaamaan koko sarjan. Ja varmaan sekin, että vaikka miljöö on hyvä, sen potentiaalia ei käytetä kunnolla eli jokaisen jakson kohdalla toivoo, että jospa nyt tapahtuisi jotain huippua…tai seuraavassa jaksossa...tai seuraavassa…

Mielenkiintoisinta Seitsemässä Kuolemansynnissä on sarjan alkupuoli, jolloin kokonaisuus näyttäytyy katsojalle suht epämääräisenä, mutta vähitellen aukeavana. Hahmoja keräillään messiin ja jotkut näistä esitellään tyydyttävästi. Loppupuoli tuntui jotenkin rutiininomaisemmalta tavaralta – venyttämällä venytetty + päättymättömän oloinen taistelu ja tietyt synkistelyt ym. nyyhkyttelyt eivät varsinaisesti valloittaneet minua puolelleen. Oikeastaan romanssipuolikin alkoi ainaisilla punasteluillaan ja tissinpuristeluillaan kyllästyttämään aika nopeasti. Harmillisesti sarjan päähenkilöt – Meliodas, Elizabeth ja possu – ovat latteinta ja sapettavinta matskua, mitä sarjasta löytyy. Meliodas on poweristaan huolimatta suhteellisen mitäänsanomaton jannu ja Elizabethin muka-välttämätön oleskelu kaikkien rakastamana höpönassuna sekä ”Meliodas-san! Meliodas-san? Meliodas-saaaaan!!! Meliodas-san...Meliodas-san!”-sanasarjan ainaisena kimittäjänä on rassaavaa. Suuriluuloinen, joka asiaan kärsäänsä työntävä ja omasta mielestään niin hauska vinkupossu ei varmaan kaipaa sen kummempia perusteluja sietämättömyydelleen.

Sarjassa on kuitenkin joitain sykähdyttävämpiäkin hetkiä ja tarinoita, joitten ansiosta voi antaa jotain anteeksi. Se, etteivät tyypit voi kuolla ensimmäisellä kerralla, on aina anteeksiantamatonta, mutta huomautukseni koskeekin joitain ohimeneviä pölöilyjä. Tykkäsin esim. autistisen oloisen Gowtherin ja traagisen hirviön tarinasta. Sarjan hirviöt ovat muutenkin kunnon monsteriuksia, josta pisteitä. Harmi, ettei samaa mielikuvitusta riittänyt pahishahmoille tai loppuratkaisulle, joka on turhauttavan ylionnellinen. ”The Seven Deadly Sins” saa tasaiset kolme tähteä ja hyväksynnän ihan vain siksi koska siitä ärsyyntyy ja se on tavallaan kivaa, muille animesta kiinnostuneille varovainen suositus.

Sarjakuvamaisen Gothamin ensimmäinen kausi viihdytti ja viehätti jonkinlaisella uutuudenviehätyksellään (vaikka aiheesta on jo ennestään lukuisia variaatioita), joka karisee pois toisen tuotantokauden aikana. Meno on kyllä sitä mitä luvataan, mutta tämän kauden suurimmat ongelmat ovat paikoillaan jurnuttamisessa, epämielenkiintoisten hahmojen nostattamisessa keskeisimmiksi tyypeiksi sekä ensimmäisen kauden ärsyttävimpien hahmojen turhauttavat takaisinpaluut. Epäselvässä klimpissä on onneksi mukana myös niitä parempia hetkiä, jolloin kakkoskautta ei tarvitse julistaa tuhoontuomittavaksi.

Jotain kommenttia hahmoista plus juonista. Pingviinin retket olivat ensimmäisellä kaudella sarjan parhainta ja kiinnostavinta antia ja sama pätee myös toiseen kauteen. Tästä hahmosta ollaan onnistuttu luomaan ehkä sarjan koukuttavin koukku. Edward Nygma on toinen hahmo, josta pidin jo edeltävässä kaudessa ja odotukset tätä kohtaan olivat isohkot ja ovat sitä edelleen. Vaikka Arvuuttajalla kestää saada tempuilleen pohjaa niin loppupuolella sarjaa odotukset saavat vähän vastinettakin. Kiteytetysti Gothamin toisessa kaudessa Pingviinin ja Arvuuttajan hetket ovat niitä tuokioita joita sarjalta sopii odottaa, niitä batmanmaisia kohtia.
Harmillisesti nämä jäävät vähemmälle Galavanin sisarusten vallatessa alaa. Galavanit puolestaan ovat varsin mitäänsanomattomia, yksipuolisia ja ärsyttäviä mulkvisteja, toisin oli edeltävän kauden mafiosot, joitten juonikulkuja seurasi ihan mielenkiinnolla. Kausi kakkosen teinidraamaa tekisi mieli saksia rankalla kädellä, Firefly ei tuntunut kovinkaan olennaiselta, Pakkasherran hahmo kalpenee 90-luvun animoidun Batman-sarjan versiolle ja loppupuolen Hugo Strange-juonikuviossa hyvää on Strangen näyttelijän arkhamcitymäisyys, muuten meininki on kökköä ja huonolla tavalla typerää.

Kauden seuraaminen oli enimmäkseen tervanjuontia. Lopetuksen kornius ja suuren inhokkihahmoni paluu saavat miettimään, jaksanko jatkaa tämän sarjan parissa. Jos kausissa olisi vähemmän jaksoja niin voisin ehkä vilkaista kolmattakin kautta Pingviinin merkeissä, mutta nähtäväksi jää. Sarja ansaitsee kuitenkin rispektinsä joistakin harvinaisemmista ratkaisuistaan (SPOILERI kuten Jokerin tappamisella suht alkumetreillä).

Rick & Mortyn toinen tuotantokausi jatkaa hienosti edeltävän kauden tarinaa. Tämä kausi ei ollut aivan niin hulvaton kuin ensimmäinen koska se laajensi miljöötä, hahmoja ja ulottuvuuksia eeppisempään suuntaan ja antoi jonkinlaista ydintä ja tarkoitusta järjenvastaisille maailmoille. Sinänsä harmi, juuri näitten kosmosten mielettömyys ja tietynlainen samantekevyyden tunne tekivät ensimmäisestä kaudesta niin hupaisan. Toisaalta jaksojen alla vellova suurempi kokonaisuus kurkistelee tässä kaudessa huomattavasti enemmän kuin edeltäjässään ja vie hahmoja ja jonkinlaista juonta kiehtovasti eteenpäin. Tämän seurauksena kauteen livahti hiukan draamaa joka toimii ja on, jos ei nyt sentään sydäntäsärkevää, niin yllättävänkin tehokasta.

Ensimmäinen kausi oli silti parempi vaikka olenkin nyt pikkuhiljaa ruvennut hyväksymään tässä kaudessa tapahtuvia muutoksia hahmojen luonteissa ja odotan innolla, mitä seuraavaksi. Toisessa kaudessa korostuu hyvien jaksojen ja huonojen jaksojen erot liian räikeästi. Esim. viitosjakso ”Get Schwifty” on idealtaan laiskahko ja tasoltaan keskinkertainen. Kasijakso ”Interdimensional Cable 2: Tempting Fate” on sitten oikeasti huono ja täysin turha uusinta ensimmäisen kauden jaksosta ”Rixty Minutes” tosin sillä erolla, että ensimmäisellä kerralla homma toimi ja toisella kerralla ei. ”Interdimensional Cable 2: Tempting Fate”n Rickin asenteesta huomaa, että koko jakso on ryppyilyä telkkariuusintaa toivovia katsojia kohtaan. Somaa etteivät tekijät nuole liiaksi persuksia mutta...camoon.

Toisen kauden jaksot ovat onneksi kuitenkin enimmäkseen hyvää kamaa, löyhä juonenkuljetus antaa katsojan mielikuvitukselle mukavasti tilaa eikä seikkailullisempi ote haittaa. Koska viimeisessä jaksossa tapahtuu käänteentekeviä tapahtumia ja lopussa on vieläpä tarkoituksella hitonmoinen cliffhanger, odottelen kolmatta tuotantokautta sormet syyhyten. Valaiskoon se tapahtuneita kun kerran lähti sille tielle.

Rick & Mortyn ensimmäinen tuotantokausi on kyllä kehunsa ansainnut tai on ainakin silloin jos sattuu pitämään mustahkon abstraktinpuoleisesta huumorista, jossa ei tarvitse olla kauheasti mitään tolkkua. Muutaman jakson jälkeen olin jo koukussa tähän todella himmeään, mutta ah niin loistavaan sarjaan, ja tämä ensimmäinen kausi hipoo täydellisyyttä.

Kuten moni on kommentoinut, Rick & Morty on tosiaan vähän kuin jonkinlaista parodiaa Back of the Futuresta ja sopassa on tämän lisäksi Futuramaa, populaarikulttuuriviittauksia ja metajuonia. Jaksoissa tasapainoillaan sosiopaatin isoisätiedemiehen universaalin absurdien seikkailujen ja toisaalta tämän tyttären perheen useimmiten vähemmän vauhdikkaissa, ikävän arkisissa kriiseissä. Tämä yhtälö on jotain omituista, ristiriitaisen yhteensopivaa ja vetoavaa. Parhaimmillaan sarja on hullunhauska plus erittäin viihdyttävä mielikuvituksellisine irrotteluineen, jopa vaikuttavakin. Koukuttavan tästä kai tekee jaksojen alla kulkeva suurempi tarinakokonaisuus, josta annetaan jaksojen edetessä vähitellen vihjeitä. On herkullista kun saa itse kehitellä kaikenlaisia teorioita todellisuuksien kulisseista.

Jaksoista pidin oikeastaan kaikista, joistain episodeista tietty toisia enemmän. Sarjan pilotti, kenties Rick & Mortyn ”normaalein” jakso, on rakenteeltaan sellainen, joka tuo kaikki jaksot huomioiden eniten mieleen juuri Back of the Futuren. Kolmas jakso ”Anatomy Park” oli älyttömintä mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja kymmenes jakso ”Close Rick-counters of the Rick Kind” sarjan tähänastisista episodeista humoristisin, dramaattisin ja huikein. Kakkosjakson koiratarina ei säväyttänyt vaikka olikin kiintoisa, mutta samassa jaksossa oleva uniseikkailu kompensoi tätä paremmin kuin hyvin.

Game of Thronesin kuudes tuotantokausi on taattua laatua alusta loppuun asti. Meno on mukaansatempaavan eeppistä ja jännittävää, parissa kohtaa jopa koskettavaa, ja mikä tärkeintä, tylsää ei tule missään kohdassa. Ja kuten totutusti, jälleen tapetaan rutkasti tuttuja hahmoja. Sellaisena lievänä pettymyksenä tulee se tosiasia, että lopulliset Westerosin valloittajat ovat jo liiankin ilmiselvän makuisia. Ei voi olla vertailematta, mitä lopputulos olisi voinut olla jos Stannista ei oltaisi heivattu veks (Ned Starkin ja Stannis Baratheonin kohtalot ovat ne kohtalot, jotka ovat muutenkin suututtaneet eniten koko rakkaassa halvatun sarjassa, joista tosin tuo Nedin juttu on eittämättä sentään olennaista).

Tässä kaudessa on huomionarvoista sekä hauskaa se, miten hahmot nivoutuvat toistensa kohtaloihin. Vanhat tutut tapaavat jälleen, entiset viholliset voivatkin olla samassa veneessä - mahtavaa. Sarja on kehittynyt niin, että on lopulta kiehtovaa nähdä, ketkä työskentelevät missäkin jengissä. Joidenkin hahmojen kohdalla on lisäksi ilahduttavaa nähdä, mihin nämä ovat ajautuneet tai millaisiksi ovat kasvaneet ihmisinä, kuten esim. Samwell, Arya ja Sansa. Theon Greyjoyllakin on pitkästä aikaa kauankaivattua, ihan kunnollista tarkoitusta tapahtumienkulussa ja sama pätee myös Bran Starkiin, jonka hahmo nousee jatkuvasti yhä tärkeämmäksi ja mielenkiintoisemmaksi.

SPOILEREITA Toisaalta mukana on myös harmittavasti sellaisia hahmoja, joitten kohdalla tarinat eivät toimi niinkään sulavasti ja eteenpäintenhoavasti. Tuo Ser Davos jäi ihmetyttämään minuakin, tämän hahmossa ei olla tällä kertaa mietitty mitään vaikka aiemmissa tuotantokausissa Davosilla oli tietty luonne ja tietyt motiivinsa. Mestari Pycellen kohtalo on myös jotenkin epäsopiva, onhan tämä vaikuttanut omalta osaltaan ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien. Oshallekin olisin toivonut muunlaista loppua, hahmo hylätään aika tylysti. Ja juonipaljastus koskien viimeistä jaksoa ja nuorta Ned Starkia (jonka näyttelijä ei muuten vakuuta) on aika omituinen sekä väkisinväännetty...

No joo, kaikkea ei voi saada. Suurempia tapahtumienkulkuja jos miettii, niin kauden tarinat rullaavat hyvin eteenpäin, epäkuolleiden uhka on edelleen olemassa ja Lohikäärmeiden Äidin imperiumi sen kun kasvaa ja kehittyy. Tapahtumat Kuninkaansatamassa ovat hyvinkin mielenkiintoista ja ennalta-arvaamatonta settiä. Etenkin kaksi viimeistä jaksoa ovat upean dramaattisia. Koska koko kausi on periaatteessa pedannut seuraavaa kautta niin siltä on syytä sitten odottaa mahtavuutta...

Kolmen tuotantokauden pituiseksi jäänyt synkkä, verinen ja taiteellinen Hannibal on TV-sarjana hyvällä tavalla omanlaisensa trillerihelmi, joka on siitä erikoinen, että sen kaikki kaudet omaavat eri teemat, tarinat sekä tunnelmat. Jokainen kolmesta kaudesta on ikään kuin arvioitava yksilöittäin sillä sarjan läpi kulkeva stoori ei kestä kaikilta osa-alueiltaan sen pikkutarkempaa tarkastelua (esim. sitä, miksi ykköskaudella miljöö kuhisee mielipuolia massamurhaajia kun taas kolmoskaudella cityssä hääräilee lähinnä Hammaskeiju, jonka aikaansaannokset eivät vedä vertoja ykköskauden ruumistoteemeille). Kolmesta toisistaan eroavasta kaudesta Season 2 on jännittävin, sujuvin ja huikein. Myös ykköskaudessa on veikeä ja mukaansatempaava jippo esittää tohtori Lecter syyllisenä, josta katsojat tietävät virkavaltaa enemmän. Mutta kolmoskausi...valitettavasti se on kausista huonoin, juonellisesti epätasaisin ja ontuvin, vaikka onhan tälläkin hetkensä. Sellainen fiilis tästä Season 3:sta jäi, että se on jotain sellaista, johon sarja oli hyvä lopettaa koska rahkeet eivät selvästikään enää riittäneet neljännelle kaudelle.

Hannibalin kolmasta edeltävät kaudet olivat jotenkin kieron koukuttavia vaikka sarja on alusta loppuun asti sellainen, ettei jaksoja tietynlaisen raskautensa ja kammottavuutensa takia huvita katsoa kerrallaan kuin max. kaksi jaksoa. Kaudet yksi & kaksi tuli tsekattua kuitenkin aika nopeasti, mutta kolmannen kanssa kävi niin, että liian hidastempoisen ja junnaavan alkupuoliskon takia lopetin seuraamisen pariksi kuukaudeksi ja vasta sen jälkeen viitsin töllötellä jaksoista loput. Meinaan, ettei tällainen reaktio ole koskaan hyvä asia. Onneksi kolmannen kauden toinen puolisko, se jossa Hammaskeiju tupsahtaa mukaan, ruiskautti sarjan takapuoleen tarvittavaa piristysruisketta. Sarjan lopetus on mielenkiintoinen ja yleisilmeeseen sopiva, mutta viimeisen jakson loppuratkaisua olisi voinut hioa vähemmän "hosutun" oloiseksi. Lisäksi sen taustalla soiva biisi on yht'äkillisen ihmeellinen, vähän kuin Manhunterin soundtrackpuolen Shriekback-mukaelmaa...

No mutta no joo, pidin sarjasta vaikkei sitä rohkene makaaberiuutensa takia suositella ihan jokaiselle iikalle. Tyylikkäässä sarjassa on kiintoisia tarinoita sekä tulkintaratkaisuja Hannibal Lecter-leffojen henkilöistä. Erikoistehosteet ym. maskeeraukset ovat ensiluokkaisia, kuten myös harvinaislaatuisen häiriintyneen kuuloinen musiikki. Näyttelijät ovat laadukkaita ja näyttelytyötä pääsee ihastelemaan eritoten Hugh Dancyn miesraunio-Will Grahamissa ja Mads Mikkelsenin upean vähäeleisen hyytävässä nimikkohahmossa, joka nousee omissa silmissäni Hannibal-tulkintojen kruunaamattomaksi kingiksi. Mieleenpainuvat roolisuoritukset tekevät myös Hammaskeijuna vahvasti eläytyvä Richard Armitage sekä Mason Vergeriä tulkitseva Michael Pitt. Tämä jälkimmäinen sikatyyppi, yök, onnistuu olemaan (Hannibalista huolimatta) koko sarjan karmivin ja vastenmielisin friikki, jota Pitt esittää sen verran vakuuttavasti, että jo pelkästään heppulin äänikin sai aikaiseksi puistatusta.

South Park on sarja, joka vaati muutaman jakson ajan maistelua ja pureskelemista ennen kuin siitä alkoi varsinaisesti pitämään. Jotenkin sarjaa oppi tajuamaan kunnolla vasta kun sen hahmojen edesottamuksia oli seurannut oman aikansa. Kun hahmot ja miljöö tulivat tutummiksi, sarja avautui jostain syystä uudella tavalla ja muuttui sitä kautta myös hauskemmaksi.

Eniten olen tykännyt näistä vanhimmista kausista, joissa meno on rennon älytöntä ja small talk asenteella ”hällä väliä mitä mussutan, hölisen jotain vaan”. Ykköskausi on kaikkien kausien isä, ehdoton ykkönen. Siinä korostuu hienosti tekijöiden nauravainen tietoisuus sarjan ”huonoudesta” sekä siihen liittyvä itseironisen välinpitämätön kuittailu koko hommaa kohtaan vaikka samalla hölmöyden alla sykkii sivaltavaa satiiria. Pari ykköskauden jaksoa eivät niinkään iskeneet, mutta sitä kompensoi muuten vahvasti virtaava loistokkuus. Nauruhermojani ovat kutkuttaneet mm. sellaiset jaksot kuin ”An Elephant Makes Love to a Pig”, ”Death”, ”Pinkeye” ja ”Damien”, jotka ovat silkkaa parhautta.

Hahmoista Cartman on kingi, mutta lempparikseni on vähitellen noussut fantastisen kuiva Mr. Mackey, joka nyt jotenkin on iskevä, mkay. Myös Chef on vallan mainio tyyppi.

Archer ei jotenkaan iskenyt minuun vaikka sarjan tunnari on naseva, shown tyyli maistuu räväkältä ja piikittelevän parodioivalta. Sarjan mustanvärinen huumori toimii suht mukavasti ja jaksot ovat viihdyttäviä. Se kuuluisa jokin tästä kuitenkin uupuu.

Game of Thronesin viides tuotantokausi on edelleen hyvää ja eeppistä settiä, muttei yllä niin vaikuttavaksi kaudeksi kuin kausi nelonen. Kun kaudet kaksi ja neljä ovat olleet saagan parhaimmat, tuntuu sellaisen oudon logiikan perusteella siltä kuin seuraavalle kaudelle olisi sitten odotteita olla tätä kautta loistoisampi. Vaikkei siis huono ollut tämäkään, mutta parantamisen varaakin olisi ollut...

Westerosilaisten ja muiden tuttujen tarinat jatkuvat aika hyvin siitä, mihin edellisessä kaudessa päädyttiin. Tälle kaudelle kiitos siitä, ettei uusia hahmoja ilmaannu tällä kertaa kovinkaan montaa vaan vanhoilla jatketaan, jes. Niistä muutamista uutuuksista vain Jonathan Prycen hienosti näyttelemä Ylivarpunen liittyy olennaisesti kauden stooriin, muut eivät niinkään. Ruhtinas Doran Martell jäi mieleen kiintoisana uutena sivuhahmona, jota ei tosin sen koommin avattu.

Hahmojen tarinapuolet etenevät toisaalta rivakkaasti eteenpäin, mutta ei toisaalta tyydyttävästi kaikkien kohdalla. Daeneryksen ja Aryan seikkailut, vaikka mielenkiintoisia ovatkin, junnaavat vähän paikoillaan ottaen huomioon kuinka paljon kummallekin tapahtuu esim. parin ensimmäisen tuotantokauden aikana. Etenkin Daeneryksen tapahtumiin kaipaisi sitä samaa draivia kuin aikaisemmissa kausissa. Sansa, jonka aviomiesrintamassa ei ole hurraamista, puolestaan on sitä ns. ojasta allikkoon-tyyppiä, jolle toivoisi armahdusta ja onnen kääntymistä.

Stannisin osuudet jäivät tällä kertaa kaivertamaan pahan kerran. En tykännyt uusista juonikuvioista joita ei hoideta kunnolla loppuun asti. Se mitä tämä kolkko kuningas päättää tehdä yhtenä synkkänä yönä ennen seuraavan aamun marssia Talvivaaraan (sen enempiä spoilaamatta, kauden katsoneet tietävät, mitä kohtaa tarkoitan), vaikuttaisi olevan katsojan järkyttämiseksi tarkoitettua matskua, joka ei olisi ollut välttämätöntä tarinankaan kannalta. Stannisista luodaan siis jotakin sellaista, jonka kohtaloa ei tarvitse sen takia sen enempää murehtia, toisin kuin esim. symppiksen Jon Nietoksen. Ratkaisu takaa sen, että taistelu Talvivaarasta on älyttömän lyhyt ja kokonaisuudessaan aivan hutiloitu, jotta asiat saatettaisiin vain äkkiä päätökseen. Tällainen on suorastaan väärin katsojaa kohtaan, joka on katsonut sarjaa sen ihka ensimmäisestä jaksosta lähtien ja joka tietää Baratheonien olevan sarjan tärkeitä ja merkittäviä hahmoja, jotka ansaitsisivat kunniallisen tarinankaaren.

Kauden parhaimmat ja vauhdikkaimmat hetket tarjosivat vähän yllättävät parivaljakot, Jaime & Bronn ja Tyrion & Jorah sekä jakson kahdeksan kehunsa ansainnut, dramaattinen taistelu. Tyrion, jonka todellakin vaiherikasta elämää seuraa aina suurella uteliaisuudella, kehittyy hahmona mielenkiintoiseen suuntaan ja päätyy pestiin, josta odotan näkeväni lisää seuraavassa kaudessa, mutta josta intoilen jo nyt. Ylivarpusen varpusjoukkio tuo Kuninkaansatamaan jännittävää, uutta ja hurskaan kiihkoilevaa näkökulmaa, jonkalaista rahvaassa on ehkä piilennyt toisesta tuotantokaudesta lähtien ja tällaisesta voi tarjoutua mainioita hetkiä sarjan poliittisessa mielessä.

Summa summarum, kausi viisi on taattua laatua, mutta jää harmittamaan hätäilevien loppuratkaisujensa sekä cliffhangeriensä takia. Ja myös toki sen takia, että taas vaihteeksi liian moni tykkäämäni hahmo heittää veivinsä. Kausi petaa kuitenkin hyvin seuraavaa kautta, joten ei muuta kuin sitä odottelemaan...

Pirteä Hullu - Hullumpi - Yläaste iskee varmasti kaikkiin yläasteikäisiin sekä niihin (kuten minä), jotka kaiholla muistelevat niitä menneitä, kultaisia aikoja. Satiirin säväyttämässä sarjassa parodioidaan nyky-yläkoulun menoa oivaltavasti, joka tekee sarjan katselemisesta hauskan ja viihdyttävän kokemuksen. Sarja tuo tyyliltään mieleen vahvasti South Parkin ja Pasilan, mutta on samalla kuitenkin virkistävän omintakeinen. Miinusta lähinnä animointijäljestä, joka ei nyt varsinaisesti ole mitään silmänruokaa...