Muistan mukulana nähneeni mainoksen tästä ja innostuneeni niin helkutisti, koska lohikäärmeitä ja hirviöitä sisältävä animoitu seikkailu oli juuri parasta silloin. Valitettavasti itse leffa on kuin tilkkutäkki kaikkia mahdollisia ysärivuosien Disney-leffojen kliseitä aina raivostuttavista lauluista, pöllityistä hahmodesigneista ja koomisista sivuhahmoista lähtien, mutta paljon mitäänsanomattomammin ja sekavammin tehtynä.

Oikeastaan tässä on vain kaksi mainittavaa hyvää puolta, joista ensimmäinen on Ruber. Tämä hahmo on Alexander "Richardin poika" Williamsin luomus, ja tätä leffaa oli tekemässä jälleen iso nippu Richardin veteraaneja Roger Rabbitin ajoilta. Käsinpiirretyn animaation vaipuessa vähitellen unholaan kukin lähti tämän jälkeen kuka minnekin, Alex siirtyi elokuvista sarjakuva-alalle sekä vetämään animaatiokursseja isäänsä seuraten.

Toinen on laulu nimeltä "Prayer", joka lukeutuu edelleen kautta aikain hienoimpien ja ehkä kuuluisimpien animaatiolaulujen joukkoon, tätä kappaletta on coveroineet suunnilleen kaikki isot tähdet Celine Dionista lähtien, kyseessä on alansa kaikkien aikojen klassikko. Moni ei oikeasti edes tiedä, että koko kappale on peräisin tästä kamalasta leffasta.

Ei pidä tietenkään unohtaa, että tähän saatiin Celine Dion ja Steve Perrykin laulamaan pariin lauluun.

Tämä dokkari on oikea kehonrakennuksen taivas. 70-luvulla koko laji oli täyttä underground-kulttuuria, ja monista alan ja ajan legendoista ei välttämättä ole säilynyt näiltä vuosilta yhtä kuvaa enempää materiaalia, kaikista ei sitäkään. Pumping Iron on tärkeä virstanpylväs tällä saralla, onhan mukaan saatu ihan ehtaa videomateriaalia tuolloin isoista nimistä, kuten kautta aikain parhaaksi poseeraajaksi monesti hehkutetusta Ed Corneystä, aikansa vahvimmasta miehestä Franco Columbusta ja monesta muusta. Arska muistaa vielä fiksusti itsekin kertoa tekijöille muiden kavereiden vahvuuksista.

Itse Arskan ja Lou Ferrignon välinen kilpailu oli enemmän tai vähemmän lavastettua kamaa. Noihin aikoihin Serge Nubret, yksi kaikkien aikojen esteettisimmistä bodareista, oli Arskan ykköskilpailijoita, ja miestä uhattiin diskauksella ennen näitä kyseisiä kisoja ihan vain jotta leffa saataisiin tehtyä suunnitelmien mukaan Arskan ja Loun mittelöksi. Serge haistatti tekijöille pitkät ja tulikin kisassa kakkoseksi Lou Ferrignon edelle. Kisojen jälkeen Serge ilmoittikin koko liitolle että pitäkää tunkkinne ja hyppäsi kilpailevan firman leipiin.

Tietty tässä myös oma humoristinen puolensa on, mutta sehän on vaan hyvä juttu. Tässä on vielä tuoreessa muistissa muuan Olympia-mestarin kilahtamiset ja riehumiset suorassa lähetyksessä kun tälle annettiin mielestäni ihan asiallista kritiikkiä. Bodareilla on muutenkin vähän huono maine vähän herkkänahkaisina kavereina, joten tällainen hilpeämpi asenne sopii vaihteeksi tällaiseen dokkariin kuin nakutettu.

Robotin elämää on tullut säännöllisesti Suomenkin telkkarista jo ilmestymisestään lähtien, siitäkin huolimatta ettei itse leffa ole oikein minkäänlainen. Tässä leffassa Robin Williams esittää kotitalousrobottia, joka haluaa muuttua ihmiseksi. Vähitellenkös vempele itsensä muuntaakin, meneepä ja kehittää peltiheikki itselleen keinotekoiset sisäelimetkin. Lopulta robotti hyväksytäänkin ihmiseksi, mutta mitä sitten? Mitä väliä?

Ehkä omat fiilikset tämän suhteen voisi tiivistää niinkin, että tarina itsessään tuntuu niin kauhean turhalta ja mitäänsanomattomalta. Oikeastaan tässä olisi voinut olla ainesta ihan mielenkiintoiseenkin tutkiskeluun ihmisen ja koneen eroista, mutta kun se kuiva draama on lopulta niin kauhean sentimentaalista ja pinnallista.

Mulla pitäisi olla Asimovin robottitarinat hyllyssäkin jo lukiovuosilta asti, mutten vain koskaan ole muistanut tai jaksanut niitä lukea, joten en tiedä missä määrin tämä seuraa alkuperäistä novellia. Tuon leffan nimen suomennos ainakin on sieltä mielikuvituksettomimmasta päästä.

Tykkäsin tästä tosi paljon. Tanssii Susien Kanssa päättää raivata peltoaan upouuden baseball-kentän tieltä. Piankos siellä jo käydäänkin vanhojen mestareiden haamujen kesken kaikkien aikojen unelmaottelua, johon kutsutaan mukaan vielä hengissä olevia raihnaisia patuja eläkepäiviltään vielä kerran nuoruutensa maisemiin edesmenneiden tovereidensa kanssa.

Unelmien kenttä on melkein rasittavuuteen asti sentimentaalinen, mutta silti pirun kaunis leffa. En voisi edes kuvitella nykyajan Hollywoodin päästävän syövereistään mitään vastaavaa. Itselleni tuli ainakin täysin yllätyksenä että tämän ohjaaja ehti myöhemmin tuottamaan pari jaksoa Taistelutovereitakin.

Kevin Costner Robin Hoodina on ideana kuin hernekeiton ja puolukkahillon yhdistelmä (groteski idea on testattu ja on hyvää), mutta yllättäen homma toimiikin hienosti ja epämääräiset odotukset saavat kyytiä.

Valkoisen miehen taakasta selvinnyt Kevin Costner palaa mauriystävänsä mukana kotikonnuilleen Englantiin vain huomatakseen maan joutuneen prinsessoineen päivineen Alan Rickmanin peukalon alle. Tanssii Susien Kanssa alkaa varastaa rikkailta ja suojella köyhiä, näyttävää toimintaa ja sitä rataa. Huumoria on mukana juuri sopivasti, että tällaisen melkein kolmeen tuntiin turvonneen seikkailuleffan jaksaa katsoa läpi vaivatta.

Alan Rickman selvästi tykkäsi roolistaan tarinan pahiksena, ja tietty hyvä meininki jää tästä käteen vielä leffan loputtuakin, jos ei muuten, niin Sean Conneryn hilpeän cameon myötä nyt ainakin.

Vähän kuin Avatar mutta ilman niitä smurffeja. Kevin Costner on syrjäiselle rajaseudulle sijoitettu valkoinen mies, joka alkaa vähitellen tuntea myötätuntoa ympäröivien preerioiden jaloja villejä kohtaan. Piankos Costner jo löytääkin itsensä keskeltä luonnonläheisten punanahkain heimoa vannomasta ihmisyyden ja ystävyyden nimeen. Mutta nuo ahneet kalpeanaamat eivät vain ota oppiakseen!

Hyvä leffahan tämä on, mutta pitkä kuin poliitikon syntilista: tätä katsoessa kasvoi parta juuresta nänneihin asti, ja se loputon sentimentaalinen haahuilu vaan jatkuu ja jatkuu loputtomiin. Tästä taisi vielä olla joku leikkaamaton versiokin mikä on puolet alkuperäistä kolmetuntista nälkäkuolemajulkaisuakin pidempi. Varmaan joskus vuosikymmenten päästä löytyy kotoaan ammoin kuolleita ja muumioituneita kalmoja, jotka eivät vielä löytöhetkelläkään ole saaneet sitä leffaansa katsottua loppuun asti.

Tämä oli joskus nuorempana oma suosikkini kaikista Disney-leffoista, mutta aikuisempana tämmöisen heikkouksia katsoo jo vähän uudemmalla silmällä. Juonihan tässä on suhteellisen sekavahko, kuin Miekka kiveksessä olisi episodimuotoinen katselmus jossa on useampi pienempi tarina mukana. Matami Mimmin ja Merlinin mittelö on koko leffan ehdoton kohokohta, sen voisi helposti leikata erilleen ja katsoa omana lyhärinaan ja silti viihtyä. Lopetus on aika antiklimaattinen, eihän koko leffan aikana prologia lukuun ottamatta puhutakaan mistään taikamiekoista, joten se ratkaisu tulee periaatteessa aivan puskista.

Periaatteessa ihan viihdyttävä ja hyvällä tarkoituksella tehty kuvaus pikaruuan negatiivisista vaikutuksista terveyteen. Morgan Spurlockin yksinkertaisena ideana on elää mäkkärin ruualla kuukauden verran ja käydä säännöllisesti verikokeissa ym. pysyäkseen perillä kehonsa kunnosta. Ja melkoiseen kuntoon miehen kroppa meneekin: pian rupeaman alettua lääkäri kommentoi Spurlockin arvojen muistuttavan alkoholistin vastaavia.

Vitsi on tietysti siinä, että Spurlockin dokumentin tuloksia ei ole kyetty sittemmin toistamaan, eikä Spurlock itsekään ole ollut kauhean avoin niistä syömisistään. Länsimaissa on oikeasti paljonkin ihmisiä, jotka syövät säännöllisesti ruokansa tällaisissa roskaläävissä ilman mitään mainittavia negatiivisia terveysvaikutuksia, monissa vastaavissa kokeissa syöjien kolesteroliarvot jopa laskivat, samoin kehonpaino.

Mitä mainitsinkaan siitä lääkäristä ja alkoholismista? Joku vuosi tämän leffan ilmestymisen jälkeen paljastuikin, että Spurlock on oikeasti alkoholisti, mikä arvatenkin vaikutti myös näihin saatuihin "tuloksiin". Ketään ei oikeasti ole tuntunut totuus kiinnostaneen, koska käyttiinhän tässä kuitenkin niiden ilkeiden pikaruokaketjujen kimppuun. Omasta mielestä nolo paljastus vetää aika tehokkaasti maton alta koko sensaatiodokkarilta.

Viittasin aiemmin tähän elokuvaan groteskina ja epäkorrektina tarkoituksenani arvostella tämä joskus paremmalla ajalla, mutta palloiltuani aikani en vain löytänyt siihen mitään motivaatiota. Uuno Turhapuroista vaivautuminen on vähän näitä tällaisia taidemuotoja, jollaisilla tuhlaa lähinnä kallisarvoista aikaansa kun voisi pöyristellä jotain paljon hedelmällisempääkin.

Kommentteja täällä ja muualla lukiessa kukaan ei tunnu kiinnittäneen huomiota siihen tosiasiaan, että Uuno Turhapuro identifioituu tässä naiseksi. Lopussa Uuno alkaa vähitellen muuttaa muotoaan yhä groteskimmalla ja lapsia pelottavalla tavalla rumaksi naiseksi. Härski yrittää selittää sekopäiselle Uunolle tämän olevan oikeasti biologinen mies ja vain kuvittelevansa kaiken, mutta vain saadakseen päälleen kokonaisen joukon poliittisesti korrekteja haukkumatermejä.

Uuno Turhapuro menettää muistinsa taitaa olla ensimmäinen ja ainut kotimaisittain tuotettu transuja pilkkaava komedia, joten on pieni ihme, ettei tätä leffaa ole jo julistettu rappiotaiteeksi ja poltettu roviolla, Tätä juuri tarkoitin, kun totesin pöyristyjien yleensä jättävän ne kohuleffansa katsomatta, koska jos tämän nimi olisi ollut "Uuno Turhapuro transsukupuolisena" niin Suomenniemessäkin ulistaisiin kuin maailmanloppu olisi jo kulman takana.

Katsotaas kuinka kauan menee ennen kuin tämä leffa asetetaan mustalle listalle ja esityskieltoon kun päästin pullon hengen vapaaksi sanomalla tämän asian ääneen. Aivan varmasti joku tähänkin vielä tarttuu.

Muistan katsoneeni tämän leffan ollessani mukulana yötä sairaalassa, ja jäi kyllä sillä kertaa voimakkaasti mieleen. Tämähän on taas näitä uskomattoman lapsellisia luontoarvoista opettavia piirrettyjä, jotka tietysti yrittävät surkuhupaisalla tavalla matkia 90-luvun Disney-musikaaleja kaikkine karmeine lauluineen. Ferngullyn on jopa tuottanut joukko Disneyltä lähteneitä animaattoreita, joten eipä ihme.

Itse olen aina kuitenkin tykännyt tästä, tarinassa ja hahmoissa on juuri sopivasti mukana tyylitajua, ettei tietty kaiken mahdollisen tyhmyys pääse ihan niin paljon häiritsemään. Muistan mukulana pelänneeni sitä pikimustaa pahaa puuta, josta tietysti vapautuu pahojen metsähakkuiden seurauksena Tim Curryn esittämä laulava saastepilvi - ja ei, tämä ei nyt ole mitään oman mielikuvitukseni tuotetta, vaan noin se leffan tarina nimenomaan menee. Sen sademetsän lähestyvä tuho on tosi vaikuttavasti tehty.

Robin Williamsin äänellä eläinkokeistä räppäävä hedelmälepakko on symppis hahmo.

Ihan näyttävää Hollywood-sotaahan tämä on, mutta sisällöltään erittäin kolho ja sieluton. Dramatisointien kanssa on vedetty aivan överiksi ja historialliseen epätarkkuuteen asti, Stalinin kielteinen käsky omien perääntymisen suhteen on vedetty äärimmilleen ja upseerit ampuvat surutta omia sotilaitaan, vaikka todellisuudessa neuvostoviranomaisten hommaan kuului pikemminkin perääntyvien sotilaiden uudelleenorganisointi ym. pelkän kylmän tappamisen sijaan. Mutta Hollywood on Hollywood, minkäs teet.

Vaikea tätäkään nyt on surkeaksi moittia, vaikka tosi geneerinen elämänkertaelokuva kyseessä onkin. Ramanujalla ei oikeassa elämässään ollut sellaista kiinnostavaa draamaa, mistä olisi hyvän leffan saanut tehtyä.

Oikealla Ramanujalla taisi olla yksi ihmiskunnan historian tarkimmista intuitioista, mies pystyi ihan small talkina ja lonkalta heittämään kaikkia käsittämättömän syväluotaavia huomioita mihin joillain toisilla tarvitaan vuosikausien järkeilyä. Köyhässä kotikylässään Ramanujaa ei taidettu koskaan ymmärtää. Vasta brittimatemaatikot löysivät Ramanujan, mutta harmittavasti vain liian myöhään, Ramanujahan kuoli hyvin nuorena. Leffassa väännetään jotain rasismistakin, vaikka oman aikansa näkökulmasta Ramanujaa arvostettiin paljonkin.

Lentäjä on näitä Martin Scorsesen leffoja, jotka näyttävät ja kuulostavat niin hyvältä, että niissä on jo tiettyä scorsesemaista kaavamaisuuden makuakin jo mukana. Leonardo DiCaprio esittää tällä kertaa Leonardo DiCapriota esittämässä Leonardo DiCapriolta näyttävää ja kuulostavaa ukkoa, jota jostain syystä vain kutsutaan Howard Hughesiksi. Leonardo joutuu onnettomuuteen ja harhautuu sen jäljiltä yhä kauemmas todellisesta maailmasta omiin pakkomielteisiin harhoihinsa.

Viimeisen kohdalla ei siis puhuta siitä orgialaivalla prostituoituja astuvan ja yksityislentokoneellaan pöristelevän oikean Leonardon ilmastoaktivismista, vaikka ehkä kiusaus siihenkin tässä yhteydessä alitajuntaan jostain kipuaa - ehkä Leonardo Da Vincin täydellisestä kyvyttömyydestä muuntautua tai näytellä ketään muuta kuin itseään.

Fuck the police, itse olen aina tykännyt tämän leffan musiikeista ja Frank Ozin ilmiömäisistä käytännön erikoistehosteista, erityisesti se laulava lihansyöjäkasvi on niin hyvin tehty, että luulin sitä mukulana täysin aidoksi. Iloisella laululla kauhun ja kärsimyksen täyttämästä työstään kertova, sadistista hammaslääkäriä tulkitseva Steve Martin on itselle tässä se ykköstähti.

Jos tässä on ne laulut uskomattoman muistettavia ja hauskoja, niin syykin on hyvin yksinkertainen: ne ovat Alan Menkenin ja Howard Ashmanin kirjoittamia, eli niiden samojen tyyppien, jotka ovat enemmän tai vähemmän vastuussa myös klassisten Disney-leffojen rasittavista lauluista! Nämä tyypit vielä palkattiin alun perin Disneylle nimenomaan Pienen kauhukaupan vuoksi.

Muistelen, että tämä tuli viimeksi katsottua lukiossa, taisi olla jopa filosofian tunnilla pohdittaessa joitain eettisiä peruskysymyksiä sekä pahuuden olemusta. Leffahan sijoittuu ruotsalaiseen sisäoppilaitokseen, jossa näennäisestä puhtaasta julkisivustaan sekä eliittimaineestaan huolimatta vallitsee kunnon Kärpästen herran meininki nuorisojengeineen, eikä kukaan ole kiusaamiselta ja väkivallalta turvassa. Sikäli kun muistan, tässä joukko parempien perheiden poikia pyrkii tuhoamaan uuden tulokkaan kavereineen, lopussa tulokas lakkaa edes yrittämästä olla enää ihmisiksi ja pistää vainoajiaan ruotuun panemalla pahan pahaa vastaan ja uhkaamalla tappaa.

Armottoman kova nuorisoleffa tämä on, ja sisäoppilaitosten menosta kuulleena myös aikas realistinen.

Itsellä oli pitkään todella kovia ennakkoluuloja Antzia kohtaan, koska leffa näytti jo silloin ilmestyessään ruokottoman rumalta verrattuna vaikka Ötökän elämään. Joskus telkkarista tuli sitten katsottua ja olihan tämän käsikirjoitukseltaan aivan toiselta planeetalta verrattuna Pixariin, tarinahan käsittelee yksilöllisyyden ja jonkin biologisen determinismin kaltaisia vähän syvällisempiä ja kunnianhimoisempia teemoja, jotka on vielä varsin helppo ottaa vastaan, kiitos aiheeseen sopivan animaation.

Tarina tämän takaa menee muistaakseni niin, että Disneyltä DreamWorksille siirtyneiden työntekijöiden ja pomojen mukana lähti myös Ötökän elämän idea, ja koska kaksi firmaa olivat verisissä riidoissa keskenään, niin DreamWorksilta uhkailtiin tällaisen kilpailevan muurahaisleffan tekemisellä ellei Disney ala perumaan jotain omia juttujaan. Tämä vihamielinen kilpailuasetelma jatkui vielä vuosikausia, ja ehkä DreamWorksin parhaat ja menestyneimmät leffat 2000-luvun puolellakin syntyivät siitä tiettyjen kasvojen henkilökohtaisesta katkeruudesta vanhaa työnantajaansa kohtaan.

En tiedä miksi olin joskus antanut Ötökän elämälle peräti neljä ja puoli tähteä, mutta virhe tulkoon korjatuksi.

Tämä oli sitä aikaa kun Pixaria juhlittiin ehkä vähän ennenaikaisesti jonkinasteisena elokuvakerronnan mullistavana niksipajana, joten Lasseter kumppaneineen ilmeisesti ylpistyi ja koetti nolosti itselleen vähän liian isoja saappaita: Ötökän elämää veistelee - tai ainakin yrittää veistellä - animoitua Akira Kurosawaa, mutta homma ei nyt oikein lähde rullaamaan.

Isoin ongelma tässä on, että vaikka perusasetelma muualta onkin lainattu, niin sen alkuperäisen pointtia ei ole ollenkaan ymmmärretty tai sitten vain osattu hyödyntää kunnolla. Tässä seitsemäksi samuraiksi ei esimerkiksi värvätä ja siis katsojalle esitellä seitsemää hahmoa vaan "samurait" hyppäävät mukaan tuosta vain, sankareiden ja roiston välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä ym. perustrooppeja, joiden varaan Kurosawan kerronta rakentui. Niiden sijaan seuraa toistaan kaikki väärinymmärryksen, valehtelijan paljastumisen ja yksinkertaisen lopputaistelun kaltaiset peruskliseet, mitä nyt on tällaisissa nähty ihan kyllästymiseen asti. Nykyään tämä jopa näyttää jo armottoman vanhentuneelta.

Omia suosikkeja film noirin saralla. Täysin tunnistamaton Orson Welles näyttelee korruptoitunutta ja pahaa kyttää, joka hoitelee vaikka pari sivullistakin maan multiin saadakseen keissinsä ratkaistua. Charlton Heston esittämä hyvä tyyppi koettaa pelastaa päivän rikollisilta ja Orson Wellesiltä, mutta synkkänä lopputwistinä paha poliisi olikin kaiken aikaa oikeassa, vaikka tämän metodit vähän epäortodoksisempia olivatkin.

Orson Wellesillä taisi olla aikoinaan jonkinasteinen syömishäiriö tai -riippuvuus, sillä mies oli pahamaineinen tavastaan ahmia elokuviensa budjetit napaansa. Jos tätäkin leffaa vertaa vaikka miehen vuosikymmentä aiemmin tehtyihin, niin Welleshän on tässä vaiheessa jo aivan sairaalloinen, mikä tietysti lisää vain miehen moraalittoman hahmon uskottavuutta.

Yksi Tim Burtonin heikoimmista leffoista. Liisa ihmemaassa on vähän sellainen tarina, jolta odottaa tiettyä yliampuvaa värikkyyttä ja luovuutta, kun taas tässä filmatisoinnissa vallitsee mälsä harmaus, mielikuvituksettomuus ja tiety rutiiniote. Yleisenä ongelmana aiheen leffoissa täysin kaheliksi tarkoitettuun maailmaan on koetettu soveltaa aivan liian paljon järjellistä sisältöä, ja niin on periaatteessa tähänkin.

Sääli, Tim Burton olisi nimittäin kaiken järjen mukaan ollut oikea kaveri Hollywoodissa tekemään oikeutta Lewis Carrollin sadulle, mutta jokin meni jossain kohtaa pahemman kerran vikaan.

Päätön ratsumies on nähty pariinkin otteeseen, enkä ole oikein koskaan päässyt tähän kunnolla sisään. Nimestä huolimatta tällä ei ole paljoa mitään tekemistä sen Washingon Irvingin alkuperäisen tarinan kanssa vaan suurin osa on Burtonin ja kumppaneiden oman mielikuvituksen tuotetta. Visuaalisesti kyseessä on aivan selvä Hammer-tribuutti, tähän on jopa saatu Cristopher Lee ja Michael Gough pieniin sivuosiin, mutta siinäpä se. Tarina latistuu nopeasti vähän sellaiseksi goottidekkariksi, jossa tietysti on femme fatale ja suuri salajuoni ym.

Tämä taisi aikoinaan olla ensimmäinen heikompi Tim Burtonin leffa mikä tuli katsottua. Käytännössähän kyseessä on siis ääniefektejään ja lentäviä lautasiaan myöten täyttä hassua tribuuttia 50- ja 60-lukujen ufoleffoille, mutta viimeistään vanhentuneiden digitaalisten erikoistehosteiden vyöry pilaa tästä aika tehokkaasti parhaan katselunautinnon. Suuria maailmantähtiähän tässä vilisee kuin hiiriä Englannissa, mutta pelkillä komeilla nimillä nyt ei kauhean pitkälle hiihdetä ilman kunnollista käsikirjoitusta ym. vastaavaa perustavanlaatuista.

Jostain syystä ei koskaan tullut kommentoitua tätäkään leffaa, vaikka kyseessä on varmaankin klassisin, suosituin ja ikonisin Tim Burtonin leffoista, ja itselleni aikoinaan ensimmäinen tuttavuus niin ohjaajan kuin Jack Nicholsoninkin kanssa. Nyt puhutaan siis tosi muinaisesta ja huomattavasti nykymenoa neitseellisemmästä ja viattomammasta ajasta.

Tässä leffassa Burton ei tietenkään edes pyri minkään valtakunnan realismiin, vaan tietty sarjakuva- ja teatterimaisuus kuuluvat asiaan kaikkine pahvisine lavasteineen, selittämättömine puvustusratkaisuineen ja mattamaalauksineen. Yhdistettynä Danny Elfmanin musiikkiin kaikki edellinen onnistuu pelkästään luomaan sitä tiettyä nostalgista lepakkotunnelmaa, mikä myöhemmistä Batman-leffoista puuttuu tyystin.

Jack Nicholson on muuten ihan tajuton äijä Jokerina, mies varmaan improvisoi lonkalta vähintään puolet repliikeistään. Oma ehdoton suosikkini on se yksi kohta missä se nainen kysyy mitä Jokeri haluaa, ja Nicholson miettii pari sekuntia ja vastaa haluavansa naamansa dollarin seteliin. Vastaus yksinään on huvittavalla tavalla narsistinen, mutta se tietty ajoitus sen parin sekunnin tuumaustauon kanssa tekee siitä vieläkin hauskemman.

Tämä on aina ollut yksi omista suosikkiburtoneista siitä asti kun näin sen joskus mukulana telkkarista. Tässä täysin tunnistamattomaksi meikattu (mistä myös Oscar-pysti) Michael Keaton revittelee ihmismanaajana Alec Baldwinin ja Geena Davisin asuttamassa kummitustalossa. Tämän tekoaikaan Hollywood-ohjaajillakin oli vielä lupa uida reippaasti vastavirtaan ja esitellä omia mieltymyksiään, mitä Burton tietysti käytti hyväkseen vetämällä surrealismin, goottiestetiikan ja saksalaisten mykkäleffojen hengessä luovasti överiksi. Ja se kaunista jälkeä se.

Hieno leffa ja katsottu monta kertaa. Oikeasti en nähnyt Ed Woodin hahmossa muuta kuin Johnny Deppin tekemässä niitä omia Johnny Depp -juttujaan, mutta eipä tuo varsinaisesti haitannutkaan. Tyylikäs mustavalkokuvaus ja Martin Landaun mahtava roolisuoritus vanhana ja raihnaisena Bela Lugosina olivat kyllä parasta.

Oikeastaan ei tämä nyt kai ihan niin huono ole mitä ne useimmat muut Disney-jatko-osat yleensä. Alkuperäisversiossa Tim Curry revittelee vielä mielenkiintoisena narsistisena pahiksena, joka todellisuudessa nauttii sen kirouksen aiheuttamasta tilasta. Se vihertävä animaatio tämän hahmon temppujen ympärillä oli ehkä parasta koko leffassa. Tim Curry ääninäyttelijänä tekee mistä tahansa leffasta katsomisen arvoisen.

Pahus vieköön! Aladdin remake löysi itselleen omaa vinkeää persoonallisuutta ja muutaman pätevän ideankin, mutta niitä parempia puolia ei osattu hyödyntää kunnolla. Hauska Bollywood-look esimerkiksi oli kekseliäs juttu, mutta sitä ammennettiin liian vähän, Will Smithillä oli muutamia omia lohkauksia, muttei tietenkään pärjää alkuperäiselle ym. Isoimpana miinuksena tämä on pahimmillaan kamalan kuiva ja väritön, ja loppu on aivan täyttä antikliimaksia.

Tämän tekoaikaan somen paviaanit mölysivät miten pitää olla etnisesti puhtaat näyttelijät, joten sellaiset sitten saatiin karisman ja näyttelytaitojen kustannuksella. Jafarin esittäjä on suoraan sanottuna luokattoman huono, mieshän onnistuu järjestään tappamaan jokaisen kohtauksen missä on mukana, eritysesti sen lopun kliimaksin, mhin on vielä saatu mukaan paljon paasaavaa ja turhaa dialogiakin. En esimerkiksi kykene ymmärtämään, miksi siinä pitää erikseen sanoa siitä että henki joutuu takaisin lamppuunsa jos kukaan ei ole käsittelemässä, koska senhän olisi voinut yhtä hyvin vain näyttää katsojalle.

Suosittelen esimerkiksi katsomaan sen kohtauksen missä Jafarista tulee henki, sitä kömpelöä ylinäyttelyä, voi herranjumala!

Aina tykännyt tästä leffasta. Brazil on Terry Gilliamin löyhä filmatisointi George Orwellin 1984 -romaanista, mutta Gilliamin oman makaaberin huumorintajun höystämänä. Pääosassa tässä oli masentavaa kafkamaista toimistotyötä tekevä Matti Meikäläinen, jonka ainut pakopaikka karusta todellisuudesta on miehen oma mielikuvitus. Tietty yliampuva synkkyys ja pakkomielle erilaisiin putkiin pistää aina hekottamaan. En ole aivan varma onko niillä kaikilla komeilla surrealistisilla kohtauksia paljoa pintaa syvempää merkitystä ehkä sitä loppua lukuun ottamatta, mutta ainakin ne näyttävät hyvältä.

En kyllä kauhesti tykännyt. Tässä siis joukko nuoria tunkeutuu sokean miehen kotiin, mutta sitten paljastuukin, että sokea mies on pervertikko, ja nuoriso alkaakin saada kyytiä. Isoin ongelma tässä oli, että tätä katsoessa ei oikeasti voi sympata ketään, koska jonkun vanhuksen kotiin tunkeutuminen on kuitenkin tosi vastenmielinen ja inhottava temppu, mutta toisaalta kieroutunut pappa taas on ikävä ihan sellaisenaankin. Itse olin enemmän vanhuksen puolella, mutta sitten leffan lopuksi näkökulma käännettiinkin tätä vastaan, joten meni sekin katselukokemus ihan pilalle.

Kirjoitin tästä arvostelun, jota en kuitenkaan koskaan julkaissut, koska se ei täyttänyt omia laatustandardeja.

Tämä oli aika tyhmä leffa jo silloin lapsena. Nykyään Miehet sukkahousuissa on kiintoisampi Evan Chandlerin vuoksi, kyseessähän on sama miekkonen, jonka pojan Michael Jackson "raiskasi". Oikeasti hammaslääkärinä työskennellyt ukko vain käytti hyväkseen Jackoa päästäkseen Hollywoodiin, ja tämä taisi jäädä sen kiristäjän uran huippukohdaksi. Myöhemmin mies tekikin itsemurhan.

Tämä on henkilökohtaisesti se ainut oikea Bonnie & Clyde. Leffan alku kuvaa Bartia, aseista kiinnostunutta pahaa poikaa, joka eksyy jo varhain väärille teille ja päätyy ongelmanuorten kasvatuslaitokseen. Aikuisena Bartista on tullut mestariampuja, joka iskee silmänsä sirkuksessa pyssyilevään tulikuumaan beibeen. Tietysti kaksikko lyö hynttyyt yhteen ja lähtee koettelemaan taitojaan rikoksen poluilla pankkeja ryöstellen. Nykysilmään ehkä vähän hassusti kaiken pahan takana on tietysti miehen kielletty himo kaunista ja syntistä naista kohtaan, mutta aikaansa kai kutakin. Pyssy tietysti toimii metaforana penikselle.

Tämä taisi aikoinaan olla ensimmäisiä leffoja, joita katsoin "vakavissaan" muistaakseni Roger Ebertin arvostelun innoittamana, enkä varsinaisesti pitänyt tästä kovinkaan paljoa. Sitä lopun verilöylyä lukuun ottamatta koin Bonnien & Clyden lähinnä tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi leffaksi verrattuna vaikka Dalton Trumbon samasta aiheesta kirjoittamaan Gun Crazyyn. Trumbon näkemys aiheesta ottaa paljon vapauksia, mutta tuntuu valovuosia kuivakkaa 60-lukulaista serkkuaan mielenkiintoisemmalta "eroottiselta" rikostrilleriltä.

Hieno ja unohdettu tieteisleffa ysärivuosilta. Tarina muistaakseni sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa täydellisiä ihmisiä luodaan geenimanipuloimalla ja luonnollista tietä syntyneet on surutta alistettu kurjaksi alaluokaksi. Yksi alaluokkainen mies kuitenkin soluttautuu parempien ihmisten piireihin tavoitellakseen unelmaansa avaruuspilotin urasta tai jotain sinne päin.

Ei tämä kyllä mikään tajuntaa räjäyttävä mestariteos ole, jollaiseksi tätä ehkä jossain muistaakseni hehkutettiin, mutta hyvää keskitasoa. Ehkä isoimpana kompastuskivenä tästä puuttuu todella kunnianhimoinen ja jännittävä juoni, koska se pilottijuttu ei omasta mielestä oikein iskenyt.

Rennyn ehkä viihdyttävin leffa ja miehen päivänselvä kunnianosoitus 20-luvun saksalaisille vuorikiipeilyelokuville.

Paljonkaan järkeä tässä ei tosin ole, vaan kaikenlaista pientä nipotettavaa löytyisi vaikka tykötarpeiksi, alkaen vaikka koomisista rooleistaan tunnetun John Lithgowin pestaaminen pahikseksi, rasvaisten lihasten pullistelu vuoristopakkasissa ilman hypotermiaa, ym.

Pääasia että on hauskaa.

Omaan makuun tämä on aina ollut sellainen Hitchcockin joutsenlaulu, jonka jälkeen mies lakkasi yrittämästä kunnianhimoisempien ideoidensa kanssa ja veti lopun kevyesti lasketellen.

Frenzy on simppeli tarina vanhaa Englantia riepottelevasta sarjamurhaajasta, sekä polisiin epäilemästä väärästä miehestä. Itse tykkään tämän konstailemattoman suorasta ja häijystä menosta, kaikenlainen turha kikkailu on jo riisuttu olennaisen tieltä. Lopun kohtaus, jossa murhaaja valmistelee uhrinsa paloittelua ja kätkemistä matkalaukkuun toimi inspiraationa Joel Rifkinille, joka harrasti samanlaisia puuhia New Yorkissa muistaakseni 80-luvulla.

Kuten jo moneen kertaan sanottu, ideana Päiväni murmelina on kerrassaan nerokas: Bill Murrayn tulkitsema kyyninen toimittaja päätyy harmikseen keskelle junttilan murmelibileitä. Syystä tai toisesta mies juuttuu vielä keskelle aikasilmukkaa elämään saman harmittavan päivän uudelleen ja uudelleen.

Oikeasti hauskinta tässä olisi ollut jos se aikasilmukka olisi oiennut muutaman onnistuneen parodian tapaan nimenomaan siinä vaiheessa kun Bill alkaa menettää järkensä ja purkaa turhautumistaan kaikelaisella perseilyllä, mutta tämä meneekin tylsänpuoleisesti vähän sellaisen romanttisen komedian hengessä rakkaus edellä.

Ja tähän se kaikki huipentui: jedit eivät vieläkään ymmärrä, minkä ovat päästämäisillään Anakinissa käsistään, ja Palpatinen on helppo asettua tuuliajolla olevan Anakinin uudeksi isähahmoksi. Lopussa Darth Ilkiöys vielä nauraa makeasti onnistuttuaan käännyttämään jedien luvatun sankarin omaksi henkilökohtaisesti orjakseen näiden silmien edessä. Ylpeyteen sortunut Yoda uskoi viime hetkiin asti olevansa itse luvattu sankari vain todetakseen lopulta oman erehdyksensä sekä jedien todellisen kurjan tilan.

Kolmesta prequelista paras, vaikka dialogi on vielä joissain kohti kauniisti sanottuna aikas kankeaa.

Edellisessä osassa Qui-Gon Jin ymmärsi Anakinin olevan ennustuksissa mainittu sankari, joka toisi tasapainon Voiman valoisan ja pimeän puolen välille, mutta uskonnostaan ja historiastaan vieraantuneet jedit eivät tätä koskaan hyväksyneet. Isähahmo Qui-Gon kuitenkin heitti veivinsä, jolloin poika jäi heitteille yhdessä nalkuttavan "isoveljensä" Obi-Wanin kanssa. Tämä velikohta mainitaan aika tökerösti siellä dialogissakin.

Päämäärätön Anakin antaa tunteiden viedä miestä kuinka pikkulasta. Etsiessään helppoa ja nopeaa tietä vallan ytimeen tämä tulee hutiloineeksi opiskelunsa kasvattavan puolen, tästä tulee vähitellen kuriton ja äkkipikainen hulttio, jolle jedien typerät säännöt eivät todellisuudessa merkitse paljoakaan. Seuraa kielletty, vaikkakin huvittavan kemiaton ja hilpeän kankealla dialogilla tulkittu rakkaus Padmen kanssa.

Tietenkään kukaan ei vieläkään ymmärrä Palpatinen vetävän naruja koko hölmöläisjoukon nenän edessä.

Jälleen: tarina hyvä, mutta kerronta sekava ja tylsä. Jos vain pysyy idean ytimessä kiinni, niin kyllä tämän katsoo.

Tykkäsin tästä tosi paljon. Idea on periatteessa antiikkisen vanhanaikainen hirviökauhuilu, mutta toteutus on mielettömän laadukasta jälkeä, erityisesti huolella hiottu käsikirjoitus ja kerronta yleensä. Tässä ihmisten motiivit jopa tuntuvat uskottavilta, huumoria ja persoonallisuutta tihkuvista hahmoista voi jopa pitää, ja tiettyjä käänteitäkin pedataan alusta asti eikä vain heitellä sattumalta kun juoni niin vaatii.

Moni nykyajan ison rahan mättöleffa häviää tälle mennen tullen. Käsikirjoittajat selvästi välittivät ja näkivät vaivaa tätä tehdessään, sama pätee muuhunkin tekijätiimiin.

Eihän tämä nyt millään mahda niille kahdelle muulle Charlie-leffalle, mutta tämä taitaakin olla lähinnä kömpelö jouluspessu siihen televisiosarjaan, mitä kukaan ei oikeasti muutenkaan katsonut - siis kukaan muu kuin minä.

Parhaiten tästä on jäänyt mieleen se pahan Annabellen huudahdus: "Hahahaa! Suckers!" mikä nauratti silloin kauheasti.

Yksi juttu mitä useimmat katsojat eivät varmaan ole ikinä tässä ymmärtäneet on, että prequeleissa jedit ovat nimenomaan vieraantuneet historiastaan ja Voimasta, koko jedihimmeli on tässä vaiheessa enää pelkkää byrokratiaa ja ihmisten hallitsemista varten. Palpatinen kaltainen hulttiokin voi vain rauhassa pyörittää kuvioitaan hyvisten väitellessä keskenään kirjaimellisessa norsunluutornissaan jostain veroista.

Eli jos se alkuperäinen trilogia ammensi Kurosawasta, niin nämä prequelit onkin vastaavasti saaneet inspiraationsa Masaki Kobayashin anti-Kurosawasta, jossa samuraiden aatteet ovat kuolleet, korruptio ja byrokratia vallitsee, raha ja valta... Lucasin Star Wars onkin siis kertomus jedien uskonnon sekä tuhatvuotisen valtakunnan kuolemasta (prequelit) ja uudelleensyntymästä (trilogia).

Harmi vain, ettei näistä Lucasin töräyksistäkään aina tiedä, miten paljon tuokin on tarkoituksellista ja miten paljon vahingossa tehty. Kun tuosta punaisesta langasta kuitenkin saa jotenkin otteen, niin kyllä tästä sekavasta seikkailustakin iloitsemaan pystyy.

Kobayashin ehkä kokeellisin elokuva niin visuaaliselta kuin musiikilliseltakin annilta.

Korvattoman Hoichin tarina on jälleen taattu keskisormi sota-ajan Japanille. Tarinan alussa kokonainen klaani päättää syöstä itsensä dynastioineen päivineen kuolemaan bushidon ja kuvitellun kunnian vuoksi. Satoja vuosia myöhemmin synkän menneisyyden aaveet vaeltavat yhä elävien keskuudessa valiten kohteekseen erityisesti sokean Hoichi-nimisen laulajan, jolta tuonpuoleisessakin uskollisesti johtajaansa seuraavat henget tunnetusti repivät korvat päästä.

Masaki Kobayashi oli pirullisen nerokas ohjaaja, poikkeuksellisesti mies oli myös erityisesti kovassa iskussa aina haistatellessaan johonkin suuntaan.

Lisää anti-Kurosawaa.

Samurai Rebellionin sanoma kiteytyy hienosti jo leffan ensimmäisiin, prameaa linnaa esittäviin kuviin. Tarinan aikaan vanhat puolustuslinnat olivat jo menettäneet merkityksensä ja toimivat lähinnä rikkaiden ja ylhäisten ylellisinä palatseina sekä vallan keskuksina. Samuraitkin aatteineen alkoivat olla jo mennyttä aikaa, ja koko korruptoitunut ja tyhjä bushido oli käytännössä enää byrokratiaa ja ihmisten hallitsemista varten.

Eli käytännössä tässä mennään pitkälti Harakirin viitoittamalla tiellä, mutta Toshiro Mifunen vuoksi ehkä vähän vähemmän raivokkaalla vaihteella. Mifune myös tuotti elokuvan.

Uusintakatselussa ohjaajasta kertovan kirjan kanssa tästä saa vaikka kuinka paljon irti. Masaki Kobayashi pakotettiin nuorna rintamalle, joten miehen teokset yleensä käsittelee aika katkeraan ja kriittiseen tyyliin tällaisia perinteisiä japanilaisia juttuja, bushidoa eli samuraikoodia erityisesti käytettiin ihmisten aivopesemiseksi militarismiin, ja koko Japani oli sota-aikaan käytännössä yhtä keisaria jumalana palvovaa äärikansallismielistä teokratiaa, jossa yhteiskunnasta ja valtionuskonnosta irrallista yksilöä ei käsitteenä ollut olemassakaan.

Kaikesta edellisestä kertoo siis Harakiri: tyhjästä ja hengettömästä ihmisiä sitovasta perinteestä, jolla ei ole enää mitään tekemistä aidon ja eletyn elämän kanssa. Tarinan keskiössä on tietysti "näkymättömän" yksilön taistelu järjestelmää vastaan sen omilla aseilla. Lopulta järjestelmällä itsellään ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tuhota itsensä tai tunnustaa oman ideologiansa täydellinen sieluttomuus ja tyhjänpäiväisyys.

Toisin sanoen kyseessä on jälleen taattua anti-Kurosawaa, mitä Kobayashilta on tapana odottaakin.

Princen Masaki Kobayashista kertovaa kirjaa lukiessa paljastuu kaikenlaista mielenkiintoista näistä miehen leffoista mitä ei ehkä pelkästään katsomalla ymmärtäisikään. Kobayashi periaatteessa edusti samaa humanistista linjaa kuin Kurosawa, mutta Kobayashi asemoitui pitkälti mainitun haastajaksi ja kilpailijaksi, vaikka miehet myöhemmin perustivat yhdessä jopa lyhytikäiseksi jääneen yhteisen tuotantoyhtiönkin.

Noirmaisen kyyninen The Inheritance on tarkoitettu sekin eräänlaiseksi anti-Ikiruksi, jossa kuolemansairas mies ei herääkään etsimään elämälleen tarkoitusta ja hyvää, vaan päinvastoin nostattaakin ihmisissä näiden pahimmat puolet esiin. Kyseessä onkin siis tarina rahan, vallan ja seksin vaikutuksesta ihmisiin. Tässä on jopa muutama kohtaus "kopioitu" suoraan Ikirusta ja otettu yhden hahmon nimikin suoraan siitä, mutta konteksti ja sisältö muutettu enemmän tai vähemmän päinvastaiseksi.

Nimensä mukaisesti tarina pyörii kuolevan miehen perinnön ympärillä, jota saalistamaan asettuu joukko häikälemättömiä huijareita, jotka yksitellen putoilevat pelistä, kunnes jäljellä on vain moraaliton ja irstas nainen, jonka on onnistunut saattaa itsensä sairaalle miehelle raskaaksi. Tietysti nainen vielä surmaakin lapsensa saadakseen kaiken itselleen.

Armottoman synkkää menoa, mutta Kobayashin kultakauden leffana erittäin tyylikkäästi tehty. Tämähän siis ilmestyi Ihmisen kohtalon ja Harakirin välissä.

Semi-klassikko ja varioitu jo niin monta kertaa muiden tekijöiden toimesta, ettei tämä alkuperäinen enää ihan samalla teholla toimi kuin joskus. Oikeasti tämä on vähän jopa vanhentunut, esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilön vaimo näytetään lukemassa kirkjoja ja käymässä kirjastossa leffan maalatessa siitä jotain suurta katastrofia ja onnettomuutta. Ilmeisesti joskus 40-luvulla ahkera lukeminen nähtiin merkiksi ettei ihmisellä ole kovin kiinnostavaa tekemistä tai elämää, eli vähän kuin videopeli- ja somenörtit nykyään.

Oma suosikkiversioni tästä tarinasta on se yksi vanha Mad-lehden parodia, missä jokaisen elämä onkin parempaa päähenkilön ollessa vainaa, joten lopuksi mies päättääkin jäädä elävienkirjoihin ihan vain piruuttaan.

Maskeeraus on tässä mielettömän hienoa jälkeä, mutta sen isoin hinta on sitten näyttelyn tasossa, koska niiden kalliiden maskien ja meikkien takia huonommatkin vedot jouduttiin ottamaan mukaan ihan kustannus- ja aikataulusyistä. Tämä ei muuten tuokaan paljoa positiivista uutta siihen vanhaan tarinaan, mutta Mark Wahlberg on uskomattoman tylsä näyttelijä katsoa ja kuunnella. Vähän turhan moni käänne ei käynyt järkeen muutenkaan, kuten se uusi lopputwisti.

Kerettiläisenä tykkään tästä paljon enemmän kuin siitä Painajainen ennen joulua -klassikosta. Tämä kai tuntuu vähän aikuisempaan makuun tehdyltä tai jotain, hahmojen kulmikkaat designit ja groteski kuolemaa ja kiellettyä rakkautta käsittelevä perusjuoni ovat huomattavasti sitä toista leffaa kiinnostavampaa kamaa. Ainut heikko lenkki tässä on vähän hätäinen lopetus, mutta symppiksen kuolleiden maailman pariin on siitäkin huolimatta hauska palata aina jouluisin.

Tämä taisi aikoinaan olla viimeinen Kubrickin leffoista mitä en ollut nähnyt, tätä oli joskus pirullisen vaikea löytää mistään DVD:nä tai videokasetilla. Leffakaupan hinnoitteluvirheen kautta sain oman normisti sikamaisen kalliin importtini parilla eurolla, mutta heti tuon työtapaturman jälkeen se hinta korjattiin nopeasti ennalleen.

Barry Lyndon on vähän kuin pienempi pöydältä pudonnut murunen Kubrickin vuosikausia suunnittelemasta Napoleon-eepoksesta, josta jäi yli vaikka kuinka paljon valmiita luonnoksia, kuvauspaikkoja ja muuta relettä ja sälää. Kuvaustyyli on selvästi hakenut inspiraatiota aikakauden maalaustaiteesta, luonnollisen valon, kynttilöiden ja varjojen kuvaamiseen tarvittiin NASAn erikoislinssejä ja näyttely muutenkin on arvokkaampaa hillitympää aristokraattikamaa vanhan ajan malliin.

Itse tykkään juuri tällaisesta jähmeämmästä ja tunnelmallisemmasta pukudraamasta kuin jostain menneeseen maailmaan sijoitetuista toimintaleffoista - samurait on tietty poikkeus, koska niissä leffoissa sentään tuppaa olemaan kunnollista draamaakin.

Hyvä elokuva, mutta omasta mielestäni yksi Kubrickin heikompia, miehen töiden yleisen laadun huomioon ottaen edellinen ei tosin paljoa kerro. Nykyään sen ilmestymisaikansa kohun ja skandaalin jo kaikottua tästä ei oikein saa jotain Kellopeliappelsiinin ym. kaltaista elämää suurempaa ikimuistoista klassikkoa, tässä ei oikein ole mitään erityisen suurta tai tajuntaa räjäyttävää kuten miehen teoksissa yleensä. Ennemmin Lolita on lähempänä sellaista pienempää ja arkisempaa miljöineen päivineen.

Kymmenisen vuotta katsomisen jälkeen en muista tästä kuin pääkohdat, mikä Kubrickin kohdalla on todella vähän. En tosin muistanut kestoa löytyvän melkein kolmen tunnin edestä, koska eihän tämä nyt millään niin pitkältä tunnukaan.

Ei tätä nyt hyvällä tahdollakaan voi sanoa laadukkaaksi, mutta kunnon perseilynä tämä on parhaimmillaan viihdyttävämpi kuin se eka osa. Kunnon guilty pleasure -settiä.