Tästä leffasta voi ainakin sanoa, että Disneyn nykyisin jatko-osiin ja remakeihin erikoistuneesta studiosta joukolla karanneiden huippuanimaattoreiden jälki näkyy: tämä on nimittäin melkein enemmän Disney kuin Disney itse, muttei elokuvana likimainkaan niin hyvä kuin mitä Glenn Keanen kaltaisilta nimiltä on perinteisesti ollut tapana odottaa.

Suurin haastehan tässä on ollut selvästi räätälöidä leffa sopivaksi sekä itämaiselle että länsimaiselle yleisölle, kun pääpaino on selvästi ollut ensimmäisessä. Lopputulos on ihan kiinnostava, muttei mitenkään maata mullistava pop-satu, jossa ne musikaalinumerotkin on aika rajusti tasoltaan heitteleviä dancepop-veisuja eikä mitään Alan Menkenin ajattomia Disney-klassikoita.

2019 ja 2020 oli siitä kummallisia vuosia, että kourallinen eri yhtyeiden nimekkäitä jäseniä väsäili samaan aikaan toisistaan riippumatta omia kauhuelokuvaviritelmiään, Fred Durstin The Fanatic oli huonoudessaan jopa ihan viihdyttävä pöllöily, mutta Glen Danzigin Verotika pukkaa syöpäkasvainta jo sellaisella tarmolla, ettei siitä ole iloa edes kalkkunaviihteenä. Hommaa ei voi oikein sanoa edes överiksi vedetyksi, koska tässä ei selvästi ole yritetty vetää mitään tai mihinkään suuntaan edes siinä määrin, että katsomisesta ylipäänsä saisi mitään irti.

Tässä on ihan kirjaimellisesti puolitoistatuntia puhdasta räpellystä ja tyhjäkäyntiä, josta tuskin nauttii edes mestari Danzigin omat fanit. Tätä katsoessa tuntui kuin Glen olisi kovasti halunnut leikkiä jotain Dario Argentoa ja vetäissyt siinä intoillessaan kaikenlaisen nollabudjetin amatöörimäisen tekotaiteellisuuden sellaisiin kädettömyyden sfääreihin, että lopputulos lähentelee ennemmin jotain Tommy Wiseaun hengentuotoksia. Nyt puhutaan yhdestä kautta aikain surkeimmista kauhuleffoista.

Jos joku haluaa kirjoittaa tästä elämyksestä arvostelun, niin suositteluni. Tällaiset leffat yleensä tuottaa parhaat läpät.

Niin, Sacha Baron Cohen on taas kuvioissa erinomaisia näyttelijänlahjojaan tuhlaamassa ja ihmisiä kiusaamassa. Tällä kertaa mies päätti vetää sensaatio- ja törkyjuttuihinsa mukaan tätä nykyajan populaarikulttuurin vitsaukseksi muodostunutta raivostuttavaa some-politikointia, ja lopputulos on kaksin verroin raivostuttavampaa kuraa. Alkuperäinen Borat vielä jotenkin nauratti omalla viattomalla typeryydellään, mutta tämä suoraan sanottuna vituttaa.

Nämä Sacha Baron Cohenin perseilykomediat taisi olla viimeksi hauskoja joskus peruskouluvuosina, jolloin ei sen syvällisemmin tullut maailmaa niin mietittyäkään. Vuonna 2020 nämä näyttäytyy lähinnä typeränä ja äärimmäisen lapsellisena sensaatiohakuisena törkyviihteenä, jossa perusideana on yksinkertaisesti nolata ja vittuilla mahdollisimman paljon viattomille sivullisille ja kuvata koko operaatio muun maailman nähtäväksi. Itseä tällainen touhu lähinnä hävettää ihan fyysiseen kipuun asti.

Käsikauhuleffojen aatelia. Näissä kauhutarinoissa fokus on mystisissä käsissä, jotka ihmisen kuoleman jälkeenkin jatkavat kepposteluaan. Vastaavia teoksia löytyy maailmasta vanhalta ajalta yllättävänkin paljon, mutta ne tunnetuimmat taitaa nykyään olla lähinnä myöhempiä parodioita Evil Dead -leffoista ja Addam's Familystä.

Peter Lorre on loistava hulluuteen syöksyvänä miehenä.

Lukemani perusteella Addams Familyn tilanne oli aikoinaan sikäli hassu, että varsinaisten leffojen ja suoraan videolla julkaistujen halpisten kanssa oli oikeudet eri henkilöillä, joten kun ne teatteriversiot vuoli kultaa, piti sen toisenkin pään alkaa jotain ulos pukata.

Tämä onkin kaikin puolin aivan täys pökäle, joka syöpäisempi kuin se animaatioversio jonka teilasin aiemmin. Ainut edes etäisesti onnistunut on Tim Curry Gomez Addamsina, ja sekin häviää Raul Julian neroudelle.

Spookies on taas näitä unohdettuja kasarin omakustannehelmiä, joita ei ole taidettu koskaan julkaista Suomessa. Todellisuudessa tämä on karsittu kokoon kahdesta kesken jääneestä leffasta, joten juonessa on hyvin vähän järkeä ja avoimia aukkoja kuin kalaverkossa.

Jos tämä nyt jostain syystä kannattaa katsoa, niin sen tietyn viihdyttävän halpisfiiliksen ja erikoistehosteiden. Jälkimmäisen kohdalla panostettiin aikoinaan tosissaan, ja tämä on täynnä klassisia muodonmuutoskohtauksia ja näyttäviä ukonsulamisanimaatioita. Siitä toisesta puoliskosta taas saa lähinnä hyvät naurut.

Olinkin jo unohtanut miten hyvä tämä on. Bimbo's Initation oli Grim Natwickin viimeinen ennen siirtymistä hetkeksi Disneyn leipiin. Nykyään tätä taidetaan pitää miehen varsinaisena päätyönä ja mestariteoksena, aivan saman ajan Disneyn parhaiden veroisena, ellei jopa niitäkin parempana lyhärinä, mutta Fleischerin studiolle tyypillisellä surrealismilla ja ronskilla huumorilla silattuna. Ainut ongelma tässä on vielä aika lapsenkengissään oleva ääniteknologia.

Jaska Äxä taitaa olla oikeasti maailman väärinymmärretyin leffa. Tässä vaiheessahan se koko slasher-touhu oli jo tehty niin loppuun, että tekijät hakivat selvästi kunnon isompaan silmään käännettyä perseilyvaihdetta mahdollisimman typerällä idealla, eli tässä tapauksessa lähettämällä Jason ulkoavaruuteen ja virnuilemalla sopivan hölmösti suunnilleen kaikille kauhuleffojen peruskliseille. Kyseessä on siis eräänlainen parodia koko siitä alkuperäisestä sarjasta.

Nasevan ironinen dialogi nyt yksistään on tässä pahimmillaan (tai parhaimmillaan) suorastaan ääneen naurattavan pöhköä settiä jos yhtään osaa rivien välistä lukea, eikä pakollisista Doom-viittauksistakaan ole yhtään pahitteeksi. Tässähän siis koetetaan ampua Jasonia mm. BFG:llä, eli sillä Doomin parhaalla aseella, mutta tietysti turhaan.

Pieni kulttihelmi, josta povattiin aikoinaan isoakin juttua, mutta joka lopulta unohtui jonnekin aikakirjojen pölyisimmälle hyllylle.

Carlvinsonin idea on hyvin yksinkertainen: Kaukaiselle planeetalle rysähtää avaruusalus, jonka miehistö kuolee pientä vauvaa lukuun ottamatta. Paikalliset surrrealistiset mönkiäiset päättävät adoptoida vaavin ja leikkiä perhettä kunnes kaukaisen ihmiskunnan edustajia joskus sattuu tallustamaan vastaan.

Carlvinson on taatusti historian söpöimpiä animevirityksiä, eikä siltä varsinaisesti kannatakaan odottaa mitään scifi-perhekomediaa syvällisempää tarinointia. Jos nimi hämmentää, niin se on väännös yhdestä toisesta perhedraamasta ja Carlvinson oli Japaniin sijoitettu amerikkalainen lentotukialus.

Disneyllä on jo ollut pitempään tapana tehdä näitä remakejaan mahdollisimman tarkkaan suoraan valmiista muotista - yleensä jälki on lähinnä häikäilemätöntä nostalgiabaittia massoille vailla sielun häivääkään. Taannoinen Leijonakuningas-remake oli ihan suora kuvasta kuvaan kopioitu tekele, jossa ei selvästikään oltu ymmärretty miksi ne tietyt jutut siinä alkuperäisessä toimi niin kuin toimi. Eipä siis ihmekään, ettei sitä enää kukaan muista nytkään.

Mulanista piti tulla tässä suhteessa täysin erilainen tapaus: siitä suunniteltiin alusta asti kiinalaiselle yleisölle kansantasavallan vilpittömän hyväntahtoisten viranomaisten suosiollisella avustuksella tuotettua täsmätuotetta, jossa on uskallettu kerrankin ottaa rohkeaa pesäeroa siihen originaaliin...

...mutta perinteitä kunnioittaen siinä sivussa heitettiin romukoppaan käytännössä kaikki mikä teki alkuperäisestä yhtään hyvän. Mulan itse on alusta asti aikuisia miehiä pieksevä voittamaton supersankari vailla kasvun ja koettelemusten häivääkään. Samalla kaikenlainen huumori, muistettavat hahmot ja inspiroiva sanoma oman paikkansa löytämisestä sekä sitkeyden, yhteistyön ja kekseliäisyyden kaltaisten juttujen merkityksestä on käytännössä leikattu kokonaan pois todella raskaalla kädellä taitetun poliittisen sanoman tieltä. Varsin ironisena käänteenä edes kiinalainen yleisö ei pitänyt Mulanista, koska se koettiin liian länsimaiseksi.

Jos toimintaa kaipaa, niin kai tästä pienet viihdesysäyksetkin saa. Muuten ehkä ihan pätevä ohjaaja ei vain satu olemaan alan osaajia, ja homma maistuu aivan liikaa vaijeritaiteilulta ja keskeneräiseksi jääneeltä blue screen -kikkailulta. Pääosanäyttelijä osaa kyllä hyppiä ja potkia, mutta emäntä on tiettävästi kotimaassaankin pahamaineisen puiseva näyttelijänä. Tähän päälle ehkä vuoden pahimmat rytmitysongelmat, ja kasassa on melkoinen kaaos, josta tuskin tykkää sen enempää aasialaisen elokuvan kuin alkuperäisen Disney-viihteenkään ystävät.

Itse olen alkuperäisen Mulanin suuri ihailija, omasta mielestäni se on ehkä Disneyn aliarvostetuin elokuva koskaan heti Atlantiksen jälkeen. Turha alkaa siis inisemään taas jostain erityisestä Disney-vihasta, koska tämä ei herätä itsessä edes niitä nostalgiaväristyksiä. Tämä siis julkaistiin teatteriketjujen harmiksi Disneyn omassa suoratoistopalvelussa sellaiseen sikamaiseen riistohintaan, etten usko kovinkaan monen tätä aivan heti katsovan kuin jotenkin piraattina.

Mulanille tuli hintaa rapiat 200 miljoona plus markkinointikulut, eli käytännössä toinen samanlainen. Pieni ihme jos tämän rahatukun viemäristä vetäminen ei tuo jollekin isokenkäiselle potkuja kun firma käy jo valmiiksi selviytymistaistelua yritysostoihin tuhlattujen kymmenien miljardien puskurirahojen, kilpailijoille parempiin hommiin paenneiden kovien ammattilaisten, muiden flopanneiden leffojen, hyytyneiden oheistuotebisnesten, jättivelkojen, koronakriisin sulkemien teemapuistojen sun muiden vastoinkäymisten ja laiminlyöntien jälkeen.

Edit. Disney ilmoitti vajaan viikon tämän kommentin kirjoittamisesta potkivansa ainakin 30k työntekijää pihalle ja lisää tulee. Kuka olisi arvannut?

Ikinä en ole ymmärtänyt Warren Beattyn leffojen kovaa mainetta, enkä varsinaisesti lämmennyt tällekään.

On aika hämmentävää katsoa Hollywoodissa tuotettua kommunistista propagandaleffaa, jossa monia kohtauksia on ihan suoraan pöllitty niistä samoista neuvostoliittolaisista genreleffoista, mitä olen tänne jo aiemmin satamäärin vuosien varrella analysoinut ja arvostellut. Ainut mikä puuttuu on niiden hurjapäinen vimma ja intensiteetti, tilalle on saatu aimo annos pehmoa idealismia ja kolmanneksen verran liikaa pituutta.

Täytyy sanoa, että kaikkein kiehtovinta tässä oli bongata kuvauspaikkana toimineen Helsingin maisemia ja kotimaisia näyttelijöitä. Åke Lindmanilla on tässä jopa pieni puheroolikin. Harmi vaan että se kaikki hukkuu läpinäkyvän historiallisen vääristelyn ja paljon pätevämmin tehdyistä vallankumouksellisista toimintapaukuista plagioidun materiaalin alle.

Puheet Hollywoodin isojen pomojen viehtymyksestä kommunismin aatteeseen ei tämän katsomisen jälkeen tunnu ihan niin mahdottomalta ajatukselta. Muuten en sitten ihmettelekään, miksei tätä kuriositeettia nykyään muista enää kukaan.

Harvinaisen laadukas kotimainen dokumentti edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Turkmenistanin öljydiktatuurin perinteiseen politiikkaan kuuluu ulkomaisten suuryritysen valjastaminen valtion propagandan levittämiseen ja likaisemman työn suorittamiseen erillisten sanktioiden ja markkinoilta sulkemisen uhalla. Paikallisen propagandan kruunu on paranoidin diktaattorin kirjoittama koraanin virallinen ja poliittisesti korrekti jatko-osa, jonka lukeminen ja ulkoa opettelu on maassa käytännössä pakollista.

Kiina harjoittaa nykyään samaa, mutta vähän eri mittakaavassa, onhan kyseessä yksi maailman suurimmista markkina-alueista. Länsimaiset yritykset on lähinnä valjastettu kommunismin äänitorviksi sikäläisten intressien nimissä uhkaamalla sulkea näiltä pääsyn idän markkinoille. Tästä syystähän media menee aina paniikkiin kun joku uskaltaa arvostella Kiinaa tai esimerkiksi ehdottaa sikäläisten spyware-ohjelmistojen tai epäluotettavan viestintäelektroniikan kieltämistä.

Maailma on paska paikka.

Kovin unohdettu Disneyn klassikkopropaganda järjen ja tunteen välisestä ristiriidasta. Tunne on kuvattu huolettomaksi, mutta itsetuhoiseksi ja jokaiseen vastaan tulevaan kiusaukseen ja aatteeseen sokeasti lankeavaksi luolamieheksi, kun taas järki on kylmän laskelmoiva iloton nörtti.

Sanoma on tietenkin erittäin ajankohtainen edelleen. Natsien propagandan tilalle voisi vain pistää melkein minkä tahansa hullutuksen tai typerän muotioikun mistä tahansa ja miltä tahansa aikakaudelta. Inside Out - mielen sopukoissa kierrättää surutta tämän perusideaa.

Toimintaleffana melkoista räpellystä, mutta fyysistä äksöniä rakastavan aasialaisen yleisön makuun mittatilaustyönä tehtailtuna kommunistisena propagandatuotoksena mitä mainiointa perseilyviihdettä. Propagandaa tämä on siis ihan oikeasti.

Uskomatonta toimintaperseilyn taidetta. Kun näissä aletaan apinoimaan jo Steven Seagalinkin leffoja, tietää oikeasti kyseessä olevan huikeaa laatua.

Tällä kertaa kavalan terminaattorin johtama terroristijoukkio hyökkää ydinvoimalaan ja firman tavan tavallisen duunarin on hoidettava koko sakki kumoon. Terminaattoria "näyttelevä" videkasettileffojen taattu toiminta- ja muskelimursu Frank Zagarino näyttää ihan joltain Malcom McDowelin ja Dolph Lundgrenin risteytykseltä, mutta ilman kummankaan näyttelijänlahjoja.

Varmaan koko robottijutun idea onkin taattuun roskalaatuun ainoastaan keksitty siksi, että sama yhden ilmeen omaava näyttelijä on voitu kierrättää vaan sellaisenaan käytännössä samassa roolissa leffasta toiseen. En valita.

Tässä on oikeasti jo kyseessä niin monta sploitaatiota, ettei mitään erillisiä sopivia termejä ihan äkkiä mieleen tulekaan.

Tappaja-androidissa siis terminaattori-kloonin johtama terroristijoukkio iskee sairaalaan ja ottaa presidentin tyttären vangiksi. Hyvät tyypit tietysti vapauttavat syväjäädytyksestä sen hyvän tyypin ottamaan nistit hengiltä ja vapauttamaan naisen pahan koneen kynsistä.

En tiedä mitä tästä suoraan videolla julkaistusta häikäilemättömän salakavalasta toimintaperseilystä voisi sanoa, mutta ainakin se on viihdyttävää seurattavaa.

Rikollisen aliarvostettu elokuva. Perinteistä mykkää slapstick-komediaa odottava tulee varmuudella pettymään, sillä Harry Langdonin käsitys huumorista on aivan omanlaisensa surrealistinen taiteenlajinsa. Naistenmiestä menisin jo kutsumaan jonkinlaiseksi "epäkomediaksi", jossa ei periaatteessa ole juuri mitään genren perinteisiä kikkoja ja monesta gagistakin on tarkoituksella jätetty kliimaksi ja punchline pois, mutta siinä on silti "se jokin" leikkimielinen henki, jonka vuoksi sen juuri tunnistaa komediaksi.

Yhtenä muistettavimmista vitseistä nyrkin ja hellan väliin joutunut Harry esimerkiksi pukee tässä kaapista löytämänsä hameen päälleen, minkä seurauksena koko kulmakunnan miehet yrittävät iskeä tätä, vaikka kyseessä on selvästi vain suttuisen hameenriekaleen päälleen pukenut mies. Seuraavaksi tietysti huomataan, että myös tämän pikkutakkiin ja krakaan pukeutunut vaimokin on kaikkien kaupungin naisten piirittämä. Joillain ihmisilllä on vähän omituinen taipumus tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä toisista pelkkien vaatteiden perusteella.

Harry Langdonin esittämä vanha poika saa vanhemmiltaan pitkät housut - ja siitäkös miehen elämä mullistuu ja naiset maistuu. Heti kodin ulkopuolella autonsa kanssa jumiin onkin jo jäänyt kaupunkilaiskaunotar vain pelastajaansa odottamaan. Harry ei vain tiedä, että tuo kyseinen heila sattuu olemaan gangsteripomon morsian ja femme fatale...

Näihin aikoihin menestys oli jo noussut Langdonin hattuun. Frank Capran mukaan viimeinen niitti oli kun joku toimittaja vertasi Langdonia Chapliniin ja kehuista ylpistynyt babyface alkoikin yhtäkkiä sanella tiiminsä huipputekijöille miten näiden pitäisi tehdä omaa työtään. Välienselvittely johti lopulta Capran ja kumppaneiden potkuihin ja Langdonin itsensä uran surkeaan romahtamiseen.

Frank Capra oli kovassa vedossa jo ohjausdebyytissään. Miehen tietyt mieliaiheet ja -keinot pystyykin päälle päin jo helposti bongaamaan jo tässäkin vaiheessa: huumori keskittyy tietysti Amerikan ja amerikkalaisuuden ympärille, tietenkin New Yorkin ja itärannikon ympäristöön.

Varsinaisen komedian suhteen nauruhermojen kutkuttelua tietenkin auttaa Harry Langdonin itsensä järkähtämättömän valtaisa persoonallisuus ja karisma. Tällä kertaa Euroopasta kullan ja hunajan maahan muuttavaa belgialaista maahanmuuttajaa esittävä Langdon yrittää etsiä länsirintamalle kirjeitä lähettänyttä mystistä naista.

Hauskimmassa yksittäisessä gagissa huumeita salakuljettava nainen on piilottanut tavaroitaan Langdonin takataskuun ja koettaa salaa ujuttaa kättään tämän liiveihin saadakseen omansa pois. Samalla hetkellä näitä kuljettava auto osuukin pieneen töyssyyn ja emännän käsi käykin herran hanurissa, Langdon lentää metrin verran ilmaan ja persiilleen laskeuduttuaan tuijottaa hetken verran eteensä järkyttynyt ilme kasvoillaan.

Harry Langdonin, neljännen suuren amerikkalaisen mykän koomikon unohdettu pitkä debyytti on kertaluokkaa erilainen verrattuna muiden tunnetumpien tekijöiden vastaaviin. Babyface-Langdonin tyyli on huomattavasti hidastempoisempi ja vähäeleisempi, ja saattaa siksi olla aika mielipiteitä jakavaa settiä. Siitä ei tietenkään pääse miihinkään, että miehen surrealistisempi ote ja persoona on vähintäänkin uniikkia katseltavaa edelleen.

Itse otan viattoman ja söpön Langdonin koska tahansa mieluummin kuin Harold Lloydin, jonka harmaata keskinkertaisuutta en useimmiten jaksa sietää ollenkaan.

Olin jo kuulemani perusteella suoralta kädeltä valmis dissaamaan tätä Howard Hawksin ohjausdebyyttiä, mutta kyseessä onkin taas vaihteeksi unohdettu ja suotta sorsittu romanttisen komedian helmi.

Alussa väsähtäneen Aatamin ja nalkuttavan Eevan muodostama vanha aviopari riitelee sympaattisten dinosaurusten kansoittamassa Eedenin puutarhassa. Eevalla ei taaskaan ole mitään puettavaa kuin vanha viikunanlehti, eikä Aatami saa sitä pahuksen lemmikkidinoaankaan aisoihin pilaamasta emännän kukkaistutuksia!

Jälkimmäinen puolisko sijoittuu nykypäivän New Yorkiin. Aatami työskentelee putkimiehenä ja Eevasta on tullut oikea turhamaisen porvarisfrouvan perikuva. Luonnollisesti kuvioon astuu mukaan myös tarinasta tuttu kavala käärme hemaisen kauniin naisen muodossa koettelemaan dysfunktionaalisen pariskunnan perheonnea.

Tällaisesta äärimmäisen surrealistisesta, mutta juuri sopivalla tavalla hyvällä maulla tehdystä romanttisesta parisuhdekomediasta minäkin pidän. Hawksilla oli selvästi homma täysin hallussa jo tässä vaiheessa.

Sylvi on vanhin nykypäiviin asti osina selvinnyt kotomaamme näytelmäelokuva. Tiettävästi tämä kuvattiin jo 1911, mutta ongelmallisen julkaisun kanssa oli vuosikausien taistelu. Tästä ei muistaakseni ole jäljellä käsikirjoituksia tai muutakaan tietoa, joten myöhempiin restauroituihin versioihin kannattaa suhtautua kriittisesti.

Kiehtovintahan näin vanhassa leffassa on tietysti huomata, ettei Suomessa oltu juurikaan muun maailman suuria virtauksia ajassa jäljessä tässäkään vaiheessa, mutta harmittavasti näiltä main on muuten säilynyt harmillisen vähän kotimaista elokuvataidetta koskevaa materiaalia.

Piskuinen Suomea ulkomaalaisille esittelevä dokumentti vuodelta 1911. Näinkin vanhaksi kotimaiseksi leffaksi kyseessä on erittäin laadukas lyhäri, jossa hauskinta on ihan jo bongata itselle tuttuja nurkkia ja havainnoida niiden muutosta vuosien varrella.

Uusi katselukerta ei varsinaisesti muuttanut mielipidettä tästä muinaisjäännöksestä kuin ehkä erilaisen katselukontekstin puolesta. Käytännössähän tämä on varsin vesitetty propagandapläjäys, jossa vain tyydytään vääntämään katsojalle rautalangasta miten pitäisi mistäkin ajatella. Fritz Hippler on kommentoinut tämän olleen enemmän Goebbelsin hengentuote kuin kenenkään muun. Hippler itse oli jatkuvasti riidoissa esimiehensä kanssa ja päätyi lopulta rintamallekin.

Yllättävänkin hyvä nykypäivän kotimaiseksi komediaksi. Itselle motivaationa oli lähinnä bongata yksi kaveri, joka on mukana sivuosassa. Se lähetti mulle jonkin verran kuvia sieltä kuvauksista ja ensi-illasta. Leffa jäi sen viimeiseksi, sillä se kuoli autokolarissa kuluneena keväänä.

Huijasin vähän kohtaloani ja menin katsomaan tämän etukäteen ennen virallista Suomi-julkaisua. Jos ei varsinaisesti lasketa hauskaa maailmanrakentelua ja värikästä animaatiota, niin aikamoista kuraahan tämä kaikin puolin on. Jälleen kerran 90% itse leffasta on pelkkää laskelmoitua paikasta toiseen säntäilyä niiden pakollisten valmiiden nostalgiahittien soidessa taustalla.

Ozzy Osbournen paljon mainostettu rooli rajoittuu lähinnä max 5 sekuntia kestävään epämääräiseen seniiliin hyminään, dialogia ei käytännössä miehellä ole ollenkaan. Kyseessä taitaakin olla pelkkä halpa markkinointikikka, jolla Ozzyn nimeä voitiin käyttää mainonnassa.

Tiettyä klassikkostatusta tällä lyhärillä tunnetusti on, vaikka paljon parempaakin on vuosien varrella menty tekemään. Menin ja katsoin tästä alkuperäisen harvinaisen leikkaamattoman version, jossa iso paha susi naamioituu stereotyyppiseksi kierteleväksi juutalaiseksi, joka yrittää päästä sikojen taloon sisään jakamalla ilmaisia näytteitä. Vitsi on siis siinä, että

1. stereotyyppinen juutalainen ei koskaan anna mitään ilmaiseksi
2. juutalaiset eivät syö porsasta.

Hämmentävää nähdä näin vanhassa lapsille suunnatussa Disney-lyhärissä South Park -henkistä juutalaisläppää, mutta tuo on oikeasti jopa tosi nokkelaa virnuilua. Natsi-Saksan ja holokaustin vuoksi aiheesta tuli sittemmin tabu ja se on menty siksi sotavuosien jälkeen ilmestyneistä uudemmista julkaisuista sensuroimaan. Joitain kopioita jäi kuitenkin maailmalle pyörimään, mistä syystä tämä on mahdollista tarkastaa alkuperäisessä muodossaan yhä edelleen.

Kieroutuneella tavalla pahuksen hauska ja synkkä Disney-lyhäri. Pluto tykkää kiusata kissoja, ja tietysti Pluto myös joutuu vastaamaan teoistaan kissojen helvetissä! Tietysti tässä on sitten myös onnellinen loppu, koska eihän tämmöistä muuten olisi voinut näyttääkään.

En oikeasti odottanut tältä trailereiden perusteella oikein mitään, mutta ehkä Hevi reissu siksi osoittautuikin ihan sympaattiseksi tuttavuudeksi. Ideapuolella on selvästi käyty lainailemassa muita parempia leffoja, vaikka oikeasti niilläkin antimilla olisi voinut tehdä koska tahansa paljon huonommankin.

Voi luojan isä, miksi piti Pixarin mennä kaikista maailman leffoista mennä apinoimaan juuri tuota Brightia? Olkoonkin, että tässä on jo ihan eri formaatinkin vuoksi saatu hommasta enemmän irti ja tarinassa on jopa vähän sydäntäkin, mutta silti. Värikkään eskapistisen fantasiamaailman pakottaminen tylsän arkiseen nykymaailmaan on ideana hölmö ja toimii vain aniharvoin.

Onwardhan otti turpaan teattereissa oikein kunnolla. Taatusti homma jälkikäteen pannaan koronaviruksen pussiin, mutta oikeasti tämä sai huonoja arvosteluja ja floppasi viikkokausia jo ennen sitäkin. Pikku vinkki: tämän on ohjannut sama kaveri, joka vastasi väsähtäneestä ja umpikliseisestä Monsterit-yliopisto-leffasta, joka omissa kirjoissani on Pixarin tuhnuin tuotos kautta aikain.

Täyttä roskaa. Pelkästään käsikirjoitusmielessä tässä vedetään kyllä niin riman ali ettei tosikaan. Tiettävästi John Landisin poika oli kyhännyt ihan mukiinmenevän fantasiaperseilyn, mutta pahamaineisen Suicide Squadin ohjaaja päätti veistellä siihen päälle vähän omiaan ja reisillehän se meni. Käsikirjoituksen eri vedokset löytynee vielä netistä.

Alkuperäisessä oli esimerkiksi pointti, että se örkkipoliisi alussa hengaa jonkun teiniörkin kanssa, ja myöhemmin se sama teiniörkki auttaa sitten samoja poliiseja, mutta ohjaaja päätti poistaa tuon jälkimmäisen, joten koko hommalta putosi samalla pohja pois. Tässä on oikeasti vaikka kuinka paljon samanlaista sähläilyä, kuten esim. lukuisat turhat niinikään lopputuotteeseen lisätyt populäärikulttuuriviittaukset, jotka vetävät mattoa alta koko vaihtoehtomaailmalta, turhia hahmoja, olemattomia hahmoarkkeja, mm. yksi kolmekymppinen näyttelijä viisivuotiaalle lapselle käsikirjoitetussa roolissa, rautalankaa, ym.

Koko fantasiahöttö tuntuu tässä muutenkin älyttömän laiskalta. Vaikka ihmiset asuvat monenmoisten fantasiaotusten kanssa ja puhuvat jostain suuresta taistelusta, ei koko juttu tunnu vaikuttaneen modernin maailman menoon yhtään mitenkään, vaan amerikkalaiset ghettoniggat on lähinnä korvattu räppäävillä örkeillä ja keskiluokkaiset hipsterit jollain sinitukkaisilla haltioilla, sen sijaan että olisi mietitty kokonaan erilaista yhteiskuntajärjestelmää tai vaikka ikiomaa fantasia-aihioita rotuineen ja kulttuureineen eikä vain kopioitu jotain Tolkienia. Ei mikään ihme, että tämä revittiin kappaleiksi kriitikoiden toimesta.

Jaa, en ollut muistanutkaan kommentoida tätä.

Bloodsportissa ei ole juonta käytännössä lainkaan, eikä sekään vähä ainakaan tositapahtumiin voi perustua. Bodatun ja rasvatun Van Dammen tulkitsema länsimainen taistelulajijarmo karkaa armeijasta ottaakseen osaa hämärään itämaiseen taistelulajiturnaukseen, jossa lyödään ja potkitaan ukkoa turpaan ja munille, irvistellään ja möllistellään hidastettuna minuuttikaupalla ja kasarisyntikat raikaa taustalla kuin viimeistä päivää.

Ei Bloodsportissa toisin sanoen ole mitään järjen hiventäkään, mutta suoraviivaisena videopelileffana tästä on ihan hyväksi viihdykkeeksi. Van Damme itse on tässä ehkä silkassa akrobaattisuudessaan uransa kovimmassa kunnossa. Tiettävästi Van Damme leikkasikin lopullisen version itse, mitä ei muutamassa kohtaa ole lainkaan vaikea uskoa.

Yllättävänkin hyvä leffa. Tämä on vähän kuin vanhan hyvän ajan koko perheen Jack London -seikkailu, jossa kaikenlaiset cgi-kiekurat on jätetty suosiolla vähemmälle ja panostettu oikeaan fyysiseen toimintaan. Jopa koirat on tässä oikeasti koiria eikä nykytrendin mukaan jotain härskejä tietokone-efektejä.

Tylsään bussimatkaan Roscoe Arbucklea. Tässä mies esittää vaimonsa ja anoppinsa kanssa asuvaa porvaria, joka menee vikittelemään väärää naista väärään aikaan ja väärässä paikassa.

Omasta mielestä tässä voikin olla Arbucklen parhaita lyhäreitä. Reckless Romeo ei tunnu pelkältä kokoelmalta irtovitsejä, vaan siinä on jopa yllättäviä ja hauskoja käänteitä saava juonensa harvinaisen hilpeällä punchlinella.

Meninkin katsomaan tämän ikivanhan inhokkini uudestaan. Eipä voi muuta sanoa, kuin että kyseessä on taatusti niitä nolostuttavia nuoruusvuosien leffoja, jotka itse Chaplinkin todennäköisesti halusi unohtaa, sillä tämän töräyksen jäljiltä on vaikea uskoa, että miehestä koskaan tuli mitään puskafarssien vakiotähteä kummempaa. Suuri romanssi taitaa olla ensimmäisiä pitkiä Hollywood-komedioita ja pitkiä komedioita yleensä muuallakin, mutta kuten yleensä tapaa olla tapana, ei se ensimmäisen status vältämättä takaa mitään erityistä laatua - päinvastoin!

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siihen aikaan kun kirjoitin tuon muinaisen sysipaskan arvostelun, tätä piti vielä katsoa kirjastosta löytyvältä vanhalta videokasetilta, kun nykyään tämä on public domainia ja löytyy ihan jewtuubista.

Pikkuinen Republic Pictures aikoi muinoin alkaa tuottaa omia animaatiolyhäreitä, mutta tämä kokeilumielessä vanhoilla Looney Tunes -veteraaneilla tehty harvinaisuus jäi lopulta ainoaksi. Ja mitäpä muuta tästä voisikaan sanoa, kuin että kyseessä on henkeen ja vereen vähän kuin 40-luvun alun Looney Tunes -lyhärit?

Japanilaista kokeellista postmodernia eroottista animea, anyone? Tällä kertaa narratiivi myös pysyy koossa, toisin kuin siinä aiemmassa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin perustuvassa viritelmässä. Osamu Tezukalla ja kumppaneilla on ollut vielä sopivasti parodiahengessä kieli syvällä poskessa tätä tehdessään. Kleopatran ja Markus Antoniuksen asuttamassa Egyptissä nähdään mm. ninjoja, matkataan ajassa, veistellään kabukiteatteria ja poltellaan sikareita.

Cleopatra: Queen of Sex on omalla mystisellä tavallaan pirullisen kiehtova ja hauska psykedeelinen taideleffa, jollaisia ei enää tehdä. Menin katsomaan tämän ilman tekstityksiä ja viihdyin täydellisesti koko keston ajan.

Jazzlaulaja on klassinen esimerkki siitä, että ensimmäinen tai pioneerityö jossain ei tarkoita, että se olisi jotain erityisen hyvä. Tämähän oli siis niitä keskeisiä teoksia, jotka popularisoivat äänielokuvan joskus 20-luvun lopulla. Nykymakuun tämä on kamalan kankea ja tylsä tekele, jonka kaikkein vanhentuneinta kamaa taitaa olla valkoisten näyttelijöiden käyttämät huvittavat blackfacet.

Todellisuudessa tällä leffalla on paljon muutakin kiinnostavaa "oheisvahinkoa" kuin pelkkä äänielokuvan popularisointi. Warner Brothers keikkui tähän aikaan konkurssin partaalla ja kärvisteli rahoituksen kanssa. Yksi avokätisistä hyväntekijöistä ja pelastajista oli Leon Schlesinger -niminen kaveri, jonka Warnerit palkitsivat nimittämällä animaatiostudionsa pomoksi. Leon Schlesingerin johdolla luotiin Warnerin animaatioimperiumi ja lyötiin nykyaikaisen televisiopiirretyn peruskivi, jonka tuotantoprosessi perustuu Schlesingerin luonnostelemille ajatuksille.

Genrensä kotimainen klassikko, perusteos ja pala yleissivistystä muutenkin. Jos suomalainen vanhan liiton rock ei kiinnosta, niin tämä kannattaa kiertää kaukaa. Jos taas kiinnostaa, niin hellurei ja rattoisat pari tuntia on taattu.

Järkyttävää kuraa. Olisi luullut että jenkkien ja Björn Wahlroosin suosikkikirjailijan magnum opuksesta olisi edes niiden suurimpien ihailijoiden tuella ja avustuksella voinut saada likimain katsottavan adaptaation aikaiseksi, mutta toisaalta Ayn Randin "filosofian" sanomahan oli äärimmäisyyksiin asti viety egoismi ja häikäilemättömän oman edun tavoittelun glorifiointi, joten en ihmettelekään, ettei ne kovimmat fanit lähteneet tähän mukaan ja muita ei sitten oikeasti kiinnostakaan. Sangen huvittava kuvio.

Enkö oikeasti ole muistanut kommentoida Kung Fu Panda kakkosta!? Virhe korjattava.

Ensimmäinen pandailu oli vielä varovainen kokeilu yhdistää amerikkalaista tietokoneanimaatiota ja itämaista toiminta passeliksi viihdesörsseliksi, mutta toisessa osassa otetaan siihenkin nähden joka suhteessa jättimäinen askel täsmälleen oikeaan suuntaan. Kunkku kakkonen näyttää ja kuulostaa kertakaikkisen upealta, toimintaa on enemmän ja se on edellistäkin laadukkaampaa.

Parasta tässä on kerrankin sopivan synkkä ja aikuisempi näkemys aiheestaan. Riikinkukkopahis on sitä edellistä kissimirriä miljoona kertaa muistettavampi kuvatus, mutta tämän mukana saagaan on saatu tuotua vielä muutama uutta twistiä, jotka avaavat vanhan kunnon pandakunkunkin menneisyyttä yllättävällä tavalla.

Kung Fu Panda 2 iskee kuin miljoona volttia. DreamWorksin paras leffa. Epäilijät menkööt itseensä. Aamen.

Tässä on taas vähän tällainen elämys, josta haluaisi kovasti tykätä ja lykätä viittä tähteä jo pelkän asenteen vuoksi, mutta kun siinä sisällössä mättää muutama isompi juttu aika pahasti,

Kyseessä on siis Penelope Pheerisin Kalifornian nuorisokulttuuria ruotivan dokkaritrilogian toinen osa, jossa nähdään ja kuullaan tukka- ja thrash metalia oikein olan takaa. Tästä voisi antaa jo täydet viisi pistettä ihan yksinään, mutta kun todellisuudessa moni huvittava "moka" ja muu sisältö on täysin lavastettu ja feikkiä. Pistää vähän miettimään dokumentaristin etiikkaa, kun näillä hauskoiksi tarkoitetuilla jäynillä on oikeassa elämässä ollut yhtyeille jopa ihan oikeita seurauksia, eikä välttämättä mitenkään positiivisia.

Niinhän sitä varmaan luulisi, että joku Fritz - kova kolli oli aikoinaan ensimmäinen pelkästään aikuisille suunnattu K18-animaatioleffa, mutta todelllisuus on jotain aivan muuta. Osamu Tezukan japanilainen animaatiostudio nimittäin päätti repäistä jo kolmisen vuotta ennen sitä tällaisella Tuhannen ja yhden yön maailmaan sijoittuvalla, vähän liiankin pitkäksi venähtäneellä semi-eroottisella animella, jossa ei kyllä nykykatsojalle ehkä ihan niin paljon enää irtoa (lihan) iloa kuin hippivuosien nuorisolle. Mutta pioneerileffat nyt yleensä ovat tällaisia.

Ehkä riemastuttavinta tässä psykedeelisessä sillisalaatissa oli sen parhaimmillaan todella kokeellinen ja likainen halpistyyli. Tekijät nimittäin tiesivät tuottavansa roskaa marginaaliyleisölle, joten animaatiosta, värityksestä ym. on nipistetty monessa kohtaa selvästi ja taustoinakin nähdään parhaimmillaan pelkkiä leikeltyjä ja käsin väritettyjä valokuvia. Musiikki koostuu jonkun nimettömän bändin soittamasta letkeästä 60-lukulaisesta jazz-rockista.

Varsin velmu kuvaus erään oudon ranskalaisen herrasmiehen omituisista päivärutiineista. Visuaalisesti tässä riittää herkkua vähintään päivä- ja viikkokausiksi, mutta välillä alkoi tuntua, että tässä on taas näitä tällaisia taideleffoja, jossa on lähdetty taiteilemaan ihan silkasta taiteilemisen itsensä ilosta ilman sen syvällisempää pointtia.

Tämäkin saaga voisi jo vihdoin kunnialla loppua. Viimeisin osa maistuu jo kertaalleen kuoliaaksi puristetun franchisen kuolinmehujen kitkerältä pohjalimalta, johon ei ole enää edes viitsitty nähdä vaivaa keskiverto sukkamehua enempää.