Kaupunki nimeltään Springwood omaa vähemmän miellyttävän seikan menneisyydessä. Seikan nimi on Freddy Krueger (Robert Englund) joka kummittelee unissa ja tekee ne erityisen todenmukaisiksi – tappavan todenmukaisiksi. Nancy (Heather Langenkamp) kyllästyy painajaisiin ja jatkuviin hautajaisiin ja alkaa kaivella jutun historiaa. Poliisi-isukki Donaldin (John Saxon) ja viinapirun kanssa heilastelevan Marge-äidin (Ronee Blakley) harmiksi.
Slasher-leffa syntyi, kukoisti ja alkoi uupua kaavamaisuuteensa. Sitten Wes Craven saapui, loikkasi em. teiniviiltelyn kanssa rehelliseen painajaiseen ja siinä sivussa antoi alagenrelle sen kaikista rakastettavimman mörön ja alagenrelle itselleen aika voimakkaan sähköshokin. Mielikuvituksellisuudesta tulee siis pisteet kotiin huonoja vitsejä viskovan Freddy Kruegerin muuttaessa painajaiset todellisiksi, mutta kekseliään lähtökohdan ja unenomaisen tyylin tuolla puolella on pelkkä teiniviiltelyleffa kaikkine heikkouksineen. Se tarkoittaa yksiulotteisia hahmoja ja kaavamaisia ratkaisuja. Jopa genrensä puhemies on pelkkä pilkallinen mörkö joka ei heitä huonoja vitsejä. Varmaankin ramppikuume vaivaa.
Suurin osa näyttelijäkaartista on slasher-leffojen peruskauraa ja voipa sitä bongata Johnny Deppin uransa alusta. Varsinaisena eloonjääjänä Heather Langenkamp tuo juuri tarpeellisen määrän rohkeutta ja oveluutta rooliin. John Saxon jää harmilliseksi pelkäksi vastaanharaajaksi joka kuitenkin on täpärässä paikassa hyödyksi. Robert Englund slasher-genren puhemiehenä luo pelottavan ja eksoottisesti aseistetun mörön joka kummittelee unissa mielipuolen psykosadistin taidokkuudella. Tässä vaiheessa Freddy ei heitä huonoja vitsejä siirrettyään sivuroolin erikoistehostemiehille.
Idea on genreä huomattavasti kekseliäämpi, mutta tässä vaiheessa koko sarja vielä hakee suuntaansa. Kauhuelokuvana kelvollinen, mutta viihdearvossa on vielä vajausta aika paljon.
