Kohteensa kepposteluille kohtalaisen uskollinen kuvaus Ted Bundyn elämästä ja teoista. Tällaisen leffan kohdalla vaan on perusongelmana, että oikea suodattamaton ja sensuroimaton elämä on oikeasti miljoona kertaa kiinnostavampaa settiä kuin tällaiset viihteellistetyt versiot samasta asiasta. Laadukkaan dokkarin katsomalla saa käytännössä irti saman ja enemmänkin.

Tästä olisi saanut huomattavasti mielenkiintoisemman esimerkiksi menemällä Henry Lee Lucasin tietä ja vetämällä koko homma enemmän hengeltään kuin konkreettisesti esikuvalleen uskolliseksi sarjamurhaajafiktioksi, jossa voidaan vielä hyödyntää mutkattomasti kaikenlaisia kerronnan keinoja ja temppuja ilman että homma hyppäisi liikaa silmille.

Onhan tämä nyt ehta trilleriklassikko ja Andrew Davisin paras leffa. Vähän pitkänpuoleinenhan tämä tietysti on, mutta taidolla ohjattua jännäriä kelpaa katsellakin.

Harmittavasti Davis ei tainnut ohjata tämån jälkeen ainuttakaan hyvää leffaa.

En kyllä keksi yhtään parempaa nuorisoleffaa ainakaan Suomesta. Jopa tätä bändi-ideaa on monesti kierrätetty paljon meillä ja muualla, mutta tämä se vaan pitää ikuisesti pintansa. En taida tietää ketään, joka ei tästä tykkäisi.

Hassuna käytännön triviana bändin jäsenethän eivät todellisuudessa osanneet soittaa ollenkaan niitä biisejä, mutta leffan nostaman kysynnän vuoksi joutuivat opettelemaan ja vähän keikkailemaankin.

Sitä samaa kuin ensimmäinenkin, mutta tällä kertaa koetetaan parittaa sirkuskarhua luonnonnallelle ja opettaa mesikämmenet muutenkin tavoille. Itse muistan käyneeni tämän katsomassa jopa leffassa asti, eikä kyllä ollut erityisen hyvä silloinkaan. Eddie Murphya ei juuri homma enää tässä vaiheessa kiinnostanut kuin enintään rahan vuoksi, joten lopussa alettiin suosiolla petaamaan jatko-osiin jo uutta päähenkilöä.

Kyllä tämän nyt Eddie Murphyn vuoksia katsoi, mutta melko turhahan tämäkin komedia todellisuudessa on. Näihin aikoihinhan oli muotia käpälöidä eläinten suut tietokoneella lausumaan dialogia, joten iso osa Eläintohtorista käytännössä perustuu pelkästään sille.

Sing 2 kierrättää periaatteessa niin paljon ekasta ja Illuminationin muista leffoista tuttuja kuvioita, ettei sen arvostelemisessa ole yhtään mitään mieltä. Ehkä tällä kertaa niitä pahimpia firman mokia on kuitenkin ymmärretty vähän myös oikoa ja tekniikkaa muutenkin hioa, joskin jatko-osana tämä on aivan täysin tarpeeton.

Alkuperäisversion Bono oli ihan ok, suomalaisessa dubbauksessa kähisevä Pate Mustajärvi taas aivan väärässä leffassa.

Aikamoinen läppäleffa. Oikeasti tämä taisikin olla pelkkää Arskan kuvernöörivaalien markkinointia varten tehty televisiohalpis.

Ainut huomionarvoinen juttu tässä taitaa olla Roland Kickingerin roolisuoritus. Mieshän oli itse ammattikehonrakentaja ja pyrki tätä leffaa varten muokkaamaan omaa fysiikkaansa vastaamaan Arskan nuoruusvuosia. Jälki ei tietenkään voi olla täysin identtinen ihan jo erilaisen ruumiinrakenteenkin vuoksi, mutta ihan silkassa omistautumisessa ja kehonmuokkausmielessä tämän täytyy olla kovimpia temppuja mitä olen itse nähnyt.

Parempi kuin ensimmäinen. Tällä kertaa mukaan oli saatu jo ihan oikeaa tarinaakin, ja Cartmanin kohtalo oli oikeasti tosi oivaltava, joskin erittäin ennalta arvattavissa.

Kuvittelin ettei tämä sarja voisi käydä enää yhtään lässymmäksi katsottuani viiimeisimmät kaudet, mutta näköjään sitä voi vanhakin olla väärässä.

Post Covidin on pakko olla kaikille South Parkin faneille suunnattu käytännön pila, sillä siinä ei enää ole yhtään mitään järjellistä sisältöä tai satiiria jonkun yhden sensaatiohakuisen idean päälle. Tässä tapauksessa idea siis on kuvata hahmoja keski-ikäisinä, haha.

En tiedä mitä oikeasti on maailmassa tapahtunut, mutta luulen näiden tyyppien oikeasti kyllästyneen luomukseensa jo kauan sitten ja lähinnä lyövän enää rahoiksi eläkepäiviin asti vähän Simpsonit-tyyliin automaattivaihteet päällä ja varoen samalla suututtamasta ketään.

Suosittelen tätä kaikille ihan jo siksikin että näette miten huonoksi South Park on oikeasti mennyt.

Trilogian paras osa. Sanoisin, että tässä kaikenlaiset ensimmäisestä tutut temput on vetäisty vielä kertaluokkaa kovemmaksi ja graafista väkivaltaa sekä machoiluakin riittää taas tykötarpeiksi. Ainut mikä puuttuu on oikeasti muistettavat one-linerit.

Hiljattain ajasta ikuisuuteen siirtyneen kitaristi Pat Martinon vaiherikas elämä olisi ansainnut huomattavasti hedelmällisemmän dokumentin kuin tämä.

Martinohan tunnettiin jonkinasteisena lapsinerona, joka soitti ammattimaisesti jazzin raskaassa sarjassa jo teini-ikäisenä. Sitten kävi niin hassusti, että mies erään kerran menetti tajuntansa ja sairaalassa tämän päästä löydettiin pahanlaatuinen kasvain. Hätäleikkaus onnistui, mutta Pat Martino menetti lopulta muistinsa sekä koko uransa ja soittotaitonsa.

Pat kertoi eräässä haastattelussa kerran katsoneensa televisiosta Martin Scorsesen leffan, jossa näytteli Joe Pesci. Myöhemmin Patin ollessa ulkoilemassa Joe Pesci käveli tätä vastaan ja tuli tuttavallisesti vaihtamaan kuulumisia. Hämmentynyt Pat kertoi jutusta myöhemmin jollekin tutulleen ja sai kuulla Joe Pescin olevan myös musiikkimies ja Patin läheinen ystävä vuosikymmenten takaa. Pat häpesi niin paljon ettei kehdannut poistua kodistaan pitkiin aikoihin, mieshän ei luonnollisesti enää tuntenut ystäviään tai sukulaisiaan.

Myöhemmin Pat joutui aloittamaan kokonaan alusta kuuntelemalla omaa musiikkiaan ja yrittämällä päästä jäljille aikaisemmasta soittotyylistään. Lopulta mies onnistui tekemään paluun kuulijasta riippuen entistäkin kovempana. Jos ei tällaisessa elämäntarinassa ole ainesta hyvään elokuvaan niin ei sitten missään.

Earwig and the Witchistä on sanottu, että siinä missä Goro Miyazakin aiemmat elokuvat ovat todellisuudessa olleet Ghibli-veteraanien kädestä pitäen tehtyjä turvallisia tuotoksia, niin tällä kertaa poika Miyazaki päätti tehdä elokuvansa oikeasti ihan itse ilman kenenkään apua.

Reisillehän se homma sitten menikin. Earwig ei oikeasti ole mitenkään loukkaava tai silmille räjähtävän huono elokuva, mutta siinä ei käytännössä ole mitään kirjoittamisen arvoista sisältöä. Koko Earwigin vähä tarina esimerkiksi sijoittuu yhteen taloon ja muutamaan huoneeseen, mitään näkemisen arvoista ei puolitoistatuntisessa leffassa tapahdu ennen kuin viimeisen muutaman minuutin kohdalla ja sitten elokuva jo loppuukin käytännössä kesken.

Ennustan, että tulevaisuudessa Earwig tullaan vielä pyyhkimään Ghiblin virallisesta katalogista, sen viimeiset kopiot tuhoutuvat salaperäisessä tulipalossa ja Goro joko vaihtaa ammattia tai jatkaa uraansa kokeneempien veteraanien alaisuudessa.

Löysin sattumalta netistä, ja onpahan edelleen vaikuttava dokumentti.

Petteri Jussila oli 2000-luvun alussa vähän samanlainen roskalehtien suosikkihahmo mitä joku Jari Mentula on nykyään. Jussila löi kunnolla rahoiksi menemällä mukaan ajan muodikkaaseen verkostomarkkinointihuijaukseen, jonka ternimaitohöpöjuttuihin saatiin mukaan poliitikkoja ja julkkisurheilijoita vaikka kuinka paljon. Rahaa tuli parhaimmillaan miljoonakaupalla ovista ja ikkunoista, mutta lopussa ilmakupla puhkesi kun julkisuuteen alkoi valua tietoja mestarin itsensä veropetoksista ja muista hämäristä järjestelyistä.

Lopussa Jussila tietysti kuoli kesken kuvausten auttaessaan veden varaan joutunutta poikaansa takaisin veneeseen. Paljon on teorisoitu siitä, miten kymmeniä kiloja lyhyessä ajassa pudottanut ja aiemmin pahoinvointia valittanut Jussila todennäköisesti sai bodauselämäntapojensa seurauksena jonkun kohtauksen vedessä ja hukkui, mutta tätä ei missään kohtaa saatu varmasti tutkittua. Jälkiviisaana mitään yksinkertaisimpiakaan turvallisuusmääräyksiä ei veneillessä tietenkään noudatettu ja onnettomuus olikin vain ajan kysymys.

Loppujen lopuksi koko ukkohan bisneksineen olikin täyttä ilmaa ja suurta huijausta. Jussila oli mestarillinen esiintyjä ja karismaattinen puhuja, eikä tällä oikeasti ollut muuta myytävää kuin suuret puheet ja fantastiset mielikuvat. Yksittäiset markkinointitilanteetkin miehellä lähentelivät jotain hurmoksellista uskonnollista seremoniaa, jossa pauhataan pää märkänä tuotteen sijasta suurista elämän suuntaviivoista ja viisauksista maestron itse kehuessa kuolleita sukulaisia vilisevissä puheissaan omaa menestystään, vilpittömyyttään ja rehellisyyttään, rakkauttaan rahaan ja välistä taas vaatimattomuuttaan.

Uskomattoman hieno kotimainen dokkari pohjattomasta rahan- ja vallanhimosta ja siitä mihin se voi lopulta johtaa.

Se tosiasia että tämä koko elokuva on menty tekemään hämmentää ja ihmetyttää aivan täysillä. Ace Venturan koko pointti oli olla Jim Carreyn improvisaatioalusta, joten miehen itsensä loistaessa poissaolollaan tässä ei ole yhtään mitään sisältöä. Lapsinäyttelijän heittäminen tällaisen varman fiaskon pääosaan ihmisten dissattavaksi jonkun potentiaalisesti hommansa osaavan ammattikoomikon sijaan oli kyllä aika mauton temppu.