JohnRambo

JohnRambo

Käyttäjä, 35 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (1433)

30.01.2019 klo 13:07

Jennifer's Body

Megan Foxin ulkonäöllä markkinoitu teos omaa kaikki 2000-luvun esteettiset ja asenteelliset heikkoudet. Jotenkin perverssillä tavalla juuri siksi tämä on lähes nautittava kalkkuna.

(Netflix)

rating 40,000

30.01.2019 klo 12:51

The Slumber Party Massacre

Nimensä ja kuvastonsa puolesta ehkä geneerisintä kasarisläsheriä mitä löytyy. Tietty pilke tekijöiden silmäkulmassa kuitenkin auttaa nauttimaan tekeleestä ihan eri tavalla. Genren kliseillä pelleillään mutta ihan parodiaksi touhu ei mene. Ei maailmaa mullistava, mutta hauska ja harmiton kasaripätkä

(Youtube)

rating 70,000

30.01.2019 klo 12:47

Syntynyt 4. heinäkuuta

Epätasainen leffa mutta silti ihan katsomisen arvoinen. Jotkut ohjaukselliset ratkaisut ja tunnelmanvaihdokset lähinnä hämmensivät enkä tiennyt oliko Cruise paras näyttelijävalinta pääosaan. Tarina kuitenkin toimii. Tietyllä tapaa tätä voi pitää "viimeisenä" Vietnam-sotaleffana.

(Kirjaston Blu-Ray)

rating 60,000

27.01.2019 klo 19:01

Teloittaja

Kolmas tai neljäs katselukerta kyllä nyt ampaisi tän leffan tähdet melkein täysin pisteisiin. Vaikka elokuvassa on omat virheensä, niin tämän sleazyssa maailmassa on jotain mikä kerta toisensa jälkeen kutsuu katsomaan uudestaan. Upea elokuva.

(DVD)

(rewatch)

rating 90,000

21.01.2019 klo 19:44

Platoon - nuoret sotilaat

Platoon poikkesi tunnelmaltaan ja sanomaltaan paljon monista aiemmista Vietnam-kuvauksista. Oliver Stonen veteraanin syvällä rintaäänellä kerrottu näkemys tapahtumista on karhea ja realistinen. Platoon ei ole juonellisesti erityisen eheä elokuva, vaan sen pääpaino on hahmoissa, tunnelmassa ja kauheissa tapahtumissa, joita leffassa koetaan. Se ei ole niin "päin naamaa" poliittinen statementti mitä Stonen julkisuuskuvasta voisi päätellä, vaikka se hienosti sivuaakin sotilaiden ristiriitaisia tuntemuksia ja Vietnamin sodan ajankuvaa.

Puhun elokuvasta lisää tulevassa Killing Me Softly-ohjelmassa.

(DVD)

(rewatch)

rating 70,000

26.12.2018 klo 00:27

Mies Hervannasta

Vaikka Trash Videossin kokopitkistä Nato Kommando on vielä toistaiseksi suosikkini niin on helppo ymmärtää miksi Mies Hervannasta on useimpien porukan jäsenien lemppari. Simppeli juoni kokoaa toimintaelokuvan kliseet kasaan mutta osaa myös herkutella niillä sekä pilailla niiden kustannuksella. Western- ja scifivaikutteet piristävät tuotosta entisestään. Pienestä budjetista, amatöörityöstä ja teknisistä rajoitteista huolimatta Mies Hervannasta on inspiroiva hyvän mielen elokuva, jonka asennetta ei voi olla rakastamatta.

(Youtube)

rating 70,000

25.12.2018 klo 12:53

Halloween III - pahuuden yö

Kommentteja olisi tietysti fiksumpaa muokata kuin tehdä uutta, mutta kerta kiellon päälle vielä tämän leffan kohdalla suotakoon. Ensimmäinen katselu sai arvosanan 2,5, toinen 3,5 ja kolmas ja viimeisin 4 tähteä. Tästä nousevasta käyrästä voisi joku fiksumpi matemaatikko ehkä päätellä että Halloween III on elokuva joka paranee jokaisella katselukerralla.

(CMore)

(rewatch)

rating 80,000

25.12.2018 klo 12:49

Bill Burr: You People Are All The Same

Mulla on Bill Burrin Kulttuuritalon keikalle eturivin lippu, joten sitä pii vähän fiilistellä. Burr ei välitä poliittisesta korrektiudesta ja miehen omalaatuinen ajattelutapa viehättää. Vaikka kaikissa asioissa en hänen kanssaan olekaan samaa mieltä, niin järkevät ja hauskat perustelut kuitenkin selittävät hienosti miehen näkökulmaa. Burr on täydellinen esimerkki siitä miten joskus riskialttiilla epäkorrektiudella voi joskus ilmaista tavallista fiksummin asiansa olematta silti populisti.

(Netflix)

rating 80,000

25.12.2018 klo 12:39

The Endless

The Endless on keskinkertainen mysteerileffa, jossa olisi paremmin ja laajemmin avattuna ainesta hyväksi minisarjaksi mutta hätäinen juonenkuljetus ja kompleksisen mysteerin selitys on jotenkin juosten kustu. Tykkäsin siitä että leffa sijoittuu tämmöseen pakanalliseen kulttiin, mutta leffan vetovoimaa vähensi ohjaajakaksikon esiintyminen elokuvan päärooleissa. Vaikka ukoilla on jotain ok-ideoita kameran takana, niin säteilevällä elokuvatähden karismalla ei ole kumpaakaan siunattu.

(CMore)

rating 60,000

25.12.2018 klo 12:27

Vertigo - Punainen kyynel

Hitchcockin uran upeimpia saavutuksia. Vertigo on kinemaattinen mysteeri, jonka nerokkuutta jokainen Katselukerrat vain korostaa. Elokuvan unenomainen kuvaus, viimeisen päälle mietityt lavastukset ja valaistu, värimaailma, juoni joka twisteillään pyörittää katsojaa miten haluaa ja upeat näyttelijäsuoritukset ovat kaikki syitä miksi tätä jaksaa katsella uudelleen ja uudelleen. Leffasta voisi heittää vaikka minkä tyyppistä teoriaa sen sanomasta ja semmonen on mustakin hauskaa. On myös kiva kuunnella kuinka erilaisia näkemyksiä ihmisillä on tästä. Todellinen nerokkuus kuitenkin piilee pohjimmiltaan ratkaisemattomassa mysteerissä mitä Vertigo minun mielestäni on.

(DVD)

(rewatch)

rating 90,000

23.12.2018 klo 22:00

Dennis Rodman's Big Bang in PyongYang

Tarina hassunnäköisestä pullamössöläskistä joka johtaa maailman suljetuinta diktatuuria sekä hänen epätodennäköisestä ystävyyssuhteet eksentriseen ja päihdeongelmaisten ex-huippukoripalloilijaan on niin absurdi ja mielenkiintoinen että tämä dokumentti aiheesta on pidettävä kulttuuritekona. Leffassa on niin paljon hämmentäviä tositapahtumia, mutta se tiedostaa ne onneksi. Dennis Rodmanin ryyppääminen ja sekoilu Pohjois-Korean maaperällä on jotain sellaista mitä ei joka päivä näe. Silti Rodman vaikuttaa hyväsydämiseltä ihmiseltä, jolla vaan olisi hiomisen varaa sosiaalisissa kanssakäymisissä sekä päihteiden käytön hallinnassa. Mies on kuitenkin sellainen luonnonlapsi, että tämän asian tiedostavat niin korealaiset, amerikkalaiset ja dokumentin katsojatkin. Elokuva on todiste siitä miten ehkä maailman epätodennäköisin valinta rauhankyyhkyksi ja sillanrakentajaksi voi joskus olla kaikkien sattumien kautta kaikkein sopivin. Toki elokuva esittää myös asiallisen epäilyn siitä onko koko Rodmanin sotkeminen koripallo-otteluun vain Kim Yong-Unin hallituksen taitavaa propagandaosaamista.

(CMore)

rating 70,000

23.12.2018 klo 21:42

Kauriinmetsästäjä

Kauriinmetsästäjä on Vietnamin sodasta kertovien leffojen tietynlainen pioneeriteos. Sen ote hahmoihinsa on lämminhenkinen, melankolinen ja humaani. Vietnamilaiset kuvataan leffassa tosin sadistisina raakalaisina, mutta tekijät eivät ole siinä nähneet ristiriitaa vaan rankkaa aihetta käsitellessään ovat sujuvasti väistäneet tällaiset kompleksisemmat aihealueet Vietnamin sodasta. Myös veteraanien tyly kohtelu kotimaassa sodan jälkeen jätetään tyystin käsittelemättä. Leffa on kuitenkin todella hyvä. Pitkäksi leffaksi se on kerronnaltaan raflaava ja mukaansatempaava. Tarinassa toimii pienen skaalan arkki yhteisöstä jota sota koskettaa ja miten se heihin vaikuttaa. Tätä tehostaa upea näyttelijätyö.

Puhun elokuvasta enemmän verbaalisesti tulevassa Killing Me Softly-ohjelmassa.

(DVD)

(rewatch)

rating 80,000

27.11.2018 klo 21:21

The Old Dark House

Kävin tämän katsomassa ihan leffateatterissa, mutta silti en pystynyt virittäytymään leffan tunnelmaan sitten ollenkaan. Leffassa oli ihan liikaa tollasta typerää komediaa heti alusta lähtien, josta oli tosi vaikea siirtyä jännittävän kummitustaloleffan kontekstiin. Ottaen huomioon vielä senkin seikan, että rakastan vanhoja kummitustaloleffoja, tämä ei osunut lähellekään maalia mun kohdalla. Juoni oli myös tarpeettoman sekava, jotta olisin jaksanut kiinnostua siitä enää loppupuolella. Huomasin että silmäni seurasivat ruudun tapahtumia, mutta mietin ihan muita asioita yli puolet leffasta.

(Elokuvateatterissa - Orion)

rating 30,000

27.11.2018 klo 21:03

Kill Bill: Volume 1

Valehtelisin jos väittäisin etteikö Quentin Tarantinon elokuvat ole olleet huonoimmillaankin hyviä leffoja. Kill Billit ovat mulle mahdollisesti mestarin filmografiasta vähiten suosikkeja. Tämä ehkä siksi, että nämä leffat ovat tietynlainen vedenjakaja Tarantinon uralla jolloin tyyli muuttui kolmesta '90-luvun omaperäisestä mestariteoksesta pastissielokuviin, jotka ovat niin tukossa kaikkia pop-viittauksia ja tribuutteja, että alkuperäisteokset huomioonottaen Tarantinon tekeleet tuntuvat välillä jopa räikeiltä plagiaateilta. Etenkin tiedostaen että Tarantinolla on näitä esikuvateoksiaan huomattavasti suurempi yleisö.

Mutta. Se tapa millä Q yhdistää kaikki nämä nippelitiedot koherentiksi elokuvaksi, joka on tekniseltä toteutukseltaan ensiluokkainen ja jälkipolviakin inspiroinut toimintaleffa, on kuitenkin ihailtava. Leffan soundtrack on täynnä semmosia helmiä, joista oli tämän ensikatselun jälkeen ikisuosikkeja kuten "Bang Bang", " Flight of the Bumblebees", "Run Fay Run" ja "Flower of the Carnage". Kuvaus ja visuaalinen ilme on ihan top notch, etenkin loppupuolella japanilaistyylisessä temppelirakennuksessa.

Mulle Kill Billien ehkä heikoin lenkki on kuitenkin Uma Thurmanin roolisuoritus, joka tuntuu niin itseriittoiselta ja tiedostetulta koko ajan että se vetää mut jatkuvasti pois leffan maailmasta. Thurman tuntuu enemmän esittävänsä näyttelijää joka näyttelee Morsiamen hahmoa, kuin omistavansa roolin suvereenisti. Ero esimerkiksi naisen roolisuorituksen Pulp Fictioniin, jossa hän tuntuu olevan ihan omissa kengissään tuntuu valtavalta. Elokuvan muut näyttelijät olivat mun mielestä hyviä. Sellainen tietty itsensä tiedostaminen ehkä muutenkin vaivaa mua vähän Kill Billin tunnelmassa. Efekti on vähän sama kun joku sanoo itse olevansa jonkun paikan "coolein tyyppi". Tämä on sinänsä vielä turhaa, sillä Kill Bill varmasti saavuttaisi autenttisen tällaisen statuksen, ellei se yrittäisi niin kovasti vain todistella sitä.

(DVD)

(rewatch)

rating 70,000

26.11.2018 klo 23:03

Halloween II - Tappajan paluu

Vaikka tämä on teknisesti hienon näköinen leffa ja kuvaukseltaan todella uskollinen ykkösosalle, mikä on tietysti enemmän kuin perusteltua sen sijoittuessa jatkamaan tarinaa samasta yöstä niin Halloween II on ehkäpä sarjan "turhimpia" leffoja. Sanon näin siksi, että ykkösen tarina kaikessa mestarillisuudessaan ei varsinaisesti kaivannut jatkoa, ainakaan ihan näin kirjaimellista. Vaikka elokuvassa kerrottu kuuluisa twisti jollain tapaa selittää ykkösen tapahtumia ja loi pohjan mytologialle, jota tulevat jatko-osat käyttivät tästä lähtien niin se myös syö osan alkuperäisen mystiikasta.

Leffa onkin siinä mielessä myös vähän väliinputoaja, että se ei ole selkeästi sellainen geneerisen viihdyttävä kasarislasheri mitä tästä eteenpäin olevat osat edustivat. Se ei myöskään ole läheskään niin vahva psykologisen kauhun näyte, mitä ykkösosa on. Juonellisen jatkumonsa vuoksi Halloween II on myös elokuva, joka ei oikein seiso omilla jaloillaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta tuttujen rakastettavien hahmojen edesottamuksia on jälkeen viihdyttävä seurata. Donald Pleasence on jälkeen loistava Dr. Loomisina ja Jamie Lee Curtis on tässä osassa jotenkin puhjennut kukkaan niin näyttelijänä, kuin ulkonäöltään. Michael Myersin hahmo on myös ehkäpä ykkösosan ohella kaikista uskollisin lookilleen ja tyylilleen, vaikka ukko puvun sisällä onkin vaihtunut.

John Carpenterin päivitetty sovitus soundtrackista goottimaisine urkuineen ei ole niin hyvä, kuin ykkösen pianonpimputussoundit, mutta ymmärrettävästi vähän päivitetympi ja edelleen toimiva kauhuscore.

(CMore)

[rewatch]

rating 60,000

26.11.2018 klo 21:42

Seremonia

Vaikka tässä oli Oshiman tyyli ihan selkeästi havaittavissa niin oli tämä vastikään katsottujen Aistien valtakunnan ja Intohimon valtakunnan jälkeen jotenkin tosi kesy tapaus. Leffaa oli ihan jees seurata ja hitaasta temposta huolimatta tarinaan jaksoi keskittyä. Silti pituutta tällä oli mun mielestä ainakin 20 minuuttia liikaa, koska mun mielestä loppupuolella ei tapahtunut tarinan kannalta mitään niin ihmeellistä että kestoa olis tarvinnut noin pitkäksi venyttää. Tykkäsin leffassa siitä, että se pureutuu Oshiman muidenkin töiden lailla japanilaisiin käytöskoodeihin ja tabuihin perheyhteisöissä ja ihmissuhteissa. Orionin 35mm-printti paransi ehdottomasti katselukokemusta.

(Elokuvateatterissa - Orion)

rating 50,000

18.11.2018 klo 13:10

Wish Upon

Vaikka tyttöystävän kanssa tulee tsiigattua tosi paljon kaikkea nykypäivän sekundakauhua, niin tämä lähti eetteriin ainoastaan siksi että RedLetterMedian videossa Mike Stoklasa nimitti tätä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista huonoista elokuvista. Odotukset olivat siis ihan liian yläkanttiin asetettu Wish Uponia varten.

Leffa on ihan perusviihdyttävä kaikessa urpoudessaan ja tästä saikin eniten irti kun mietti kohtauksia RedLetterin ukkojen kommenttien pohjalta. Mielestäni tämä ei kuitenkaan tavoita millään jotain Miami Connectionin tai Troll 2:n nerokkuutta, sillä kökköyksistään huolimatta tämä on ihan liian konventionaalinen leffa päästäkseen noille leveleille.

(CMore)

rating 60,000

18.11.2018 klo 13:02

Maissilapset

Maissilapset on leffannimenä pyörinyt mun mielessä jo lapsesta saakka about siitä lähtien kun kauhuleffat alkoivat jo ajatuksen tasolla kiinnostamaan. Rakas äitimuorini, joka on vältellyt aina kauhuleffoja koska näkee niistä aina painajaisia, oli jostain syystä käynyt tämän katsomassa sen ilmestymisaikaan leffateatterissa ja joutui sulkemaan silmänsä tämän kauheuksilta useamman kerran. Tämä tarina + Lauttasaaren FilmTownissa usein ihailtu kansikuva sirpistä maissipellon edessä takanaan verenpunainen taivas + upea nimi "Maissilapset" joka sai aina mun mielikuvituksen liikkumaan = elokuvasta tuli mun mielikuvissa syntynyt kuva kauhuleffan mestariteoksesta. Jälkikäteen kuulemani kritiikki leffan huonoudesta esti mua aina katsomasta teosta sillä en halunnut myyttisten mielikuvieni romahtavan karun totuuden alttarilla.

Pahimmat kauhukuvani negatiivisessa mielessä kävivät tämän kanssa toteen just niin kuin olin ajatellut. Leffan ensimmäinen näytös on hyvin rakennettu suspensea, mutta toisessa näytöksessä koko touhu rupeaa romuttumaan kun näyttelijät vetävät niin überkökköä settiä. Varsinkin 24-vuotias lyhytkasvuinen mies ei mene läpi 10-vuotiaasta, vaikka tekijät niin selvästi toivoivat. Kolmas näytös pelastaa jonkun verran kokonaisuutta, sillä ihan helvetin huonot erikoistehosteet ja muutenkin överiksi menevä touhu tekevät tästä ihan 100%:sen ehtaa shlockia jonka edessä ei voi kuin kumartaa.

Harmi että sinänsä herkullinen konsepti murhanhimoisista lapsista omassa eristäytyneessä kylässä on pitkin reisiä kustu toteutuksessa. Onneksi samasta aiheesta on tehty espanjalainen mestariteos '70-luvulla joka tunnetaan kansainvälisesti nimellä "Who Can Kill A Child?". Sitä suosittelen tämän sijaan lämpimästi.

(CMore)

rating 50,000

18.11.2018 klo 12:47

Poikani Kevin

Muutamia elokuvan lapsihahmon kaltaisia demoniriiviöitä hoitaneena leffan aihepiiri ei varsinaisesti yllättänyt. Leffa esittää kuitenkin tosi aiheellisen kysymyksen siitä, että voiko ihminen olla syntyjään psykopaatti vai onko ympäristöllä ja kasvatuksella välitön yhteys tunne-elämän puutteisiin. Toisaalta leffassa myös äiti kärsii vakavasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joten on aiheellista pohtia tämänkin vaikutusta varhaislapsuuteen.

Vaikka leffa on hyvin tehty ja se antaa paljon ajateltavaa, niin tämä on sävyltään kuitenkin äärimmäisen ikävän tuntuinen leffa, jonka "viihdyttävyydestä" voi olla montaa mieltä. Mun mielestä tämän elokuvallista antia voi verrata Lars von Trierin "Antichristiin", joka on myös tällainen audiovisuaalinen demo siitä miltä masennus tuntuu. "Poikani Kevin" on siis hyvä leffa mitä en halua enää koskaan katsoa uudestaan.

(Kirjaston DVD)

rating 70,000

18.11.2018 klo 00:42

Lucha Mexico

Lucha Mexico on katsastus meksikolaisen showpainin skeneen. Samalla lailla kuin Amerikassa tai Japanissa, toisissa wrestlingin pyhistä keskittymistä on myös Meksikossa suhde lajiin intensiivinen. Myös lucha libren parissa painijat pistävät kehonsa koetukselle kiertueilla ja ottelevat loukkaantuneina, ovat jatkuvasti persaukisia ja villitsevät areenat hurmokseen kerta toisensa jälkeen. Wrestling-tähden elämä on erittäin kuluttavaa, mutta he ovat koukussa painimatsien adrenaliiniryöppyihin ja vuorovaikutukseen yleisön kanssa. Meksikolainen painiyleisön kulttuuri tuntuu eroavan jonkun verran esim. WWE:n vastaavasta nykyään, jossa fanit ei enää ihmeemmin reagoi näkemäänsä. Se taas voi kieliä tuotteen huonosta laadustakin, mutta nämä Meksikon yleisöt olivat kyllä joka kerta todella liekeissä.

Tän dokkarin aikana mietin kyllä just tota miten tärkeä naamari on painijalle. Se mystifioi oman hahmon ja antaa myös suojan painijan yksityiselämälle. Jotkut menevät kasvonsa suojaamisessa hyvin pitkälle, esim. Blue Demon Jr. kertoo tässä että pitää maskia monesti 18h päässä vuorokaudessa. El Santokin aikanaan piti naamaria jatkuvasti päässä, ja lopulta haudattiinkin ikonisessa lookissaan.

Lucha Mexico on erinomainen dokkari showpainin ihmeellisestä maailmasta.

(Netflix)

rating 80,000

18.11.2018 klo 00:06

Santo vs. the Living Atom

Näistä toistaiseksi näkemistäni Santo-leffoista tämä oli heikoin esitys. Santon taistelu blob-tyyppistä mönjäkasaa vastaan ei ole idean tasolla erityisen herkullinen, mutta toteutus jää vielä enemmän puolitiehen. Miten tämmönen hopeanaamarinen wrestling-mies voisi ottaa mittaa nelimetrisestä limamöykystä joka lyllertää voimalla eteenpäin? Sen probleeman taisivat oivaltaa tekijätkin todennäköisesti kuvauksissa ja Santon mainostetut taistelut räkäpallon kanssa jäävät kyllä käytännössä ihan olemattomiin.

Mutta oli tässä sellaista kunnon rehtiä Santo-meininkiä kuitenkin, että sen suhteen ei tarvinnut pettyä. Santo pönöttämässä punaisessa viitassa ja naamari tietty päässä hallituksen virkamiesten kanssa tasavertaisena kansanpalvelijana oli taas ihan huippu näky. Etenkin kun poliitikot eivät nähneet Santoa millään tavalla erikoisena hahmona ulkonäöstään huolimatta. Leffan pahis on myös sopivan over-the-top ja hänen telkkarin välityksellä tekemä lunnasvaatimus 10 miljoonasta kultaharkkoina toi mieleen Dr. Evilin Austin Powers-leffoista. Erona ainoastaan se, että tässä se aika pitkälti tehtiin vakavalla naamalla.

(Youtube)

rating 50,000

17.11.2018 klo 23:25

Mustan laguunin hirviö

Mustan laguunin hirviö on oikein tunnelmallinen hirviöleffa '50-luvulta. En nyt varsinaisesti menisi tätä jännittäväksi tai varsinkaan pelottavaksi kehumaan, mutta tarinan rakentelu on tehty ihan järkevästi ja pituus on sen verran kompakti että muutamat suvaintokohdatkaan ei pääse sen suuremmin haittaamaan. Leffan ehdoton suola on vedenalainen cinematogrophy joka näyttää todella upealta. Myös hirviön design on mun mielestä hieno, sillä mies kumipuvussa-konseptilla ei ole ihan helppo tehdä hienoa jälkeä. Kyllä tämä selvästi on jättänyt jälkensä seuraavien sukupolvien elokuvantekijöille. Vedenalainen otos naisuhrista uimassa pintavedessä on tehty melkein yks yhteen samanlailla Tappajahaissa ja hirviön look ja muutamat visuaaliset kikat ovat jonkin sortin inspiraatioina olleet Oscar-voittaja The Shape of Waterille.

(Kirjaston DVD)

rating 70,000

09.11.2018 klo 23:30

Team Foxcatcher

Foxcatcher-painileirin arkkitehtinä toimii omalaatuinen miljonääriukko, joka tuntee suurta yhteenkuuluvuutta kreikkalais-roomalaisten painijoiden kanssa. Hän kustantaa painijoiden elämisen ja treenaamisen omissa fasiliteeteissaan. Painijoille kehittyy erikoislaatuinen suhde miljonääriin, joka miehestä riippuen vaihtelee aidosta ystävyydestä puhtaasti uran kannalta hyödylliseen ilmaisen valmentautumisen hyväksikäyttöön. Miljonäärin aiemmat mielenterveysongelmat puskevat pintaan. Ukko alkaa kantamaan aseita ja käyttämään runsaasti päihteitä. Sitten alkaa tapahtua kauheita.

Foxcatcher-leirin tarina on kiehtova ja karmiva samaan aikaan. Se kertoo epäterveiden ihmissuhteiden ja mielenterveysongelmien huonosta cocktailista, joka oikeissa (lue: väärissä) olosuhteissa voivat saada aikaan tappavan lopputuloksen. Tarinan opetuksena koin itse sen, että tarjouksiin jotka vaikuttavat liian hyvältä ollakseen totta ovat usein myös sitä. Funtsin tämän aikana myös sitä, että myrkylliset ihmissuhteet kannattaa elämässä hoitaa pikimiten järkevällä tavalla pois päiväjärjestyksessä, vaikka se ei tietenkään ole niin helposti tehty kuin sanottu. Yksi teema tässä oli myös se, että intuitioon tai niin sanottuun "gut feelingiin" kannattaa usein luottaa tilanteessa joka vaikuttaa selittämättömällä tavalla uhkaavalta.

(Netflix)

rating 80,000

07.11.2018 klo 19:18

Santo and Blue Demon Against the Monsters

Nyt on kova! Meksikolaisen vapaapainin supertähdet El Santo ja Blue Demon taistelevat tässä lähes mestariteokseksi lueteltavassa pläjäyksessä Draculaa, Frankensteinin hirviötä (puhutaan kuitenkin vain Frankensteinina...), ihmissutta (El Hombre Lobo!), kyklooppia sekä geneerisesti nimettyä "vampyyrinaista" vastaan. Tämä Versus Monsters-leffa on tohon edelliseen katsomaani verrattuna visuaalisesti tämän tyylin leffaan sopivampi, sillä sarjakuvamainen väri-ilotulitus tukee näin rehellisesti yliampuvaa tuotantoa huomattavasti paremmin kuin mustavalkokuva. El Santon suoraselkäinen pönötys on jotain sellaista mitä ei pysty vakavalla naamalla katsomaan, mutta tuota rehtiä työlleen omistautumista ei samaan aikaan voi olla arvostamattakaan.

(Youtube)

rating 80,000

06.11.2018 klo 20:14

Santo Versus the Vampire Women

El Santo oli meksikolainen painija, jonka suosio oli kotimaassaan vähintään sama kuin Hulk Hoganilla tai Steve Austinilla huippuaikoinaan. Santon status oli oikeastaan lähempänä supersankaria, sillä '50-luvulta lähtien hopeamaskinen viittamies oli myös sarjakuva- ja elokuvasankari. Santo vs. the Vampire Women ei ole ensimmäinen Santo-leffa, mutta selkeästi tietyllä tapaa läpimurtoleffa. Mustavalkokuvaus tukee hienosti Universalin kauhuleffat mieleentuomaa vampyyrimeininkiä, mutta ei ole tietenkään vielä sellaista väri-ilotulitusta mutta myöhemmät Santot olivat. Leffan juonenkuljetusta ei voi sanoa kaikista jouhevammaksi, mutta Santon kirkasotsainen patsastelu ja upeat vampyyriluolalavastukset pitävät mielenkiinnon ja arvostuksen teosta kohtaan huvittuneen ja kunnioittavan arvokkaan hämmentävässä fiiliksessä.

(Youtube)

rating 70,000

06.11.2018 klo 20:00

Gravity

Parin '50-luvun scifileffan jälkeen oli tavallaan jännä katsoa kontrastina tällaista nykypäivän arvostettua scifileffaa. Tehosteiden realistisuus kyllä hämmästyttää kotisohvaltakin. Illuusio siitä, että päähahmot operoisivat ulkoavaruudessa satelliitin ulkopuolella toimii ihan täysin. Leffateatterissa 3D-efektin syvyysvaikutelmalle tuli avaruuden pimeydessä hyötyä, mutta himassa ei semmosta ominaisuutta mulla vaan nyt ei ollut käytettävissä.

Gravityssa ihmetytti kuitenkin tarinan simppeli asetelma ja tietty pettymys, ettei stoori oikein missään vaiheessa oikein ottanut ilmaa siipiensä alle. Ulkoisesta silmäkarkista ja tuhnuksi jääneestä tarinasta jää kuva elokuvasta, joka on valitettavasti pinnallisempi kuin sen maine antaa ymmärtää. Sen teknistä taituruutta ei kuitenkaan auta kiistää.

(Kirjaston DVD)

rating 60,000

06.11.2018 klo 19:50

Uhkavaatimus Maalle

Alkuperäisen Godzillan jälkeen The Day The Earth Stod Still menee heti kakkoseksi '50-luvun kauhuvaikutteisissa scifileffoissa. Tässä alien-invaasio on hoidettu astetta älykkäämmässä kontekstissa, kuin vain paniikkina ulkoavaruuden hyökkäystä kohtaan. Alieneilla on tässä leffassa viesti tuotavana, jota kannattaisi pohtia vielä tänäkin päivänä. Toki toisen maailmansodan jälkeen se varmasti tuntui ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

Tarina toimii muutenkin tosi koukuttavana ihmismäisen alienhahmon "kotiutuessa" maan päälle ja käydessään syvällisiä keskusteluja pikkupojan kanssa puiston penkillä. Leffa on mustavalkokuvauksessaan myös upean näköinen ja kaikessa '50-lukulaisuudessaan se on esteettisesti vanhentunut mielestäni upeasti. Monet ovat varmasti asiasta tosin hyvin eri mieltä kanssani. Myös Bernard Herrmannin musiikit ovat upeita. Knoppitietona voi väittää, että Herrmannin score on maailman ensimmäinen elektroninen elokuvasoundtrack.

(Kirjaston DVD)

rating 90,000

05.11.2018 klo 20:17

Maailmojen sota

War of the Worlds on oman aikansa tuotteeksi todella ison rahan tekele, jonka eteen on nähty myös paljon vaivaa. Osa elokuvasta toimii edelleen ja etenkin värit, visuaalisuus ja tietyt erikoistehosteet ovat tänäkin päivänä hienoja. Elokuva on myös hieno aikamatka toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan, jossa sodan traumat edelleen vaikuttivat suurvallaksi kohonneessa yhteiskunnassa joka alkoi tehdä suuria harppauksia avaruusteknologiassa. Marsilaiset eivät vaan ole ulkonäöltään tai edes idealtaan oikein mulle nykypäivän katsojana sellainen realistinen uhka, joten siinä mielessä elokuvan jännitysnäytelmä on vähän heikosti kestänyt aikaa. '50-luvun scifidystopioista tämä on kuitenkin yleissivistävä ja viihdyttävä kuriositeetti.

(Kirjaston DVD)

rating 70,000

01.11.2018 klo 21:46

Halloween

Allekirjoittanut katsoi 11-vuotiaana alkuperäisen Halloweenin sillä lailla, että odotin että perheessä mentiin nukkumaan ja myöhään illalla salaa olohuoneeseen katsomaan kauhuelokuvaa, jonka alkamisajankohta oli katsottu tv-lehdestä jo aiemmin saman päivän aikana. Itse operaation kielletyssä hedelmässä oli jo tarpeeksi jännitystä ja itse elokuva oli sen ikäisenä just sopivasti vähän liian jännittävä ja pelottava, jotta se teki musta elinikäisen Halloween-elokuvien fanin.

Vaikka sitä seuranneiden jatko-osien taso on ollut vaihtelevaa niin useimmat niistä kuitenkin edes jollain tavalla mielestäni tavoittavat alkuperäisen luoman mystisen Halloween-fiiliksen. Uusin Halloween-leffa onkin mielestäni heti sarjaan tavallaan eri tavalla kytkeytyneen Halloween III: Season of the Witchin ohella onnistunein tekele. Ykköstä lukuunottamatta muut sarjan elokuvat ignooraava leffa on fanifilmi sen kaikista parhaimmassa muodossa. Samalla lailla miten Star Warsille oli The Force Awakens ja Blade Runnerille 2049, niin Halloween 2018 palauttaa saagan hengen eloon ehkä paremmin kuin mikään jatko-osa tähän mennessä. Erona edellisiin mun tapauksessa, että Halloween on mulle vielä kovempi juttu.

Leffa ei missään nimessä ole täydellinen kokonaisuutena, mutta mielestäni se on kuitenkin erittäin onnistunut siinä mitä se yrittää. Fan servicea löytyy leffasta tarpeeksi, mutta sitä ei pusketa kurkusta alas vaan fokus on koherentin tarinan kertomisessa. Multa itseasiassa jäi ihan vitusti näitä kaiken maailman easter eggejä huomaamattakin leffan lomassa, vaikka oon sarjan edellisten osienkin parissa ihan kivasti viettänyt aikaa.

Halloween 2018 on jännittävä, upean näköinen, hyvin näytelty, täydellisesti aikaansa päivitetty versio rakastetusta tarinasta ja se sisältää uuden John Carpenter-soundtrackin joka on totta kai, ihan saatanan kova. Leffan keskivaiheilla teatterista meinas katto lähteä ja mulla tulla lastit housuun yhdessä takaa-ajokohtauksessa missä soi upea uusi synapimputtelusävellys. Youtubesta löytyvästä soundtrackista se alkaa kohdasta 19:45.

(Elokuvateatterissa)

rating 80,000

31.10.2018 klo 21:35

Inho

Tunnelmallinen, ahdistava ja ajatuksia herättävä kauhutrilleri naiseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ja sen seurauksista? Ja kapelimestarina Roman Polanski? Kohtalolla on selvästi pikimusta huumorintaju. Repulsion on kuitenkin just sitä. Aikansa leffaksi sen väkivaltakohtaukset ovat seksuaalisessa sävyssään tosi rankkoja. Kuvaukseltaan tämä on upean näköinen leffa ja mustavalkoisuus pääsi tämmöisessä valaistuksessa oikeuksiinsa. Harmi vaan, että kirjaston DVD:n kuvasuhde oli jotenkin päin vittua että lähikuvissa kasvot poikkaistiin yläreunasta otsan kohdalta ja muuta tämmöistä outoa. En oikein noista kuvasuhteista ymmärrä paljoakaan, mutta sen huomasin että kaikki mikä kuuluisi näkyä kuvassa ei tässä julkaisussa näkynyt. Rytmiltään leffassa on vähän turhaa läskiä mitä olisi saanut mun mielestä karsia, mutta kyllä tämmöinen hidas ja mateleva fiilis oli ilmeisesti just mitä Polanski tavoittelikin. Se ei vaan niin napannut raskaan työpäivän jälkeen.

(Kirjaston DVD)

rating 60,000

31.10.2018 klo 21:24

Don't Go in the House

Don't Go in the House eli suomeksi Älä mee siihen taloon on oikein kunnon vanhan ajan rasvainen, verinen, hikinen, spermainen, kusinen ja paskalta haiseva kunnon vanhan ajan video nasty se perimmäisessä tarkoituksessa. Psyko-vaikutteet istuvat taas tämänkin kauhuleffan juurissa syvällä, kun käsitellään nuoren miehen tervettä äitisuhdetta.

Elokuvan päähenkilö on paskaduunissa hiihtävä hiljainen erakko, joka päälliseltä habitukseltaan vaikuttaa hiljaiselta ja ystävälliseltä, mutta traumoistaan huolimatta tehdään heti selväksi että pohjimmiltaan mistään väärinymmärretystä kultapojusta ei todellakaan ole kyse. Tämän kaverin äiti on istuttanut ressukkaäpärän mieleen ikuisen kammon tulta kohtaan, ja siitä revitään oikein ahdistavia kidutuskohtauksia käyttäen liekinheitintä.

Don't Go in the House on niitä leffoja, joiden jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa. Tunnelmaltaan sen lähimmät vertailukohteet ovat samana vuonna ilmestyneet Maniac ja The Exterminator. Samanlaista toivotonta ja nihilististä maailmankuvaa tarjoaa tämäkin. Elokuvan väkivalta on täysin eksploitatiivistä esimerkiksi kauniisti valaistuista sekä hienosti värisommitelluista kohtauksista, joissa alastonta naista grillataan liekinheittimellä. Elokuvaa on etenkin nykypäivän ilmapiirissä varmastikin aiheellista syyttää misogyniasta, mutta itse en tiedä voisiko näin sanoa. Leffasta nauttiminen tällaisten kohtausten aikana on kuitenkin kaksijakoista. Tekopyhää olisi väittää, ettenkö olisi vaikuttunut näkemästäni mutta se myös kyseenalaistaa että miksi tykkään välillä katsoa tällaisia elokuvia. Ehkä perimmäinen syy on kuitenkin siinä, että elokuvat tarjoavat turvallisen ikkunan seurata kotisohvalta maailmallakin tapahtuvia vastaavia kauheuksia. Varsinkin kun on niin onnellisessa asemassa, että niistä kaikista kauheimpia ei joudu ensikokijana käsittelemään. Muuta selitystä en keksi.

Leffan näyttelijät ovat "tällaiseksi" teokseksi tosi hyviä. Päänäyttelijä päätyi myöhemmin näyttelemään Sopranosissa jotain sivuhahmoa jota en enää muistanut. Leffan kuvaus on välillä kaikessa askeettisuudestaan todella hienon näköistä ja soundtrackilla on pari todella kovaa diskobiisiä (!). Don't Go in the House on tunnelmallinen ja ällöttävä ja ahdistava leffa aikakaudelta, jolloin oli otollinen aika elokuvallisesti shokeerata ihmisiä ja kasvattaa mainetta sensuurielimien kustannuksella. Sitä ei voi todellakaan suositella kaikille, mutta kohdeyleisöstään itsensä tunnistavat saavat tästä todennäköisesti juuri sen mitä ovat tulleet hakemaankin.

(Youtube)

rating 80,000

31.10.2018 klo 21:00

Kuoleman mannekiinit

Aijaijai kun nyt löyty semmoinen pieni ja täysin aliarvostettu helmi, että oksat pois! Tourist Trap on pienen budjetin kauhuleffa, joka kierrättää monta genren hyväksi havaittua trooppia klassisen tehokkaalla tavalla, että plagiaatiksi tai pastissiksi tätä ei kehtaa sen laadukkaan toteutuksen vuoksi millään sanoa. Suurimmat inspiraation lähteet nojaavat Psykon ja Texasin moottorisahamurhien suuntaan. Leffassa on myös nukkekauhuteema, joka saavutti kuitenkin suuremman yleisönsä tätä vuotta myöhemmin valmistuneessa Maniacissa ja puski valtavirtaan viimeistään kymmenisen vuotta myöhemmin Child's Playssa.

Leffassa nuorten aikuisten porukka on reissussa jenkkien pölyisillä aavikkoteillä ja pistäytyvät yöksi hämyiseen hylättyyn nukkemuseoon, jota pitää omituisen oloinen mutta ystävällinen vanhempi leskimies. Pimeän tullessa joka nurkassa päivystävät mannekiinit alkavat tuntua yhä ahdistavammalta. Jokainen kohtaus on luotu sillä tavalla, että katsojalle tulee olo kuin joku tuijottaisi jostain. Klaustrofobia ja vainoharhaisuus lyövät kättä päälle, kun mielikuvitus ottaa ensin katsojan päässä vallan ja todella ihmismäiset mannekiinit vievät todella pelottavalle retkelle outo laaksoon.

Elokuvan tarinallinen koukku on tietyssä mysteerielementissä, joka saa Tourist Trapin tuntumaan kuin lihallistetulta kauhuversiolta Rod Serlingin kirjoittamasta Twilight Zone-jaksosta. Myöskään katsojalle ei tehdä heti selväksi päähenkilöiden mielikuvituksenjuoksun ja mahdollisten yliluonnollisten elementtien eroa, vaan nekin pysyvät koukkuina mysteerin selvittämiseen asti.

Tourist Trap on juuri sellainen elokuva, jota toivon aina löytäväni kun kahlaan vanhoja pienen budjetin ja suureksi osaksi vähälle huomiolle jääneitä kauhuelokuvia. Siinä on sydäntä useamman vastaavan idean leffan verran ja se on aidosti koukuttava ja idealtaan pelottava. Teknisesti se toteuttaa myös kauhukohtaukset todella tehokkaasti ja se luottaa tunnelman kiristykseen kohdissa, joissa pääsisi leffantekijät "helpommalla" kun kohtaus nojaisi säikähdyksen ajoitukseen. Veteraaninäyttelijä Chuck Connors tekee leffan pääroolissa unohtumattoman suorituksen.

Lämmin suositus kaikille, jotka arvostavat vanhan ajan tunnelmallisia kauhuelokuvia.

(Youtube)

rating 90,000

28.10.2018 klo 19:38

Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen

En oo varma mitä osia tästä alkuperäisestä Pink Panther-sarjasta oon silloin joskus pienenä nähnyt, mutta tämä tuli nyt katsottua jo toista kertaa vaikka en aluksi muistanut tätä nähneeni. Leffan ekat 20 minuuttia ovat aidosti hauskaa komediaa jossa on taitavasti yhdistetty kaikkea screwballista slapstickiin ja parodiaan. Tämä leffan "intro" tuntuu juoneltaan löyhästi loppuleffaan linkittyvältä lyhäriltä, joka on kuitenkin reilusti hauskempaa kuin mikään mitä leffassa sen jälkeen nähdään. Clouseau voimistelutelineellä on sellainen läppä mille repesin ääneen lapsena ja samoin kävi nytkin.

Varsinaisen juonen lähtiessä käyntiin leffa menettää puhtinsa ihan täysin ja tässä on komedialeffaksi tosi paljon sellaista tylsää ekspositiota, jossa juonenkulkua selitetään rautalangasta parin köyhän pikkuvitsin ollessa vain mausteena. Tällaisessa leffassa juonen ei pitäisi olla edes millään lailla kovin tärkeässä roolissa vaan yksittäisten "gagien" toimivuus isossa kokonaisuudessa pitäisi olla se mikä ratkaisee leffan hyvyyden. Mutta jotenkin tämä vaan lässähtää ihan vitun pahasti eikä tätä enää loppuvaiheilla jaksa kovin innokkaasti enää seurata. Peter Sellers on pääroolissa mahtava kuten aina, mutta tekee projektin eteen vain sen mitä itse pystyy.

(Kirjaston DVD)

(rewatch)

rating 40,000

28.10.2018 klo 15:45

Mies joka ampui Liberty Valancen

The Man Who Shot Liberty Valance on viimeisiä "vanhan ajan" jenkkilänkkäreitä ja jollain oudolla tapaa se tuntuu myös tunnelmaltaan ennustaa sen. Elokuva sijoittuu villin lännen viimeisiin vuosiin. James Stewart esittää uuden maailman sivistystä edustavaa lakimiestä, joka uskoo kynän olevan miekkaa terävämpi. Takapajuisessa pitäjässä hänellä on kannattajansa, mutta myös epäilijänsä lain oikealla (John Wayne) ja väärällä puolella (Lee Marvin).

Stewart ja Wayne näyttelevät hyvin itselleen tyylisiä hahmoja. Stewart on suoraselkäinen, mutta sovitteleva herrasmies ja Wayne uppiniskainen vanhan maailman jäärä. Kemia heidän välillään toimii kuitenkin todella hyvin. Lee Marvin on pahisrooliin jollain tapaa vähän liian sympaattisen oloinen näyttelijä, mutta ei hänestä voi olla tykkäämättäkään.

Ehkä Liberty Valancea pidettiin jopa omana aikanaan vanhanaikaisena leffana, mutta se on kuitenkin ammattitaitoisesti kerrottu koherentti lännentarina. Vaikka itse en yleensä oikein tämmöisestä John Wayne-meiningistä kauheasti välitä niin tästä tykkäsin.

(Kirjaston DVD)

rating 80,000

24.10.2018 klo 21:54

DRIB

Meta, meta, meta, meta. Olisihan DRIBistä ollut kiva tykätä enemmänkin, mutta mokumentti performanssikoomikosta joka päätyy Hollywoodiin ottamaan turpaa energiajuomamainoksissa on lopulta aika alleviivaava message-osastossaan, vaikka se kaikella metakikkailullaan vähän yrittää olla hienovaraisempi. Elokuvan hahmot eivät oikein missään vaiheessa tunnu oikeilta, vaan liian käsikirjoitetuilta, jotta mukadokkarikulma oikeasti toimisi. Tai ehkä se olisi toiminut paremmin ellen yhtä näyttelijää olisi tunnistanut Stranger Thingsistä.

(TV - Docventures)

rating 40,000

24.10.2018 klo 21:50

Taking Off - otetaan hatkat

Milos Formanin debyyttileffa Amerikassa on kyllä jenkkileffaksi tosi eurooppalaisen tuntuinen. Tulee mieleen monet ranskalaiset komediat. Taking Off näyttää tietynlaista ajankuvaa '70-luvun alun perhe-elämästä keskiluokkaisessa amerikkalaisperheessä. Konservatiiviset vanhemmat ovat täysin hukassa teinityttärensä kanssa jota kiinnostaa enemmän folk-musiikki, pilvenpoltto ja Vietnamin sodan vastustaminen, kuin vanhempien vaalimat arvot ja tulevaisuuden suunnittelu. Tästä stressaantuneina vanhemmat vetävät vertaistukiryhmässä ahkerasti pilveä, pelaavat räsypokkaa ja kittaavat hirveät perskännit sillä välin, kun nuoriso hillitysti keskustelevat fiksuja just näissä kokoontumisissa mitä vanhemmat paheksuvat ja pelkäävät.

Odotin leffalta ehkä tietyllä lailla räävittömämpää meininkiä, mutta sen sanoma sukupolvien kuilusta ja siitä oletuksesta että vanhempi sukupolvi olisi aina jotenkin tulevaa fiksumpi ajattelussaan on kyllä terävä. Ehkä asianlaita ei ehkä ihan noin olekaan, mutta Forman osaa satirisoida tilannetta hyvin. Tietyllä tavalla semmoinen särmämpi meininki olisi ollut mun mieleen. Nyt leffa tuntui keski-ikäisten keskiluokkaisten valkoisten keskinkertaisten ongelmien vatvomiselta. Teemat ovat jollain tapaa samanlaisia kuin Woody Allenin väitetyissä mestariteoksissa samoilta vuosilta, mutta Taking Off on niitä reilusti parempi.

Elokuvan hauskimmassa kohdassa puistonpenkillä tupakanpolttoa meditoimalla lopetteleva perheenisä nostaa käden nyrkkiin ja tähän "tervehdykseen" vastaa solidaarisella katseella nuori, afrikkalaisiin vaatteisiin sonnustaunut musta mies.

(Kirjaston DVD)

rating 60,000

24.10.2018 klo 19:32

Mondo cane - kova maailma

Sensaatiohakuinen ja eksploitatiivinen, ajatuksia herättävä ja kieron kaunis, kuvastoltaan röyhkeän lavastetun tuntuinen mutta samalla jotenkin oudolla tapaa kiehtovan vilpitön yritys ymmärtää maailmaa. Mondo Cane on kaikessa saarnaavuudessaan erittäin mielenkiintoinen eikä ollenkaan helposti pureksittava pala elokuvahistoriaa. Se vetoaa väkivallan, seksin ja primitiivisten kulttuurien sekä sivistyneen ihmisen vastenmielisten tekojen kautta meidän alhaisimpiin vietteihin sekä luonnolliseen uteliaisuuteen. Se tarjoaa meidän tirkistelynhalullemme turvallisen ikkunan siihen puoleen maailmasta, jota länsimainen ihminen ei pidä itselleen enää normaalina. Vaikka elokuvan kertojaääni suoranaisesti tuomitsee monet elokuvassa nähtävät tavat, niin saarnaava sävy tuntuu siinä mielessä tosi vanhanaikaiselta koska dokumenttileffaksi touhu tuntuu todella lavastetulta monesti. Kamera ei todellakaan ole mikään staattinen seuraaja, vaan tasan tarkkaan näyttää katsojalle sen mitä haluaakin. Tämähän pitää paikkaansa jokaikisen dokkarin kanssa, eri asia on se, että haluaako elokuva varsinaisesti tällaisesta myös muistuttaa. Mutta sen se tekee ja muistuttaa väkisinkin katsojansa ajattelemaan kriittisesti katsomaansa. Mondo Cane loi oman mondo-dokkarigenrensä tällaisella mokumentin ja dokumentin sekoituksellaan. Riz Ortolani teki upeat musiikit tähän eksploitaatioleffan klassikkoon. Samantyylisen scoren säveltäjä teki vuosia myöhemmin mondo-genren äpärälapseen, mestariteos Cannibal Holocaustiin. Mondo-elokuvan - ainakin välilliseksi - äpärälapseksi voi laskea myös tosi-tv:n niin hyvässä kuin pahassakin.

Leffan kohtaus missä hanhille syötettiin suppilolla väkisin ruokaa kurkkuun, jotta niiden maksa kasvaisi jäi kyllä tehokkaasti kummittelemaan mieleen, ja sai aikaan sen että tehotuotetun lihan syömistä ajattelin entisestään vähentää.

(DVD)

rating 80,000

21.10.2018 klo 19:54

The Open House

Jos katsotte YouTubesta RedLetterMedian videon "Mike Pitches a Horror Movie" ja vertaat sitä Open Housen, niin kovin paljon osuvampaa esimerkkiä ennalta-arvattavasta, kaavamaisesta ja kliseisestä kauhuleffan irvikuvasta vuonna 2018 et voi saada kuin tämä pläjäys. Mutta tyttöystävän kanssa meillä oli hauskaa tätä katsoessa. Paras kommentti tältä mun paremmalta puoliskolta tän aikana oli kun murhaaja muina miehinä pötkötti naisen vieressä sängyllä tämän huomaamatta mitään: "miten toi ei voi huomata sitä? Toi äijä on pyörinyt tuolla kämpässä monta päivää. Eikä salee ole käynyt suihkussa. Luulis että se haisis ihan dick cheeseltä."

(Netflix)

rating 40,000

21.10.2018 klo 11:51

Musta aukko

'70-luvun lopulla Disney heitti ison rahatukun scifiviritelmään, josta toivottiin Star Warsin tai Star Trekin kaltaista menestystä. Black Hole jäi kaupalliselta ja kriittiseltä menestykseltään keskinkertaiseksi eikä sen suosio kestänyt vertailussa isoja franchiseja. Vaikka kyse on ison budjetin tuotannosta, voidaan myös tietyllä tapaa puhua kulttielokuvasta sillä sen on löytänyt rakastavan yleisönsä vasta reilusti myöhemmin.

Tietyllä tapaa se on tosi ymmärrettävää, koska Black Holen hahmot ovat karismaattisista näyttelijöistään huolimatta tosi pliisuja ja geneerisiä, eikä niistä oikein pysty kertomaan juuri mitään. Elokuvan "pahis" on hullu tiedemies joka haluaa aluksensa sekä pahaa-aavistamattoman miehistönsä rysäyttää mustasta aukosta läpi ja katsoa selviääkö siitä hengissä. Tarinan ideassa on tietyllä lailla jytyä, mutta vastaavanlaiset stoorit ovat kerrottu kompaktimmin alkuperäisen Star Trekin useammassakin jaksossa.

No mitäs Black Holesta jää sitten käteen? Upeat tehosteet, visuaalinen silmäkarkki sekä eeppinen John Barryn score. Jos vanhan ajan mattemaalaukset, pienoismallit ym. käsintehty meininki nappaa niin Black Hole on yksi upeimmista esimerkeistä. Elokuvassa on myös kaikkien aikojen ensimmäiset digitaaliset alkutekstit, ainakin jos IMDbtä on uskominen. Tietyllä tapaa tehosteet ovat aikansa tuotteina jopa Star Warsia mahtavammat, mutta ulkoisella kuorrutuksella voi vaan päästä pienen matkan eteenpäin. Leffa on kuitenkin värimaailmaltaan ja fiilikseltään ihan omassa eeppisessä sfäärissään, joka tukee tunnetta siitä että olisit avaruusmatkalla tän leffan hahmojen kanssa.

Tietynlainen matalan profiilin suosio myös auttaa tykkäämään tästä erilailla. Elokuva ei ole missään mielessä täydellinen, sillä sen tärkein osa-alue eli tarina ei ole hyvin kerrottu. Se ei tarkoita, etteikö tällä olisi paljonkin annettavaa katsojille. Kuriositeettinä mainittakoon että Black Holea pidetään myös vanhan ajan studiosysteemin vihoviimeisenä tuotteena sillä elokuvan jokainen osa-alue on studion oman porukan tekemä eikä esimerkiksi tehosteita ole ulkoistettu eri firmoille.

(Netflix)

rating 70,000

16.10.2018 klo 21:36

Kohtalon kirja

Kohtalon kirjaa on vaikea vihata, mutta sitä on myös täysin mahdotonta rakastaa. Äärimmäisen kunnianhimoinen antologia/genre-elokuva Suomessa kaatuu nenilleen useammassakin kohtaa, mutta sen kyseenalaisesta viihdyttävyydestä ei ole kiistämistä. Elokuvan ekstroissa ohjaajat puhuvat naamat vakavina, kuinka heidän (vapaasti muotoiltu lainaus) "yhteinen visionsa oli kristallinkirkas ja Kohtalon kirja on teos joka pärjää kansainvälisessä vertailussa myös Hollywoodin tuotannoilla niin teknisiltä kuin taiteellisilta ansioiltaan". Tällaisen itsekritiikin puuttuminen ja oman paskan haistelu on aina erittäin ihailtavaa ja viihdyttävää katseltavaa. Etenkin silloin, kun sen puhujat ovat täysin väärässä.

Yrityksen puutteesta tätä leffaa ei kuitenkaan voi syyttää, mutta leffan idea on aivan liian monimutkainen ja se haukkaa aivan liikaa kerralla. Koko konsepti kohtalon kirjasta joka matkaa ajoista toiseen on tarpeettoman sekavasti toteutettu eikä leffan perusideassa tunnu olevan päätä eikä häntää. Erilaisten genreleffojen kokeilu elokuvan episodeissa on todennäköisesti ollut sen perimmäinen pointti. Vaikka jotkut yksittäiset jutut ovat näissä ihan kekseliäästi toteutettuja, niin elokuvan budjetin keskittyessä vaikka selkeästi yhteen genreen olisi todennäköisesti saanut näyttämään hyvältä sen mitä on haluttu tehdä. Sillä ymmärettäväti avaruusscifin tekeminen vie rahaa toimintaleffalta ja westernin tekeminen vampyyrielokuvalta jne.

Kohtalon kirja on kaikesta huolimatta luovan hullua elokuvantekemistä camp-arvostaan huolimatta ja teknisiltä ansioiltaan sekä yleiseltä "meiningiltään" täysin aikansa (2003) tuote.

(Kirjaston DVD)

rating 50,000

15.10.2018 klo 23:02

Boiling Point

Seuraava tulkinta elokuvan sisällöstä sisältää spoilereita.

Boiling Point on Takeshi Kitanon mestariteos miehisyydestä ja siihen liittyvistä ongelmista japanilaisessa kulttuurissa. Kaksi baseballia pelaavaa nuorta kaveria joutuvat parin sattuman kautta tekemisiin kovanaamaisten gangsterien kanssa. Tapana Japanissa on välttää konflikteja tappiin asti, siksi yakuzan jäsenille on tapana jopa nöyristellä jotta konfliktilta vältyttäisiin. Päähenkilöt laittavat kuitenkin yakuzalle kampoihin joka herättää gangstereiden kunnioituksen. Viimeistään ohjaajan näyttelemän moraalittoman sosiopaatin astuessa elokuvaan päähenkilöt huomaavat, että ovat astuneet äärimmäisen toksisen maskuliinisuuden maailmaan, joka on täysi vastakohta perijapanilaisille kunnian aatteille. Jotta toinen päähenkilöistä saisi säilytettyä arvokkuutensa näiden kahden itselleen myrkylliseksi koetun kulttuurin puristuksessa hän kokee, että portti tähän tapahtuu oman käden kautta. Aivan kuten perijapanilaisessa kulttuurissa aina on ollutkin. Elokuvan viimeinen kuva on sama kuin sen ensimmäinen ja se kertoo luuppimaisesta kierrosta joka toistuu sukupolvesta toiseen. Viimeisessä kuvassa baseball-kentälle astuva toiveikas nuorukainen näyttäytyy traagisen surullisena hahmona, kun elokuvan loputtua tietää mihin hän tarinassa vielä joutuu.

(DVD)

rating 80,000

15.10.2018 klo 22:07

Hardcore

Täytyy myöntää, että Hardcore Henry kyllä ylitti kaikki mun odotukset. Jotenkin mä ajattelin, että tällaisen gimmickin varassa lepäävä ja videopeliestetiikkaan nojaava elokuva olisi yhden tempun heppa, jossa ei olisi sen kummempaa sisältöä. Näin voisi kyynisesti sanoakin, mutta mun mielestä Hardcore Henry on tehty niin laadukkaasti teknisellä tasolla ja hengeltään siinä on oikeanlainen pilke silmäkulmassa.

Käytännön efektit ovat sekoittuneet tietokoneilla tehtyihin tosi saumattomasti ja kamera- ja stuntmiesten kuvaamat POV-kuvat pistivät sydämen tykyttämään. Varsinkin näin korkeanpaikan kammosta vähän kärsivänä nää korkealla kuvatut jutut oli tosi hurjia! Mulla oli perhosia vatsassa ihan kotisohvalta katsottuna siinä kohdassa kun sillä helikopterilla kräshätään ihan reteästi liikenteen sekaan kunnon GTA-tyyliin. Leffan sekopäinen ja röyhkeä kuvasto kirosanoineen, väkivaltakuvastoineen ja tisseineen muistuttaa suuresti Stathamin tähdittämiä Crank-leffoja. Hardcore Henryssä mikään idea ei ole liian villi toteuttavaksi ja mun mielestä toi over-the-top tyyli kaikkine scifi-vivahteineen tuki hienosti tunnelmaa.

(Kirjaston DVD)

rating 80,000

15.10.2018 klo 21:50

Temple

Tämä tuli katsottua pari viikkoa sitten tyttöystävän kanssa kotona kauhuleffaillan viihteenä, mutta piti muistia ihan virkistää tässä trailerilla että mitähän vittua tässäkin pläjäyksessä oikein tapahtui. Temple on harvinaisen mitäänsanomaton ja kuivaksi jättävä leffa että siitä ei kerta kaikkiaan löydä mitään kerrottavaa kenellekään.

(Netflix)

rating 20,000

15.10.2018 klo 21:46

Joe Rogan Live from the Tabernacle

Joe Roganin podcast on mun mielestä tällä hetkellä viihdyttävimpiä tutkivaa journalismia, uudenlaista talk showta ja rentoa läpänheittoa yhdistäviä prokkiksia mitä oon hetkeen seurannut. Rogan on standup-koomikkona myös hyvä, vaikka ukon matskun taso vaihtelee tosi paljon. Vähän tuoreempi spesiaali Triggered oli tosi laadukas, mutta tää vähän vanhempi Live from the Tabernacle oli aika keskitasoa, koska siitä ei tällei parin viikon jälkeen ole yhtään läppää enää oikein muistissa. Rogan on siitä huolimatta inspiroiva henkilö ja muistaakseni tätäkin katsoessa tuli ite suunniteltua omia taiteellisia projekteja.

(Youtube)

rating 60,000

11.10.2018 klo 21:27

7 Days in Entebbe

Maailman onnistuneimmasta sotilasoperaatiosta on kyllä tehty pari unohduksiin jäänyttä pikkuleffaa, mutta jostain syystä tällaisesta lähihistorian sotilaspoliittisesta kuumasta perunasta ei ole tehty ison budjetin näkemystä, vaikka Entebben tarinassa on kaikki elokuvan ainekset.

Tarinassa kaksi länsisaksalaista radikaalivasemmiston jäsentä kaappaavat '70-luvulla palestiinalaissotilaiden kanssa Pariisista lähtevän lentokoneen Tel Aviviin. Gaddafin piffaaman tankkauksen kautta Libyassa matka jatkuu Idi Aminin muslimivaltioksi julistamaan Ugandaan. Israelilaisenemmistöstä koostuvaa koneen matkustajakuntaa pidetään mustan Afrikan sydämessä panttivankeina, samalla kun he ja koko maailma odottavat mitä kansainvälinen yhteistyö reagoivat tulenarkaan Palestiinan ja Israelin kriisiin.

Upeat brasilialaiset Tropa de Elite-elokuvat ohjannut Jose Padilha on luonut Entebben kriisistä tosi raflaavan elokuvan, joka on helposti ymmärrettävä myös sellaiselle joka aihepiiriä ei tunne. Se myös osaa kertoa tarinan monesta eri näkökulmasta; panttivankien, kaappaajien, poliitikoiden ja sotilaiden. Ja jokaisesta myös sellaisella tavalla, että katsojan on helppo samaistua kunkin tuskaan. Käsikirjoitus tekee myös hienoa työtä siinä, että se taitavasti väistää varsinaisen poliittisen kannan ottamisen mutta samalla kertoo jokaisen konfliktin kuuluvan mielipiteen ja miten se on muodostunut.

7 Days in Entebbe on visuaalisesti upean näköinen ja se etenkin tavoittaa Afrikan keskipäivän infernaalisen kuuman tunnelman sekä trooppiset yöt backdroppina historian ehkä jännittävimmälle panttivankikriisille. Tämä leffa saa multa varauksettoman suosituksen kaikille laatuelokuvan ystäville.

(Elokuvateatterissa - R & A)

rating 90,000

11.10.2018 klo 20:57

Strip Nude for Your Killer

Strip Nude For Your Killer on sleazy leffa jopa Italian mittarilla. Leffa sijoittuu mallimaailmaan, jossa nahkahanskainen veitsimies tappaa yksi kerrallaan mallitoimiston työntekijöitä. Leffan voisi mieltää misogyniseksi kuvaukseksi naisten ollessa jatkuvasti alasti, miesten haukuttavana tai teurastettavana. Se kuitenkin terävästi myös näyttää mallimaailman karun puolen, jossa seksuaalinen alistaminen henkisesti ja fyysisesti on tai on ollut oikea ja vakavasti otettava asia. Elokuvassa ei ole yhtään samaistuttavaa mieshahmoa. Gialloelokuvalle tämmöinen kontroversiaali aihe on kuitenkin lähtökohtaisesti shokkiarvon lähde ja täten leffaa on ihan aiheellisesti lupa luokitella eksploitaatioksi. Loppuratkaisu tässä ei ollut mun mieleen, mutta muuten tää on selvästi keskitasoa parempi giallo.

(Youtube)

rating 70,000

11.10.2018 klo 20:47

Oikeusjuttu

En oo Kafkaa koskaan lukenut, mutta voisin kuvitella ettei sitä tekstiä ole ihan helppoa sovittaa elokuvaksi. Orson Welles on kuitenkin onnistunut luomaan sopivan unenomaisen ja absurdin tunnelman Oikeusjuttuun. Juonessa on mahdotonta pysyä täysillä mukana sillä se on jaettu kronologisesti epäjärjestykseen vailla mitään lukumerkkejä. Kuitenkin leffan meininki oli mun mielestä kiehtovaa. Suurin osa tästä toimi mustana komediana, osa taas aidosti jännittävänä trillerinä. Surrealistinen outous oli kuitenkin leffan päällimmäinen valttikortti sekä upean näköinen mustavalkokuvaus.

(Kirjaston DVD)

rating 60,000

11.10.2018 klo 20:41

One-Two, Soldiers Were Going...

Kompakti ja toimiva sotadraama Neuvostoliitosta '70-luvulta. Leffa käsittelee sotaa ihmisten tuskana kahdessa aikatasossa. Ensimmäinen sijoittuu "nykypäivään", jossa sodan jälkeinen sukupolvi muistelee sotatantereen hautausmaalla vanhempiaan. Toinen sijoittuu takaumana venäläisten ja saksalaisten väliseen rintamaan Ukrainan seudulla. Leonid Bykov ei tee leffasta alleviivattua tarinaa venäläisistä sankareista ilkeiden saksalaisten rinnalla, tapa joka oli monesti tapa Neuvostoliitossa käsitellä sotaa. Sen sijaan sota käsitellään inhimillisenä tappiona kaikille, jotka siihen osallistuvat ja jotka pysyvät sotilaiden lähipiirissä. Ohjaajan itse näyttelemä hahmo muistutti suuresti Antero Rokkaa Tuntemattomasta sotilaasta. Joukkueen selkeästi vanhin miehistöön kuuluva, joka omaa lakonisen ilkikurisen huumorintajun, humaanin lähestymistavan nuorempiinsa sekä tehokkaan liipaisinsormen.

(Kirjaston DVD)

rating 60,000

11.10.2018 klo 20:29

M - kaupunki etsii murhaajaa

Tästä olis ollut siisti tykätä, mutta M oli niin liisterissä etenevä tylsä pläjäys, että nyt meni ihan selvästi elokuvasivistyksen kuriositeettien puolelle. Peter Lorre oli leffassa kuumottava ja hänen tunnustuskohtaus on tietyllä tapaa tulevaisuutta ennakoiva. Nürnburgin oikeudenkäynnissä monet isot natsiupseerit välttelivät vastuuta delegoimalla sen aina ylöspäin komentoketjussa. Tämän elokuvan valmistusmisaikaan kansallissosialismi oli just nousemassa valtaan. Ohjaaja Fritz Langia kosiskeltiin natsien propagandaleffojen ohjaajaksi, mutta taiteilija vastasi tähän maastapaolla. Elokuvan muistettavin ja edelleen upeasti toimiva kohtaus on kuitenkin murhaajan ja pikkutytön varjoissa kuvattu kohtaus sivukujalla. Kohtaus ei ole graafisesti väkivaltainen, mutta sen herättämät ajatukset ovat häiritseviä vielä 87 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

(Kirjaston DVD)

rating 40,000

11.10.2018 klo 20:15

The Work

Toistaiseksi ehkä koskettavin dokkari mitä oon koskaan nähnyt. Tuli itkettyä läpi elokuvan kuunnellessa päähenkilöiden tarinoita vankilassa. Terapiasessio oli hienosti vedetty ja dokumentoitu. Leffan jälkeen tuli kyllä paljon mietittyä, että kuinka paljon patriarkaalinen kulttuuri kannustaa poikia ja miehiä olemaan tunteidensa kanssa hiljaa. Vaikka koen olevani suhteellisen avoin persoonana niin yllätyin itsekin millaisia patoutumia The Work nosti minussa pintaan. Elokuvan katsomisen jälkeen olo oli jotenkin tyhjä, ja samalla kuitenkin hyvä että huono. Tätä seuranneina viikkoina elokuvan herättämät ajatukset ovat kuitenkin jo lähteneet muokkaamaan ajatusmaailmaani. Tästä leffasta pystyn sanomaan, että se on yksi elokuvista jotka muuttivat elämääni.

(TV - Docventures)

rating 100,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 29 | Seuraava sivu

Profiilin tiedot

TOP-listat