Katmand0r
Käyttäjä, 19 fania
Parhaat
11
Huuliharppukostaja (1968)
Huuliharppukostajassa jokainen kohtaus on paitsi uskomattoman tyylikäs, myös täynnä tunnelatausta. Vaikka tarina ei yhteiskunnallisuudessaan ole ehkä ihan GBUn tasoa, niin taiteellisilta ansioiltaan ollaan koko ajan koko dollaritrilogian yläpuolella. Hahmojen valtasuhteita tässäkin avataan lännentarinoiden arkkityyppien kustannuksella. Huuliharppukostaja on oopperamainen ja jylhä ja hahmot ovat huikeita. Vain ensimmäisen vartin esiintyvä rosvokolmikko on lyhyestä ajasta huolimatta elokuvahistorian legendaarisimpia. Jos tälle Mestariteokselle huomaa antavansa jotain muuta kuin viisi tähteä, suosittelen tarkistamaan lääkityksen!
14
Reservoir Dogs (1992)
Toistaiseksi ainoa Tarantino-leffa, joka on toiminut tokalla katselulla ekaa paremmin. Miljöön ollessa minimalistinen korostuu Tarantinon tarinankerronnan taito. Takaumia on käytetty ihan hävyttömän hyvin tiputtamaan pikku hiljaa palasia pieleen menneestä koruryöstöstä samalla kun preesensissä sama tapahtuu toiseen suuntaan.
17
The Shining - Hohto (1980)
En lähtökohtaisesti pidä kauhusta genrenä, joten kauhuleffojen on oltava erityisen hyviä voittaakseen suosioni. Sen Hohto tottavie tekee. Tyylilajien tehokeinojen ilmiömäinen ja nerokas käyttö on johtanut piinaavaan tunnelmaan, jossa yhdistyvät psykologinen jännite ja kauhulle tyypilliset säikyttelyt. Samaan aikaan Kubrick kuitenkin kääntää kaiken päälaelleen, kun kauhua luodaankiin pimeän ja ahtaan sijasta avaralla ja värikkäällä. Myös todellisella ja epätodellisella sekä katsojan tiedoilla kikkailu tuo oman kieron lisävireensä. Tyypillisiä kauhuelementtejä on käytetty nerokkaasti hyväksi, esimerkiksi musiikkia on hyödynnetty loistavasti. Näyttelijävalinnat ovat menneet aivan nappiin jopa siinä määriin, että on vaikea päättää onko pelottavin hahmo psykopaatti Jack Nicholson, luiseva ja isosilmäinen Shelley Duvall vai pelokas ja avuton Danny Lloyd. Tähän lisätään vielä sivuhenkilöt, joista on mainittava etenkin hyytävä baarimikko.
20
Magnolia (1999)
Magnolia on kaikin tavoin upea kuvaus henkilöhahmojensa henkisestä (ja joissain tapauksessa myös kirjaimellisesta) oksennuksesta. Hahmokaarti on laaja, ja näyttelijät tekevät käytännössä määränsä verran loistosuorituksia, Tom Cruise mukaanlukien. Elokuva ei surullisista kohtaloistaan ja melankolisesta tunnelmastaan huolimatta ole surkutteleva, vaan ennemminkin filosofinen ja jopa terapeuttinen. Elokuva ei myöskään sorru pituuteensa, päinvastoin se ennemminkin vaatii saada selvittää rauhassa kaikki tarinat loppuun asti.
21
Mies joka ei ollut siellä (2001)
Visuaalisesti paras Coenien leffa. Kun juoni ei hirveästi eroa esim. Blood Simplestä, Miller's Crossingista ja Fargosta, tulee väistämättä kiinnitettyä enemmän huomiota detaljeihin ja nyansseihin. Esimerkiksi alati piehtaroivat savukiehkurat, yössä elävät varjot ja muutenkin täydellinen valaistuksen hallinta takaavat erittäin tyylikkään tribuutin film noirille.Leffan nimi on muuten ihan täydellinen. Melkein joka kohtaus huokuu jollain tavalla nimen kautta Coenien tyypillistä hirtehishuumoria.
23
Monsterit Oy (2001)
Sen verran vähän on Monsterit OY:tä tullut aikanaan katsottua, että kun nyt monen vuoden tauon jälkeen sen uudelleen katsoi, ei muistanut läheskään kaikkea. Muutenkin tuntuu siltä, että pidin leffasta enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin.Toy Storyn tapaan Monsterit OY:ssä juoni ei ole kovin kummoinen, vaan erilaiset irtovitsit ovat elokuvan suola. Monsterit OY tosin tekee tämän edellistä paremmin. Veikeät monsterit, hulvaton lapsihysteria ja kertakaikkisen huikea oviseikkailu/ sekoilu elokuvan lopussa jaksavat riemastuttaa vielä pitkään.
25
Ilmestyskirja. Nyt (1979)
Sota on huumeista tuhoisin. Tähän huumeeseen on jäänyt koukkuun niin Sheenin hahmo Willard kuin Brandon Kurtzkin. Jo elokuvan komea avauskohtaus tyylittelee Doorsin tahtiin sodan psykedeliaa. Jokaisessa sotaleffassa raikaava armeijamusiikki (E: March of the Valkyries) puolestaan toimii ikään kuin vertauskuvana sotahuumeen toleranssille; sotakohtaukset alkavat olla jo niin tuttua kauraa, ettei niiden hirveyteen välttämättä enää edes reagoi. Kurtz on lopulta sotahuumeen hirvittävin ruumiillistuma.Toinen mielenkiintoinen seikka elokuvassa on naiset. Leffan naisilla on tasan kaksi funktiota: toimia apuvälineenä miehille unohtamaan sodan kauhut ja toimia statisteina maskuliisen myllerryksen keskellä. Silti heidän katseensa puhuvat: sota koskettaa heitäkin.Nostaisin esiin myös elokuvan visuaalisen ilmeen. Pääasiassa punertava tai tummanpuhuva värimaailma on visuaalisestikin varsin tyylikäs. Jokaisella "episodilla" on omat visuaaliset tunnusmerkkinsä, ja pitkän keston ja episodimaisen rytmin ansiosta tarina lipuu hypnoottisesti ahdistavaa loppuhuipennustaan kohti.
29
Kummisetä osa II (1974)
Kakkososa muistuttaa välillä niin paljon Citizen Kanea, että välissä jopa tuli pohdittua, ottiko Coppola käsiteltäväkseen jo liian kalutun aiheen. Ekassa osassa Vito ja Mike Corleonesta on kasvatettu niin massiiviset persoonat, että joutuminen edes Kanen kaltaisen klassikkohahmon varjon alle jääminen on sula mahdottomuus. Lisäksi Mike Corleonen motiivit ovat monimutkaisemmat kuin Kanella; hänen harteillaan on suuren imperiumin omistajan roolin lisäksi myös Viton manttelinperijän rooli. Miken yrittäessä toimia itsenäisesti, samalla kuitenkin isänsä seuraajana, syntyy ristiriitaisten motiivien, odotusten ja tavoitteiden seurauksena kupla, jota hän ei kykene hallitsemaan, vaan joka vääjäämättä räjähtää ennen pitkää. Itse elokuva ei tähän sorru, vaikka se paisuukin lopussa jo aivan huikeisiin mittoihin.
30
Veteen piirretty viiva (1998)
Neljästä tähän asti näkemästäni Malickin rainasta (aiemmat Badlands, New World ja Tree of Life) tämä oli toistaiseksi helpoin katsoa. Tällä tarkoitan sitä, että parhaimmillaan katsominen oli tajunnanvirtamaista elokuvan tapahtumiin eläytymistä, jossa Malickin viesti virtasi sisään ilman ylimääräistä ajatustoimintaa. Kenties olen jo alkanut päästä sisälle ohjaajaneron haastavaan ja omaperäiseen tyyliin, kenties Veteen piirretty viiva vain oli tematiikaltaan yksiselitteisin. Yhtä kaikki kyseessä oli huikea kuvaus sodan muuttamista ihmisistä.Omaa katseluani leimasi juuri mainitsemani flow. Elokuva oli minulle ennen kaikkea eläytymistä sotilaiden matkaan, joka vain tapahtui tv-ruudulla ja kesti vajaat 3 tuntia. Sota oli aidosti kauheaa, kohtalot riipaisivat ja silti kaiken aikaa taustalla paistaa tietty kauneus, ei vähiten järjettömän hienon kameratyön ja visuaalisen sisällön ansiosta.Ohjauksen nerokkuutta korostavat muutamat herkulliset yksityiskohdat. Elokuvan ainoa varsinainen naishahmo, yhtä monologia lukuun ottamatta täysin vuorosanattomaksi jäävä Miranda Otton tulkitsema sotamies Bellin vaimo, korostaa takaumien kautta sitä, mikä sodassa loistaa poissaolollaan. Ainoa kerta, kun Amerikka tai Yhdysvallat mainitaan nimeltä, tapahtuu lopussa, japanilaisten toimesta. Erään merkittävän hahmon kuolema on kuvattu todella nerokkaalla visuaalisella kikalla, kahden nopean leikkauksen säestämänä, korostaen kuoleman yhtäkkisyyttä.
34
Kauas pilvet karkaavat (1996)
Jos ulkomaiselle pitäisi selittää, mitä tarkoittaa suomalaisuus, Kauas pilvet karkaavat voisi tarjota aika laajamittaisen vastauksen. Sen verran kattavasti se nimittäin läpileikkaa suomalaista yhteiskuntaa, mentaliteettia ja arvoja.Vaikka suurin osa elokuvasta kuvaa köyhyydessä elämistä, kokonaisuutena viesti on selvästi se, että taloudellisesti luokattuneessa (suomalaisessa) yhteiskunnassa köyhyyden ja keskiluokkaisuuden kuilu ei ole mitenkään ylittämätön, jos vaan on yritystä ja sosiaalisia verkostoja.Mentaliteettia kuvaavat etenkin aviopari Korhosten tavat suhtautua työttömyyteen. Ilona eli Kati Outinen nöyrtyy ja suostuu jopa tiskariksi hovimestarin koulutuksesta huolimatta. Aviomies Lauri eli Väänänen sen sijaan on ylpeä eikä suostu ottamaan edes työttömyyskorvauksia. Myös musiikki, hahmojen elekieli ja dialogi ilmentävät suomalaisuudlle tyypillistä melankoliaa.Arvoista KPK käsittelee sellaisia, kuin ahkeruus, rehellisyys, virkavallan kunnioitus, uskollisuus, alkoholin latraaminen ja solidaarisuus. Näistä viimeinen on elokuvan kontekstissa se keskeisin.
35
Dogville (2003)
Mitä enemmän miettii, kuinka monessa kohtaa von Trier olisi voinut mennä pieleen, sitä käsittämättömämmältä tuntuu, ettei niin käy kertaakaan. Päinvastoin - viimeistä yksityiskohtaa myöten kaikki istuu täydellisesti tunnelmaan. En millään tavoin edes allekirjoita elokuvan ajatusta ehdottoman anteeksiannon turhamaisuudesta ja siitä huolimatta voin todeta Dogvillen olleen hienoimpia ja samalla rajuimpia elokuvakokemuksiani.
40
Kotkat kuuntelevat (1968)
Sen minkä tämä elokuva häviää jännityksessä ja tiiviissä tunnelmassa, voittaa se huikeilla maisemillaan, loistonäyttelijöillään, mahtavilla juonenkäänteillään, räjähdyksillään sekä tietysti sympaattisella Gestapo-agentillaan majuri von Habenilla.
42
Piukat paikat (1959)
Loistavien näyttelijöiden ja nerokkaan käsikirjoituksen lisäksi nostaisin Piukkojen paikkojen mahtavuuden syyksi myös luovan tilan- ja paikankäytön. Hotellihuoneiden ikkunoiden käyttö, klassiset takaa-ajot huoneiden muodostamassa sokkelossa, ahtaat penkat junassa, you name it...
44
Peili (1975)
Ehkä syynä olivat YouTuben hieman puutteellinen ja hankalaa kieltä sisältävä enkkuteksti ja toisaalta nykivä kuva, mutta en tajunnut Peilistä yhtään mitään! En edes uskaltanut antaa arvosanaa kuin vasta nyt, viikko katsomisen jälkeen.Siitä huolimatta Peili onnistui vaikuttamaan. Visuaalisesti kaunis elokuva vain jää kummittelemaan mielen syövereihin. Yksittäisenä kuvana jäi mieleen kohta, jossa mökki paloi. Toisen mökin terassin räystäältä tippuu vettä alaspäin, palavan mökin lieskat kohoavat ylöspäin. Nerokasta.
48
Oldboy (2003)
Ahdistava. Ehkä ahdistavin leffa jonka olen koskaan nähnyt. Ja kaikessa ahdistavuudessaan äärimmäisen koskettava. Omaperäisen ohjauksen lisäksi Oldboyn kantava voima on pääosan esittäjä Choi Min-sik.
50
Rififi (1955)
Rififin hienous on siinä, miten uskomattoman saumattomalla tavalla se onnistuu kuvaamaan rosvoja samaan aikaan realistisesti että romantisoiden. Leffan lähes ylivertainen jännitys ei perustu ainoastaan vaikeisiin ja haastaviin tilanteisiin, vaan ennen kaikkea sympaattisen herrasmiesrosvonelikon inhimillisyyteen: pelkillä hikikarpaloilla saa sydämen pamppailemaan. Keskeisessä ryöstökohtauksessa myös hiljaisuutta on tehokeinona hyödynnetty lähes täydellisesti.
52
Seitsemäs sinetti (1957)
Visuaalisesti ja sisällöllisesti kaunis elokuva. Koska Seitsemäs sinetti oli ensimmäinen näkemäni Bergman-elokuva, tulivat huumorilliset elementit täysin puskista. Muuten hyvinkin sen kaltainen elokuva, mitä klassikko-ohjaajan voisi olettaakin tekevän. Historian opiskelijana olin tyytyväinen elokuvan historiallisesta tarkkuudesta.Täysiä pisteitä en kuitenkaan vielä anna, tosin uskon että tulevilla katseluilla (joita taatusti on luvassa) tällä elokuvalla on vielä paljon uutta tarjottavaa ja potentiaalia nostaa sijoitustaan listoillani.
53
Ihmeperhe (2004)
Ihmeperhe ei ole vain pinnallinen toimintamättö, vaan taitavasti rakennettujen ja syvennettyjen henkilöiden ansiosta se vakuuttaa myös draamapuolella.
54
Kaupungin valot (1931)
Hauska, hellyyttävä ja kaunis elokuva. Satiiria yläluokkaa ja eliittiä kohtaan on jälleen runsain mitoin. Nyrkkeilykohtaus on loistava!Mielestäni Kaupungin valot kertoo ennen kaikkea rikkauden suhteellisuudesta ja syvyydestä. Sokea tyttö on voimakas metafora sille, miten usein ei osata ymmärtää tai nähdä sitä todellista ja tärkeintä rikkautta.
55
Blood Simple (1984)
Coenin veljekset kasarityyliin! Blood Simple on tiukka rikosleffa, joka säilyttää huiman intensiteettinsä loppuun asti. Rakastin sitä, miten hienosti valaistuksella korostettiin hahmojen yksinäisyyttä. Varsinkin leffan loppupuolella löytyi paljon viittauksia Hitchcockin jännäreihin, eikä tämä leffa oikeastaan edes häviä niille.
58
Tulitikkutehtaan tyttö (1990)
Yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Coenin veljesten filmeihin, kuten tavisten ryhtyminen murhaajiksi, sysimusta huumori ja toimiva musiikin käyttö. Outisen muuttuminen sisältä rikkinäisestä ja heikosta tytöstä tulitikkutehtaan koneiston eleettömyydellä toimivaksi tappajaksi on huikea.
68
Watchmen (2009)
Resepti loistavaan sarjakuvafilmatisointiin: loistava kässäri, tyylikkäät ja paikoin myös oivaltavat visuaaliset elementit, taitava ja tehokas takaumien käyttö, pintaa syvemmälle menevät henkilöhahmot, valtavan monipuolinen yhteiskunnallinen pohdinta. Kirsikkana kakun päällä on vielä se, että tapahtumapaikka on vaihtoehtoisessa historiassa. Itse en nähnyt Watchmenia niinkään supersankariparodiana, kuin ennemminkin satiirina, jossa supersankariuden konseptia verrataan kylmän sodan kauhun tasapainoon.
74
Iho jossa elän (2011)
Teeman elokuvafestarit ovat ainakin meikäläiselle todella tervetullut juttu, sillä siinä pääsee vihdoinkin tutustumaan moniin mielenkiintoisiin elokuviin ja ohjaajiin, joihin ei muuten ole vielä tullut aikaiseksi tutustua. Almodovar on ehdottomasti yksi näistä ohjaajista.Iho, jossa elän oli lopulta ehkä juuri sellainen, minkälaiseksi Almodovarin käsitin, vaikka kovin erityistä käsitystä minulla ei ollutkaan. Päälimmäisenä jäi mieleen visuaalisten, juonellisten ja myös syvällisempien elementtien estoton yhdistely. Monella tapaa tulee mieleen myös Tarantino, onhan tässäkin elokuvassa kikkailua kronologian kanssa, tyylilajien sillisalaattia sekä pastissin elementtejä.Elokuva tarjoaa kuitenkin myös syvällisempää sisältöä. Jos purkaisin kaikki, tai edes osan, niistä ajatuksista, joita elokuva herätti, loppuisi tila kesken. Siksi tyydyn tiivistämään ja toteamaan, että kyseessä on erittäin monipuolinen, viihdyttävä muttei välttämättä helppo elokuva, joka herätti tunteita. Viimeinen kohtaus on kenties mustinta mahdollista huumoria. Kirjoitushetken karkea tähtiarvio:
75
Shame (2011)
Steve McQueen ei yritä esittää ratkaisuja elokuvissaan. Shame on vain kuvaus seksiaddiktin yrityksestä päästä eroon riippuvuudestaan. Se on äärimmäisen lohduton, seksikohtauksetkin sykkivät hyvänolon sijasta ahdinkoa ja alistumista.Shame on McQueenin inhorealistisista elokuvista paras. Syynä on etenkin Michael Fassbenderin huikea heittäytyminen sekä millintarkka, upea ja melankolinen kuvaus. Luonnollisesti kaikki detaljit, kuten urbaanit värisävyt tai lohduton musiikki, ovat kohdillaan.
76
Terraferma (2011)
Tulin alunperin katsoneeksi Terraferman luullessani sitä aivan toiseksi elokuvaksi. Onni onnettomuudessa, se osoittautuikin varsin erinomaiseksi elokuvaksi. Alla vähän omaa analyysia.Terrafermaa voisi kenties kuvailla neoneorealismiksi ripauksella postmodernia. Ei varmaankaan ole kovin kaukaa haettua löytää yhtymäkohtia Polkupyörävarkaaseen, italaisen neorealismin klassikkoon. Etenkin kameratyöskentely on Terrafermassa samalla tavoin hillittyä ja viipyilevää kuin Polkupyörävarkaassa, joskin dynaamisempaa ja liikkuvampaa.Elokuvan päähenkilö on Filippo Pucillon näyttelemä Filippo, joka ilmentää erinomaisesti alkukantaista saaristolaismentaliteettia. Elokuva kertoo etenkin Filippon näkökulmasta erään italialaisen saaren tapahtumia, kun tämämn isoisä päättää pelastaa veneeseensä laittomia maahanmuuttajia.Elokuvan keskeisimpänä teemana on laittomat maahanmuuttajat, mutta Terraferma ei sorru mässäilemään kurjuudella. Sen sijaan aihetta lähestytään niin Filippon kuin koko saaren näkökulmasta. Näkisinkin tarinan kulkevan kolmella tasolla: laajin, yhteiskunnallinen taso kuvaa laitonta maahanmuuttoa, paikallisempi taso kuvaa saaren paikallisväestön reaktiota maahanmuuttajiin sekä ennen kaikkea epäoikeudenmukaisesti kohdellun Filippon isoisään, sekä Filippoa kuvaava henkiköhtainen taso, jossa on lisämausteena eräänlainen kolmiodraama Filippon leskiäidin ja turistitytön välillä.
78
Sumujen laituri (1938)
Ranskalainen ja mustavalko on yhdistelmä, joka tuntuu toimivan aina. Sumujen laituri ei tee poikkeusta.
79
Inside Llewyn Davis (2013)
Olinko ainoa, joka ihmetteli miksi Inside Llewyn Davis sai Cannesin Grand Prix'n muttei paria tekniikkakategoriaa enempää Oscar-ehdokkuuksia? Käytyäni tarkastamassa kyseisen elokuvan itse teatterissa, selviää syykin: se on täydellinen negaatio Rockyn ja Walk the Linen kaltaisille Oscar-rohmuille. Kultainen 60-luku ja countryn kultakausi onkin tällä kertaa harmaata, ankeaa ja loskaista, muusikon ura ei lyö leiville, eikä amerikkalainen unelma muutenkaan näyttäydy kovin hyvässä valossa.Coenin veljeksille epätyypillisen melankolian alta paljastuu hieman tavallista työläämmin heille tyypillistä pessimismiä ja mustaa huumoria. Elokuvan parhaita vitsejä on nerokas lopetus, jonka kieroutuneisuus aukesi allekirjoittaneellekin vasta reilusti katsomisen jälkeen.
