”Katkeruuden lähteen” jatko-osa ”Rakkauden lähde” jatkaa kateellisen kukkakasvattajan sekä naapurin kyttyräselän tyttären tarinaa kymmenisen vuotta myöhemmin ensimmäisen leffan tapahtumista. Yksinkertaisen kukkamiehen vanhempi setämies rohkaisee sukulaispoikaansa tässäkin osassa naimisiin, ja kukkamies iskee silmänsä kaunottareksi varttuneeseen naapurinneitoon. Kukkamiehen sydän on täysin tämän pauloissa, mutta miten rakkaudelle käy kun tyttö sattuu tietämään kukkamiehen ja sedän hirvittävästä salaisuudesta…?

”Rakkauden lähde” on elokuvana paitsi hieman eri suuntaan kaareutuva jatko, myös ensimmäistä elokuvaosaansa täydentävä, jopa siinä määrin että ”Katkeruuden lähde” muotoutuu jatkoleffan mehukkailla täydennyksillä entistäkin paremmaksi. Toisaalta itsenäisenä osana ”Rakkauden lähde” maistui hitusen särmättömämmältä vaikka siinä olikin enemmän juonta, juonittelua ja teemojen yhteen nivoutumista – ensimmäinen osa oli nasevuudessaan niin uljas ja ytimekäs, että rönsyävämmän paatoksen verkkaisempi toinen osa on siihen nähden vaisumpi, vaikkakin itsenäisenä osana laadukas tämäkin. ”Rakkauden lähde” on ennen kaikkea molempien osien katkeruuden ja rakkauden intohimoisia teemoja summaava, näitä entisestään korostava ja näiden liukuvaa janaa täsmentävä.

Tykkäsin kakkososassa kunnon teemojen lisäksi myös siitä, kuinka kukkamiehen laskelmoiva mutta sukulaispojalleen hyvää tarkoittava setämies (Yves Montand) saa enemmän ruutuaikaa ja alkaa olla merkittävämmässä osassa pahaenteistä kertomusta, jossa kärpäsestä (kukkamullasta) paisuu eeppisesti härkänen (kylän tuho) ja lopussa paljastuu että karmallakin on katkeraa asiaa. Tällaisenaan ”Rakkauden lähde” on noin kolmen ja puolen tähden elokuva, mutta ”Katkeruuden lähteeseen” yhdistettynä elokuvien kokonaisarvo yltää vaivatta neljään tähteen, joista ensimmäinen osa toimii yksittäisestikin hyvin. Kaikkinensa ”Lähde”-sarja on hieno, omalaatuinen ja säväyttävä draamakokonaisuus, jossa on oiva tarina sekä tunnelmaa että tunnetta, joten näille neljän tähden nakkausta.

Claude Berrin idyllisen ranskalainen ”Jean de Florette” eli suomennettuna ”Katkeruuden lähde” on todella suomennetun nimensä makuinen kaikessa täydellisen päälle viilatussa ensiluokkaisuudessaan. Sinänsä simppeli juoni kukkienkasvattajasta, joka kadehtii kaupungilta muuttaneen kyttyräselkänaapurinsa ravinteikasta multamaata ja aiheuttaa tälle jonkin verran karvauksia, on tässä mitä vivahdeikkain, runollisin ja eläväisin kertomus kateudesta, ahneudesta ja sen lopullisen puhtaan inhon kaiken korventavasta voimasta, jolla tukahdutetaan niin oma sielu kuin kadehditun elämänilo. Viimeksi moista purevuutta ja elonkitkeryyttä näin Miloš Formanin ”Amadeuksessa”, joka on mielestäni yksi maailman parhaimmista draamaelokuvista, joten sen puoleen jos elokuva muistuttaa siitä vähänkään, annan sille mielelläni korkeat pisteet.

”Katkeruuden lähde” on muutenkin malliesimerkki elokuvasta, jossa luotetaan yhteen vahvaan teemaan, jolle rakentaa hyvä kokonaisuus – jos teema vain on erinomainen, niin mitä sitä liikoja yhteen elokuvaan tunkemaan, elokuva voi olla hyvinkin yhdellä teemalla vaikuttavampi. Tätä oli suuri nautinto katsella rommipaukun kera, sillä elokuva on vangitseva: mielenkiintoisia ovat niin naapurien niitänäitä-turinoinnit kuin Gerard Dépardieun henkevän kyttyräselän ylväät lausahdukset, milloin kaneista, milloin säästä. Maaseudun kesä on niin lämmin, ihana ja idyllinen, että sen tuntee ruudun takaa, ja tälle tuo tyylikästä kontrastia loppupuolen myrskyt ja paahtavat helteet – vaikkakin todellisia timantteja kruunussa ovat leffan aiheesta kehutut näyttelijäsuoritukset, joista varsinkin Daniel Auteuilin kateuttaan parhaimpansa mukaan nieleksivä pikkusieluinen kukkakasvattaja on ilmeineen hyvinkin realistinen; mainiot kasvot ylipäänsä kateuden aluksi nakertavalle, lopussa vimmaisalle tunteelle.

Elokuvan jatko-osa ”Rakkauden lähde” menee todellakin katselulistalle!

Tulipahan yleissivistyttyä leffalla, joka valikoitui katsomislistalle ihan nimen takia; näiden puoleen ”Killer Tomatoes”-sarjalla onkin kovat suomenkieliset nimet (”Tappajatomaatit ja Ranskan vallankumous” on näistä paras). Toisaalta elokuvaa katsellessa ajatukset pyörivät kauakseltaan siinä, etteivät nimet tomaatteja pahenna elleivät tomaatit nimiä, sillä nimeä ja ideaa lukuunottamatta ”Tappajatomaattien hyökkäys” ei maistunut niin mehevältä kuin olisi voinut. Maku oli verevän tomaatin sijaan kuin vedellä laimennettua vanhentunutta ketsuppia, jolla hain siis paljon revittelevämpää, älyttömämpää ja kehnompaa B-leffaa perinteisemmän tylsistyttävän B-tarjonnan sijaan.

”Tappajatomaateissa” on parit tomaattimurskahetkensä, mutta sitä vaivaa kaikkinensa sen olemus, joka vihjaa ettei elokuvantekijöillä ole ollut aavistustakaan miten piereskeleviltä pikkuapinoilta kuulostavista murhaajatomaateista saisi kasattua kokonaisen elokuvan. Niinpä tyhjäkäyntiä ja lisätäytettä on melkeinpä yli puolet elokuvasta, joissa katsoja pääsee mm. ihailemaan huutomerkeillä varustettua tuotesijoittelua, kuulemaan raastavia puskan takaa vedettyjä musikaalikohtauksia, seuraamaan hihasta kyhättyjä dialogeja sekä mihinkään liittymättömiä kohtauksia, joissa huumori on niin homeisen kuivahtanutta että silmiä kirvelee ja suuta kuivaa. Koska näyttelijäsuorituksetkin ovat tasapaksun kökköjä, pitkästyin ylipitkää elokuvaa seuratessa useaan otteeseen.

Lyhyen vilkaisun perusteella vaikuttaisi siltä, että sarjan ideasta kyhätty jatko saattaisi olla potentiaalisempaa, kuten esimerkiksi sarjan 90-lukuisessa samannimisessä TV-piirrossarjassa (siinäkin on paljon alkuperäistä hauskempi suomennos, ”Tomaatit soseeksi”!), johon sarjan kieli poskella-meno ja hyvällä tavalla rennon tyhmä meininki istuu näpsäkämmin.

Huomasin tässä näkemieni Woody Allen-elokuvien pisteytysten kohdalla, että näköjään vakiarvosanani ohjaajan elokuville on aina kolmesta kolmeen ja puoleen tähteen, harvemmin sen yli tai ali...joten Allenin ”You will meet a tall dark stranger” ei ole tämän suhteen poikkeus. ”Tumman muukalaisen” leffa on keskiverto kolmen tähden draamakomedia, jonka ideasta nakkaan lopulta loppuun ylimääräistä tähdenpuolikasta – mukava kerran katsottavana, näyttelijöiltään peruskomedian tarjontaa iskevämpi (varsinkin Gemma Jonesin henkisyyteen hurahtanut anoppi oli jokaisessa kohtauksessaan hilpeää seurattavaa).

Elokuva olisi voinut olla rakenteeltaan tai kestoltaan napakampi, mutta leffa oli Allenin muidenkin leffojen tapaan viihdyttävyydeltään kantava ja dialogintäyteinen, oikein kiva, vaikkakaan ei oikeastaan naurattanut varsinaisesti kertaakaan. Mielsin tämän enemmänkin satiirina tumman ja elämän muuttavan muukalaisen haikailusta, jollaisena tämä oli fiksu ja paikoin mukavan realistinenkin. Elokuvan ihmiset paheksuvat Anthony Hopkinsin ikäänsä kriiseilevän pappahahmon yli 50:tä vuotta nuorempaa kihlattua, mutta ovatko näidenkään romanssit lopulta yhtään sen järkevämpiä? Kuinka kannattavaa ylipäänsä on haikailla tyhjästä ilmestyvien, elämää muuttavien muukalaisten perään? Ja jos ei toisaalta haikaile, onko silloin ihminen?

Katsoin Yle Areenasta tätä 70-lukuista spagettilänkkäriä siinä toivossa, jos se Terence Hillin takia vaikka muistuttaisi toisesta näkemästäni saman ajan spagettilänkkäristä ”My Name is Nobodysta”, jossa niin ikään seikkaili Terence Hill ja joka oli hyvä. Onneksi sattumanvarainen hakuammunta osui tällä kertaa kuteihinsa, sillä ”Trinity ratsastaa jälleen” oli sitä mitä siltä toivoinkin; rento, kepeä ja silmää iskevä mutta tarpeeksi tosissaan tehty vanhempi western-komedia. Hillinkin hahmo on samantapainen kuin oli ”Nobodyssa” (komea veijari), ja kun tunnelma on vastaavasti reteän rattoisa, niin vain "Nobodyn" Ennio Morriconen järkyttävän hyvät musiikit puuttuvat...vaikka toisaalta leffaan sopii tätä paremmin sen kevyemmät jatsahtavat kantrit.

Elokuvaa seuratessani päätin jo sen alkupuolella, että aion varmasti katsoa ensimmäisenkin ”Trinityn” jos vain sattuu osumaan joskus kohdille; tässäkin osassa täyttyi niin hyvin kaikki ne länkkäriin toivomani elementit, etten luultavasti tule pettymään edeltävään osaan. Satun tykkäämään siitä vallan ehdottomasti, jos länkkärissä on mukana itselleen nauravaa huumoria ja se osaa silti samalla alustaa kovanaamojaan tiukempien kohtausten jännitystä ilman että meno menee lässähdyttävän poskettomaksi. ”Trinity” yhdistää molemmat puolensa nautinnollisesti koko ajan timanttisen nasevana ja hauskana pysyvänä dialogilla, joka sopii molempiin: punchlinerit vaihtelevat esimerkiksi ”voihan mooseksesta!” letkautukseen, jossa Trinity kehottaa munkkeja sanomaan Luciferille tavatessa, että mitä jos vaan painuisi helvettiin.

Tämän lisäksi leffassa oli muutenkin sormilla laskettavan paljon hienoja (komedia)hetkiä, kuten kohtaukset pokeripöydällä, ravintolalla, rippikopilla, sekä mielenkiintoisesti mukana myös suomalainen Yanti Somer aka Kirsti Somersalo, joka näyttää upealta vaaleine piirteineen ja sopusuhtaiselta Terence Hillin rinnalla. Tunnelmaa elokuvasta löytyy siis kuin wanhan ajan länkkärikylästä.

Täytyy kummastella kuinka aliarvostettu ja unohduksiin painunut pätkä ”The Night Listener” on Robin Williamsin, Toni Colletten ja Sandra Ohin kaltaisista konkarinäyttelijöistä huolimatta. Leffa on toki pienimuotoinen ja kenties epätavallisempia tarinanrunkoja arvostaville katsojille suunnattu, mutta kokonaisuudessaan mielenkiintoisesti etenevä draamamysteeri Williamsin esittämästä yöradio-juontajasta, joka alkaa kyseenalaistamaan tuntemansa hyväksikäytetyn teinipojan tarinaa. Itse tarinakin on, liikoja spoilaamatta, kiintoisa koska se tuo keskiöön erään enemmän tai vähemmän huomiolla olevan ihmistyypin, jollaisia on aina ollut ja tulee aina olemaan, ja jotka pysyvät kaikkina aikoina yhtä omituisina niin kauan kun näitä pidetään omituisina.

Tietynlainen vähäeleinen pienimuotoisuus on tällä kertaa elokuvan voimakkain ja tarpeellisin mauste – itse pidin siitä, kuinka tässä ei tosiaan trilleriluokituksestaan huolimatta oltu hakemassa verta ja suolenpätkiä, vaan enemmänkin ymmärtämässä lakonisesti ihmisen psykologisia tuntumia. Myöskään maisemat, miljööt tai ihmiset eivät vie katsojan huomiota liiaksi Williamsin harvinaisemmasta kovaksi keitetystä, aavistuksen masentuneen oloisesta hahmosta, vaan kaikki ikään kuin sulautuvat toisiinsa, joten ”The Night Listenerissä” on kaikkinensa kyse koruttomasta pikkujännäristä, jolta ei kannata odottaa spektaakkelimaista toimintaa...pikemminkin siltä kannattaa odottaa tasaisen harmaan tunnelmia.

Joskus sitä haluaa katsella jotain, minkä tietää olevan taattua B-luokan ”aivot narikkaan”-laatua kaikilla hyvän ja huonon maun mausteilla, joten siinä mielessä ”Hotel Transylvaniat” ovat enimmäkseen toimineet elokuvallisina mikronakkipaketteina. Ensimmäinen ja toinen osa olivat mukiinmeneviä kreisihössötyksiä vampyyriperheen sisäisistä jännitteistä, joten sarjan luokattoman kolmannen lomailuelokuvan jälkeen ”Monsterimania” palaa takaisin paketin perusaineksiin: taas vampyyriperheen sisäisiin jännitteisiin. Dracula ei tykkää edes neljänteen leffaansa mennessä hipsterivävypojastaan Johnnysta, joka puolestaan yrittää olla edelleen apelleen mieliksi – tavallaan realistista, jos sanoman katsoo alleviivaavan sitä kuinka sukulaissuhteet ovat luonnostaan joko johonkin suuntaan eteneviä tai arkkuun naulatun pysähtyneitä. Dracun ja Johnnyn suhteessa on aiemmissa osissa ollut jotain pientä tarinantapaista, mutta se on sittemmin jämähtänyt jälkimmäisen vakiotilaan eivätkä hahmot nytkään opi uusia – Johnny pysyy Johnnyna ja Dracu pysyy Dracuna.

Ottaen huomioon kuinka rikollisen….ei, vaan jumalattoman huono viimekertaisen elokuvan painajaismaisen pitkä loppukohellus oli (huonoimpia ikinä näkemiäni!), Dracun ja Johnnyn peruspäivästä kertova leffa on siihen nähden kivalta tuntuva. ”Monsterimanian” kohokohtavitsi on hirviöiden ihmismöitymiset, joille nauroin kyllä, kuten myös joillekin elokuvan irtonaisille puujalkarepliikeille sun muille kuminaamoille, jolloin ihmismöityneitä monstereita olisi seurannut yhtä vitsiä pidemmällekin tai vaikka mieluummin koko leffan edestä...mutta edelleen edellisosan kammohetkiä vilunväristyksellä muistaen, en valita apen ja vävyn kävelyretkestäkään. Tuttuun tapaan kehnosti rakennettu lässähtävä huipennuksentapainen syö puoli tähteä muusta pisteytyksestä, koska ennen Godzillaa viihdyin animaation parissa vaihtelevasti – riippuen vaihtelevan tasoisten vitsien osuvuudesta.

”That wasn't my dad. It was just some random monster and everything is totally normal”.

Jennifer Lopezin, Owen Wilsonin ja Maluman tähdittämä romanttinen hömppäleffa ”Marry Me” on sen verran imelä, kliseinen ja sen sataan kertaan aiemmin nähty, ettei yllätymisestä viitsi edes vitsailla tämän yhteydessä – pikemminkin elokuva vaikuttaisi olevan ilmeinen Lopezin ja Maluman uusien biisien julkaisualusta, jolloin en tiedä, pitäisikö elokuvasta puhua sokerisena hyväntuulenhuttuna vai hieman röyhkeänä popdiivojen ”päivän erikoisena”. Tavallaan elokuva puolustaa hyväntuulenhuttuuttaan Owen Wilsonilla ja tämän matematiikkakisoilla (!), toisaalta rahaa syöneen biisialustan ominaisuuttaan Lopezilla ja Malumalla, jotka periaatteessa näyttelevät itsejään. Vaikka leffa sivuaa myös somemaailman ilmiöitä, sen ”höyhenenkeveä hömppäpömppä”-luokitus ei pureudu teemaan sen enempää, mikä luultavasti onkin parempi kun leffa kallistuu aivoissani enemmän tai vähemmän höhhöiseksi superstarojen albumimainokseksi.

En varmaan ole kohdeyleisöä, mutta pehmoista pumpulia etsiville ”Marry Me” on siinä mielessä mukiinmenevä valinta, että se sentään kaikesta mainostavuudestaan huolimatta astelee itsevarmasti laduillaan, jolloin katselukokemus on kaikessa ennalta-arvattavuudessaan ihan mukava. Kerranhan tälle kulmiaan kohottelee, kivutta. Kerranhan ne biisitkin kuuntelee, kivutta.

Teattereissa paraikaa pyörivä ”I Wanna Dance: The Whitney Houston Movie” kuuluu Whitney Houstonista tehtyjen elämänkertojen keskinkertaisempaan osastoon sen mallikkaasti toteutetuista biisikohtauksista huolimatta. En kehuisi elämänkertaa onnistuneeksi, jos ylipitkä ja liian hitaasti etenevä leffa sai nuokkumaan tuolilla, minkä lisäksi luonnehdinta ”Wikipedian kuvitus” iski mieleen aivan liian usein elokuvaa seuratessa. Mielestäni tämä oli tylsä, ja Whitneystä ”I Will Always Love You”-hittiä muuten mitään tietämättömänä odotin kuitenkin, että elokuva olisi voinut olla kiintoisa ja yleissivistävä katsaus eräästä populaarimusiikin kuulluimpiin lukeutuvan naisäänen historiasta. Tällaisenaan se oli kuitenkin tasavahvan tasapaksu sekä ihmeen mitäänsanomaton esitys taiteilijoiden ”tavallisesta” kaaresta, johon monia vastaavia filmitulkintoja nähneenä toivoisi freesimpää lähestymiskulmaa kuin aina sitä samaa ”taiteilijan elämä nyt on vaan niin rankkaa”-kulmaa, jota ei sen kummemmin perustella. → Olisin siis kaivannut musiikillisempaa lähestymistä leffan iänikuisten suhteet/huumeet-ykköspainotuksen sijaan, jotka ovat jonninjoutavia siksi, että ne ampuvat ”The Voicen” legendaarisuudesta ohi; suhteet ja huumeet kun eivät liity mitenkään siihen, miksi ihmiset pitävät jonkun lauluäänestä.

Leffaa ei voi muusta suositella kuin sen ihan vinkeistä musiikkisovituksista sekä parhaansa tekevistä näyttelijöistä, jotka eivät käsikirjoituksen tasapaksuudelle mitään voi. Toki elokuvasta sai yleisen hahmotelman Whitneyn elämänkaaresta, mutta saman saisi Wikipediaakin selaamalla...eli en nyt oikein lämpene, jos Wikipedia voittaisi elokuvan vertailussa.

Keijukaisista ja sademetsistä kertova ”FernGully – viimeinen sademetsä” on amerikkalaisen 90-lukuisen animaation sivumaininnaksi jäänyt outolintu, jonka löysin joittenkin mutkien kautta vasta aikuisiällä, ja josta pääosin kiinnosti maininnat Robin Williamsin sekä etenkin aina mainion Tim Curryn äänirooleista. Hieman olemattomiin ennakko-odotuksiin nähden ”FernGully” olikin varsin passeli ja kiintoisa katselukokemus – ja tyydyttävän huikeakin siinä kohtaa, kun Curryn irstaan viettelevä limanuljaskapahis pääsee laulaa svengaamaan, mikä on vähän liiankin kanssa koko elokuvan satsatuin ja kehunsa ansaitsevin kohtaus.

Noin muuten elokuvasta jää parhaiten mieleen nätiltä näyttävä animaatio sekä rooleihinsa eläytyvät näyttelijät. Koin keijujen designin epämääräisenä muuhun trooppiseen ympäristöön nähden, mutta toisaalta pidin animaation vanhempia vuosikymmeniä henkivästä hengestä, jossa esimerkiksi leffan ihmisjätkä Zak toi jostain syystä mieleen jonkun ”Paluu Tulevaisuuteen”-leffoista eksyneen sivuhahmon. ”FernGullyssa” on myös tiettyä väriä ja persoonallisuutta muutoin vähän varman päälle pelaavan meininkinsä ohessa, jolloin kombo on (ristiriitaisesti) moneen suuntaan pirskasteleva mutta kuitenkin kaikkinensa kasassa pysyvä luontoteemainen vaihtoehto Disneyn saman vuosikymmenen hittianimaatioille.

Edmond Rostandin 1800-luvun loppupuolen näytelmään perustuva ”Cyrano de Bergerac” omaa sen verran nasevan tulkinnan Gérard Depardieun tähdittämässä 90-lukuisessa ranskalaisfilmissä, että sen puoleen sen vanhempi amerikkalaisversio ei tuntunut pakolliselta katsottavalta – kiinnostuin tästä lähinnä sen takia, että satuin lukemaan uutisen, jonka mukaan juuri tämä 50-luvun versio ollaan hiljattain lisätty Yhdysvaltain kongressin kirjaston kansalliseen elokuvarekisteriin. Koska aiheena on ”Cyrano de Bergerac” + koska pääosanesittäjä José Ferrer voitti tästä parhaan miespääosan Oscarin, ”leffassa on kai oltava sitä jotain”, oletin laittaessani levyä pyörimään.

Ja sinänsä: onhan siinä, olkootkin että laatu on paikoin suttuista – tykkään alkuperäistekstin eleganttisuudesta liiaksi antaakseni moisten häiritä.

Viihdyin siis tämänkin version parissa suht hyvin, sillä valtavanenäisen miekkamiehen, taiteilijan, runoilijan, tiedemiehen, muusikon ym. yleisrenessanssinero Cyranon oodit nenänsä muhkeudesta sun muusta uhkeudesta tekivät vaikutuksen ammoin Depardieunkin hupaisan kiivaassa versiossa, jossa meuhkataan samoista. Pidin Ferreristäkin, jonka Cyrano on Pompöösi sanan kaikessa merkityksessä, ja joka lausuu jokaisen repliikkinsä sellaisella (haudan)vakavuudella, että seurauksena odottaisi taivaan putoavan niskaan. Kiitos röyhelöisen näytelmätekstin, 50-luvun ”Cyranoa” katselee mielellään, joskin ranskalaisversion nimenomainen ranskalaisuus on näytelmän tarinan huomioiden kirkkaasti amerikkalaista vastaavaa iskevämpi; ei hassumpi tosin tämäkään, joskaan ei mestariteoksenkaan väärti.

Kun läpikatsoin näkemääni Uuno Turhapuro-tarjontaa, Uunon Uuno-kulttuurista muistuttava viimeinen elokuva ”This Is My Life” menee heittämällä Uuno-elokuvien kärkeen, josta parhain on ollut tähän katselukokemukseen mennessä ”Uuno Epsanjassa”. ”My Life” tarjoaa näpsäkän (tai laiskan, miten sen nyt kukin kokee) kokoelman Uunojen parhaimpia paloja, minkä lisäksi sen vanhainkoti on hersyvän sympaattinen kaikilla edesmenneillä suomalaisilla konkarinäyttelijöillään (joista Aarre Karénin kriitikko Aatos oli muikein) – joten mikä ettei, toimii! Pidin siitä, kuinka Loirilla oli sopivasti itseironiaa Uunon hahmon kehitystä kohtaan (itselleen nauramisen taito on hyvä olla), ja kun sen päälle leffassa nähdään tutut näyttelijät hahmoineen ja sutjakkoine repliikkeineen, kokonaisuus on ihan viihtyisä. Plussaa tulee siitäkin, että elokuva pysyy 90-luvun Uunoja paremmin kasassa ja on koherentimpi, vaikka eniten pisteitä tuleekin hauskasista jutuista ja sanailuista, joiden taso on huomattavasti parempi kuin monissa aiemmissa osissa. Julkkiksista en niin välittänyt, kuten nämä eivät yleensäkään elokuvissa kiinnosta. Kaikkinensa oikein mukiinmenevä lopetus tietylle aikakaudelle ja sen pitkääkin pidemmälle elokuvasarjalle.

”Kenens kakaroita ootte?”
"Ollaanpahan vaan"

Kun en elokuvia seuratessa erityisemmin seuraa näyttelijöiden urataivalta, niin olin ”The Fatherin” tietoja silmäillessäni vähän yllättänyt siitä, että Anthony Hopkins oli saanut dementoituneen vanhuksen roolistaan uransa toisen parhaan miespääosan Oscarin (ensimmäinen napsahti ”Uhrilampaiden” kannibaali-Hannibalista), josta mietin, että ”miten niin toisen”. Mielikuvissani näyttelijä on niin mainio, että tämän kirjahylly notkuu pölyyntyneistä Oscareista joita on kahmalokaupoittain...vaikka en sinänsä ole yllättynyt siitä, ettei todellisuus vastannut tälläkään kerralla mielikuvia. On joka tapauksessa kiva, että Hopkins on saanut vanhoilla päivillään toisenkin Oscarin.

En oikein ”Isää” miettiessä välty siltäkään mielikuvalta, kuinka Oscaria on mahdollisesti ehdotettu elokuvan viimeisen kohtauksen perusteella. Koko elokuva nimittäin alustaa odotettavissa olevaa viimeistä kohtaustaan alusta lähtien rauhallisesti, hienovaraisesti sekä niin varmasti, ettei h-hetken tunnistettavuudesta pitäisi jäädä mitään epäilyksiä. Kun Hopkins on muutenkin aina uljas tunteiden riepottelemissa tragediarooleissa, ja kun loppu pohjautuu enimmäkseen tälle, musertavan loppukohtauksen itkettävyys on kaikin puolin maksimoitu = mikään ei voi mennä pieleen, se on taattu juttu. Jos loppukohtaus ei olisi saanut oloa lohduttomaksi ja silmiä vetisiksi, elokuvan varmuus ja tietynlainen odotettavuus olisivat pudottaneet arvosanasta tähden verran, mutta näillä koskettavuusansioillaan ”Isä” on varmaa nyyhkyleffaa odottavalle hyvä valinta.

Arvostan Hopkinsin näyttelytyössä jopa eniten näitä inhimillisyyttä, draamaa ja tunteita pursuavia tragediarooleja, mutta pidin brittielokuvassa siitäkin kuinka se lähestyy dementia-aihettaan. Aiheesta saisi helposti möhköfanttiakin raskaamman ja epämiellyttävän vellovan, katsojalta hyvin tietynlaista mielentilaa vaativan, mutta ”Isän” tyyli pitää teeman hienovaraisen arkisena, paremmin lähestyttävänä, kunnioittavana. Dementikko-kertoja tuo tunnelmaan inhimillisyyttä ja realistisuutta, minkä vuoksi Hopkinsin pappa on samaistuttavan tutunoloinen kaikille, jotka sattuvat tuntemaan jonkun dementia/alzheimer-potilaan. Elokuva ikään kuin pyytää olemaan näille kiltti, mikä on sanomana aina kohdallaan. (Plussaa tulee myös avajaiskappaleesta, Purcellin ”The Cold Songista”, joka istuu yllättävän hyvin kaikkiin mieleen tuleviin teemoihin!)

Kun ”Liikkuvan linnan” edellisestä katselukerrasta on kulunut melkein kymmenisen vuotta, oli korkea aika korkata se uudestaan ja tunnustella, miltä se tällä kertaa (ajan ja monien muiden Miyazakin leffojen jälkeen) tuntuu. Se oli ihan hyvä päätös, koska muistelin ettei tähän ollut helppo saada samanlaista tarttumapintaa kuin esimerkiksi ”Laputaan” tai ”Henkien kätkemään”...ja nyt toisella katsomiskerralla vakuutuin siitä. ”Liikkuva linna” on todellakin niitä elokuvia jotka jättävät etäiseksi, ja siitä syystä Miyazakin tuotannon huonommasta päästä, joten sille tämä pisteytys.

...josta korostettakoon, ettei elokuva millään muotoa ’huono’ ole, mutta koska Miyazakin yleistaso huikentelee pilvissä, niin muuhun nähtyyn verrattuna ”Liikkuvaa linnaa” voisi luonnehtia keskivertoelokuvaa rutkasti komeammaksi, vaan ei sen sykähdyttävämmäksi. Visuaalisesti itsevarma leffa luottaa siihen, että katsojat tulevat huokailemaan pitkin elokuvaa ihastuksesta ja sen puoleen filmin parasta antia on sen eteenpäin tallusteleva nimikkolinna: ja kun maisemiin yhdistää ilmiömäisen säveltäjävelho Joe Hisaishin, niin voiko audiovisuaalisesta puolesta sanoa muuta kuin sen, että se on tuttuun tapaan pelkkää priimaa? Tarinankuljetus kuitenkin ontuu pitkin matkaa ja saa elokuvan tuntumaan väsyttävältä, loputtomalta, tuuperruttavalta päiväunitripiltä, jossa heittäytyy mieluummin katselemaan maisemia kuin keskittymään pääjuoneen. Ongelmia on sen kanssa, mikä on juonessa milloin kulloinkin olennaista, ja kun niistä ei ole selvyyttä, korjaukset päälleviivataan tunnelmoinnilla, joilla elokuva ei pääse kunnolla lentoon missään kohtaa.

Näiden lisäksi, ihan teemojenkin kannalta, jotkut jutut tuntuivat ajanhukalta/koijaamiselta. Näistä esimerkiksi variksenpelättimen yllätysloppu on hieman päästä vajaa vastine sille, kuinka lässähdyttäväksi lopun voi tehdä…joka ei tässä kohtaa enää tunnu unenomaisuuden tavoittelulta, vaan enemmänkin epäonnistuneelta ihmeratkaisulta saada langat jonkinlaiseen pakettiin, jotta tekijät voisivat huokaista helpotuksesta ja päästää leffasta vihdoinkin irti. Toisaalta ”Henkien kätkemän” maailma on yhtä lailla pitkältä ja sattumanvaraiselta tuntuva uni, mutta paljon monitasoisempi, vangitsevampi ja tunteita herättävämpi kuin ”Liikkuva linna”, joka näin tällaisenaan on hieno kuvavirta idealistisen romanttisesta pastoraalista, joka ei herätä tuntemuksia oikein suuntaan jos toiseenkaan.

(Tulipa pitkä sepustus sille, miksi tämä on vähiten suosikkini Ghibli-elokuvien sarjasta)

Ollapa tynnyrissä elänyt, jotta olisi pitänyt ”Parasitesta” ehkä enemmän. Yleisesti ottaen harvasta elokuvasta tekee paremman lukuisat maasta taivaaseen-ylistykset (eipä kovinkaan montaa esimerkkiä tule mieleen)...useimmille ne tekevät vääjäämätöntä hallaa, vaikka kehut osuisivatkin kuteihinsa. ’Mainio’ palvelisi ”Parasitea” osuvammin kuin luonnehdinnat mestariteoksesta jonkalaiseksi olisi vielä matkaa...”Parasite” kun tuntuu kovasta yrittämisestä huolimatta pikkuleffalta, joka olisi voinut esittää särmikkäämminkin nokkelan loisteemansa.

Leffa maistui kuitenkin noin puoleenväliin saakka huvittavan veijarimaiselta ja erinomaisen viihdyttävältä (toi mieleen jopa Mr. Beanin "Äärimmäisen katastrofielokuvan"!), ja vaikka korealaistuotannossa pidänkin äkillisistä genrenmuutoksista (joita elokuvassa tai sarjassa voi tapahtua loputtomiin), en niistä tällä kertaa tämän leffan kohdalla oikein välittänyt. Se voi toisaalta johtua siitä, etten pidä slasheria muutenkaan kovinkaan ovelana tapana päättää aiempia juonikoukeroita, ennemminkin näistä jää aina vähän halpa maku suuhun (”ykskaks poikki ja pinoon”-maku), kun muuta tarinaa oltiin alusteltu vähän sieltä sun täältä. Näistä tuumailin, kuinka ”Parasitessa” on niin paljon materiaalia, että siitä olisi voinut saada samalla juonella oikein nasevan minisarjan – sen sijaan että kaikkea oltaisiin tungettu yhteen elokuvaan.

Noh, huhutaan että tästä on suosion myötä tulossa sarjaakin, jollainen tämä olisi alun pitäenkin voinut olla, ja jollaiseksi tämä on helpompikin kuvitella. Jos iskevät näyttelijät pysyisivät samoina, se olisi loistavaa...varsinkin monipuolisen Cho Yeo-jeongin naiivia kotirouvaa oli hauska seurata, näyttelijätär kun oli tuttu kasvo muutaman muun sarjan kautta, joissa tämä vetelee täysin päinvastaisia rooleja, kiinnostavia yhtä kaikki.

Illumination Entertainmentin vuoden 2010 animaatiohitti ”Itse Ilkimys” on hellyyttävä ja kiva leffa, jota se on edelleenkin uusintakatseluksi naamioidun muistin laaduntarkastuksen myötä. Kun ”Ilkimyksiä” on sittemmin poikinut kolmin kappalein ja ”Kätyreiden” omiakin leffoja on tällä hetkellä kaksi, niin onhan se sinänsä aavistetun harmillista, mihin vitsikkään ja puolirauhallisen ensileffan jatkot ovat sittemmin keskittyneet: taukoamattomaan kohellukseen sekä sellaiseen meluun ja melskeeseen että oksat pois. Päätä särki ”Grun tarinan” jälkeen muutaman päivän.

Tästä ei ainakaan aikuiskatsojalle jäänyt hirveämmin muistikuvia, mitä nyt niistä mainittavimmat liittyivät ”Kung Fu Pandan” ja ”Shrek 2:n” kopiotuokioihin. Häpeämättömän peffaleffan loppuhuipennus on yliampuvan huonompaa äärilaitaa, joka taisi esiintyä kaiken kukkuraksi ”Itse Ilkimys 2:ssa” jos en nyt ihan väärin muista...siitäkin jäi se olo, että jossain olen kyllä aiemminkin nähnyt tämän. Loput filmistä on armotonta kohkaamista ja kiljumista kohtauksesta toiseen. Veljet, ette tiedäkään millaisesta helvetistä puhun...minä, joka jotenkin kuitenkin yritän nähdä näissä Illuminationin leffoissa jotain myönteistä.

Tosin ”Grun tarinan” jälkeen ymmärrän TikTok-teinejä paremmin: leffakokemuksesta saa varmasti tuntuvasti hauskemman ja hintansa arvoisemman, jos siitä etsimällä etsii kohtauksia, joille hurrata ja taputtaa kraka kaulassa. Harmi kun niitä ei vaan todellisuudessa ole paria vitsiä enempää; tarvitseekohan mainitakaan, kuinka tästä jäi kaipaamaan niitä ensimmäisen ”Ilkimyksen” rauhallisempia hetkiä, joina tytöille luetaan satuja tai minioneille annetaan iltapusuja. Ottaisin niitä hetkiä tusinan yhtä ”kiljuva kanaminion selättää jättiläisgorillakrapuroiston”-hetkien tilalle!

Muun muassa ”Kummisetä”-elokuvista tutun Coppolan 90-lukuinen ”Jack” on jäänyt mieleen omalaatuisen positiivisena katselukokemuksena, joka muistutti ideansa puolesta myöhemmän ”Benjamin Buttonin uskomattoman elämän” käänteistä versiota. Tosin pidin tästä pitkäpiimäistä ”Benjaminia” enemmän, pääasiassa sen takia, että ”Jackissa” on enemmän sisältöä ja herttaisen pienimuotoinen tyyli muutenkin, olkootkin että ilman Robin Williamsin vahvaa sympaattisuutta leffa tuntuisi varmaan saletisti kehnommalta jollain muulla näyttelijällä.

Vaikka ”Jackia” katsellessa tuntui hetkittäin siltä, että imeläksi sortuva leffa haeskelee itseään ja tyyliään (se ei aina oikein tiedä, pitäisikö sen olla sydämellisen höpölöpöä kokoperheen riemukomediaa vai vakavaa draamaa), ja vaikka sillä oli myös ihan liikaa pituutta, sen pointtia oli katsellessa kuitenkin melko helppo rinnastaa perheisiin, joissa on vakavasti sairaita lapsia; lapsia, joilla ei tule koskaan olemaan niin kutsuttua normaalia elämää, ja jotka joutuvat kantamaan melkoista psyykkistä surua läpi elämänsä. Siinä mielessä Bill Cosbyn kotiopettajan ja Williamsin Jackin juttelutuokiot tuntuivat valoisan kirkkailta hetkiltä, joissa kotiopettajan lohdulliset sanat tähdenlennoista ym. koskettivat lopussa väkisinkin ja ovat jääneet täten mieleen. Pidin siitä kuinka leffa oli sanomaltaan lämmin ja jalat maassa-tyyppinen sen sijaan, että sairasta lasta olisi kasvatettu vauvasta asti olemaan toinen jalka haudassa-tyylinen ”et tule koskaan saavuttamaan elämässäsi yhtikäs mitään kun olet tuommoinen sairas”-asenteinen poloinen...minkä lisäksi Williamsin Jackin ”aikuisen” lapsellisuus viehätti baarikohtauksessa kuin ”Pikku Prinssissä” ikään.

Tulipahan katsahdettua tämäkin, jälleen uteliaisuudesta sitä kohtaan, mihin suuntaan Jim Carrey vie tällä kertaa tohtori Munamiehen hahmoa. Eggman ei aivan yllä Carreyn ikimuistoisen Arvuuttajan tasolle, joka on elokuvaroistohistorian hervottomimpia hahmoja, mutta ei Eggmaniin voi olla ihastumattakaan, kun tämä on carreymaisesti karrikoidumpi kuin animaatiohahmot ja istuu persoonaltaan murjaisevan hyvin lopun robottiin (on järkeenkäypä juttu → siis tuollaisella persoonalla!). Äänen uudistumiset ynnä muut koikkelehdinnat saavat popkorniin tukehtumisten ääreltä kiittämään tekijätiimiä siitä, että ovat antaneet Carreylle ihan reilulla kädellä vapaat kädet.

Mutta! Muukin elokuva oli tällä kertaa pelisarjaa pelaamattoman ja sitä sen kummemmin tuntemattoman katsojan mielestä rahtusen parempi kuin mitä oli sen ykkösleffa. ”Sonic 2” on edeltäjänsä tapaan edelleen hyvin yllätyksettömästi etenevä rento ja älytön turbokohellus, jossa uudet pörriäiset Tails ja Knuckles ryhdistävät leffaa tuntuvasti, enemmän kuin Sonicin naurettavan hyvännäköiset ihmisystävät. Tykkäsin pörreistä enemmän kuin jonninjoutavasta hääjuonesta, jossa toisaalta oli tuntumaa siitä, että näyttelijöille annettiin improvisointilupaa olla mitä lystäävät, ja joka sen puoleen...oli ihan katsottava ja sinänsä siitä ihmeellinen, kuinka kohtaus sai niinkin paljon ruutuaikaa kuin sai. Idris Elban äärimmäisen miehekkäällä äänellä mumiseva haudanvakava Knuckles oli nyt se asia, joka loisti leffan toisena valopilkkuna ja toimi mainiona parina torvelolle Eggmanille – hupaisa juttu, jonka kaltaisia olisi edeltäjäänkin toivonut kaikenlaisen sataan kertaan nähdyn tutunturvallisen sijaan.

Kolmekymmentälukuinen seikkailukauhupätkä ”Fu Manchun Naamio” on suhteellisen ookoo leffa ajalta, jolloin relevanttiuden kanssa ei ollut niin nokonuuka ja muutoinkin filmissä on kaikki vähän niin ja näin, tai toisinpäin, miten vaan. Odotin tältä kalkkunaa, jota sainkin maistaa muutamassa kalkkunamaisessa kohdassa, mutta kokonaisuudessaan leffassa on kuitenkin sekä kieli poskella-säätönsä että toisaalta myös ihan kunnon yritystä tarjota katsojalle mukiinmenevää seikkailuleffaa. Lavasteet ovat paikoin mainioita ja plussaa on annettava myös eläinten mukanaolosta…

...mitä nyt muuten leffaa luonnehtisi kökönpuoleiseksi, mutta tietyllä ”hyvän” tajulla viimeistellyksi. Boris Karloff tuntuu irrottelevan Fu Manchuna, joka irvistelee rainan kiistattomana kohokohtana. Tietynlainen esi-”Indiana Jones”-fiilis tuli itsellekin paikka paikoin.

Mahtavaa että ”Prinssi Ramaa” löytyy Tykistä pisteytettäväksi! Päädyin katselemaan japanilais-intialaista animea alunperin sen tuntemuksen siivittämänä, joka kaipasi eräälle illalle Erikoista, sivistävää ja ennalta-arvaamatonta elokuvaa, jollaista en ole ikinä aiemmin nähnyt...ja ”Prinssi Rama” vastasi mainiosti helppoihin vaatimuksiini. Jo filmin valmistushistoria ja tekijämaiden yhteistyö tyydyttivät alustavan uniikkiuden nälkäni (+ trailerit lentävästä apinajumalasta, tämä).

Vaikka olen joskus käynyt Intiassa, sen valtavan kollektiivinen ja muinaisiin aikoihin pohjautuva kulttuurihistoria ei avaudu kuin auttamattoman pieninä murusina, joihin osaltaan auttavat maasta kertovat sarjat ja elokuvat, jotka ikään kuin murustavat uutta murutietokerrosta vanhojen päälle. Hindujen eräitä tarustoja käsittelevä ”Prinssi Rama” oli tässä mielessä mielenkiintoiselta ja yleissivistävältä tuntuva anime, koska elän sellaisessa käsityksessä (nettimaailmaan nyt varovaisesti luottaen), että intialaiset kyllä ihan pitävät elokuvasta yleisesti ottaen, jonka taustojensa vuoksi onkin parempi olla ottamatta turhia riskejä. Koska hindulaisuus on maassa syvästi läsnä, ”Raman” pieni valotus suosituimpien henkilöidensä arvostuksen syistä antoi tavallaan uusia murusia vanhempien muistojen ylle, joten tyytyväisempi en voisi olla.

”Prinssi Rama” sisälsi paljon tarinaa ja hahmoja, eli tapahtumarikkaus ei ollut sille probleema, päinvastoin. Kertomuksissa ei ollut ennalta-arvattavuuden ongelmaa, mitä toisaalta osasi odottaa – jos sellaista tapahtuisi, niin johan sellainen olisi suurempi ihmeellisyys kuin mikään hindujumalien tekemistä ihmeistä. Leffassa oli myös koko ajan läsnä tiettyä laajuuden tunnetta, joka sai sen loppua kohden tuntumaan pitkältä ja tasapaksultakin kun hahmot eivät mitenkään vähene leffan edetessä; uusia tulee mukaan jatkuvasti, vaikka jo aiempien hahmojen nimissä, sukutaustoissa ynnä muissa motiiveissa olisi niissäkin kylliksi muistamista, puhumattakaan siitä kuinka mukaan tupsahtavien hahmojen kautta juoniinkin saattaa ilmaantua uusia mutkia. Jos en aina ymmärtänyt, miksi jonkun isän siskon veljen tädin kummin serkun pikkuveli oli valtavan olennainen, niin nautin kuitenkin hindinkielisestä kauniista ja hauskasta musiikkimaailmasta, joka oltiin jätetty intialaisten käsiin – nämä toivat rutkasti tunnelmaa muutoinkin eksoottiseen esitykseen.

Yskäistään loppuuun vielä: Yritteliäästä vaikkakin tunnollisesta kunnianhimoisuudestaan huolimatta ”Raman” ydintarina hyvyydestä ja pahuudesta sekä sankarin vaimonpelastusreissusta oli kaikesta huolimatta helposti seurattavaa sulateltavaa (kuten animen piirrosjälki), jonka puoleen animea voi kehaista avoimille mielille.

Taannoin porukalla katsottuna on annettava 60-lukuiselle ”Billy The Kid vs. Draculalle” omat kalkkunatähtensä: passelit kolme. Hyväksihän leffaa ei kehtaa kutsua, hyvä jos ”hyväksikään”. Jos elokuva kuitenkin onnistui huvittamaan väärissä kohdissa (se lepakko! Ne pyörivät silmämunat!) ja jätti myös tietynlaisen kuivakkaan kalkkunaleikkeen maun suuhun, niin ihan kelvollista kerrankatsottavaa campia ajalta, jolloin osumatarkkuus ei ollut niin nokonuukaa ja muutkin Billy-tiedot/Dracula-tiedot ovat vähän niin ja näin. Sanonta ”yritys hyvä kymmenen” kuvaa filmiä enemmän kuin tuhat sanaa.

”Oliko se Dracula niin mistä kotoisin? Jostain Euroopasta? Olisikohan ollut Saksasta, jaa joo...(...tietenkin!). Oliko se niin, että Dracula oli se joka piti valkosipulista ja auringonvalosta?...joo, taisi se olla, pistetään sekin leffaan vaan. Mistelistähän se ei tykännyt, niin no mitähän lie on jouluperinteitä vastaan. Ja olihan Billy The Kid kilttiä pilttiä?”

Disney & Pixarin italialaisista meriörkeistä kertovasta ”Lucasta” on jäänyt päällimmäiseksi tuntemukseksi kulmakarvojen kohottelu sille, kuinka huvittavahkon röyhkeästi tätä rinnastetaan Hayao Miyazakin elokuviin, joita ”Luca” muistuttaa suunnilleen yhtä paljon kuin auringossa sulanut karkkimössö jäätelöä. Jospa sillä on haettu jotain tiettyä muistettavuutta/perusteltavuutta elokuvalle, joka muuten on valitettavan unohdettava ( = mainitse mainospuheessa ”Miyazaki”, niin leffassasi on jo jotain muistettavaa...todenmukaisuus, mitä se on, nääh)? Tosin Miyazakin tyylissä tietynlainen tunnelmointi on yksi osa makumaailmaa, ei itse elokuvien päätarkoitus, kuten ”Lucassa” taas tuntuu olevan.

Tavallaan kuitenkin pidin ”Lucassa” siitä, ettei siinä ole lähdetty liikoja yrittämään. Monenlaisia juoni-aihioita siinä kyllä varovaisesti yritetään, mutta vähän niin kuin kesähelteiden sulattamilla aivoilla – ei liiaksi, vähän sinnepäin. Leffan tärkeimmäksi ominaisuudeksi nousee hidastempoisen nostalginen kesäfiilistely, johon kuuluu aurinkoa, spagettia, jäätelöä, fillarilla ajelua sekä makuuni sopivan tyhmä vastustaja, jonkalainen istuisi vaikkapa Aku Ankan taskukirjaan. Tällaisella kokonaisuudella paketti on oikein kiva ja kerran katsottava, vaan eipä oikein muuta kuin pieni välipala – vähän kuin ne taskarit keskinkertaisimmillaan. Saattaisin antaa puoli tähteä enemmän jos silmääni olisi miellyttänyt hahmojen design, mutta tällä kertaa en oikein lämmennyt niillekään.

Disney & Pixarin ”Eteenpäin” oli jokseenkin pettymys, odotin tykkääväni tästä vähän enemmän. Odotin animaation kertovan eteenpäin tallustamisesta, mutta ehkäpä vähän repäisevämmällä tavalla...ehkä assosioin haltiaveljesten housu-isää liiaksi Wallace & Gromitin maanmainioon ”Vääriin housuihin”, jonka tasolle tämä ei nyt kyllä millään noussut. Olisikin.

Se minkä koin häiritsevän koko elokuvan ajan, oli tunne siitä, kuinka lattea elokuva oikeastaan olisi jos siinä EI olisi fantasiahahmoja. Mielestäni näitä ei oltu tarpeeksi perusteltu eikä sellaisia tullut missään kohtaa: missään vaiheessa ei tullut selväksi se, minkä tähden samaa tarinaa ei olisi voinut esittää myös ihmishahmoilla? Kun mietin örkkien tilalle ihmisiä, leffa tuntui heti pliisulta. Vaan onko se parempi, jos ihmiset ovat örkkejä? Tuleeko pahasta kakusta hyvä kakku? Loppuratkaisu tuo hivenen pisteitä sillä, ettei se ollut samaa diibadaabaa kuin tämän tyyppisissä animaatioissa yleensä, mutta pelkästään veikeän näköiset fantasiaolennot eivät pelasta hukassa olevaa, jokseenkin pitkäpiimäistä tallusteluleffaa, jossa ei ole ihan niin hyvää tarinaa että se olisi kannattanut kertoa haltioilla ja kentaureilla.

Kuvittele tietäväsi, miten satu Sadusta joka lähti saunaan, menee. Katso sen jälkeen elokuvaversio, jossa Satu ei ainakaan mene saunaan tai laita laukkuaan naulaan; Satu saattaa sen sijaan räjäyttää saunan laukkuineen, tilata kebabbia, pirauttaa Kustille tai muistella suhdettaan kummin kaimaan – mutta saunaan ei mennä, piste, koska Sadun vuosikymmenten aikaiset fanit tietävät Sadun kumminkin sinne menevän. Kysymys kuuluu: ovatko tällaiset elokuvan väärtejä?

”Batman: The Long Halloween” muistuttaa alkuperäisjärkälettä ehkä noin kymmenen/viidentoista prosentin verran loppujen tuodessa ruutuun epämääräisiä kohtauksia mistä sattuu, mm. samuraijengistä ja hahmoista, joita joko alkuperäisteoksessa ei ole, tai jotka saavat muuten vaan aivan tarpeettoman paljon ruutuaikaa. Näistä väsyttävin on Jokeri, jota ei kymmenien Jokerien jälkeen enää yhtään jaksaisi, mutta joka rohmuaa kansikuvasta noin puolet sekä tarinatilastakin kokonaisen loppupuoliskon, vaikka tällä ei sinänsä kauheasti mitään tehdä ”Pitkässä Pyhäinpäivässä”...mutta posti kulkee kun Kusti polkee, saattaisi kajahtaa perustelut?

En lämmenyt nyt kyllä yhtään. ”Pitkä Pyhäinpäivä” tuo ”Tappavan Pilan” mieleen siitä, että molemmat ovat sarjakuvina hyvin elokuvallisia ja visuaalisesti mainittavan huikeita (varsinkin ensiksimainittu graafisilla varjoillaan ja persoonallisella film noirillaan), mutta joiden elokuvaversiot ovat huonolla tavalla tönkön sarjakuvamaisia - sarjakuvamaisempia kuin elokuvallisia - ja lähempää ”Archeria” kuin nautinnollista piirrostaidetta. Inhosin tässä leffassa myös puupökkelöitä lähenteleviä ääninäyttelijöitä, ”Yön ritarista” lainaavaa ylivakavaa pelottelumusiikkia (mielikuvani ”Pitkän pyhäinpäivän” musiikeista olisi lähempää tummaa tupakkajazzia ja Danny Elfmania) ja kaikkinensa mutkia röyhkeän suoriksi pistävää otetta, jossa kadotetaan tarinan kiehkurat joutavampiin simppelyyksiin. Outoa jos tällainen faneihin uppoaa – tyylikkään ja tummanpuhuvan albumin hajuton ja mauton, samanniminen vaan ei tippaakaan samanhenkinen, tekemällä tehty versio.

Kommentoin tätä lyhäriä erikseen + summaan siihen muutkin Maroon Cartoonin pätkät.

Näistä olen sitä mieltä, että paloista parhain nähdään ”Roger Rabbitin” pääelokuvassa, jossa vauva yrittää kiivetä keksien luo – Rogerin kiljuessa ja remutessa kuin syötävä. Päräyttävämpää animaatiokohtausta saa hakea, varsinkin kun elämää suuremmat yltiöhullut kohellukset tapahtuvat ihan vaan keittiön sisällä. = Siinäpä jotain, jolle antaa ansaittua kymppiä. Annan peukkua myös sille, että pätkä on hyvällä tavalla kämäinen, ja ääniefektit mahtavat (jo Rogerin ääni naurattaa).

Rogerin kolme lyhytpätkää ovat samaa sarjaa, tosin aavistuksen ”animaatiomaisempia”, koska näistä tulee esim. ”Ren & Stimpy” sekä ”Looney Tunes” vahvemmin mieleen kuin siitä ensiksi mainitusta, joka tuntui enemmän näiden "parodialta", suorastaan onnistuneen omalaatuiselta. Huvittavia nämäkin, ei siinä mitään, mutta aina tiettyä minimalismia suosivana pidin elokuvan pätkästä ennen kaikkea sen arkisuuden takia. Överi on aina helppoa jos oikein överiksi vetää, mutta vähemmän värikkäässä arkiympäristössä överi korostuu muljakkaammin.

Metsäretki eli ”Trail Mix-Up” on Rogerin lyhytpätkistä ehkä yliampuvin ja koheltavin, josta varsinkin tulee tunnetta siitä, kuinka jokainen pätkä vaikuttaa ennen kaikkea animaattoreiden keskinäiseltä revittelyltä. Jokaisesta löytyy hyviä juttuja, tässä suosikkikohtaukseni oli kohta, jossa puu kaatuu vuoren päälle (heh!).

Koska olen nähnyt elokuvaklassikko ”Roger Rabbitin” viimeksi lapsena, oli korkea aika katsoa ja arvioida leffa uudestaan...josta aluksikin, muistoista viis, on kompattava, ettei leffa juu maar ole lapsille suunnattu vaikka mukana onkin tuttuja piirroshahmoja. Kun jo päähenkilöiden huumori alkaa siitä, kuinka mrs. Jessica on täydellinen puputyttö ( = naimisissa pupun kanssa) ja juoni on kaikkine mutkineen tummasta film noirista ja hilpeästä pop-kulttuurista ammentava riemukkaan koomisenvakava pastissi, elokuva aukeni paremmin myöhemmällä iällä. Oli muuten huomattavasti herkullisempi tällä kertaa!

Leffan hakema jazz-huuruinen film noir yhdistyy edelleen näinäkin päivinä suoraselkäisen persoonallisesti piirrosmaailman absurdisuuteen, jota esim. Disneyn samaa tavoittelevasta uutukaisesta ”Chip’n Dale: Rescue Rangersista” (2022) ei voi sanoa. Edellisen ollessa jotenkin oudon itsekyyninen ja liian paljon meemeihin ym. nettimaailmaan luottava, ”Roger Rabbitin” 40-luvun mysteerimaailma on kokonaisen tuntuinen tiettyine sääntöineen. Esimerkiksi piirrokit ovat pohjimmiltaan huomionhakuisia, kaikenikäisiä ilahduttavia sekopäitä, jotka mellastavat minkä tahansa alueen sikolättikuntoon kaikilla niillä yliampuvuuden suomilla oikeuksilla jotka näille on luotu, ihmisten taas suhtautuessa näihin niin vaihtelevasti kuin mokomiin voi suhtautua. Kaikkea tätä kuitenkin pitää kasassa se sama kohtalon atmosfääri, mikä pitää sikarinlemuiset film noiritkin liikkeessä – tietynlainen viihdyttävä pimeys ja tyylitelty kohtalokas tummuus. ”Roger Rabbit” todellakin on ”pimeä” (mitä hauskimmalla tavalla), tunnelmaan sopivan härskinpuoleinen sekä nokkela, parhaimmillaan psykedeelisen animaation vitsikkyyttä pursuava tyylinäyte. Myöskään Bob Hoskinsista tai Chritopher Lloydista ei voi mitään kenkkua sanoa, molemmat kun istuvat tyyliin ja ovat mainioita rooleissaan.

Kerta kaikkiaan, leffassa ymmärretään laadukkaan överin animaatioperinteen päälle paremmin kuin osuvasti, mikä takaa viihtymisen ja nauramisen alusta loppuun asti. = Klassikkoaseman ansainnut? No totta vie, pöhkömpää ja viihdyttävämpää rainaa ei tule heti mieleen!

Norjalainen ”Tuhkapoika" on sarja, jonka ideana on rakentaa tarunhohtoista fantasiamaailmaa norjalaisten maisemien sekä vanhojen kansansatujen pohjalta, jolloin sen perusidea saa minulta, joka Norjassa olen kerran käynytkin maisemia ihailemassa ja joka saduista olen aina tykännyt, peukkua. Elokuvaa katsellessa oli mukavaa havaita, kuinka samankaltaisia Pohjoismaiden sadut ja tarinat toisinaan ovat – vähän kuten suomalaisissa saduissa esiintyy joskus neuvokas Matti-hahmo, norjalainen Tuhkapoika on tämän korvike kaikenlaisten ihmeellisten tilanteiden optimistisena (vaikkakin sähläävänä) selvittelijänä. Eräät olennot muistuttavat suomalaisten syöjättäriä ja hurjat peikot ovat niin ikään tuttuja myös, josta elokuvan nimikin tulee: ”Tuhkapoika Vuorenkuninkaan luolassa” ei voisi olla suorempi nimi kertomaan, mistähän kyseinen raina mahtaa kertoa.

En pettynyt peikkoon, se on hienon autenttinen sille synkeälle hengelle, mikä sillä pitäisikin olla kun kertomus alkaa peikon neidonryöstöstä. Kun Tuhkapoika hölmöine veljineen tunaroi mukaan, elokuva etenee viehättävän sadunomaisesti, josta tykkäsin – kuten siitäkin, että joitakin juonenkäänteitä selitellään lämpimän humoristisesti (ja samalla tarpeeksi tosissaan) satujen omituisuudella tai hahmojen pölvästimäisyydellä. Toisaalta leffan kohdeyleisö jäi ”Vuorenkuninkaan” tapauksessa välillä mietityttämään, kun toisinaan elokuvassa tuppaa olemaan lapsekasta sanailua tai kirmailua ja toisaalta, ristiriitaisesti, itse iso vuorenpeikko on kuitenkin sen verran uhkaava ja pelottava, etten tätä uskaltaisi näyttää kovinkaan pienelle lapselle.

Vaikka ”Tuhkapoikaan & Vuorenkuninkaaseen” on käytetty aikaa ja rahaa, se on maailmansa puolesta luonnosmainen ja, mikä itseä fantasiassa joskus nyppii, luonnosmaisen epälooginenkin, mikä näkyy kohtausten ristiriitaisuutena (esim. ”peikkoja ei voi olla olemassa!” sanoo Tuhkapoika, joka törmää metsässä peikkomaiseen kantoakkaan, johon hahmo reagoi kuin keheen tahansa perus-isoäitiin). Toisaalta en voinut olla tykkäämättä siitä, kuinka elokuva vaikutti siltä kuin näyttelijöiden olisi annettu vapaasti ehdottaa hahmoilleen mitä mieleen juolahtaa, josta muikeimpana esimerkkinä kuninkaan sanansaattajan rapakuntoisuus & hinkuyskä, jota tuskin on kirjoitettu tarkoituksella käsikseen, jolle esitän nauruni ja kiitokseni. Elokuva on vähän keskeneräinen mutta idean ja tunnelman puolesta hyvät pisteet saava.

Jos Tuhkapojan seikkailut Vuorenkuninkaan luolassa jättivät luonnosmaisen maun suuhun, jatko-osa ”Soria Morian linnassa” on saattanut jotkut ensimmäisen osan häröilyt tasapainoisempaan balanssiin sen suhteen, mitä leffa haluaa olla. ”Soria Moria” on mielestäni monella tapaa paljon parempi elokuva: sen hahmot ovat nyt jykevämmin omia persoonallisia itsejään (varsinkin hyväntuulinen Tuhkapoika, joka on ilahduttavasti nyt enemmän ja selvemmin se hahmo jolla ”on enemmän rohkeutta kuin aivoja”), kokonaisuus on visuaalisesti ”Taru Sormusten Herrasta”-eeppisyyteen pyrkivä, ja itse maailma nyt korostetun rennon seikkailullinen – luvassa on mm. silmiähivelevän uljaita maisemia, satujen henkeä ja kieli-poskessa-menoa, jossa ei turhia pönötetä tai oteta mitään liian vakavasti. Aina voi tarjota lintua tai jotain muuta roskaa mitä laukusta sattuu löytymään tai ihan puhumalla tunnustella, josko konflikteja voisi nyrkkejä tai juoksua fiksummin selvittää. Ja sanansaattaja on vieläkin rapakunnossa ja hinkua vinkuu kriittisissä tilanteissa.

Tässä kohtaa nostan lähinnä kulmakarvojani sille, miksi tanskalaiset ovat taas ryökäleinä (jokin sisäpiirin vitsi?), mutta olkiani kohautellen totean että leffassa on jälleen mielenkiintoisia viittauksia tuttuihin satuihin, joista esim. metsänpeitto-viittaus ja vanhaa kunnon Näkkeä muistuttava kohtaus ovat mainiot. Vanhojen ukkojen talo ei tuonut entuudestaan mitään tuttua satua mieleen, mutta se oli yksittäisistä kohtauksista suosikkini: tunnelmallinen, jekkumainen ja jopa hitusen opettavainenkin.

Kaikkinensa hiotumpi ”Soria Moria” on komea ja kaikkine norjalaisviulumusiikkeineen viileän rento underground-vaihtoehto kaikelle mainstream-fantasialle, jossa esiintyy niin kovin moneen kertaan nähty yleinen ryppyotsaisuus, synkkyys ja tarinat, joissa on pakotetun usein monimutkaiset historiat ja pohjalla usein verinen taistelu jos toinenkin. Hölmöläisveljet ja peikkotarinat tuntuvat samaan aikaan vanhalta hyvältä ja freesiltä, varsinkin kun näissä ei tavoitella liian perfektionistista jälkeä muussa kuin ulkonäössä.

”Lehmäjengi”, Disneyn piirrettyjen eräs viimeisimpiä, ei ollut uusintakatselun myötä läheskään niitä huonoimpiin nakattavia teoksia, muttei myöskään lähelläkään parhaimpia. Se on konseptinsa puolesta todelliseen keskinkertaisuuteen tähtäävä, jossa ei ole yritystäkään koettaa räjäyttää tajua kankaalle, mutta jossa ei myöskään ole liian laiskaa ”ali sieltä missä aita on matalin”-yrittämää. = Enemmän pyrkimys on ihan kivaan, jota se kyllä on lehmien (jotka ovat kivoja otuksia) ja tyylitellyn länkkärimenon (joka on ihan kivaa) kautta. Parempi tämä nyt on kuin jotkut Disneyn viimeisimmät tietokoneanimaatiohitit, totesin. Ihan kivahan tämä, totesin myös.

Itse asiassa näin aikuisiällä uudestaan katsottuna arvostin ”Lehmäjengiä” himpun enemmän kuin lapsena, jolloin se epäonnistui kolahduttamisessa. Jos elokuvassa on kolme lehmäsankaritarta, joiden pitäisi kuitenkin suhteessa ihmisiin pysytellä eläiminä, niin tarina jodlaavasta konnasta ja lehmien pelastusoperaatiosta on tähän nähden passeli – yritystä löytyy. Isoluisen viiksivallun jodlaus-biisi on onnistunut, Maggie-lehmällä on rentoon länkkäriin sopivan reteä persoonallisuus ja Jarkko Tammisen irrotteleva ääni on loistavan vereslihalle saava aina silloin, kun tämä vetää mielettömän ärsyttävää hahmoa (tässä Buck-hevonen). Lopun loputtomalta tuntuva kohellus syö muutoin suht tasaisen laadun leffasta jonkin verran sen pelkistetystä viehätyksestä, mutta kokonaisuudessaan ”Lehmäjengi” on silti jokseenkin aliarvostettu. Mukavahan se on että lehmillä on oma leffansa, makuasioita…

(Avartava uudelleenkatselu)

Kuten makuasioissa aina, niin pisteytys napsahtaa tällä kertaa seikasta joka on Disneyn ”Oliverissa & Kumppaneissa” perustavanlaatuinen; nimittäin jos elokuva käyttää löyhästikin lähdeviitteenään Charles Dickensiä, huomioni on taattu. Mielestäni ”Oliver Twistin” klassinen tarina on hyvä ja aina ajankohtainen, eikä maistu ollenkaan hullumalta vaikka päähenkilö on muutettu suloistakin suloisemmaksi kissanpennuksi – kunhan tunneydin elämän rosoista ja lämmöstä on mukana, Oliver voi puolestani olla mitä vain pallokalasta ameebaan.

Ehkä Dickens-taustastaan johtuen urbaani ”Oliver & Comp.” oli katseluelämyksenä niitä harvoja Disneyn elokuvia, joka onnistui parissa kohtaa saamaan tunteet pintaan, mm. alkukohtaus sekä leffan mieleenjäävin kohtaus, jossa Pultsi-pultsari tapaa ensi kertaa Jenni-tytön. Näistä tuli se olo, että elokuva yrittää näillä sanoa kuinka köyhyys ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin ja niistä vieläkin epätoivoisempiin...mikä on teemaltaan melkoisen synkänrealistinen Disneyn-konseptiin, joka on ollut vanhempina vuosikymmeninä kokeilevampi, mutta jonka nykyinen imago pysyttelee yleensä onnellisen pehmoisessa puhtoisenpulmusessa, jossa tosielämän realiteeteista yskähdetään korkeintaan sivulauseessa. ”Oliverissa” ei tällaisia haluta, vaan elämänroso on se, jota korostetaan ihan jo karuntyylikkäästä piirrosjäljestä alkaen. Pultsilla ja jengillä rähjäisyys räjähtää käsiin, mutta rikkaan perheen puudelilla on varaa uima-altaaseen ja takapihan ponille. Pultsin oletetusti varakkaan pomon Jyskyn voisi kuvitella pyörittävän päiväsaikaan arvostettua virkatehtävää yöajan keskittyessä hämäräbisneksiin...jolloin rahan ei luulisi olevan ongelma, mutta kun on. Samalla kun sikaripilviä tupruttava pomo kurvailee tuliterällä kaaralla, koirankeksejä popsiva Pultsi pohtii mistähän hanurista repisi kahisevaa ennen manan majoja.

Mielenkiintoisesti leffan päähenkilö Oliver ei pidä itsestään mekkalaa eikä muutenkaan ole paljoa esillä, jolloin kisu jää edustamaan nuorta ja viatonta jota maailma tahrii välillä vähän enemmän ja välillä vähän vähemmän...mikä toimii hyvin juuri näin, kun ”Oliverissa” maailma on se, joka niin ihmistä kuin kattia pyörittelee oikkujensa mukaan. Kuten pidin myöhemmän ”Notre Damen kellonsoittajan” pahiksesta Frollosta siksi, että hahmo on ennen kaikkea val. ihmistäkin ihmismäisempi, ”Oliverin” Jysky tekee vaikutuksen samasta syystä, joten Jyskylle ilman muuta hatunnostoa ja mainintaa näkemisen arvoisena antagonistina. Vähäpuheinen korsto oli kuumottava näin aikuisiälläkin, joten leffan loppupuoli on yllättävän raju mutta pelaa kunnolla eikä nössöile: ja miksi pitäisikään, jos hahmoilla ja tummanpuhuvammalla tyylillä voi irrotella kerrankin jännemmäksikin.

= Toisin sanoen hallitun tyylin ”Oliver & Kumppanit” on rautaisuudestaan huolimatta ihmeen aliarvostettu Disney-kipale, joka kiilasi uudella katselukerralla parhaimpien Disneyn-rainojen TOP-listani kärkeen. Vaatimaton ja iskevä rumankaunis on lajina viehättävämpi kuin kunnianhimoinen ja kliseinen täydellisenihana.

Mamoru Hosodan ”Summer Wars” sai hiukan katumaan sitä, että katsoin myöhemmän ajan ”Bellen” ennen tätä, koska ”Belle” muistuttaa niin paljon ”Summer Warsia”, että näistä voi puhua koko ajan samassa lauseessa. Jälkikäteen ajatellen ”Belle” antaa nyt ”Summer Warsin” jälkeen sen vaikutelman, että ohjaaja olisi halunnut työstää tiettyjä ”Summer Warsin” hahmoja kokonaan uuteen elokuvaan kuitenkaan virtuaalimaailmasta (Oz, U) ja sen tietyistä tapahtumista luopumatta, jotka ovat hyvin hyvin samantapaisia keskenään. Eli toisin sanoen ”Summer Wars” tuntuu harjoittelutyöltä ”Bellelle”, jossa nähdään ”Summer Warsin” pätkiä uusintana.

Elokuvissa on paljon samaa, mutta onneksi sen verran erojakin jottei näitä voi pitää härskisti pelkästään toistensa kopioina. Isoin ero on sosiaalisen median muutokset, jotka näkyvät kummankin elokuvan tekovuosissa: kun vuonna 2009 Facebookin ja massiivimoninpelin kaltaiset nettipaikat ovat olleet silloinen ”in”, vuonna 2021 TikTokin, Instagramin ja YouTuben tapaiset alustat ovat sittemmin nousseet suositummiksi. ”Summer Warsissa” on lähtökohdiltaan eri lähestymistapa nettisatiiriin, kun tämä avaa tekniikan kysymyksiä yhteisön ja yhteiskunnan näkökulmien kautta, ”Bellen” keskittyessä yksilön kokemukseen. ”Summer Warsissa” ongelmat kohdataan yhteisönä ja nähdään ne sen ongelmina, kun ”Bellessä” nettinäkyvyys ei kuitenkaan poista yksilön elämän ongelmia, jotka ratkaistaan enemmän yksilökeskeisesti. Samaan tapaan ”Summer Wars” kokeilee scifiä, jossa kysymys on tekniikan liiallisesta vallasta aivan kaikessa ihmisen arjessa, kun taas "Bellessä" eräs näkökulma oli se, josko se olisi terapeuttistakin.

Vaikka noin kokonaisuutena pidän ”Summer Warsia” ”Belleä” pikkuisen parempana, koska se ei ole yhtä synkkä, siinä ei ole liikaa rönsyilyjä ja teemat ovat selvästi selkeämmät, annan silti saman arvosanan. Nämä kaksi ovat samaa tutkielmaa, ”Summer Warsin” ollessa samalla tarina perinteisten perhearvojen puolesta ja ”Bellen” ollessa tarina traumasta vapautumisesta empatian ja vähittäisen avartumisen kautta. Pidin ”Summer Warsissa” enemmän siitä, että siinä oli tilaa myös höpsöttelylle ja sukutarinalle, ”Bellessä” tykkäsin taas audiovisuaalisesta puolesta, joka tekee vielä isommin ja näyttävämmin virtuaalimaailman ihmeellisyydet...mutta joka tapauksessa, yhtäläinen pointti nyt loppuun ja kumpaankin on se, että molemmat elokuvat kaipaisivat tiettyä hiomista, mutta ovat näinkin omaperäisiä, parhaimmillaan hetkisen huikeita ja ainakin kiinnostavia jos jotain.

(Uusintakatselu)

”Ötökän elämää” oli uusintakatseluna sinänsä kiinnostava kurkkaus aikaan, jolloin tietokoneanimaatiot olivat tuoreempi juttu Disney & Pixarin suositussa tarjonnassa. Leffan yleisilme ei ole niin komea mitä jotkut nykyiset vastaavat osaavat olla, mutta se on näinäkin päivinä suht pätevä ja asiansa ajava, minkä lisäksi elokuvan ponteviin musiikkeihin on nähty vaivaa, jolla korostetaan kuinka elokuvan kanssa ollaan oltu totisen totisia. Ötökkä-design toimii monen öttiäisen kohdalla, ja idea ruohonjuuritason näkymistä tuntuu olevan filmin päätarkoitus…

...josta päästäänkin sen risuosastoon. ”Ötökän elämää” tuntuu näin myöhemmin katsottuna jokseenkin vaatimattomalta mitä tulee sen juoneen, vaikka miljööt ja värikkäät hahmot koettavatkin sitä tasapainottaa. Elokuva on epämääräinen maailmansa suhteen, jolloin ötököille ei olla määritelty ulkoasuja kummempia. Esimerkiksi alkupuolen vitsi, jossa kakka on kärpäsistä aluksi maailman hienoimpia juttuja, mutta hieman myöhemmin samojen pörriäisten mielestä loukkauksista hirveimpiä → häh? Ja kun leffassa tapahtuu vastaavanlaisia kohtauksia, katsojalle ei välity tunnetta siitä että juonella tai maailmalla olisi hirveämmin väliä, kunhan ruohot näyttävät juuritasolta katsottuna kivoilta ja kertomus laahaa tuttuja latuja eteenpäin. Samalla tapaa leffan liikaa yrittävä huumori ei onnistunut naurattamaan kertaakaan ja tuntui monessakin kohtaa oudon ohiampuvalta, olkootkin että suomenkielisen version Seppo Pääkkönen on aina mukavaa kuultavaa pahiksena ja Jarmo Koski on mainio aivottomana toukkana (tietynlaisen hyväntahtoisen tomppelin äänenä) – ei se silti huvittanut jos maailman sisäinen logiikka on mitä sattuu.

Lopulta en pitänyt leffasta, vaikka muistan siitä lapsena pitäneeni. Sillä on maineensa ja historiansa, mutta näin nykystandardeilla katsottuna se ei ole muuta kuin maisemiin keskittyvä ötökkäkokeilu, joka jää armotta kakkoseksi Dreamworksin ”Antzille”, jonka maailma on rakennettu jäntevämmin ja jossa pälättää vieläpä Woody Allen.

Voihan kukkokiekuu tämän leffan kanssa! ”Pikku Kananen” on Disneyn pahamaineisimpia munauksia mitä näin äkkiseltään tulee mieleen ja eittämättä maineensa veroinen: Se on munaus, jossa yhteen omelettiin on rikottu liian monta munaa kuorineen kaikkineen, kaadettu kaikkine höskineen pannulle ja toivottu parasta vaikka osa kokkelista palaa pohjaan ja osa roiskahtelee lattialle. Kun miettii elokuvan päähenkilöä niin ”munaus” voisi olla tyylilajina pelastavan päräyttävä, etenkin jos elokuva itsessään olisikin Se Pikkukanasen varsinainen munaus...mutta toisaalta kun elokuva alkaa kolmesti ennen kun se varsinaisesti alkaa, hortoilee vähän siellä täällä, lurauttaa joihinkin väleihin vähän karaokea ja loppuu kohtaukseen, jossa tekijät itsekin nauravat koko katastrofille muistuttaen että pahemminkin voisi olla, niin tiedä sitten josko pienestä kanasesta saisi näillä aineksilla murean kalkkunan. Kalkkuna-arvoa ”Kanasella” kyllä on, ja näistä nautin varsinkin leffan päämäärättömästi säheltävällä loppupuolella, joka on sen verran karmea että silmiä saa räpsytellä kerran tai pari.

Kalkkunaelokuvana ”Pikku Kananen” on toisin sanoen passeli, ainakin kolmen tähden show. Laatuelokuvana se tienaisi yhden tähden, mutta koska pidän kalkkunoista, niin tykkäsin että miksei joksei? En tiedä kenestä oli hyvä idea lähteä käsittelemään valehtelevasta pojasta kertovaa pikkusatua pitkän kaavan kautta (jossa mm. pitää mainita päähenkilön yleissähläri-meno, äitittömyys, häpeilevän isän uskomukset siitä mikä on pojulle parasta, kaiken muuttava baseball-matsi, avaruusolentojen visiitti, maailmojen sota jne…), mutta voi pojat millainen toohottava sekamelska siitä saatiinkaan. Kulttiarvoa havaittavissa.

”Tässä, ota kaupungin avain. Auton avain? Karkki?”

Kädet alas: ”Inside Out – Mielen sopukoissa”-elokuvan sielukas hengenheimolainen ”Soul – Sielun syövereissä” on heittämällä koko Disney+-palvelun tasokkaimpia ja parhaimpia elokuvia. Yhdellä sanalla kuvattuna summaisin sen tyylikkääksi, jota tietokoneanimaatiot harvemmin sentään ovat, mutta jota laadukkaat elokuvat sitäkin useammin ovat. ”Tyylikäs” on se sana, johon sisältyy elokuvan tapa yhdistellä soul-musiikkia sielukkuuteen, puheet sieluista, sekä puheet sielukkuudesta jota olisi hyvä höystää vähän jazzilla. Koska elokuvassa on ideana käsitellä soulia sieluna & musiikkityylinä (ennen kaikkea näiden fuusiona), kevyen pohdiskeleva, enimmäkseen elämän eri sävyjä fiilistelevä ja eri sävyihin hakeutuva draamaelokuva on tyylillisesti aivan napakymppi, johon ei sopisikaan valmiit vastaukset tai nykyistä syväänluotavammat filosofiat – ei, enemmänkin elokuvan kulku on kuin jazzia; soljuvaa, virtaavaa, hetkessä elävää ja siitä ehkä oivaltavaa, riippuen siitä miten sen koet. Leffassa onkin sen puoleen pahuksen hyvä soundtrack, vaikuttavan irrotteleva pääosannäyttelijä-ääni (Jamie Foxx), hyvännäköinen miljöö, letkeä ja elokuvallinen juoni...ja sitä katsellessa oli hauskaakin vielä vaikka aineksia olisi ollut myös tylsään ”kriitikkojen suosikki”-vetoon = eli leffa on kaikkinensa erinomaisen mukaansatempaava ja kehunsa ansainnut.

Kuten ehkä mututuntuma kertoo, ”Soul” kurkottelee fuusio-ideansa takia pilvissä, mikä on mielestäni kiitettävää – suorastaan myönteisyyttä valava ominaisuus kaikkien niiden Disney/Pixarin uudempien hittien jälkeen, joista hittiainekset tuntuvat tulevan someuskottavuudesta ja siitä, että jotkin tasan määrätyt piirteet toteutuvat joka leffassa. ”Soulissa” on uskallettu kokeilla jotain muutakin, josta päällimmäisenä sen tärkein ominaisuus on sen vanha kunnon elokuvallisuus ja siitä kumpuava tunne siitä, kuinka se on aikuisille suunnattu. Mikä oli virkistävää, ihan jo päähenkilönkin puoleen, joka on tällä kertaa vain jazz-jamppa vailla prinsessan hulmuavia hiuksia tai taikavoimia eli heppu, josta voi oikeasti tykätä koko elokuvan ajan.

Pidin Terrystä myös (joka on hyvin terrymäinen)!

(Uusintakatselu)

”Riemukasta Robinsonin perhettä” ei tunneta Disneyn kulttielokuvana, vaan enemmänkin aikakautensa epämääräisenä tietokoneanimaatiokokeiluna, joka on sittemmin kadonnut myöhempiensä varjoon. Animaation laatu näyttää nykystandardeihin tottuneelle melko karulta (varsinkin alun allergiakohtaus), ja arvatahan sen saattaa ettei leffaa voi silmiähiveleväksi kehua, mutta scifi-leffassa on potentiaalia: Se on yleisesti ottaen viihdyttävä ja herttainen, sen aikamatkustustarina on pohjimmiltaan vekkuli (vitsikäskin, jolle aina peukkua), ja sen tarinassa ei periaatteessa ole kohtauksia, jotka eivät aina johonkin kumminkin liittyisi. Tosin keskiosassa häröillään perhettä esitellessä, mutta muihin uomiiinsa asetettuna leffan kohtaukset antavat joka kerralla vinkkejä seuraavaan tai avaavat jonkun aiemman kohtauksen uudella tavalla. Lopussa pidin leffaa jo aika nasevana, varsinkin kun sen jotkut juonenkäänteet olivat isomman katsojan arvattavissa reilusti etukäteen...mutta joiden oletettavuuden alta paljastuikin juoni, joka koostui niistä pienemmistä hetkistä, joita luulin randomeiksi mutta jotka olivatkin ilahduttavasti sittenkin mitä perustelluimpia. → Voi sitä tunnetta, kun luulet tietäväsi mitä elokuvassa seuraaksi tapahtuu mutta et osaa odottaa ”turhempien” kohtausten petaavan olennaisimpia!

Tiedättekö, minä tykkäsin! Vaikka elokuva ei ole mantereita mullistava, ja sen pääjuoni perheestä pelaa varman päälle, niin ”Robinsonit” istuvat mukavasti kokoperheen aikamatkustusleffan konseptiin. Huumoriini kolahti myös tekijöiden tietynlainen camp-taju, jota toteutetaan rennolla mutta samalla kunnon otteella niin, että huumori pohjautuu läskiksi lyötyyn ilman läskejä tai lyöntejä. Esimerkiksi leffan pahis Koppahattunen voitti sydämeni (nimellään) olemalla sekä sellainen pahis, jota käy sääliksi, että sellainen pahis, jonka legendaarisuus ilmenee käytännön suurenmoisen teatraalisena hölmöläisyytenä. Koppahattunen koukkunokkineen, viiksineen ja tikkujalkoineen on kliseisen sijaan ”kieli poskella”-huumorilla höystetyn Kelmimäinen kaikkine hölmöyksineen, ja hahmon mainiot ilmeet, repliikit ja koikkelehdinnat tuovat aivan liikaa mieleen sellaiseksi animoidun Jim Carreyn, joten laadusta on kyse.

Joskus Koppahattusten elämä on vaan rankkaa, eikä sille mitään voi.

Odotukset ”Raijaa ja viimeistä Sisukäärmettä” kohtaan eivät olleet kauhean korkealla, joten kun ne olivat aika lailla samat kuin olivat ensivaikutelmat trailerista, niin en pettynyt mutten ilahtunutkaan. Odotin leffan olevan mukiinmenevä ja taatun riskitön animaatioseikkailu kera uljaiden aasialaismaisemien ja -äänien, ja sellaisen sain. Audiovisuaalisesti leffaa kehtaa kehua, ja miksei viihdyttävyys myös saisi ainakin yhtä ruusua. En innostunut niin yhtään sisukäärmeiden mylittleponymaisista ruhoista (vaikka ihastelin Awkwafinan rouheaa ääntä), enkä tykännyt varasvauvasta (tähän kohtaan silmien pyörittelyä), mutta noin muuten en keksi elokuvasta sen pahempia moitteita, paitsi sen yhden ja olennaisimman: Elokuva ei saanut tunteitani lämpenemään missään kohtaan. Sen katselu tuntui samalta kuin jonkin nätin maljakon silmäily, jonka hetken päästä unohtaa, mutta josta muistaa päivän tai parin ajan sen, että ”taisi siinä jotain pikkunättiä olla”.

Annan peukkua sille, että ”Rayassa” on kuitenkin selvästi yritetty olla kunnianhimoisia ja rakentaa suuria maailmoja, joissa kaikissa voi käväistä elokuvan aikana. Yksityiskohtiin on satsattu ja maailmoihin on koetettu saada kaikkiin omat tarinansa ja tunnelmansa, jotka tuovat tiettyä maustetta muuten kovin yllätyksettömästi eteenpäin tallustelevaan leffaan. En tiedä miksi leffa assosioi mieltäni jonkin verran uusimpiin ”Star Wars”-leffoihin, mutta kokonaisuus voisi toimia ehkä paremmin siinä tai jossain videopelissä, jonkalainen tästä myöskin tuli mieleen. Sinänsä kunnioitin sitä, että tässä on ollut yritystä olla toiminallisempi ja ”vähän erilaisempi” Disney-elokuva mutta...sielukkuuden puuttuessa leffa on edelleenkin kuin se nätti kukkavaasi, jota kyllä katsoo mutta josta ei välitä himpunkaan vertaa. Mutta ihan kiva se kyllä on kerran katsottavana ja unohdettavana.

En oikein syttynyt Kolumbiaan pohjautuvasta ”Encantosta”, jonka päätin korkata yleissivistyksen vuoksi. Sinänsä ylihypetetty ja vimpan päälle laskelmoitu elokuva näyttää odotetun värikyltäiseltä ja kuulostaa siltä miltä oletetusti pitääkin, ja vaikka pidin hahmojen designin ideoista niin jälkikäteen elokuvasta jäi hyvin lattea maku – mikä ei pelkästään johdu siitä, kuinka paljon inhoamaani ”Frozenia” leffa muistuttaa hahmojen ulkoasun perusteella, tarinaltaan taikasukulaisista ja itsensä hyväksymisestä, rallatuksiltaan jne. Jäin kaipaamaan tarinan puolelta tiettyä logiikkaa sekä mielekkyyttä, joka on vähän niin ja näin. Kaikesta jäi fiilis siitä, että kunhan meno on hah-hei hauskaa hilipatihoi ihanaa, kunhan päähenkilönä on Anna...siis samaistuttava tylsäntavallinen tytteli, ja kunhan biiseistä tulee pomminvarmoja tusinahittejä jonnekin someen, niin onko muulla väliä?

Tuumailin elokuvaa seuratessani, että se olisi paljon mielenkiintoisempi jo ihan kunnon taustoituksella, mikä on kaiken karkin alta luonnosmaista ja vetelää velliä. Esim. jos tarinassa olisi enemmän kerrottu, mikä alun taikakynttilä tarkalleen ottaen on ja miksi se haluaa antaa Madrigalin perheelle muuten vaan taikasiunauksensa ja kaupan päälle vieläpä kokonaisen talon asuttavaksi (??), niin näistä olisi voinut jatkaa siihen, miksi muukin kylä ihannoi noin vaan Madrigaleja ja mitä nämä voimillaan aikuisten oikeasti tekevät. Toisekseen myöskään Bruno-enon tarinassa ja tähän suhtautumiseen alussa & lopussa ei ole mitään järkeä, eikä edes missään vaiheessa kunnon jännitettä vaikka sellaistakin valmistellaan – kuten kynttilänkin kanssa, Bruno vain ilmestyy mukaan, muuten vaan ja ihan kiva, näin nätisti hemmo vaan pakettiin ja laulua päälle, lallallei, ”me ei mainita/mainitaan Bruunoo”, ”Let It Gooo, joo”. Se siitä draamasta.

Toisin sanoen jos tarina on mitä sattuu, eikä itsekään oikein välitä hahmoistaan tai sisäisestä johdonmukaisuudestaan, niin miksi katsojan pitäisi? Leffan idea on ihan ookoo, mutta se että toiset asiat tapahtuvat puskista (Mirabelin ja Isabelin välit jossa ei ollut minkäänlaista alustusta) ja että toiset taas etenevät muuten vaan löyhästi suuntaan jos toiseenkin (talo, Bruno) saavat aikaan sen, etten pystynyt luomaan ”Encantoon” minkäänlaista tunnesidettä. Kerrankatsottava ja ihan kiva väripläjäys ja silleen, muttei kyllä minun teetäni.

Hiljattain ”Pojan ja Pedon” uusintakatselun myötä odotukseni ”Belleä” kohtaan olivat melko suuret, koska ”Poika ja Peto” on Miyazakin ”Henkien kätkemän” ohella eräs suosikkianimeistani. Siinä missä ”Pojassa ja Pedossa” on laajoja isäsuhteen pohdintoja monien rönsyilyjen kautta, samoja teemoja tulee myös ”Bellessä”, jossa vanhemmuus on tällä kertaa enemmänkin sivujuoni – toisin kuin ”Pojassa ja Pedossa”, jossa tarinan aavistuksen rönsyilevä kuljenta kuitenkin pysyy yhdessä ja monipuolisessa teemassa, ”Bellessä” teemoja on yhteen elokuvaan vähän liiankin kanssa, jolloin jälkimmäinen on enemmänkin vain rönsyilevä, hallitun rönsyilevän sijaan. Yhtäläistä elokuvissa on (valaat), vanhemmuuden ongelmien ja oman paikan löytäminen, minkä lisäksi ”Bellessä” pohditaan somea melko paljon (varsinkin sen mahdollistamaa kaksoiselämää), traumoista selviytymistä ja ties mitä...niinpä hauskinta elokuvassa oli arvailla, mitä pahaa jotkut sen ihmisistä olivat tehneet ansaitakseen avatarinsa, mutta kun jossain kohtaa huomio menee liiankin paljon tuollaiseen, niin se kertoo siitä että kiinnostus hieman hiipuu, jos elokuvasta katoaa välillä pää ja häntä, ja epäolennaisiin kohtauksiin menee kummallisen paljon aikaa (esim. kohtaus jossa melojapoika ei uskalla puhua ihastukselleen – miksi moinen???).

Päällimmäiseksi tuntemukseksi kunnianhimoisesta mutta jokseenkin sekavasta ”Bellestä” jäi se, kuinka siinä yritetään liikaa, kuinka siinä on kaikkea liikaa, ja kuinka jonkun tietyn ykkösteeman valinta olisi jouhevoittanut tarinaa sen sijaan, että nyt siinä jätetään aika paljon katsojan tulkittavaksi – riippuu sinusta, kertooko elokuva traumoista selviytymisestä, kaunottaresta ja hirviöstä, vai sittenkin siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää normaalissa elämässä kuten somessa. Mysteeri hirviön henkilöllisyydestä kantaa kuitenkin melko hyvin elokuvan loppuun asti, jonka kautta U:n välillä melko omituisesti etenevät tapahtumat napittaa lopussa ilman turhia pulinoita hirviön taustaa vasten. Some-tutkielmana elokuva on myös ihan kiinnostava, mutta sen parhaat ansiot ovat selkeän erityisesti sen kerrassaan huikeassa ulkokuoressa ja musiikeissa, jotka molemmat ovat pelkkää priimaa.

Lopulta tykkäsin tästä ja pidän synkänpuoleista ”Belleä” katsomisen arvoisena, olkootkin ettei se ole ihan niin upea kuin miltä saattaa näyttää, tai päihitä ”Poikaa ja Petoa” – hyvä leffa se kuitenkin on. Tykkäsin myös kohtauksesta ”Beauty and The Beast”, tällaiseen somesta kertovaan leffaan kuuluu asiaan että mukana on Disneyä.

Disney & Pixarin ”Turning Red” on teini-ikäisille tytöille ja näiden äideille suunnattu pöhkö ja pienimuotoinen animaatioelokuva, josta olisin mielelläni halunnut tykätä mukiinmenevää enemmänkin, koska näin naiskatsojana en kauhean paljoa muista nähneeni elokuvia, joissa puhuttaisiin kuukautisista paitsi suoraan, myös tehtäisiin niistä hyvin olennainen osa koko tarinaa. = Riskaabelia...! Ja toisaalta myös iloinen yllätys, ottaen huomioon kuinka kauan naisilla kuukautiskierto vaikuttaa elämään, joillain erittäin paljonkin...eli kun omastakin kokemuksesta tietää niihin liittyvät älyttömät tuntemukset, ilman muutahan se myötähäpeää herättävän hilpeää ja samaistuttavaa on kun päähenkilötyttö Meille ilmestyy esimerkiksi tietyssä äkkiasennossa yhtäkkiä pandanhäntää. Iso, kömpelö ja punainen kultapanda on symboliolentona muutenkin hassun sympaattinen ja kuvastaa myötätuntoisesti, että joskus se on vaan kestettävä että joinain aikoina naisista sattuu tulemaan tuollaisia pandahirviöitä.

...ja jos tuo olisi ollut leffan pääpointti, niin täältä pesisi alkupuolen viihdyttävyyden ja tuon kautta ne neljä tähteä. Mutta siinä kohtaa kun panda muuttuukin pelkäksi pandaksi (tai sitten tematiikka on aika outoa siinä mitä tulee Mein rahastukseen?) ja kun loppupuolen ratkaisut ovat mauttomalla tavalla övereitä, niin siinä kohtaa hukataan se, mitä elokuvalla haluttiinkaan sanoa. Kaverit perheen edelle? Hormonihirviönä omaksi itseksi itsensä hillitsemisen tai jonkinlaisen avun sijaan? Elokuva tosin kuvastaa kiinalaisen äidin ja tyttären välistä suhdetta koko kestonsa ajan kaikkien sen vaiheiden lävitse, mutta pandahomma ei yhdisty siihen kuin vain hetkittäin luontevasti, pandahomman muuttuessa loppuun mentäessä enemmän ja enemmän sittenkin vain perinteiseksi kiroukseksi, ikään kuin samalla pyyhkien alkupuolen tarkoitusperät ja koko idean, minkä takia leffa tuntuu lässähtävän kuin mukavasti kohonnut pannukakku loppuun mentäessä.

Toisin sanoen ”Turning Redistä” ei missään tapauksessa voi puhua mestariteoksena – parhaimmillaan se on sen sijaan hauska, menevä ja letkeä mutta kovin pienimuotoinen kokeilu siitä josko tarinaan, jossa teini-ikäiset tytöt hinkuvat kalliiseen konserttiin, kokeilisi laittaa mukaan tällä kertaa kuukautiset, oikein kunnon sellaiset.

”Joutilas luokka” on kevyen hupaileva mutta keskinkertaisempi Chaplin-pätkä, jossa Chaplin tekee kaksoisroolia Kulkurina ja rikkaana aviomiehenä, jotka molemmat kompastelevat kohti kommelluksia klassisen vaimoihmisen tähden ja vieläpä tämän nähden. Se mistä piskuisessa pidin, olin alun pahaenteisen koomiset musiikit yhdistettynä uhkaavasti lähestyvään junaan, ja jotkin leffan epäarvattavat huumoripätkät golf-radalla, minkä lisäksi myös kömpelöllä aviomiehellä oli oivallisia hetkiä (mainittu groginsekoitus). Noin muuten elokuva on wanhan ajan perusvarmaa peruskauraa, jossa ei liikoja yritetä muttei myöskään aliteta, eli semisuositeltava mykkäelokuvien ystäville.

Shakespearen tragedian elokuvasovitus kuningas Learista ja tämän kolmesta tyttärestä tarjoaa sinänsä ihan hyvät lähtökohdat laadukkaalle elokuvaelämykselle: Shakespearen ikimuistoista tekstiä arvostettujen näyttelijöiden henkäiseminä sekä television ruudulle sopivaa kuvamateriaalia, jolla teatterinäytelmän voisi periaatteessa sovittaa elokuvaksi ilman kummempia ihmettelyjä. Kun Learin hahmo on kokonaisuudessaan harvinaislaatuisen uljas kenelle tahansa ikääntyneelle näyttelijälle, ja Learia näyttelee Anthony Hopkins jolla on kokemusta kyseisestä roolista, niin teoriassa elokuva voisi olla näillä ansioilla oikein kovakin Shakespeare-versio.

Miksi siis mitäänsanomattomat kolme tähteä? Samasta syystä kun silloin joskus, jos joskus harvoin satun sivistämään itseäni jollain kulttuurisesti arvostetulla – jota on muokattu tekijätiimin tai yleisön tylsistymisen välttämiseksi vähän enemmän tai vähemmän toimivasti epäautenttisemmaksi. = No joo, mutta kai ummikko saa olettaa mielikuvissaan perinteisempääkin sillä oletusarvolla, että vuosisatoja vanhasta hittiteoksesta on ehkä lupaa odotella sellaisiakin?

Ymmärrän ettei kulttuuriväki jaksa alituiseen vuosikymmenistä toiseen esittää jotain tiettyä teosta aina perinteisellä tavalla, ja vaihtelu on suotavaakin, mutta jos elokuvassa teos on muutoin melko lailla perinteisen version tuntuinen, niin miksi keskiaikainen tarina piti väkisin mahduttaa nykyaikaan, johon Learin tarina istuu kaikin puolin kehnosti? Olisin näillä näyttelijöillä katsellut mieluusti Learia keskiaikaisemmassa miljöössä sen sijaan, että tuskastelen elokuvan loppupuolen sotaepisodin toteutuksen tönkköyttä, josta jää loppuelokuvaan asti halpa maku suuhun...mikä on sääli, kun näyttelijät pursuavat draamaa ja verevyyttä (tällä kertaa enemmän muut kuin Hopkins, joka tuntuu vetävän roolin vanhasta muistista), itse teksti on tosiaan hienoa ja synkkä tarina on mielenkiintoinen kaikkine mieleenjäävine raakuuksineen ja opetuksineen.

Netflixin ärsyttävän suuresti markkinoitu katastrofielokuva ”Don’t Look Up” ei ollut niitä elokuvia, jotka olisivat innostaneet itsensä takia – kiinnostuin elokuvasta oikestaan vain sen jälkeen, kun huomasin kuinka paljon siihen on tilattu erikielisiä dubbauksia. Ounastelin että suomea puhuva Leonardo DiCaprio voisi olla sympaattinen ilmestys, joten päädyin katsomaan elokuvan suomeksi. Jossa taso oli hyvin vaihtelevaa, joidenkin nappiäänien (Meryl Streep) vaihtuessa mitä korvia ihmetyttävimpiin (Mark Rylance), mutta jossa elokuvan vitsit olivat mielestäni hauskempia suomeksi kuultuina, ehkä tietyn soinnillisen yllätyksellisyyden myötä, joita taas englanniksi osaisikin odottaa. Yleisesti en dubbia kehuisi, mutta ajaa asiansa.

Elokuvakaan ei tehnyt vaikutusta, päinvastoin koin sen meteoriitin kokoiseksi hudiksi. Satiiri voi olla nautinnollista, mutta pieleen mennessään kökköä eikä välttämättä liiaksi oikeasta elämästä erottuvaa. "Don’t Look Upin" vitsejä ja alleviivauksia ei sinänsä erota nettifoorumien mielipidepalstojen tasosta, ja kuitenkin ihanteellisen satiirin pitäisi kyetä olemaan näiden yläpuolella, jotain oivaltavampaa ja persoonallisempaa näkökulmaa tuovaa. Ylipitkässä elokuvassa ei edetä missään kohtaan mihinkään ja jotkut sen joutavat sivuhahmot (esim. laulajatähtönen, Cate Blanchettin uutisankkuri) saavat omituisen paljon ruutuaikaa olematta samalla muuta kuin pelkkää täytettä, jolla elokuvan 145 minuuttia saadaan täyteen. Sanomia on vähän sinne sun tänne, jotta jokin osuisi johonkin, ja toki presidenttiä ja politiikkaa pitää saada vähän mollattua – kuitenkaan tarjoamatta sitä oivallusta, miten tämä eroaa perinteisen iltapäivälehden lukemisesta. Elokuvaan on haalittu tähtikavalkadia, jotka näyttelevät hahmonsa keskinkertaisesti, ja korviin sattuvan päällesliipatut diibadaaba-musiikit, joista mietityttää olenko ainoa joka näistä häiriintyy. Häiriinnyn nimittäin kyllä jos elokuvalla on varaa palkata Meryl Streeppiä mutta ei hyvää säveltäjää, joka osittain pelastaisi kokonaisuutta tunnelmoinnilla.

"Don’t Look Up" saa loppuratkaisun tunnelmista hiukan pisteitä, mutta saa kyseenalaistamaan hehkutettujen Netflix-elokuvien tasokkuutta. Kokonaisuudessaan tuntui kuin olisin katsellut epäonnistuneista meemeistä koostuvaa päivän koostetta siitä sun tästä, jonka ylle leijui tuhansia kommentteja siitä sun tästä, joista ehkä muutama osui johonkin loppujen ollessa mitä sattuu. Mutta kaipa tuttu ja turvallinen on sitä, mitä keskivertokatsojan oletetaan haluavan jopa katastrofielokuvalta?

Kun ei odota mitään, voi yllättyä suuntaan jos toiseenkin. Minulle ”Sonic the Movien” suurin houkutuslintu oli alusta alkaen vanha kunnon kuminaama Jim Carrey, johon ei tarvinnut elokuvan aikana pettyä kertaakaan ja joka tuo elokuvalle oman tähtensä, mutta noin muutenkaan ”Sonic the Movie” ei ollut ollenkaan hassumpi aivot narikkaan-valinta. Sinänsä elokuvaa häiritsi vain elokuvan ympärillä liikkuneet klikkiotsikot, joista lueskelin ennen sen julkaisua jonkin verran, ja jotka koskivat enimmäkseen sitä kuinka Sonic-fanit eivät olleet tyytyväisiä sinisen siilin alkuperäiseen ulkonäköön, jolloin Sonic muokattiin kokonaan uuteen kuosiin, jotta lukuisat fanit eivät nousisi barrikadeille. Elokuvaa katsellessa tuumailin, että Sonicin uusi naama näyttää ihan hyvältä (niin kuin näytti se vanhakin), mutta mietin samaan hengenvetoon miksi Carrey - mitä epäeggmanmäisimmän näköisin Eggman! - menee läpi ilman sen kummempia ininöitä. Logiikka? Sen johdonmukaisuus ja mielekkyys siis, kuinka fanit saavat oikeuksineen nousta elokuvantekijöiden yläpuolelle vaatimaan sitä sun tätä sen sijaan, että olisivat tyytyväisiä että ylipäänsä saavat mittavan budjetin elokuvansa? Paljonko tällainen rajoittaa elokuvantekijöiden konsepteja ja toisaalta ovatko nämä pääasiassa vain faneille velvollisia? Paljonko rahalla ja fanikulttuurilla on väliä? Saako (”epätaiteellisista”) peleistä edes yrittää tehdä taiteellisia tai persoonallisia elokuvia?

Kyselen tällaisia siksi kun Sonicin vastakohdaksi mieleeni juolahti Bob Hoskinsin tähdittämä vuoden 1993 ”Super Mario Bros”, jossa autenttisuus on toissijaista ja elokuvantekijöiden vinhat näkemykset ne ykkösjuttu. Kyseinen leffa on herkullinen camp-leffa, joka olisi huomattavasti latteampi jos siinä autenttisuutta hakemalla haettaisiin plus joitain fanien mielestä olennaisimpia juttuja – josta pohjaan kysymyksen siitä, olisiko se ollut niin kamalaa, jos Sonicista oltaisiin tehty jotain vastaavaa? Ehkä näinä päivinä olisi ollut?

Onneksi en miettinyt moisia liiaksi elokuvan aikana, kun itse elokuva on tasaisen turvallista hömppää, jossa laatuakin on mietitty tarpeeksi. Yllätyksetönhän se ilman muuta on, mutta ainakin kaikki ovat tyytyväisiä, ja vain sillä on väliä. Ainoaa yllättävyyttä on Carreyn hahmossa, jolla on vapaudet olla mitä tahansa, jolloin viihdyttävyys nousee sitä mukaan kun tutut viikset vilahtavat ruudulla, joten...otan sen elementin jota leffalta hainkin, ja olen siihen ihan tyytyväinen piittaamatta muusta.

South Parkin satunnaisseuraajana muistelisin viimeisimmän oikeasti naurattaneen hetken pilkahtaneen kaudessa 21, jossa Cartman laulaa hauskasti siitä kuinka itsemurhassa ei ole mitään hauskaa. Sitä edeltäneissä kausissa on ollut tasaisen laimeaa ja sitä seuranneissa kausissa laimeus sen kun jatkuu ja tietyllä tapaa syvenee esim. PC Principalin vakiinnuttamisen myötä, joka tuo sarjaan mukamas uutta ulottuvuutta mikä ei kumminkaan satiirina vakuuta terävyydellään. Ihan tässä tulee niitä kausia ikävä, joissa on Chef mukana…varsinkin näiden Covid-episodien aikana, jotka ovat omiaan työntämään katsojaa ulos koko sarjasta.

Kaikesta saa satiiria. Korona on siinä mielessä ihan yhtä kelvollinen satiirin kohde kuin kaikki muukin, mutta South Parkin lähestymiskulma aiheeseen koskee pitkälti Randyn runkkaamista. Mikä on (HUOH) laiskaakin laiskempi tapa haistattaa kaikille ---:t, mikä sarjassa on tuiki tavallista vaan että hauskaakin? Saattaa olla että moinen jaksaa vielä vedota joihinkuihin, mutta ei välttämättä niihin, jotka aikoinaan tykkäsivät sarjassa myös kantaaottavuudesta sen yleisen veemäisyyden lisäksi. Tuntuu että tässä covid-episodissakin voisi saada hahmojen ikääntymisen myötä paljon mielenkiintoisempiakin hetkiä kuin sitä samaa vanhaa pitkästyttävää mussutusta jos tekijöitä jaksaisi kiinnostaa, mutta sen sijaan siltä puolelta tunnutaan enemmänkin luotettavan faneihin, jotka hihkaisevat keskisormestakin, koska ”South Park”. Kait.

Bond-versioita ja agenttitarinoita on maailman elokuvatarjonta pullollaan. Ylitarjonta saa genren natisemaan liitoksistaan, venymään ja paukkumaan ennen kuin ehtii huikkaamaan ”007”. Minä (joka en Bondeja ole ”Skyfallia” lukuunottamatta katsellut) tiedän monien Bond-parodioiden perusteella, mitkä ne Bondien ym. agenttileffojen kuluneimmat vakoojakliseet ovat, ja niihin jokseenkin kyllästyneenä en ole kiinnostunut perehtymään edes alkuperäissarjaan, josta kliseillä on kiittämisensä. Koska olen niin tympääntynyt niihin, en siis odottanut Will Smithin ja Tom Hollandin tähdittämältä ”Vakoojat valepuvussa”-elokuvalta kerrassaan yhtään mitään. Varsinkaan kun trailerissa Smith muuttuu puluksi, joka on...pohjanoteerausta kyllä törkeimmillään.

...vaiko sittenkin mahdollisuus innovointiin ja erilaisille kokeiluille? Sittenkin hauska ja menevä yhden illan toimintarysäys?

Joskus joistain elokuvista näkee, kuinka tekijätiimi pääsee irrottelemaan ja leikkimään kunnolla vasta sitten, kun kukaan ei odota elokuvalta niin mitään ja suurin osa katsojista on valmiina huokaisemaan kyllästyneet pläähinsä ilmoille pelkästä otsikostakin – toisin sanoen on vapaus hullutteluun! Mielestäni vastaava esimerkki on ”Kung Fu Panda 2”, jossa on mm. Zimmerin uran komeimmat musiikit ja animaattorien ym. käsikirjoittajien kokeiluja suuremmille sfääreille – kun mitä kukaan muka odottaa sen nimiseltä leffalta? Tai ”Megamindilta”, jossa kliseisesti ja B-luokkamaisesti käynnistyvä animaatio onkin lopussa kujeileva hahmonvaihdoskokeilu? Vastaavasti ”Vakoojat valepuvussa” on tyypillisesti starttaava animaatiokohellus, jossa kuitenkin Smithin ja Hollandin näköiset hahmot saavat irti kaikenlaista vempuloissa ja toisinaan kulmakarvat kohottavissa miljöissään. Pulujuoni on löysän rimanalituksen sijaan animaation ilottelua ja parhaimmat ideat aiheesta repäisevä pätkä, joka on olennainen elokuvan muun sanoman kanssa, mm. siitä kuinka puluna olossa on hienot puolensa, ja kuinka roistotkin pohjimmiltaan rakastavat kisuhologrammeja.

→ Tykkäsin siis siitä, kuinka tässä on sopiva määrä itseironiaa ja kuivaa huumoria, mutta kuitenkin vapautta lentää korkeammallakin, esimerkiksi puluna. Pidin myös siitä, kuinka Hollandin hahmo tarjoaa vaihtoehtoa väkivallalle, mitä genren tuotoksissa ei liian usein näe. Mainio pätkä kaiken kaikkiaan, jolle voisi olla varovaisen utelias näkemään jatkoa.

(Edit 17.11.21) Kun katsahtaa näin aikuisiällä uudestaan joitain lapsuudestaan tuttuja elokuvia, huomaa joistain teoksista nauttivan enemmän nyt kuin mitä silloin pentuaikoina. ”Egyptin prinssi” ja ”Joosef – Unten kuningas” olivat katselukokemuksina ihan mukiinmeneviä lapsena, mutta kun tähän ikään mennessä on tullut enemmän nähtyä kaikenlaisia elokuvia sun muuta maailman menoa, arvostan hyviä ideoita ennen kaikkea kaikessa. Sekä Mooses- että Joosef-animaatiot ovat koko perheelle suunnattuja yleissivistäviä animaatioita, joissa annan pisteitä jo yleissivistävyydelle – varsinkin kun molemmissa elokuvissa linjana on selkeän elokuvallinen tarinankerronta, jossa pyritään (autenttisuuden sijaan) miellyttämään mahdollisimman suurta yleisöä niin, että raamatulliset kertomukset esitetään yleisluontoisen neutraalisti. Sinänsä en siis ymmärrä tämänkään leffan hihhuli-leimaa, paitsi jos sillä tarkoitetaan sellaista leimaa, joka isketään kanteen muuta siitä katsomatta. "Joosefin" 'Hihhulitaso' kun on suunnilleen samaa kuin "Ben-Hurissakin".

Mutta asiaan. ”Joosefin” kohtauksia vertaa jatkuvasti ”Egyptin Prinssin” vastaaviin kohtauksiin, mikä ei reilua sinänsä ole, mutta on toisaalta perusteltua, koska edeltäjä perustelee jatkonkin tyylin. ”Joosef” on toisin sanoen niitä elokuvia, joissa huomaa koko sen keston ajan ja jok’ikisestä kohtauksesta mihin niillä on pyritty, ja mikä kohtausten ideana on ollut, ja mitä kaikkea animaatiossa/äänityöskentelyssä oltaisiinkaan saavutettu, jos budjettia olisi ollut enemmän. Rahoituksen niukkuuden huomaa, kuten senkin, että paremman puuttessa ollaan tyydytty ratkaisuihin, joissa ei tarvita liikoja prameiluja. Se on harmi, koska esim. unikohtauksissa on mielenkiintoisia tyylittelyjä, jotka olisivat voineet olla erittäin komeita. Kuitenkin ”Joosefin” suurin ongelma on mielestäni se, ettei tähän ollut varaa palkata Hans Zimmeriä, jolla oli edeltäjässä tärkeä rooli juuri oikeanlaisen pakahduttavan tunnelman luonnissa – ”Joosefin” biisit ovat ilman häntä (ja ovat muutenkin) laimeita. Ainoastaan ”Tervetuloa orja Egyptiin”-biisissä sekä vankilaveisussa ovat tunnelmat sitä mitä pitäisikin olla...muiden kappaleiden ollessa sinänsä ihan kivoja, mutta tylsiä, pliisuja. → Tämä on ongelma elokuvassa, joka on musikaali, jossa musiikin pitäisi olla puoli nautintoa.

Toisaalta ”Joosefin” lyhyeen kestoon on saatu mahtumaan tapahtumarikas juoni, jota seuraa mielenkiinnolla alusta loppuun ja joka kantaa, ja on muun budjetin huomioiden, passeli näin. Kyllähän tästäkin olisi voitu saada hiomalla ja kestoa pidentämällä ( = budjetilla!) ”Egyptin prinssin” tasoista hienoa draamaa, varsinkin kun tarina on lopussa jännitteinen ja liikuttavaksikin menevä, mutta keskinkertaisenakin ”yritys hyvä kymmenen”-leffana ”Joosef” kehtaa kyllä seisoa omilla jaloillaan.

Charlie Kaufmanin erikoinen ”Anomalisa” lukeutuu niihin pieniin mutta suuriin elokuviin, jotka olemassaolollaan muistuttavat siitä, ettei tietyn genren tarvitse merkata tiettyjä kliseitä. Aikuisen animaation ei tarvitse aina olla yhtä kuin räävitön, tyhmä, härski ja alatyylinen, mitä ”Anomalisa” ilahduttavana vaihteluna ei ole. Kuten monet ovat kommentoineetkin, ajatuksia herättävä elokuva toimisi erittäin hyvin myös näyteltynä, jollaisena olisin tämän mielelläni myös katsellut, mutta animaatio korostaa joitain sen ytimiä muistettavammalla tavalla, jolloin on hyvä että tämä onkin animaatio, oli se sitä sitten vahingossa tai tarkoituksella. Seuraavaksi tarkempaa mielipidettä...joissa on SPOILEREITA, joten kipaisepa tässä kohtaa vaikka mainostauolla, jos et ole elokuvaa aiemmin nähnyt.

Elokuvan voi tulkita monella tavalla, ja itse tulkitsin sen niin, että se oli kuvaelma ihastumisen pahanlaatuisesta pakkomielteestä. Sen keski-ikäinen päähenkilö on ehkä vuosikymmeniä elänyt ihastuminen päämääränään jokaisessa elämänvalinnassaan, jolloin tila on pahentunut keski-iän kriisin kolkutellessa niin, että ihastumisten laantumisten myötä tilalle on tullut hitaasti mutta vääjäämättömästi krooninen masennus, joka pahentaa pakkomiellettä entisestään. Mikään ei tunnu miltään, kaikki kuulostavat samalta, ympäristö on tylsää ja arkisen rutinoitunutta. Päähenkilö tietää, että tarvitsee jotain ihastumisen arvoista päästääkseen hetkeksi ulos siitä tyhjästä, yksinäisyyden vankilasta, mutta masentuneena mikään ei tunnu miltään. Jos jokin tuntuu joskus uudelta, ennennäkemättömän huuma saa miehen taas muistamaan ihastumisen euforian, ja muistamaan että tätähän varten hän elää! ...kunnes tunteen poishiipiessä tajuaa, että ei, sitä samaa vanhaa, tuhannesti ennenkin koettua sekin oli; tyhjää, valhetta – silti niin totta, ja niin kaukana.

Koska tällaisia ihmisiä on, niin arvostan sitä, että elokuvan tekijät ovat lähteneet kokeilevalle ja ennakkoluulottomalle linjalle tutkimaan, miltä sellaisen nahoissa eläminen tuntuu. Elokuvan pienimuotoisuuteen sopii, ettei syitä lähdetä tutkimaan, se jätetään katsojan mielikuvituksen varaan, jolloin fokus on tosiaan masentuneisuuden ja tyhjyyden tunteiden omalla tavallaan säväyttävässä avaamisessa. Ihmisen omista intohimoista ammentavat, osittain itse-aiheutetut tragediat ovat hienoja ja mielenkiintoisia draamanaiheita, joita voisi käsitellä myös raskaammalla otteella, mutta ”Anomalisassa” pidin (sen yleisilmeeseenkin sopivana) siitä, että se oli synkän sijaan lakonisen elämänmakuinen ja liioittelematon, vaikka tarkemmin mietittynä sen kaikkia keskeisiä hahmoja käykin vähän sääliksi. Jopa sen päähenkilöä, vaikka tämä ei ole kovinkaan empaattinen ja on oikeastaan itsekäs, mutta joka kärsii silti, ja jolle katsoja on jonkin verran pahoillaan.

Disneyn ”Notre Damen kellonsoittajalla” on ansaittu asemansa firman loisteliaimpien animaatioiden kärkikastissa, mikä ei välttämättä korostu toivotulla tavalla sen kehnoakin kehnommassa ja turhaakin turhemmassa jatko-osassa. ”Notre Damen kellonsoittaja II” saa aivan alusta asti ihmettelemään sitä, mikä ihmeen tarkoitus tällä on? Pahoitella ensimmäisen osan synkeyttä? Kohdella Quasimodoa paremmin? Esittää että piirretyt ovat enimmäkseen lapsille, jolloin tarinalla, juonella sun muulla kokonaisuudella ei ole väliä, ikään kuin lapset eivät laatua arvostaisi? Toki rahastuskin on aina bisnestä, mutta edelleen: Jos ensimmäisen elokuvan tarkoituksena oli muistuttaa Hugon romaanin asemasta ja sen edelleen näinä päivinä vaikuttavasta vivahteikkuudesta sekä samalla myös ylistää animaation ja musiikin taiteellisia ansioita tarinankerronnassa, niin miksi hemulissa sille pitää a) ylipäätään tehdä halvan oloinen jatko-osa, jossa b) kaikki ensimmäisestä osasta olennainen on lakaistu maton alle?

Se mistä pidin ensimmäisessä osassa (ja kirjassa), kuului ensimmäisen laulun viimeisiltä säkeiltä; ”Kumpi on hirviö, kumpi on mies”. Quasimodon hahmo kietoutuu täydellisesti Frollon hahmoon, ikään kuin palveluspiru sulautuu täydellisesti noitaan – ilman noitaa sillä pirulla ei tee niin mitään. Molempien kuuluu olla sekä miehiä että hirviöitä; kurjia, pelottavia ja säälittäviä, eräänlaisia toisistaan riippuvaisia peilikuvia. Ei siis ole ihme eikä kumma, jos ”Notre Damen kellonsoittaja II:ssa” Quasimodo onkin melkoisen orpo päähahmo. Kellonsoittaja ei kerta kaikkiaan toimi edes idean tasolla pelkkänä söpönä reppanana, jota ei kuitenkaan saa enää kohdella reppanana, vaan pelkästään söpönä höpönassuna, joka ansaitsee tyttöystävän. Myöskään jatko-osan Pariisi ei tunnu paikalta, jossa olisi koskaan voinut tapahtua ensimmäisen osan kauheuksia; myöskään sen ontoissa kujissa ja tyhjissä hahmoissa ei ole elämää henkäyksenkään vertaa, mutta toki Quoasi ansaitsee sen tyttöystävän.

= Toisin sanoen ideansa ja toteutuksensa puolesta elokuva saa arvosanan PLÄÄH!

Ujosta, yläkoulunsa päättävästä Kayla-tytöstä kertova ”Vika viikko” on niitä elokuvia, joista kaikkine kliseineenkin huomaa ajattelevansa, että elleivät jotkin kliseet toisaalta pohjautuisi jollain lailla todellisuuteen, niin niille ei olisi välttämättä elokuvallista tarkoitustaan samaistumispinnan ja joidenkin arjen sattumien ymmärtämisen suhteen. Arkinen ja mukavan realistinen teinileffa ei toisin sanoen siis tarjoa mitään ihmeempiä, mutta sen ei tarvitsekaan – mielestäni se soveltuisi hyvin nuoremmalle kohdeyleisölle, koska se voi tällaisenaan tarjota näille ihan fiksun ja empaattisen näkemyksen arjen sosiaalisista ongelmista, jopa auttaa jotakuta oman omituisuutensa (ja muiden omituisuuksien) ymmärtämisessä.

Elokuvassa on lupaava aloitus, ja sen pääosannäyttelijä Elsie Fisher osaa näytellä hienosti ujoa ja sisäänpäinkääntynyttä tyttöä, joka kuitenkin kaipaa yhteyttä toisiin. Samaistuin, koska olin itsekin kouluaikoina todella ujo, ja koin Kaylan tuskastuttavat hetket itse asiassa melko vaivaannuttavina – hyvällä ja hymyilyttävällä tavalla siis, sillä tuotahan ujon todellisuus todella on; täynnä nolostuttavia ja itseironian tajua vaativia kommelluksia erilaisissa sosiologisten säännöstöjen kentässä. Eli sitä että kysyttäessä et osaa enää, töks, puhua. Ja puhut, lyhyesti, töks. Yodamaisesti ja vähän ehkä, töks. Muistelin pitkin elokuvaa, että varsinkin teini-iässä sosiaalisissa tilanteissa vaivautuminen oli toisinaan kammottavaa, koska sitä yritti Kaylan tavoin olla normaalin oloinen, vaikkei ollut toisaalta hajuakaan siitä, mitä se sellainenkin on, jotain amerikkalaista kotkotusta vai. Näin ollen pidin eritoten elokuvan alkupuolella siitä, kuinka onnistunutta sen kuvaus ujoudesta on, koska harvemmin sitä tuodaan esiin yhtä aidon tuntuisesti. Sille enimmät pisteytykseni.

Sen sijaan elokuvan loppupuolen tutut kuviot...sen sijaan, että Kaylan hahmo kehittyy äkillisen rivakasti itsevarmemmaksi ja ymmärtää arvostaa hänestä välittäviä ihmisiä, niin olisin mielelläni ottanut siihen kohtaan käsiteltäväksi vaikkapa sen, miten some sekoittaa nuoren suhteellisuudentajua itsestään, toisista ja maailmasta. Se oli kuitenkin elokuvan alussa kiinnostava piirre, ja se olisi voinut olla sitä lopussakin...sen sijaan, ettei aihetta käsitellä muuten yhtään. Kaylan ja Kaylan kaltaisten nuorten käyttäytyminen on tässä mielessä jokseenkin mietityttävää, jos some on se kanava, josta oletetaan että ’tällainen minun kuuluu olla’, ja jos sillä ikään kuin paikataan estyneisyyttä, ja jos sillä ikään kuin uskotaan olevan ihmisen luonnetta muuttava vaikutus. Sairasta vai mahdollisuuksia avaavaa?

Antiikin Roomaan sijoittuva elokuvaspektaakkeli ”Gladiaattori” on maineensa ja voittamiensa Oscarien puolesta niitä elokuvia, joista odottaa keskivertoa enemmän elokuvalistojen runsaiden kehujen takia. Konsepti on myös ennen elokuvan katsastamista näyttävän oloinen – 'idean, ohjaajan, näyttelijät ja musiikin huomioiden tietyt Oscarit taitavat tulla jo näillä kasaan', tuumailin oikein ruusuisella asenteella ennen kun tartuin kaukosäätimeen.

Ja onhan se niinkin, että ”Gladiaattori” on juu maar ihan kelpo elokuva. Keisari Commoduksesta inspiroitunut gladiaattorikertomus on sävyineen paikoin Hollywoodin vanhan ajan antiikkiteosten (”Kleopatran”, ”Ben Hurin”) eräänlainen modernimpi versio, jopa hivenen shakespearemainen, jonka draaman runolliset vivahteet saavat jyrkkää (kukaties liiankin rajua) konstrastia areenan raaoista verilöylyistä. Zimmerin kaunis ”Now We Are Free” kannattelee eräänä teemana läpi elokuvan, ja on nimenomaan elämää suuremman elokuvallinen loppuratkaisun kohdilla, joka ikään kuin kaikkine tunteenpurkauksineen ja affekteineen alleviivaa sitä, että kaikki tässä oli...elämystä.

Kaikkiko? No ei kaikki. Russell Crowe ei ollut elämyksellinen. Yleensä pidän häntä suht tasokkaana näyttelijänä, mutta tällä kertaa roolivalinta tökki pitkin matkaa kuin kivi sandaalissa. Maximuksella on tietty tarinankaari, mutta se miten hahmo esitetään, on välillä ristiriidassa sen kanssa, kuinka tämä toimii. Jotkut virnuilut ja haudanvakavat murahdukset – huomioiden siis hahmon taustatarinan – tuntuivat pölkkymäisiltä, jopa sellaisilta ettei niissä ollut välillä oikein järkeä. Sen lisäksi Crowen roolityö on ykstotinen. Maneerinsa suotakoon kaikille, mutta joskus tarinan ja idean kannalta voisi tulla uljaampaa jälkeä jollain muulla näyttelijällä. Toisaalta jos päähenkilön matka ei koskettanut edes lopussa näistä syistä, niin sen sijaan kiinnitin huomiota siihen, että muut näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia, persoonallisiakin. Esimerkiksi Joaquin Phoenixin mielipuolinen Commodus oli jotain, joka jäi elokuvasta sen sykähdyttävimpänä piirteenä mieleen – onnistuneen vastenmielisenä ja teatraalisena.