Swamp Thingistä ilmeisesti kaavailtiin ysärillä vähän samanlaista sarjaa kuin Batmanista ja Spider Manista, mutta homma ei vain toiminut. Näihin aikohin Alan Moorekaan ei enää tainnut olla puikoissa, joten sarjakuvankaan puolella hahmon seikkailut eivät enää vetäneet.

Hilpeintä tässä sarjassa on sen tunnari, jossa lauletaan Swamp Thingin mahtavuudesta. Tämä laulu on vedetty niin masentuneella ja innottomalla äänellä, että siitä saa vaikutelman että hommaan pakotettu työtään vihaava laulaja oikeasti ajattelee Swamp Thingin olevan tosi mälsä juttu.

Yksi kautta aikain hauskimmista televisiosarjoista: älykäs, hienosti näytelty ja hyvällä maulla kirjoitettu. Tätä nyt on analysoitu niin perusteellisesti täälläkin, ettei tähän varmaan enempää perustelua tarvitakaan. Rowan Atkinson oli parhaimmillaan nimenomaan tässä sarjassa.

Baby Huey oli Paramountin yritys lyödä rahoiksi Renin ja Stimpyn menestyksellä. Oikeastaan tämä taitaakin olla ensimmäisiä sarjan pahamaineisia klooneja, joihin jopa palkattiin paljon mukaan Renin ja Stimpyn animaattoreita, mutta joille ei juuri annettu vapauksia toteuttaa itseään jotain aivan perusjuttuja pidemmälle.

Simppelinä ideana tässä on että kettu yrittää jaksosta toiseen saalistaa aikuisen miehen kokoista ankanpoikaa, mutta saa lopulta aina nokilleen. Kertaluokkaa tyhmempänä käänteenä ankanpoika tuntuu olevan kuin kumista tehty, joten mikään isku tai osuma ei ikinä tehoa yhtään. Baby Huey on siis todella tylsä ja tarpeeton sarja, joka on unohdettu ihan syystä.

Ainoan kerran nauroin tässä kun se kettu sai kirveestä keskelle jakausta. Onneksi tämä väkivaltainen kohtaus on vielä alkuvideossa, joten ainakin jokaisessa jaksossa on edes yksi hauskakin vitsi.

Highlanderistä tehtiin suosionsa huipulla aikoinaan myös tällainen piirretty televisiosarja, jolla oli vielä omat ihailijansa edellistenkin päälle. En vain itse ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmeen tekemistä jollain post-apokalyptisellä tulevaisuudella on Highlanderien kanssa - sitä samaa kuviota on meinaan tahkottu leffasta ja sarjasta toiseen aivan kyllästymiseen asti. Toinen mitä en ole ikinä ymmärtänyt, niin miksi jokaisen Highlander-päähenkilön on aina oltava McCleod, siinä näytellyssä sentään Lambertin piti esittää pääosaa, joten homman vielä ymmärtää, mutta tässä ei. Miksiköhän Mcleod muuten ylipäätään lausutaan näissä Highlandereissa "McCloud"?

Neljäs kausi ei ehkä ole vielä aivan terävintä Seinfeldiä, mutta tässä esitellään ehkä koko sarjin hauskin yksittäinen hahmo: Joe Davola. Joe on olemukseltaan stereotyyppinen stalkkeri ja sarjamurhaaja, joka vainoaa muita sarjan hahmoja ja käyttäytyy muutenkin omituisesti. Periaatteessa Joe voisi yhtä hyvin olla vähän erakoituneempi tapaus, jolla ei vain ole sosiaalisia taitoja, mutta se tietty häiritsevyys tekee hahmosta mielettömän hauskan.

Muistan katsoneeni tätä sarjaa kolmen ekan kauden verran siskojen kanssa, mutta Shannen Dohertyn vaihduttua meni maku koko jutusta. Tämä sarja seurasi kolmea noitasiskosta, joilla oli muistaakseni kuolleilta vanhemmilta jäänyt loitsukirja, jonka avulla nämä taistelivat kaikenlaisia demoneja ja pahoja henkiä vastaan.

Sarjasta muistan, että se oli hölmöllä tavalla hauska yhdistelmä jotain romanttista teinihömppää ja kauhufantasiaa: yhden siskon poikaystävä paljastui pahamaineiseksi demoniksi, joka lähti jossain vaiheessa omille teilleen. Toisessa jaksossa oli jotain surusta voimaa imeviä demoneja, jotka tietysti hyökkäsivät sen samaisen siskon kimppuun, ja se demonipoikaystävä tuli lopussa takaisin.

Ei ne kaikki jaksot kuitenkaan niin Twilightia olleet. Yhdessä siskot tulevat vahingossa vapauttaneeksi kaikkia kuvitteellisia elokuvapahiksia maailmaan ja joutuvat sitten manaamaan samaiset tapaukset takaisin leffoihin ennen kuin nämä onnistuvat terrorisoimaan liikaa oikeita ihmisiä. Pienenä viittauksena Twilight Zonen suuntaan oli se yksi jakso, missä joukko naisia sai vahingossa taikavoimia ja ihmiset joutuvat varomaan suututtamasta yhtä välttyäkseen aiheuttamasta tuhoisaa maanjäristystä Kaliforniaan.

Toinen juttu mikä tästä sarjasta tulee aina mieleen on, että tämän esitysaikaan kaikenlainen vaihotehtometalli ja nu metal oli suosionsa huipulla - Linkin Park, Korn ja P.O.D. oli oikeasti valtavia juttuja.

Highlander-telkkarisarja oli kanssa joskus valtavan suosittu juttu. Kyseessähän on siis leffasarjan spinoff, jossa ne tapahtumat käytännössä unohdettiin ja luotiin idean pohjalta omanlainensa juttu vähän samaan tapaan kuin Sarah Connorin aikakirjat teki Terminaattorille. Niin kauan kuin leffat ja telkkarisarja pidetään erillään, homma mielestäni pelaa ihan hyvin, koska omana suljettuna kuplanaan televisiosarjan ideat periaatteessa toimivat.

Kuten moni muu ysärisarja, niin tämäkin on auttamatta 2020-luvun katsojan silmään pölyttynyt kuin mikä. Ilmeisesti vanhaan aikaan televisiota ei juuri arvostettu, joten isojen tekijöiden ulkopuolella panostus näihin sarjoihin oli yleensä aivan mitä sattuu.

Hauskana triviana tähän suunniteltiin alun perin pääosaan Marc Singeriä eli itseään Beastmasteriä.

No perkules! Xena oli Herkuleksen pahainen spin-off, josta kasvoi emosarjaansakin suositumpi ilmiö. Meillä Suomessa tätä esitettiin Herkun tapaan lauantaisin aamupäivällä heti piirrettyjen jälkeen, koska ilmeisesti tätä pidettiin aika lapsellisena. Viihteenä tämä on mitä mainiointa puuppaa, ja tyyliltään ehkä vähän paremmin aikaa kestänyt kuin Herkules. Kevin Sorbo ja Bruce Campbellkin piipahtavat tässä tekemässä cameot, joten pisteet siitä.

Lucy Lawless on aina ollut ilo silmälle muutenkin.

Ysärillä sitä katseltiin kaikenlaista. Sam Raimin tuottama Hercules oli nuorisolle suunnattujen kämäisten ja saippuasarjojen menoa b-leffoihin yhdistelevien seikkailusarjojen ehdoton kuningas, tämä taisi olla jopa aikansa suosituimpia sarjoja yleensä - Perkules antoi kyytiä jopa Baywatchille! Nykysilmään ammoiset digitaaliset tehosteet taitavat olla se isoin kompastuskivi, mutta silloin joskus nekin olivat ns. leikkaavaa terää.

Itse olen aina tykännyt Kevin Sorbosta, miellyttävällä äänellä siunatussa miehessä vaan on sitä tiettyä sympaattista äijäkarismaa. Kevin on myöhemmin kertonut, että kesken Herculeksen kuvausten miehen terveys petti jossain kohtaa tosi rankasti ja Sorbo sai ainakin kolme sydänkohtausta, halvaantui osittain ja oli muutenkin jo toinen jalka haudassa, mutta hommaa oli vaan pakko jatkaa koska siitä oli sopimukset ja kaikki. Ilmeisesti tästä syystä sarja myöhemmin lakkautettiinkin suosiostaan huolimatta vasta viiden kauden jälkeen kun Sorbo ei enää pystynyt jatkamaan hommiaan.

Ihan hyvä sarja, joka kompastui lähinnä surkeaan ajoitukseen. Tämän ilmestyessä kaikenlainen Mandalorianin tuottama noste oli jo haihtunut, eikä oikein kukaan ei enää puhunut koko Star Warsista. Tähän päälle ennestään nimetön päähenkilö, ja katastrofi oli valmis.

Jos Seinfeld todella lähti käyntiin vasta kolmannella kaudella, niin siinä 5.-6. kauden kohdalla sarja oli ehkäpä parhaimmillaan.

Seinfeld on näköjään niitä sarjoja, joita oikeasti oppii arvostamaan paremmin vähän varttuneemmalla iällä, jolloin kaikki pienemmätkin vinkkaukset ymmärtää vähän kloppia paremmin. Tällaisen parissa ehkä olennaisinta on tiettyyn rutiiniin tottuminen, monessa jaksossa tuntuu olevan vähän sellainen tietty järjestyksensä missä kaikki tapahtuu, mutta homman sisäistettyään näiden hahmojen maailmaan on hauska palata takaisin aina sillöin tällöin. Kolmannella kaudella varsinainen meno vasta alkoikin.

En jaksa alkaa tällaista arvostelemaan, kun sen tietää minkälainen poru siitäkin tulee.

He-man on stereotyyppinen kasaripiirretty, eritysisesti negatiivisella tavalla. Filmation oli näihin aikoihin tunnettu patrioottisuudestaan, minkä vuoksi firman toimintoja ei siirretty muiden tapaan suuresta isänmaasta halpamaihin. Seurauksena animaatio on säästösyistä kankeaa ja tylsää kuin mikä, ja kaikki valmispalat kierrätetään tökerösti yksittäisissä jaksoissakin niin moneen kertaan, että laadukkampaan tottunut saa tästä pahan migreenin nopsaan.

Ensimmäisellä tuotantokaudella meno on muutamia hyviä jaksoja lukuun ottamatta puisevaa kuin Paavo Väyrynen jouluaamuna, mutta toisen puolikkaan pärähtäessä käyntiin käsikirjoitus alkaakin vähitellen osoittaa elonmerkkejäkin. Tätä sarjaa oli loppua kohden kirjoittamassa valtava armeija alan kovimpia lahjakkuuksia Batmanin ja Ghostbustersin takaa, joten kirjallisessa mielessä mukaan on eksynyt paljon vieläkin kekseliästä settiä.

Ehkä koko sarjan legendaarisimmassa ja yllättävimmässä tarinassa He-man tulee aiheuttaneeksi sivullisen kuoleman, surun murtama Adam päätyy lopettamaan sankarityöt ja muuta mukavaa. Tällainen on paljon mielenkiintoisempaa ja kypsempää kamaa kuin se Kevin Smithin "aikuisemmaksi" mainostettu remake.

Vanhoissa Columboissa on vaan sitä jotain. Näissähän perus poliisisarjan kuvio käännettiin täysin ylösalaisin symppaamalla rikollisia ja jännittämällä sitten näiden kiinnijäämistä Peter Falkin Columbon ilmestyttyä kuvaan. Inspiraatio sarjaan saatiinkin Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Sandokan taisi olla silloin aikoinaan kaikkien 90-luvun pikkupoikien suosikki. Tätä tapitettiin telkkarista ja videolta niin paljon, että ne tietyt jaksot on syöpyneet jonnekin takaraivoon vielä näihin päiviinkin asti, kuten vaikkapa se yksi klassikko, missä Sandokan jää kiinni, vetää naamaansa jotain lasisen maapallon sisään piilottamaansa yrttiä ja lavastaa oman kuolemansa. Viimeisessä jaksossa kaikki osapuolet tietysti pääsevät pitkän vihan jälkeen sovintoon, ja Sandokan menee naimisiin rakastamansa naisen kanssa.

Niisk. Mulla on niin ikävä tällaista vilpittömän hyväntuulista viihdehömppää.

Tässä kyllä omalla tavallaan kiteytyy kaikki nykyajan Hollywood-viihteen rasittavimmat puolet: taas kerran tarpeeton reboot, alla parhaimmillaankin unohdettavan keskinkertainen toteutus ja koko juttu täynnä somen kulttuurisotiaan käyville mölyapinoille heitettyjä mätiä banaaneja. Tähän päälle vielä aina niin ainutlaatuisia ja historiallisia "ensimmäisiä homoja" Disney-sarjassa ja aletaan jo olla tosi syvällä.

Outer Limits oli Twilight Zonen vähemmän tunnettu kilpailija, joka keskittyi esikuvaansa enemmän varsinaisiin tieteistarinoihin ja ehkä vähän ryppyotsaisemmalla otteella: jos Twilight Zone oli tyyliltään jotain hauskoja novellifilmatisointeja, niin näillä episodeilla on mittaa tuplasti ja käsikirjoittajina genren tunnettuja nimiä Harlan Ellisonista lähtien.

Kaksi tunnetuinta episodia koko sarjassa lienevätkin Ellisonin kirjoittamat "Soldier" ja "Devil With a Glass Hand", joista ensimmäisessä kaksi tulevaisuuden sotilasta päätyvät ottamaan mittaa toisistaan nykypäivän Amerikkaan, jälkimmäisessä ihmiskunnan viimeiset rippeet lähettävät aivopestyn androidin menneisyyteen pelastamaan ihmiskunnan tuholta. James Cameronin näistä jaksoista imemät vaikutteet ovat niin ilmiselvää kauraa, ettei oikeasti edes ihmetytä, että Ellison kävi lukemassa näistä oikeuttakin Cameronin kanssa.

Niinkin pöljältä kuin Mr T:n oma lastenpiirretty saattaakin kalskahtaa, niin tämä on oikeasti tosi symppistä menoa. Herra T itse on oikeassa elämässä hyvä tyyppi, jolla riittää sympatiaa kanssaihmisille ja erityisesti lapsille ja nuorille. Mies päättikin joskus Rocky kolmosen jälkeen ettei enää haluaisi näytellä mitään roistoja vaan vetää mieluummin vähän positiivisempaa ja isällisempää roolia nuorison moraalista kasvatusta silmällä pitäen. Herra T:n maailmassa tosi kovien jätkien ei tarvitse pönkittää egoaan kiusaamalla pienempiään tai häiritsemällä vanhempia ihmisiä. Perseily on luusereille, perseilyä ei pidä hyväksyä edes itseltään.

Cattanooga Cats on yksi Hanna-Barberan ammoin unohdetuista piirretyistä, joista alettiin puhua jälleen lähinnä Jellystonen myötä.

Ideana tässä oli hyödyntää "Beatlemaniaa" yhdistämällä 60-lukulaista poprockia, yksinkertaisia tarinoita ja piirrettyä musiikkivideoiden ja Beatles-leffojen tyyliin. Yksittäisiä kappaleita taisi olla satoja, ja niitä soitettiin myös radiossa ja myytiin erillisinä levyinä.

Ikivanhana Hanna-Barberana animaation laatu on tietysti täyttä kuraa, mutta LSD-huuruisessa psykedeeliydessä ja lapsellisissa hahmoissa on oma viehätyksensä. Käsikirjoitustiimille olisi suonut samoja sieniä mitä animaattoritkin vetivät.

Suurinta osaa tämän sarjan jaksoista ei nykyään voi edes katsoa, koska niitä ei ole kymmeniin vuosiin enää missään näytetty, mutta osa alkupään tuotannosta lienee joskus julkaistu jollain kokoelmalla ja niitä löytynee nykyisin ihan youtubesta.

Twilight Zonen jälkeen Rod Serling tiimeineen päätyi jatkamaan hyväksi havaitsemallaan tiellä, mutta tällä kertaa scifi ja fantasia vaihtui kauhuun. Käsikirjoitus ei ehkä tällä kertaa ole aivan yhtä terävää jälkeä, olen kuullut Serlingillä olleen vähemmän vapauksia tähän kuin aiemmin, mutta pienet puutteet on paikattu Steven Spielbergillä ja kovilla tuotantoarvoilla.

Tämä on isäukon suosikkisarjoja. Välillä kun ukko sairastaa tai joutuu muuten jäämään kotiin, niin mies katsoo huvikseen näitä vanhoja jaksoja.

House of the Dragon oli jopa ihan positiivinen yllätys. Siinä missä se aito ja alkuperäinen iski välittömästi kiinni, niin tämä onkin vähän hitaammin avautuva, mutta paranee huomattavasti pidemmälle edetessään. Tämän ja Mahtisormusten välillä voittaja on selvä.

Yksi kautta aikain parhaista televisiosarjoista. Ehkä moni nykyäänkin kuvittelee, että tällainen 50-luvulla mummovainaan puutelevisiossa pyörinyt tieteissarja olisi jotenkin vanhentunut, mutta toisinpa on asiain laita. Nerokkaan Rod Serlingin johtama käsikirjoitustiimi onnistuu käytännössä jokaisessa jaksossa rutistamaan aivan olemattomista lähtökohdistakin tyyliltään ja teemoiltaan täysin ajatonta fantasiaa: välillä mukaan on eksynyt aikansa camp-leffoille kumartavaa settiä, monta dialogipainotteista yhden huoneen draamaa, klassista Hollywoodia, etc.

Nykyään joka paikassa irvaillaan, miten Simpsonit on oikeasti jo tehnyt kaiken ja loput muista on pelkkää kopiota siitä, mutta oikeasti monet Simpsonien ja South Parkinkin ideoista on lainattu suoraan tästä. Otetaan nyt esimerkiksi se yksi klassinen jakso, jossa joukko astronautteja laskeutuu tuntemattomalle planeetalle. Jossain vaiheessa paljastuukin, että planeettaa asuttaa mikroskooppisten ihmisten sivilisaatio, joka palvoa yhtä astronauteista jumalana. Tietysti ukko menettää kaikessa vallanhimossaan täysin järkensä ja vähänkin moraalinsa.

Tämä on niitä sarjoja, jotka jokaisen pitäisi joskus katsoa kokonaan.

Rikollisen aliarvostettu sarja, paljon fiksumpi ja joka suhteessa laadukkaammin tehty kuin ne turhat jatko-osat.

Creamy Mami on todellinen taikaprinsessa-animen johtotähti, jossa ne kaikki mahdolliset peruskliseet söpöistä taikaeläimistä ja ulkoavaruudesta saapuvasta ihmeellisestä prinsessasta kiteytyvät omanlaiseensa sympaattiseen täydellisyyteen asti.

Oikeasti tämä sarja muistetaan ennen kaikkea rajoja rikkovasta tuotteistamisestaan, yhtenä jippona sarjassa kuultiin rooleihin palkattujen ammattimuusikoiden tuottamaa laulettua musiikkia, jota tietysti soitettiin myös muissa viestimissä ja kaupiteltiin erikseen kokonaisina soundtrackeinä, joita taitaa olla olemassa kymmeniä erilaisia ja myyntiluvut yhteensä satoja miljoonia, siis aivan hulvattoman paljon.

Siinä vaiheessa kun sarja loppui, jatkoi oheistuotemarkkinointi omaa elämänsä fanikulttuurin keskuudessa erilaisina omakustanteisina lelufiguureina, jatkotarinoina ja kummallisina spin-offeina, joista aikansa mecha-muodista ammentava Pony Metal U-GAIM kasvoi jonkinlaiseksi fanien ylläpitämäksi epäviralliseksi franchiseksikin asti. Yhdessä vaiheessa aiheesta oltiin jopa fanivoimin tuottamassa kokonaista omakustanteista videopeliä ja animea, mutta 80-luvun hulluilla japanilaisilla animenörteilläkin oli lopulta omat rajansa näiden juttujen suhteen.

Creamy Mamin fanikulttuuri antoi maailmalle Kenichi Sonodan, miehen Gunsmith Cats: Bulletproofin ja Bubblegum Crisisin takaa, mutta jälkimmäisen huikea musiikkikonsepti sai sekin alkunsa nimenomaan täältä. Ilman Creamy Mamia ja sen hullua fanikulttuuria suurta osaa nykyajan animen klassikoista ei varmaan olisi koskaan syntynytkään, sillä tällainen tee-se-itse -meininki juuri innosti kaikki parhaat palat tehneet lahjakkuudet alalle.

Minky Momo oli joskus 80-luvulla osa valtavaa lapsille suunnattua söpöä taikaprinsessavillitystä Japanissa, moni nykyajan fanikulttuurin ilmentymä sekä suuri animen mestari aloitti uransa tällaisten hassujen piirrettyjen parissa.

Minky Momo on lajityyppinsä legendoja vähän muistakin kuin iloisista puolista: yhdessä vaiheessa tekijät riitautuivat rahoittajiensa kanssa ja päättivät isona keskisormena jälkimmäisille kirjaimellisesti tappaa pikkutyttöpäähenkilön yhdessä jaksossa. Tämä yksittäinen käänne traumatisoi ja itketti aikoinaan valtavasti ihmisiä, mutta juttu paranee vielä entisestään, kun vähän tämän jälkeen Japaniin iski jättimäinen maanjäristys, jossa kuoli populaa kuin heinää. Kun Minky Momo näytettiin myöhemmin uusintana, historia vieläpä toisti itseään ja maanjäristystä pukkasi taas yhden sukupolven traumojen päälle.

Jos tämä sarja johonkin romahtaa, niin karmeaan käsikirjoitukseen. Ennen kuin koko juttua julkaistiinkaan, silmään iski keskeisten tekijöiden täydellinen kokemattomuus tällaisten miljardiluokan jättiprojektien suhteen, ja kyllä sen näkee jäljestäkin.

Otetaan esimerkiksi dialogi, jota on tyypillisesti koetettu venyttää väkisin kuulostamaan jotenkin myyttiseltä ja viisaalta, mutta tietyssä överiydessä mennään jo aivan meemitasolle ja tahattomaan naurettavuuteen asti. Juonikaan ei tunnu etenevän suurimman osan ajasta minnekään, hahmot ovat kaikkea muuta kuin kiinnostavia, varmaan puolet kohtauksista pelkkää filleriä ym.

Mahtisormukset on yksinkertaisesti tylsä sarja, mutta visuaalisesti tietty ihan komea.

Laughing Salesman sotii yksinkertaisuudessaan niin voimakkaasti kaikkia nykyajan animen kirjoittamattomia sääntöjä ja ihanteita vastaan, että sarja on jopa sellaisenaan viehättävällä tavalla massasta erottuvaa kauhukomediaa, vähän kuin Ghostbusters japanilaisittain, mutta päähenkilö onkin todellisuudessa joku niistä kummituksista.

Perusideana tässä on, että leveästi virnuileva yliluonnollinen käärmeöljykauppias tyrkyttää modernin ajan kiireisille ihmisille aivan liian helppoja ratkaisuja elämän monimutkaisiin ongelmiin, yleensä kylkiäisenä tulee joku mielivaltainen sääntö, jonka rikkominen johtaa aina yliluonnolliseen kostoon.

Tässä sarjassa ei siis ole minkäänlaista yhtenäistä juonta tai mytologiaa, vaan jokainen jakso on täysin oma pieni tarinansa, jossa sama kaava vain tapahtuu. Paholaismaisella kauppiaalla ei edes ole mitään taustatarinaa, persoonallisuutta tai ihmisten tarkoituksellista kiusaamista kummempaa motiivia.

Laughing Salesmania ei toisin sanoen ole tarkoitettukaan isona könttänä vaan tipoittain katsottavaksi, ja sellaisena sarja toimiikin hienosti. Alkuperäinen Salesman oli aikoinaan jättimäinen hitti ja kulttuuri-ikoni, mutta uudemmat viritelmät ovat sittemmin flopanneet rajusti.

Tämä on nyt varmaan melko kerettiläinen mielipide, mutta kaikista Disneyn lipun alla tuotetuista Star Wars -himmeleistä tämä sarja taitaa olla kevyesti se paras. Jutun jutu on tietysti siinä, että tämän tuotanto ulkoistettiin mahdollisimman kauas firman byrokraattien ja korporaation sisäisten vehkeilyjen keskeltä Japaniin raudanlujien ammattilaisten käsiin, ja onhan se jälki vihdoin ihan kunnollista, vaikka onhan tässäkin varaa parantaa vaikka kuinka.

Tätä katsoessa tuntuu, että Disneyllä laskettiin vain vanhan suolan ja nostalgian myyvän, joten käsikirjoituspuolella oli varaa lepsuilla vaikka kuinka kunhan Hayden Christensen ja Ewan McGregor vain saatiin takaisin kameran eteen.

Jos pystyy ottamaan ne nostalgia- ja fanilasit silmiltään, niin tässähän on melkoisen nolostuttavaa settiä ja valtavia ristiriitoja sekä aukkoja ja leffasarjan kanssa. Keskeiset hahmot yksistään käyttäytyvät toisinaan epäuskottavan typerästi ja kömpelösti: Heti ensimmäisessä jaksossa Obi toteaa Luken suojelemisen olevan tärkein tehtävänsä, kunnes yhtäkkiä mies vain päättää häippästä muualle. Prinsessa Leialla taas ei kuninkaallisesta statuksestaan huolimatta näytä olevan minkäänlaisia turvajärjestelyjä, vaan tämä vain kävelee yksin metsään kunnes pahat miehet hyökkäävät ja yrittävät kidnapa tämän.

Näitä voisi periaatteessa ladella vaikka kuinka paljon lisää. Eräässä jaksossa Obi esimerkiksi keksii piilottaa Leian viittansa alle ja lähteä pokkana kävelemään vihollisen keskelle valtava kangasmöykky jaloissaan, eikä kukaan tietenkään huomaa mitään. Darth Vader päättää survaista Revan valomiekalla kuoliaaksi, mutta Revapa selviytyy maailman ilkeimmän ja voimakkaimman tyypin survaisusta näennäisesti ilman naarmuakaan ilman minkäänlaisia selityksiä, kuin tekijät olisivat ensin päättäneen tappaa hahmon, mutta olivatkin muuttaneet lopulta mielensä.

Katsottavan Mandalorianin jälkeen näiden Disneyn Star Wars -sarjojen taso näyttäisi romahtaneen aivan täydellisesti. Otteista päätellen näiden tekijöillä ei ollut lainkaan kiinnostusta aihetta kohtaan, joten lopputuloskin on sitten melkoisen hutaistua ja välinpitämätöntä jälkeä. Kenen tahansa tahansa muun käsissä olisi varmasti edes sen verran kiinnitetty käsikseen huomiota, että olisi koetettu pitää jatkuvuus kunnossa niiden leffojen kanssa.

Inhumanoids oli toinen lelumainokseksi tarkoitettu sarja. Tämän ollessa vasta telakalla lelufiguurit kuitenkin oltiin jo vetämässä kauppojen hyllyiltä ja firma antoi tekijöille mittavat vapaudet hoitaa hommansa loppuun miten halusivat.

Tietysti tässä vedettiin oikein luvan kanssa homma överiksi: Inhumanoids muistettaneen edelleen yhtenä sekopäisimmistä ja väkivaltaisimmista kasarivuosien lastenpiirretyistä, jossa raajat vaan lentelee, kuolleista nousseet zombit ja luurangot riehuu ja möröt syö ihmisiä.

Ei tässä järkeä ole paljoakaan, mutta onhan tämä omalla päräyttävällä tavallaan viihdyttävää sekoilua. Ainakin tekijöillä itsellään oli hauskaa, mikä tietysti näkyy myös lopputuloksesta. Onneksi tämä on myös todella lyhyt, joten menon järkijättöisyys ei pääse haittamaan liiaksi katselukokemusta.

Puhuttaessa kasarivuosien television vallanneista lelumainoksista yleensä ensimmäisenä mieleen tulee tämä lajityyppinsä arkkityyppi, jossa omalla irvokkaalla tavallaan ydistyy pähkinänkuoressa kaikki, mitä alan piireissä ja fandomissakin yleensä pidetään näissä aikakauden genren tuotoksissa ankeana ja pölyttyneenä.

Tätä tekemäänhän palkattiin kokonaisen armeijan verran ammattipsykologeja suunnittelemaan kaikesta mahdollisimman koukuttavaa ja manipuloivaa, kaikki miehet toimintaukoista tiedemiehiin esimerkiksi ovat bodattuja korstoja ja naiset tiukkoihin trikoisiin pukeutuvia seksipommeja. Kaikenlaiset tarinat sekä hahmojen menemiset ja tulemiset on suunniteltu lelufirman muuttuvan tuotevalikoiman mukaan, animaatio on tuotettu liukuhihnalogiikalla Japanissa.

Tietty markkinointimentaliteetti on viety tässä oikeasti jo niinkin pitkälle, että koko juttu tuntuu jo aivan kaavamaiselta menolta. Kun hahmot esimerkiksi viittaavaat johonkin esineeseen tai kulkupeliin, näiden pitää dialogissaan eritellä mahdollisimman tarkkaan tämän tuotenimi ja erikseen kehua niitä, jotta lapset tietävät ostaa samaiset kapistukset kaupasta. Likimain jokaisessa jaksossa tekijöiden oli esiteltävä jotain uutta oheistauhkaa, mahdollisimman monessa jaksossa piti nähdä vähintään yksi otos, jossa nähdään kerralla mahdollisimman paljon erilaisia lelufiguureja yhdessä kuvassa.

Tämä on käytännössä se juttu, mistä Mike Chain puhui Rambo-piirretyn tekemisestä kertovassa lehtijutussa. Kun koko G.I: Joe on jotain mitättömintä dialogiaankin myöten väännetty täyteen pelkkää retoriikkaa, menee homma nopeasti aivan pelleilyksi. Varsinainen toimintahan tässä sarjassa on melkoisen ohkaista, mutta turruttavaa ja mielikuvituksetona väkivaltaa on sitten senkin edestä vaikka kuinka paljon.

Tämä sarja taitaa edelleen olla koko MTV:n animaatiohistorian pahimpia epäonnistumisia ja sarjanakin kaikkien aikojen floppi.

Parista myöhemmästä suositusta piirretystä paremmin tunnettu Daniel Antonucci meni aikoinaan suunnittelemaan firmalle jotain animoituja mainoksia, jotka olivat kovasti kanavan johdon ja vähän muidenkin mieleen. Palkkioksi mies sai luvan tuottaa oman sarjansa kuten mielensä teki ilman turhaa holhousta.

Brothers Grunt on jälleen yksi Ren & Stimpy -klooni, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä alkuunkaan mistä alkuperäisteoksessa on kyse. Niinpä tämä sarja suunniteltiinkin alusta asti tarkoituksella vain mahdollisimman vastenmieliseksi ja inhottavaksi katsoa - jopa Brothers Gruntin hahmot näyttävät ja kuulostavat kuin tuskissaan kärvisteleviltä eläviltä kuolleilta. Siinä käytännössä olikin kaikki sisältö mitä tässä on: pelkkää pinnallista shokkimateriaalia.

Sen pituinen se.

Timin vanhemmat ovat melkoisia hulttioita, lastenhoitaja sadisti ja koulussakin porukka kiusaa kuin viimeistä päivää, joten tämän kasvatuksesta vastaavat kaksi haltijakummia, jotka pystyvät toteuttamaan kaikki tämän toiveet yksinkertaisten loogisten perussääntöjen puitteissa. Jokaisessa jaksossa Timi myös hyödyntää toiveitaan pelkästään oppiakseen jotain käytännön moraalijuttuja.

Yksinkertaisen perusidean takana Timi ja haltijakummit on oikeasti tyyliltään lähempänä jotain superkyynistä Ren & Stimpyä ja Rocko's Modern Lifea kuin mitään tyypillistä pienten lasten piirrettyä, kaikenlaista pikkutuhmaa ja törkeää huulta heitetään jo ensimmäisestä jaksosta asti sellaiseen tahtiin että heikompaa hirvittää: heti alkuvideossa esimekiksi muutetaan lastenhoitaja lehmäksi, mikä ei nykypäivänä olisi seksistisenä läppänä ollenkaan mahdollinen.

Valitettavasti sarja vain koki Simpsonien kohtalon, sillä Nickelodean päätti lypsää tästä vähäisimmätkin hilut irti pitämällä juttua letkun päässä hengissä vuosikausia. Tätähän taidettiin lopulta julkaista toistakymmentä kautta, joista ainoastaan ensimmäiset viisi olivat vähänkään katsottavia. Butch Hartman on kertonut, että sarja lakkautettiinkin yhteensä viisi kertaa ja herätettiiin uudelleen henkiin neljästi, haastattelun jälkeen tuli taas uusi reboot.

Tässä sarjassa on muuten yksi tarttuvimmista ja muistettavimmista tunnareista/alkuvideoista [www.youtube.com] joita olen koskaan nähnyt tai kuullut.

Ikinä ei ole iltaisin niin kivaa etteikö siitä saisi vielä kivemman tällaisella surrealistisella aussikomedialla. Danger 5 on vähän kuin joku oikean elämän Kevät koittaa Hitlerille, tässä virnuillaan ja tributoidaan oikein antaumuksella kaiken maailman ikivanhoille roskaleffoille.

Tietysti se ainut oikea sisäänheittoläppä on "toinen maailmansota japanilaisena hirviöleffana" -sketsi, missä liittoutuneiden ohjastama jättimäinen Power Ranger -heebo taistelee Hitlerin ohjastamaa moottorisaha-liekinheittimellä aseistautunutta trikooritaria ja isolla tykillä varustettua jättläistiikeriä vastaan.

Jotkin pakanat ovat vuosien ajan irvistelleet tämän tuotoksen roskamenolle ja kaamealle näyttelylle, mutta tämähän on samaa kuin valittaisi pornoleffojen alastomuudesta. Jonkun Iron Skyn voi ihan huoletta unohtaa tätä katsoessa, niin paljon parempi natsiparodia Danger 5 on.

Ei luoja mitä menoa. Ei tähän eläin pysty.

Enpäs ennen huomannutkaan, että joku on lisännyt Boondocksin tännekin. Kyseessähän on mitä hauskin aikuisemmalle yleisölle suunnattu jenkkianime muutamalla huikealla twistillä.

Ehkä se isoin elefantti huoneessa on, että tässä kuvataan afrokulttuuria ja revitään aiheesta aika kunnolla hyvää settiä mitä ei nykypäivänä voisi enää televisiossa näyttääkään. Keskeiset tekijät tässä ovatkin muistaakseni itse "paljasjalkaisia" joten näillä on ollut ihan hyväksyttävä syynsä nauraa kunnolla omissa nurkissakin riesaksi asti pyörivien gangstojen ja muiden ghettoperseilijöiden touhuille.

Paras läppä tässä sarjassa on tietysti vanha kunnon "nigga moment" eli tilannne, jossa järkevälläkin mustalla miehellä kilahtaa päässä ja silmitön raivo saa ihmisen perseilemään niin uskomattomalla intensiteetillä ettei valkoinen mieskään kykene sellaista ymmärtämään.

Toinen ihan hyvä havainto on vanhassa viisaudessa, että mustan miehen vannoutunein selkäänpuukottaja tässä maailmassa on toinen musta mies. Tämä teema toistuu tässä sarjassa vaikka kuinka monta kertaa, osa porukasta juoksee pelkän rahansa perässä ja valkoisella keskiluokkaisella väellähän sitä tunnetusti on, joten siinä jää omat nopeasti toiseksi.

Fievel tuntuisi hahmona ja sarjana hävinneen vuosien varrella jonnekkin populäärikulttuurin limboon. Tästähän tarkoitettiin Steven Spielbergin oman animaatioimperiumin kulmakiveä, mutta lopulta homma meni pahemman kerran reisille ja Amblimationin pohjalta syntyi DreamWorks.

Tämä sarja käytännössä jatkaa siitä mihin se toinen leffa jäi: Fievel on nyt villissä lännessä, kaikki hahmot ovat käytännössä jo valmiiksi tuttuja ja that's about it. Muistaakseni tätä ei aikoinaan näytetty kuin ehkä kerran telkassa ja tekstitettynä, mutta myöhemmin tästä taitaa olla jotain kokoelmiakin.

Ei varsinaisesti mikään mestariteos, mutta itse ainakin tunsin Fievelin nimenomaan tästä sarjasta kuin mistään elokuvista.

Tämä oli aikoinaan vanhan Hanna-Barberan viimeinen oma tuotos ennen firman myymistä, ja onhan tämä aika surullinen tapaus muutenkin. Koko juttu esimerkiksi on koottu sellaisen kirjallisen klassikon ympärille, jota edes useimmat vanhemmat ihmiset eivät ole koskaan lukeneet, loppu on pelkkää väsähtänyttä ja tylsää säätämistä.

Muistan tämän ennen kaikkea Nelosen alkuaikojen halvalla hankittuna täyteohjelmana, jota näytettiin kun ei ollut mitään muutakaan saatavilla. Dubbaus taisi olla Agapion ö-luokan osaajien taattua käsialaa, ja tylsäähän tämä oli kuin mikä. Kukaan ei varmaan vapaaehtoisesti katsonut Don Kojoottia.

Ikuisiksi ajoiksi tämä jäi alitajuntaan eräänä kohtalokkaana iltana, jolloin valmistauduin katsomaan animoidun Ghostbustersin maailmanluokan mahtavuutta vain todetakseni ohjelman peruutetuksi, sen tilalla nähtiin Don Kojootti. Sitä pettymyksen syvyyttä ei voi sanoin kuvailla.

Kansa saattaa tuntea He-manin, mutta harvapa tunteekaan Thundarria, tuota Ruby-Spearsin barbaari- ja miespiirrettyjen todellista sankaria, jonka edesottamuksista se toinenkin sarja on ammentanut enemmän kuin laki sallii.

Kauan sitten komeetta lensi maapallon ohi aiheuttaen koko ihmiskunnan tuhonneen jättimäisen katastrofin. Vuosisatoja myöhemmin muinaisen maailman raunioille on kasvanut kokonainen barbaarisivilisaatio robotteineen ja mutantteineen. Thundarrina tunnettu karvaiseen tunikaan pukeutuva miekkamies tovereineen pätkii ja paloittelee inhat viholliset yksi toisensa jälkeen pelastaen hyviksi katsomansa pulasta.

Kyllähän tälläkin siis tietty klassikkoviba löytyy siitäkin huolimatta että teknisesti kyseessä on aika vanhanaikainen elämys, vaikka onhan kämäisessä toteutuksessa oma tietty viehätyksensä. Vähemmän yllättäen tätä on ollut tekemässä paljon samaa porukkaa kuin Hän-miehessä.

Vaikka kaikenlaiset ilkeät kielet ovat huhuilleet Frank Millerin menneen ysärivuosina täysin järjiltään, mahtuu miehen bibliografiaan muutamia hyviäkin sarjiksia. Jätti-Robotti ja Punapää näkyi muinoin kotimaisessakin töllöttimessä Nelosen lastenaamuissa, ja olihan tämä hauskaa menoa, sitä samaa Adelaide-laatua mitä ysärin Jumanji, Haamujengi, MIB ja muut aikansa tuotteet.

Tässä ideana oli muistaakseni että Yhdysvaltain armeijalla on iso jättirobotti suojelemassa ihmiskuntaa kaiken maailman jättihirviöiltä ja mutanteilta, mutta vanha ruosteinen koppero alkaa jo natista liitoksistaan, joten tälle on rakennettu superkehittyneellä tekoälyllä varustettu pikkupoikamainen sidekick.

Itse sarjahan on aika kaavamaista menoa, mutta siinä on se tietty suoraviivainen toimintahenki, mikä tuolloin oli valtavirtaa. Millerin luomushan olikin pääasiassa tekijänsä kunnianosoitus japanilaisille hirviöleffoille, joten tätä kannattaa lähestyä ihan jo tältäkin kantilta.

Ei jaksa arvostella, tai ei ainakaan just nyt.

Näköjään Mandalorianin jämäpaloista riitti omaan sarjaan asti, ja aika jämältä tämä tuntuukin. Heti alkajaisiksi Boba riisutaan kaikesta mystisyydestä, kypärä otetaan päästä ja selitellään miehen elämäntarinaa ja motiiveja. Varsinaista tarinaa on riittävästi enintään kahteen jaksoon eikä edes toimintakohtauksissa ole minkäänlaista perustason kipinää ihmeempää aatosta takana. Nimestä huolimatta Boba itse on lähinnä statisti ja näyttelijöiden kankea tulkinta saa toivomaan, että se kypärä pantaisiin nopeasti takaisin päähän.

Erityismaininta annettava värikkäistä Power Rangers -aluksista.

Aika kova fani saa olla ja laput silmillä katsoa, jos tällä pärisee. Sanitoituna kulutustuotteena The Book of Boba Fett on turha ja tylsä lisä Star Wars -kaanoniin, se ei tuo kuvioon yhtään mitään uutta, vaan nojaa edelleen vanhan suosikkihahmon maineeseen ja kaikenlaisiin "nostalgisiin" viittauksiin niihin vanhoihin klassikoihin. Tämä tuntuu lähinnä pakolliselta ja merkityksettömältä täytteeltä jonkun Disneyplussan tarjontaan.

Joistain taideleffoista sanotaan että "ne on tehty kriitikoille". Samaa voisi sanoa tästä ja suurimmasta osasta Disneyn tuotoksia viimeisen vuosikymmenen ajalta, mutta kriitikoiden sijaan ne on tehty sijoittajille.

Uskomatonta mutta totta: Midnight Mass on 2020-luvulla tehtyä kypsää kauhudraamaa, jossa on ihan aikuisia teemojakin. Kai tästä jotain vikaakin voi löytää, mutta nykypäivän kierrätysmateriaaliin keskittyvään "viihteeseen" tottuneen silmin tällaisen ihmeen todistaminen on vihdoinkin oikeasti raikas tuulahdus jotain hyvää uutta ja ansaitsee ihan siksikin vähän ylimääräistä.

Olispa tällaista enemmän.

Näin jälkikäteen luettuna arvosteluun jäi muutamia epätarkkuuksia ja huolimattomuusvirheitä, joihin olisi pitänyt kiinnittä lähemmin huomiota kirjoittaessa.

Lapsille suunnatun televisiomarkkinoinnin sääntelyn purkaminen liittyi laajemmin vuosikymmenen vaihteen uusliberaalien aatteiden rantautumiseen ja talouden yleiseen liberalisointiin Yhdysvalloissa. Erityisesti television kohdalla tästä vastasi erillinen viranomainen, ei välttämä yksin senaatti.

Pikku ponien nimellä näytettiin Suomessa vastaavasti sekaisin kahta ERI sarjaa, joista ensimmäinen keskittyi enemmän tarinavetoisempaan fantasiaan toisen ollessa enemmän tyypillinen pienten lasten piirretty. Jälkimmäisen tuotti Graz Entertainment, joka oli aikoinaan erityisen pahamaineinen luokattoman huonolaatuisten lastenpiirrettyjen tuottajana.

Näillä sarjoilla oli myös kaksi eri dubbaajaa, joista toinen oli Golden Voice ja toinen Agapio.

Mielipide ja olennaiset pointit ei tästä tosin muutu, mutta tulipa tarkennettua.

"The prison showers! Gee, if these walls could talk..."
"Eww, I think it's best if they keep their mouths shut."

Uudemmalla katselukerralla ja pienemmissä paloissa nautittuna Sam & Maxin koko nerous vasta alkaakin todella hahmottua. Erityisesti hahmojen puhumaa yliampuvan nättiä kaunokirjallista kieltä on kiva kuunnella, mutta pienissä ryppäissä katsottuna tästä myös huomaa paremmin kaikenlaisen nerokkaan rivienvälipiruilun ja ironian, jollaiseen törmää vain kaikkein parhaissa komedioissa.

Sarjaahan on yleensä kritisoitu kaiken rapeamman karsimisesta lastenohjelmaa varten, mutta todellisuudessa parhaat palat olivat alun perinkin nimenomaan mielettömässä sanallisessa ilotulituksessa ja sutkautuksissa, tässä ehkä vieläkin ovelammalla otteella, onhan tällainen huumori kuin kotonaan nimenomaan televisiopiirretyissä. Steve Purcell on edelleen nero.

"I didn't know we could have so much fun together and still be viewable by younger audience!"

En tiennytkään, että Jellystonen tekijöiden aiempi sarja on täällä, mutta tulipahan törmättyä.

Jo tästä aiemmasta tekeleestä huomasi aikoinaan, että näillä tyypeillä on lahjoja alalle ja ymmärrystä genren omista huulenheitoista, joka on siis parhaimmillaan hulluudessa jonkun Gumballin mielettömän maailman tasoa.

Itse en vaan koskaan ole oppinut pitämään tämän hahmojen karmeasta designista, joten paluuta Chowderin pariin ei ole koskaan tullut tehtyä ajatuksesta huolimatta.

Arvosteluun jäi virhe. Ensimmäinen meksikolainen pitkä animaatioelokuva julkaistiin 1974, ensimmäinen taloudellisesti menestynyt oli vuonna 1983 julkaistu Kathy the Catherpillar ja Kiki, Koko ja Avaruusotus on jälkimmäisen jatko-osa. Tässä kohtaa lähteet sekoili, näitä latinojuttuja on toisinaan dokumentoitu harvinaisen epämääräisesti.

Katsoin tämän silloin tuoreeltaan, eikä kyllä ollut kauhean hyvä sarja edes silloin. Juonihan on kaikessa kulahtaneisuudessaan sitä samaa supercoolia kyberpunk-supersankarointia mitä tähän aikaan tyypillisesti nähtiin vähän liiankin kanssa, oikeastaan ainut vähänkään muistettava kohtaus taisi tulla lopussa, jossa erään mutantteja metsästävän pahiksen poika paljastui mutantiksi, mutta sekin oli aika kliseinen käänne.

Mielenkiintoisinta tässä sarjassa on, että James Cameron oltiin yhdessä vaiheessa haastamassa oikeuteen yhden italialaisen sarjakuvan plagioimisesta, mutta homma vedettiin lopulta pois taloudellisista syistä. Tuon kyseisen teoksen tapahtumat sijoittuivat latinalaiseen Amerikkaan ja siinä pahikset oli Euroopasta paenneita saksalaisia sotarikollisia ja yli-ihmisteknologiaa kehitteleviä tiedemiehiä kätyreineen. Päähenkilö oli natsien ihmiskokeita paennut yli-ihmisteknologialla varustettu toimintanainen, joka omaksuu kuolleen miehen identiteetin ja lyöttäytyy yhteen työtoverinsa kanssa.

Cameron ilmeisesti ymmärsi konseptin herkullisuuden, mutta onnistui lopulta ryssimään homman aivan perusteellisesti.

Muistan vielä silloin joskus kun Teräsmieheni tuli ensimmäisen kerran telkkarista. Siihen aikaan ei paljoa erikoistehosteilla kikkailtu, joten sarjan paino on vähän jonkun kasari- ja ysärivuosien Star Trekin tapaan enemmän tiettyä viatonta ironiaa tihkuvissa tarinoissa ja värikkäissä henkilöhahmoissa. Eräässä jaksossa esimerkiksi oli pahis, joka halusi vaihtaa päänsä Teräsmiehen kanssa ja tätä puhuvaa irtopäätä tietysti kuljetettiin valtavan laatikon päällä, jonka sisässä varsinainen näyttelijä ihan pokkana piileskeli.

Nykysilmään aika pöhkö ja saippuamainen Teräsmieheni oli ilmestyessään valtavan suosittu ja kiitelty sarja, mutta se tuntuu hukkuneen vuosien varrella suositumpien animaatioversioiden ja sliipatumpien megaleffojen sekaan. Mieluummin itse ottaisin näytellyistä jotain tällaista vilpitöntä hölmöilyviihdettä kuin sitä samaa erikoistehostemättöä.