Vähän pienemmälle huomiolle jäänyt kulttihelmi.

Mellowlink on todellisuudessa pelkkä pahainen spinoff yhdelle toiselle post-apokalyptiselle mechasarjalle, mutta itsenäisenä tarinana se nousee helposti lähelle sitä aitoa ja alkuperäistä Votomia.

Tarina on varsin simppeli toimintanamu suuren mechasodan raunioittamassa maailmassa vaeltavasta valtavia robotteja metsästävästä McGyver-henkisestä ex-sotilaasta ja tämän kostomissiosta entisille armeijan kusipäille Rambo-tyyliin. Aseiden ja robottien pikkutarkka kuvaus lähentelee jotain pornografista ase-hentaita.

Mitään Miyazakia on tältä turha odottaa, mutta vanhan hyvän ajan animen faneille (ilmoittaudun) tämä on melkoisen mieluisa namupala. Tätä on vieläpä ollut tekemässäkin muutama myöhempi alan huippu kuten Cowboy Bebopista tuttu Shinichiro Watanabe.

Harmittavasti tämän masterit tuhoutuivat joskus 90-luvulla, joten mitään videokasettia laadukkaampaa remasteroitua painosta ei ole koskaan tulossa.

No nyt on aika jäätävät setit, huhhuh.

Chargeman oli tuikituntematon 70-luvulla julkaistu camp-anime, josta kasvoi meidän aikamme Japanissa suosittu nettiläppä ja jopa oma huvittava franchisensa, joka on vähän kuin sikäläinen hilpeä vastine Tommy Wiseaun ja kumppaneiden perseilyille.

Ideana tässä on, että pahat ulkoavaruuden muukalaiset yrittävät vallata maailman, mutta 10-vuotias Ken on onneksi valppaana ja tekee lopun ilkeiden ufojen suunnitelmista, tyypillisesti tarpeettoman väkivaltaisesti ja täysin tosissaan ilman huumorin häivääkään.

Ufojen suunnitelmat ovat parhaimmillaan niin surrealistista settiä, että koko juttua voisi helposti luullakin jonkinlaiseksi käytännön pilaksi tai parodiaksi. Yhdessä jaksossa kavalat pahikset esimerkiksi syöttävät lapsille sieniä, jotta nämä lakkaavat tekemästä läksyjä, toisessa jaksossa aseena käytetään kavalia lihansyöjäperhosia, sitten pianonsoiton opettaja hypnotisoi pikkulapsen tappamaan veljensä ja kaikkein ikimuistoisimmassa hyväsydäminen professori paljastuukin robotiksi, jolla on dynamiitti aivoissa!

Jokaisella jaksolla on mittaa 1-5 minuuttia, katsoja luonnollisesti heitetään suoraan tapahtumien keskelle eikä mitään selitellä. Yhdessä hetkessä kaksi hahmoa puhuvat toisilleen, seuraavaksi toinen paljastuukin pahikseksi ja sitten Ken jo räjäyttääkin samaisen kaverinsa tuusan nuuskaksi, mutta vasta heitettyään tämän alas lentokoneesta.

En muista nauraneeni vuosikausiin näin paljoa minkään toisen animen parissa.

Tämä on taas näitä huippusarjoja, joita olisi näin jälkikäteen mieluusti halunnut mukulana nähdä. Gorg sijoittuu ajallisesti japanilaisen robottibuumin kulta-ajan loppupäähän, onpa sitä keskeisessä asemassa ollut tekemässä alan mestari Yoshikazu Yasuhiko, joka lienee tunnetumpi Gundamin ruorista.

Gorg on ajaton tarina pikkupojan ja tappavin asein varustetun jättiläisrobotin ystävyydestä. Pääpaino on tietysti vauhdikkaassa seikkailussa vähän vanhojen Miyazakin ja Takahatan tuotosten hengessä ilman turhaa jahkaamista tai rahtustakaan myöhempien tämän lajin sarjojen ja leffojen ylenpalttista tekotaiteilua.

Gorg on yksinkertaisesti niin vilpitöntä hauskaa viihdettä kuin voi olla. Tekoajankohtaan nähden tuotantoarvotkin ovat selvästi olleet kovat, ja animaatio on kauttaaltaan erittäin laadukasta jälkeä erilaisia pikkutarkkoja robottidesigneja ja vauhdikkaita toimintajaksoja myöten.

Tätähän aikoinaan kaavailtiin länsimaihin tuotavaksi jo 80-luvulla, mutta vastaavan tuotantoyhtiön silloiset masternauhat olivat niin huonossa kunnossa, että koko juttu peruttiin.

Miten ja miksi menin tällaisen katsomaan, en tiedä oikein itsekään. Tämä on taas näitä jokateinin tusina-animeita, jossa yksi henkilöhahmo saa kotiinsa jonkun maagisen öttiäisen, joka vetää puoleensa koko joukon muita maagisia öttiäisiä ja nämä muodostavat sitten kummallisen perheen.

Miss Kobayashi's Dragon Maid on niin laskelmoitu ja kliseinen, ettei se oikeasti ole enää edes hauska; vähänkään animea eläessään harrastanut näkee heti parin ensimmäisen jakson perusteella koko sirkuksen läpi. Ainut syy kenellekään katsoa tätä sarjaa on tietty monimielinen huumori, mutta sitäkin löytyy paljon oivaltavammin tehtynä melkein mistä tahansa.

Armanin konsepti matkailuohjelma hioutui silkasta taistelulajiperseilystä lopulta harvinaisen mielenkiintoiseksi tutkielmaksi maailman vaarallisimpiin slummeihin ja ikävimpiin helvetinkoloihin. Luonnollisesti sitä seurasi vielä tällainen samanlainen kantaa ottava syväluotaava katsaus myös suomalaiseen yhteiskuntaan.

Itsellä syö pisteitä tämän kanssa, että Armanhan jäi silloin aikoinaan kiinni tuon tilanteen lavastamisesta, vaikka hommat esitetään tässä ihan täytenä faktana. Juttuhan meni muistaakseni jotenkin niin, että se kodittomana esitetty kaveri meni kirjoittelemaan somessa näyttelijäpestistään tässä. Ilmeisesti Armania ei kiinnostanut notkua oikeasti arvaamattomien ja ongelmaisten ihmisten kanssa jotain yksittäistä haastattelua pitempää aikaa.

Armanin toinen kausi on periaatteessa ensimmäistä mielenkiintoisempi, mutta tässä vaiheessa konsepti oli jo kerännyt siinä määrin yleisöä ihan kansainvälisestikin, että kaikenkarvaiset sponsorit halusivat mukaan. Lopputulos saa repimään silmänsä päästään aina kun eteen heitetään joku pakollinen "JIMM'S PC" -logo aina minuutin välein.

Tässä animessa ensinnä huomion kiinnitti komeat stillkuvat ja mielekäs popahtava soundtrack, mutta siihen se sitten pitkälti jäikin. Lodoss Warin ideana on ollut tehdä länsimaista fantasiaa animena, mutta klisettä on kummastakin kertynyt niin paljon, ettei kovatasoinen näyttelijäkaarti ja näyttävä animaatiokaan pysty kokonaisuutta pelastamaan siltä itseltään.

Armanin erilaisessa matkailuohjelmassa on kaikkein kiinnostavinta antia jokaisen jakson taistelulajien historian ja kulttuurin esittelyssä, mutta pitemmän päälle tämäkin konsepti alkaa lähinnä toistamaan itseään, minkä Arman itsekin todennäköisesti huomasi viimeistään toisella kaudella. Ensimmäinen on vielä ehkä hitusen sitä toista parempi, koska tässä ei lyödä koko ajan niitä sponsoreiden logoja katsojan naamalle.

Teho-osasto on näitä todellisia vanhan ajan klassikkosarjoja, joita varmaan jokainen vauvasta vaariin silloin joskus tapitti silmät selällään, vaikkei välttämättä enää kehtaa sitä myöntää.

Muistan tämän olleen poikkeuksellisen laadukasta jälkeä, hahmot olivat kauttaaltaan erittäin muistettavia ja jenkkityyliin draamaa riitti vaikka kuinka paljon. Erityisen vahvasti on jäänyt mieleen jakso, jossa joku pummi meni ostamaan jotain pernaruttoitiöitä pimeiltä markkinoilta. Yhdessä myöhemmässä jaksossa se yksi hankalahko kalju lääkäri menetti kätensä helikopterionnettomuudessa.

Toinen vähän samanlainen muttei läheskään yhtä hyvä oli Chicagon lääkärit.

Omakustanteiseksi animaatioksi tämä on suorastaan nerokasta jälkeä. Vähän objektiivisemmalta kannalta ääniefektien kanssa on vielä ongelmia ja homma hajoaa muutenkin välillä etenkin alussa silkaksi kaaokseksi, but what the hell!

Vastaus edelliselle käyttäjälle:

En väitä SEK-studion kirjaimellisesti käyttävän orjia tai ulkomaisia animaattoreita vaan viittaan tarkoituksella epämääräiseen huhuun/juoruun, jota en esitä faktana.

"Erään legendan mukaan..." = "According to an urban legend/rumour/myth/fairy tale/likely false information, etc."

SEK is awesome.