Tämä sarja taitaa edelleen olla koko MTV:n animaatiohistorian pahimpia epäonnistumisia ja sarjanakin kaikkien aikojen floppi.

Parista myöhemmästä suositusta piirretystä paremmin tunnettu Daniel Antonucci meni aikoinaan suunnittelemaan firmalle jotain animoituja mainoksia, jotka olivat kovasti kanavan johdon ja vähän muidenkin mieleen. Palkkioksi mies sai luvan tuottaa oman sarjansa kuten mielensä teki ilman turhaa holhousta.

Brothers Grunt on jälleen yksi Ren & Stimpy -klooni, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä alkuunkaan mistä alkuperäisteoksessa on kyse. Niinpä tämä sarja suunniteltiinkin alusta asti tarkoituksella vain mahdollisimman vastenmieliseksi ja inhottavaksi katsoa - jopa Brothers Gruntin hahmot näyttävät ja kuulostavat kuin tuskissaan kärvisteleviltä eläviltä kuolleilta. Siinä käytännössä olikin kaikki sisältö mitä tässä on: pelkkää pinnallista shokkimateriaalia.

Sen pituinen se.

Timin vanhemmat ovat melkoisia hulttioita, lastenhoitaja sadisti ja koulussakin porukka kiusaa kuin viimeistä päivää, joten tämän kasvatuksesta vastaavat kaksi haltijakummia, jotka pystyvät toteuttamaan kaikki tämän toiveet yksinkertaisten loogisten perussääntöjen puitteissa. Jokaisessa jaksossa Timi myös hyödyntää toiveitaan pelkästään oppiakseen jotain käytännön moraalijuttuja.

Yksinkertaisen perusidean takana Timi ja haltijakummit on oikeasti tyyliltään lähempänä jotain superkyynistä Ren & Stimpyä ja Rocko's Modern Lifea kuin mitään tyypillistä pienten lasten piirrettyä, kaikenlaista pikkutuhmaa ja törkeää huulta heitetään jo ensimmäisestä jaksosta asti sellaiseen tahtiin että heikompaa hirvittää: heti alkuvideossa esimekiksi muutetaan lastenhoitaja lehmäksi, mikä ei nykypäivänä olisi seksistisenä läppänä ollenkaan mahdollinen.

Valitettavasti sarja vain koki Simpsonien kohtalon, sillä Nickelodean päätti lypsää tästä vähäisimmätkin hilut irti pitämällä juttua letkun päässä hengissä vuosikausia. Tätähän taidettiin lopulta julkaista toistakymmentä kautta, joista ainoastaan ensimmäiset viisi olivat vähänkään katsottavia. Butch Hartman on kertonut, että sarja lakkautettiinkin yhteensä viisi kertaa ja herätettiiin uudelleen henkiin neljästi, haastattelun jälkeen tuli taas uusi reboot.

Tässä sarjassa on muuten yksi tarttuvimmista ja muistettavimmista tunnareista/alkuvideoista [www.youtube.com] joita olen koskaan nähnyt tai kuullut.

Ikinä ei ole iltaisin niin kivaa etteikö siitä saisi vielä kivemman tällaisella surrealistisella aussikomedialla. Danger 5 on vähän kuin joku oikean elämän Kevät koittaa Hitlerille, tässä virnuillaan ja tributoidaan oikein antaumuksella kaiken maailman ikivanhoille roskaleffoille.

Tietysti se ainut oikea sisäänheittoläppä on "toinen maailmansota japanilaisena hirviöleffana" -sketsi, missä liittoutuneiden ohjastama jättimäinen Power Ranger -heebo taistelee Hitlerin ohjastamaa moottorisaha-liekinheittimellä aseistautunutta trikooritaria ja isolla tykillä varustettua jättläistiikeriä vastaan.

Jotkin pakanat ovat vuosien ajan irvistelleet tämän tuotoksen roskamenolle ja kaamealle näyttelylle, mutta tämähän on samaa kuin valittaisi pornoleffojen alastomuudesta. Jonkun Iron Skyn voi ihan huoletta unohtaa tätä katsoessa, niin paljon parempi natsiparodia Danger 5 on.

Ei luoja mitä menoa. Ei tähän eläin pysty.

Enpäs ennen huomannutkaan, että joku on lisännyt Boondocksin tännekin. Kyseessähän on mitä hauskin aikuisemmalle yleisölle suunnattu jenkkianime muutamalla huikealla twistillä.

Ehkä se isoin elefantti huoneessa on, että tässä kuvataan afrokulttuuria ja revitään aiheesta aika kunnolla hyvää settiä mitä ei nykypäivänä voisi enää televisiossa näyttääkään. Keskeiset tekijät tässä ovatkin muistaakseni itse "paljasjalkaisia" joten näillä on ollut ihan hyväksyttävä syynsä nauraa kunnolla omissa nurkissakin riesaksi asti pyörivien gangstojen ja muiden ghettoperseilijöiden touhuille.

Paras läppä tässä sarjassa on tietysti vanha kunnon "nigga moment" eli tilannne, jossa järkevälläkin mustalla miehellä kilahtaa päässä ja silmitön raivo saa ihmisen perseilemään niin uskomattomalla intensiteetillä ettei valkoinen mieskään kykene sellaista ymmärtämään.

Toinen ihan hyvä havainto on vanhassa viisaudessa, että mustan miehen vannoutunein selkäänpuukottaja tässä maailmassa on toinen musta mies. Tämä teema toistuu tässä sarjassa vaikka kuinka monta kertaa, osa porukasta juoksee pelkän rahansa perässä ja valkoisella keskiluokkaisella väellähän sitä tunnetusti on, joten siinä jää omat nopeasti toiseksi.

Fievel tuntuisi hahmona ja sarjana hävinneen vuosien varrella jonnekkin populäärikulttuurin limboon. Tästähän tarkoitettiin Steven Spielbergin oman animaatioimperiumin kulmakiveä, mutta lopulta homma meni pahemman kerran reisille ja Amblimationin pohjalta syntyi DreamWorks.

Tämä sarja käytännössä jatkaa siitä mihin se toinen leffa jäi: Fievel on nyt villissä lännessä, kaikki hahmot ovat käytännössä jo valmiiksi tuttuja ja that's about it. Muistaakseni tätä ei aikoinaan näytetty kuin ehkä kerran telkassa ja tekstitettynä, mutta myöhemmin tästä taitaa olla jotain kokoelmiakin.

Ei varsinaisesti mikään mestariteos, mutta itse ainakin tunsin Fievelin nimenomaan tästä sarjasta kuin mistään elokuvista.

Tämä oli aikoinaan vanhan Hanna-Barberan viimeinen oma tuotos ennen firman myymistä, ja onhan tämä aika surullinen tapaus muutenkin. Koko juttu esimerkiksi on koottu sellaisen kirjallisen klassikon ympärille, jota edes useimmat vanhemmat ihmiset eivät ole koskaan lukeneet, loppu on pelkkää väsähtänyttä ja tylsää säätämistä.

Muistan tämän ennen kaikkea Nelosen alkuaikojen halvalla hankittuna täyteohjelmana, jota näytettiin kun ei ollut mitään muutakaan saatavilla. Dubbaus taisi olla Agapion ö-luokan osaajien taattua käsialaa, ja tylsäähän tämä oli kuin mikä. Kukaan ei varmaan vapaaehtoisesti katsonut Don Kojoottia.

Ikuisiksi ajoiksi tämä jäi alitajuntaan eräänä kohtalokkaana iltana, jolloin valmistauduin katsomaan animoidun Ghostbustersin maailmanluokan mahtavuutta vain todetakseni ohjelman peruutetuksi, sen tilalla nähtiin Don Kojootti. Sitä pettymyksen syvyyttä ei voi sanoin kuvailla.

Kansa saattaa tuntea He-manin, mutta harvapa tunteekaan Thundarria, tuota Ruby-Spearsin barbaari- ja miespiirrettyjen todellista sankaria, jonka edesottamuksista se toinenkin sarja on ammentanut enemmän kuin laki sallii.

Kauan sitten komeetta lensi maapallon ohi aiheuttaen koko ihmiskunnan tuhonneen jättimäisen katastrofin. Vuosisatoja myöhemmin muinaisen maailman raunioille on kasvanut kokonainen barbaarisivilisaatio robotteineen ja mutantteineen. Thundarrina tunnettu karvaiseen tunikaan pukeutuva miekkamies tovereineen pätkii ja paloittelee inhat viholliset yksi toisensa jälkeen pelastaen hyviksi katsomansa pulasta.

Kyllähän tälläkin siis tietty klassikkoviba löytyy siitäkin huolimatta että teknisesti kyseessä on aika vanhanaikainen elämys, vaikka onhan kämäisessä toteutuksessa oma tietty viehätyksensä. Vähemmän yllättäen tätä on ollut tekemässä paljon samaa porukkaa kuin Hän-miehessä.

Vaikka kaikenlaiset ilkeät kielet ovat huhuilleet Frank Millerin menneen ysärivuosina täysin järjiltään, mahtuu miehen bibliografiaan muutamia hyviäkin sarjiksia. Jätti-Robotti ja Punapää näkyi muinoin kotimaisessakin töllöttimessä Nelosen lastenaamuissa, ja olihan tämä hauskaa menoa, sitä samaa Adelaide-laatua mitä ysärin Jumanji, Haamujengi, MIB ja muut aikansa tuotteet.

Tässä ideana oli muistaakseni että Yhdysvaltain armeijalla on iso jättirobotti suojelemassa ihmiskuntaa kaiken maailman jättihirviöiltä ja mutanteilta, mutta vanha ruosteinen koppero alkaa jo natista liitoksistaan, joten tälle on rakennettu superkehittyneellä tekoälyllä varustettu pikkupoikamainen sidekick.

Itse sarjahan on aika kaavamaista menoa, mutta siinä on se tietty suoraviivainen toimintahenki, mikä tuolloin oli valtavirtaa. Millerin luomushan olikin pääasiassa tekijänsä kunnianosoitus japanilaisille hirviöleffoille, joten tätä kannattaa lähestyä ihan jo tältäkin kantilta.

Ei jaksa arvostella, tai ei ainakaan just nyt.

Näköjään Mandalorianin jämäpaloista riitti omaan sarjaan asti, ja aika jämältä tämä tuntuukin. Heti alkajaisiksi Boba riisutaan kaikesta mystisyydestä, kypärä otetaan päästä ja selitellään miehen elämäntarinaa ja motiiveja. Varsinaista tarinaa on riittävästi enintään kahteen jaksoon eikä edes toimintakohtauksissa ole minkäänlaista perustason kipinää ihmeempää aatosta takana. Nimestä huolimatta Boba itse on lähinnä statisti ja näyttelijöiden kankea tulkinta saa toivomaan, että se kypärä pantaisiin nopeasti takaisin päähän.

Erityismaininta annettava värikkäistä Power Rangers -aluksista.

Aika kova fani saa olla ja laput silmillä katsoa, jos tällä pärisee. Sanitoituna kulutustuotteena The Book of Boba Fett on turha ja tylsä lisä Star Wars -kaanoniin, se ei tuo kuvioon yhtään mitään uutta, vaan nojaa edelleen vanhan suosikkihahmon maineeseen ja kaikenlaisiin "nostalgisiin" viittauksiin niihin vanhoihin klassikoihin. Tämä tuntuu lähinnä pakolliselta ja merkityksettömältä täytteeltä jonkun Disneyplussan tarjontaan.

Joistain taideleffoista sanotaan että "ne on tehty kriitikoille". Samaa voisi sanoa tästä ja suurimmasta osasta Disneyn tuotoksia viimeisen vuosikymmenen ajalta, mutta kriitikoiden sijaan ne on tehty sijoittajille.

Uskomatonta mutta totta: Midnight Mass on 2020-luvulla tehtyä kypsää kauhudraamaa, jossa on ihan aikuisia teemojakin. Kai tästä jotain vikaakin voi löytää, mutta nykypäivän kierrätysmateriaaliin keskittyvään "viihteeseen" tottuneen silmin tällaisen ihmeen todistaminen on vihdoinkin oikeasti raikas tuulahdus jotain hyvää uutta ja ansaitsee ihan siksikin vähän ylimääräistä.

Olispa tällaista enemmän.

Näin jälkikäteen luettuna arvosteluun jäi muutamia epätarkkuuksia ja huolimattomuusvirheitä, joihin olisi pitänyt kiinnittä lähemmin huomiota kirjoittaessa.

Lapsille suunnatun televisiomarkkinoinnin sääntelyn purkaminen liittyi laajemmin vuosikymmenen vaihteen uusliberaalien aatteiden rantautumiseen ja talouden yleiseen liberalisointiin Yhdysvalloissa. Erityisesti television kohdalla tästä vastasi erillinen viranomainen, ei välttämä yksin senaatti.

Pikku ponien nimellä näytettiin Suomessa vastaavasti sekaisin kahta ERI sarjaa, joista ensimmäinen keskittyi enemmän tarinavetoisempaan fantasiaan toisen ollessa enemmän tyypillinen pienten lasten piirretty. Jälkimmäisen tuotti Graz Entertainment, joka oli aikoinaan erityisen pahamaineinen luokattoman huonolaatuisten lastenpiirrettyjen tuottajana.

Näillä sarjoilla oli myös kaksi eri dubbaajaa, joista toinen oli Golden Voice ja toinen Agapio.

Mielipide ja olennaiset pointit ei tästä tosin muutu, mutta tulipa tarkennettua.

"The prison showers! Gee, if these walls could talk..."
"Eww, I think it's best if they keep their mouths shut."

Uudemmalla katselukerralla ja pienemmissä paloissa nautittuna Sam & Maxin koko nerous vasta alkaakin todella hahmottua. Erityisesti hahmojen puhumaa yliampuvan nättiä kaunokirjallista kieltä on kiva kuunnella, mutta pienissä ryppäissä katsottuna tästä myös huomaa paremmin kaikenlaisen nerokkaan rivienvälipiruilun ja ironian, jollaiseen törmää vain kaikkein parhaissa komedioissa.

Sarjaahan on yleensä kritisoitu kaiken rapeamman karsimisesta lastenohjelmaa varten, mutta todellisuudessa parhaat palat olivat alun perinkin nimenomaan mielettömässä sanallisessa ilotulituksessa ja sutkautuksissa, tässä ehkä vieläkin ovelammalla otteella, onhan tällainen huumori kuin kotonaan nimenomaan televisiopiirretyissä. Steve Purcell on edelleen nero.

"I didn't know we could have so much fun together and still be viewable by younger audience!"

En tiennytkään, että Jellystonen tekijöiden aiempi sarja on täällä, mutta tulipahan törmättyä.

Jo tästä aiemmasta tekeleestä huomasi aikoinaan, että näillä tyypeillä on lahjoja alalle ja ymmärrystä genren omista huulenheitoista, joka on siis parhaimmillaan hulluudessa jonkun Gumballin mielettömän maailman tasoa.

Itse en vaan koskaan ole oppinut pitämään tämän hahmojen karmeasta designista, joten paluuta Chowderin pariin ei ole koskaan tullut tehtyä ajatuksesta huolimatta.

Arvosteluun jäi virhe. Ensimmäinen meksikolainen pitkä animaatioelokuva julkaistiin 1974, ensimmäinen taloudellisesti menestynyt oli vuonna 1983 julkaistu Kathy the Catherpillar ja Kiki, Koko ja Avaruusotus on jälkimmäisen jatko-osa. Tässä kohtaa lähteet sekoili, näitä latinojuttuja on toisinaan dokumentoitu harvinaisen epämääräisesti.

Katsoin tämän silloin tuoreeltaan, eikä kyllä ollut kauhean hyvä sarja edes silloin. Juonihan on kaikessa kulahtaneisuudessaan sitä samaa supercoolia kyberpunk-supersankarointia mitä tähän aikaan tyypillisesti nähtiin vähän liiankin kanssa, oikeastaan ainut vähänkään muistettava kohtaus taisi tulla lopussa, jossa erään mutantteja metsästävän pahiksen poika paljastui mutantiksi, mutta sekin oli aika kliseinen käänne.

Mielenkiintoisinta tässä sarjassa on, että James Cameron oltiin yhdessä vaiheessa haastamassa oikeuteen yhden italialaisen sarjakuvan plagioimisesta, mutta homma vedettiin lopulta pois taloudellisista syistä. Tuon kyseisen teoksen tapahtumat sijoittuivat latinalaiseen Amerikkaan ja siinä pahikset oli Euroopasta paenneita saksalaisia sotarikollisia ja yli-ihmisteknologiaa kehitteleviä tiedemiehiä kätyreineen. Päähenkilö oli natsien ihmiskokeita paennut yli-ihmisteknologialla varustettu toimintanainen, joka omaksuu kuolleen miehen identiteetin ja lyöttäytyy yhteen työtoverinsa kanssa.

Cameron ilmeisesti ymmärsi konseptin herkullisuuden, mutta onnistui lopulta ryssimään homman aivan perusteellisesti.

Muistan vielä silloin joskus kun Teräsmieheni tuli ensimmäisen kerran telkkarista. Siihen aikaan ei paljoa erikoistehosteilla kikkailtu, joten sarjan paino on vähän jonkun kasari- ja ysärivuosien Star Trekin tapaan enemmän tiettyä viatonta ironiaa tihkuvissa tarinoissa ja värikkäissä henkilöhahmoissa. Eräässä jaksossa esimerkiksi oli pahis, joka halusi vaihtaa päänsä Teräsmiehen kanssa ja tätä puhuvaa irtopäätä tietysti kuljetettiin valtavan laatikon päällä, jonka sisässä varsinainen näyttelijä ihan pokkana piileskeli.

Nykysilmään aika pöhkö ja saippuamainen Teräsmieheni oli ilmestyessään valtavan suosittu ja kiitelty sarja, mutta se tuntuu hukkuneen vuosien varrella suositumpien animaatioversioiden ja sliipatumpien megaleffojen sekaan. Mieluummin itse ottaisin näytellyistä jotain tällaista vilpitöntä hölmöilyviihdettä kuin sitä samaa erikoistehostemättöä.

Dinosaurs on häkellyttävän petollinen sarja, jonka älyttömän typeränä perusideana on ollut pukea näyttelijät kumisiin dinosaurusasuihin sekä robottipäihin ja larpata naama pokerina jotain perus ysärisitcomia. Todellisuudessa pinnan alta paljastuu hauska ja omaperäinen luomus, joka on vielä kaiken muun lisäksi erinomaisesti kirjoitettu - kunhan pääsee perusidean hölmöydestä yli.

Viimeinen jakso on tietysti se kaikista legendaarisin: dinosaurusten maailmaan iskee valtaisa ekokatastrofi. Vaikka tunnelma onkin apokalyptinen, niin loppu jätetään silti avoimeksi. Todellisuudessa mitään näin persoonallista tuskin tullaan koskaan enää televisioon päästämään, eikä rebootteja tarvitse siksi jäädä haikailemaan.

Vastaus edelliselle käyttäjälle:

En väitä SEK-studion kirjaimellisesti käyttävän orjia tai ulkomaisia animaattoreita vaan viittaan tarkoituksella epämääräiseen huhuun/juoruun, jota en esitä faktana.

"Erään legendan mukaan..." = "According to an urban legend/rumour/myth/fairy tale/likely false information, etc."

SEK is awesome.