Metsäpalo näytti kauniilta ja Angelina Jolie kuumalta, vai oliko se toisin päin. Vähäinen toiminta oli laadukasta, virtaviivainen juoni ja realistisen oloiset pahikset pelittivät hyvin. Näin jälkeenpäin ajateltuna leffan tunnistaa kyllä Taylor Sheridanin tekeleeksi.

Visuaalinen ilme ja poukkoileva leikkaustyyli antoivat olettaa kysessä olevan taideleffa, ja se että en tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä vain vahvisti käsitystäni. Kivuton katselukokemus, mutta jää kyllä ensimmäiseksi ja samalla viimeiseksi katselukerraksi.

Isabelle Huppert oli hyvä pääroolissa ja hahmo oli erittäin mielenkiintoinen. Leffa eteni hitaasti ja musiikkiakaan ei kauheasti ollut mutta silti tunnelma pysyi uhkaavana. Meikä tykkäsi mutta ymmärrän kyllä miksi jotkut eivät. Lopuksi sanottakoon että se miten ranskalaiset suhtautuvat autoihin tuli tässä leffassa hyvin esille.

Saman tasoinen journalismileffa kuin Spotlight tai The Post. Juoni oli päättäväinen ja näyttelijät istuivat rooleihinsa hyvin. Cate Blanchett tosin oli ainoa joka sai ruutuaikaa muiden jäädessä ohuiksi, liekö heidän kohtaukset jätetty leikkauspöydälle koska "totuus ei myy".

Juoni piti mielenkiinnon yllä vaikka kliseinen olikin, toiminta oli laadukasta ja pääosan naistiimi näytteli hyvin. Parempi kuin 90 prosenttia Bond-leffoista ja varmaan juuri siksi kriitikot haukkuivatkin tämän pystyyn.

Inhimillinen ja realistinen draama. Paljon vyöryi tunteita mutta mitään ei heitetty päin pläsiä oscarien toivossa vaan kaikki tuntui erittäin luonnolliselta. Roolitus oli täydellinen.

Hyvä romanttinen komedia. Ei uskoisi näin vanhaksi leffaksi, sen verran hyvin tehty ja laadukkaasti näytelty.

Martin Sheenin roolia olisi voitu laajentaa ja sitä kautta tuoda leffaan enemmän huumoria. Draamapuoli kuitenkin toimi hyvin, Eckhart ja Aniston olivat ihana pari. Ankarat kriitikot olivat väärässä, hyvä leffahan tämä oli.

Marlene Dietrich oli tyrmäävän kaunis, mutta lauluosuudet olivat kankeita ja ne olisikin voitu jättää suosiolla pois ja panostaa enemmän toimintaan. Juoni junnasi paikoillaan ja sen takia tunnelmakin ehti lässähtää. Perus kolmen tähden länkkäri.

Hirviö nähtiin ruudulla vasta aivan lopussa, sitä ennen kaikki tapot tapahtuivat ruudun ulkopuolella. Juoni laahasi hitaasti eteenpäin eikä hahmot kauheasti kehittyneet leffan aikana. Tekniseltä toteutukseltaan laadukas leffa, muilta osin harmillisen geneerinen.

Hidas mutta jännittävä samaan aikaan. Joukkoon mahtui halvempiakin juonenkäänteitä, mutta laadukas hahmokehitys piti tunnelmaa yllä. Tilda Swinton on tässäkin aivan käsittämättömän lahjakas ja kaunis.

Ensimmäinen näkemäni Franco Neron länkkäri ja mieshän oli kuin Terence Hillin kaksoisolento. Laadukasta toimintaa oli paljon ja tarina oli toteutettu letkeän humoristisesti. Hyvät Morriconen musat vielä päälle.

Twisti paljastettiin melko aikaisessa vaiheessa mutta jaksoi silti kantaa juonen loppuun asti. Kauhua ei ollut lainkaan mutta en sitä odottanutkaan, ja ehkä juuri siksi Daniel Craig olikin niin hyvä pääroolissa.

Bill Travers, Sidney Poitier ja James Garner olivat karismaattisia rooleissaan ja laadukasta paukettakin oli riittämiin. Juonessa oli muutamia pieniä toivonpilkahduksia, mutta valahti nopeasti perinteiseksi inkkarien teurastamiseksi.

Englannin kieli ei taida olla Wong Kar-Wain vahvuus, mutta onko sillä edes väliä? Tämän tunnisti kyllä oitis ohjaajan tekeleeksi sillä tässäkin viesti välitetään pääsääntöisesti harkitsevan pikkutarkan kuvaustyylin, tunnelmallisen musiikin ja taitavan leikkauksen avulla. Sydämeni kertoo että vähempi kuin neljä tähteä olisi väärin.

Juodaan viinaa ja paneskellaan, eikä tästäkään touhusta saa mitään selvää ärsyttävän filtterin takia.

Juoni, toiminta ja näytteleminen tuntuivat paljon sutjakkaammilta ja luontevammilta kuin monissa muissa aikakauden leffoissa. Shelley Winters oli paras mutta kyllä muitakin jaksoi katsoa.

Visuaalisesti näyttävä hyvin ohjatulla toiminnalla ja naisnäyttelijöillä joilta löytyi munaa. Juoni oli hyvä, se vain olisi kaivanut uudellenpriorisointia; nyt alku treenimontaaseineen oli liian pitkä ja länsimaiset orjakauppiaat tulivat kuvioihin liian myöhään.

Sekä fyysisesti että henkisesti väkivaltainen leffa koulukiusaamisesta. Zhou Dongyu oli pääroolissa uskomaton ja kyynelvirroillaan sai ameriikan omat meryl streepit näyttämään amatööreiltä. Juonen suhteen ainoastaan loppu kaipaisi hiomista, siellä oli monia hyviä kohtia johon olisi voitu lopettaa ja ne söivät toisiltaan suurimman tehon.

Juoni oli eriskummallinen, mutta aiheutti outoudessaan minussa spontaaneja huutonaurukohtauksia. Kuvaukseltaan aika tyly ja brutaali, ei varmasti ikinä pääsisi levitykseen tänä päivänä.

Pimeä leffa kun valtaosa kuvattu kynttilänvalossa. Näyttelijät vetivät kaikki upeat roolit, Ian McKellen oli suosikkini, mutta Branaghin maskeeraus vaikutti liian muoviselta. Juoni oli hidas ja sisällöltään masentavan tunteikas.

Viaton mies pakenee poliiseja on juonena turhankin tuttu ohjaajan aiemmista teoksista, mutta tämän toteutus on keskivertoa parempi, näyttelijät tekivät hyvää työtä ja se poliisin vaimo tarjosi maistuvaa huumoria.

Jeff Bridges oli hyvä mutta Justin Timberlake on kehittynyt paljon sitten tämän elokuvan. Juonen idea oli koskettava mutta toteutus laahaavan hidas eikä huumoriakaan ollut paljon. Pakko antaa myös Hummerista pieni miinus.

Kauheasti ei aikaluuppileffoja ole tullut katseltua mutta silti juoni tuntui harmillisen ennalta-arvattavalta. Näyttelijät ja tunnelma pysyivät rentoina silloinkin kun juoni vakavoitui. Olisi saanut olla räväkkäämpi.

Koko leffan juoni oli spoilattu jo juonikuvauksessa, mitään uutta ei tullut ilmi ja jännitys oli tipotiessään. Lisäksi Patricia Collingen hahmon teennäisyys häiritsi sietämättömästi.

Juonta vaivasi sieluttomuus ja jo hyvin aikaisessa vaiheessa löysin itseni vain odottamasta seuraavaa toimintakohtausta. Chris Evans oli leffan piristysruiske irrotellessa leffan pahiksena. Toiminta oli näyttävää isolla budjetilla tehtyä aivot narikkaan -höttöä, tosin silti parissa kohdassa green screen pisti silmään.

6 Underground jatko-osa olisi ollut Netflixiltä paljon järkevämpi investointi.

Toimintakohtaukset olivat realistisen näyttäviä ja leffa yleistunnelmaltaan tyly. Hahmoihin ei kauheasti syvennytty mutta nimekäs näyttelijäkaarti onnistui silti tuomaan niihin tarpeeksi eloa. Lopussa sorruttiin liialliseen selittelyyn.

Juoni hieman junnasi paikoillaan, Sigourney Weaver kuitenkin kannatteli leffaa taidolla. Kohtaamiset gorillojen kanssa olivat kauniita, koskettavia, runsaita ja taitavasti tehty.

Yksi silta liikaa, maailman paras toiseen maailmasotaan sijoittuva leffa, julkaistiin vain puoli vuotta tämän leffan jälkeen. Siksi olinkin suorastaan järkyttynyt millainen tasoero näillä leffoilla on. Suurin syy tälle oli Donald Sutherlandin hahmo joka sai ison osan leffasta tuntumaan romanttiselta komedialta eikä vakavalta sotaleffalta. Viihdytti kestonsa ajan, mutta loppuratkaisu oli iso pettymys.

Jessica Chastain ei taida edes osata tehdä huonoja rooleja ja Mikke Harmaasilmä oli vakuuttava Istuvana Härkänä. Eteni hitaasti ja toimintaa ei ollut lainkaan, mutta tarina oli kaunis ja runollinen. Kiva nähdä vaihteeksi vähän erilainen länkkäri.

Kun itse olin lapsi niin isäni jatkuvasti valitti kuinka vietin liikaa aikaa tietokonepelien parissa... samalla kun hän itse löhösi sohvalla telkkarin ääressä. Kaksinaismoralismia käsiteltiin tässäkin leffassa ja hyvin käsiteltiinkin sillä nauraa sai vedet silmissä. Hahmot oli roolitettu täydellisesti mutta Christoph Waltz oli kyllä kunkku. Leffan ainoa huono puoli oli että se loppui.

Eric Bana eli Australian Clive Owen on aina ollut suosikkinäyttelijöitäni ja tässäkin mies oli ihanan symppis. Romanssi Drew Barrymoren kanssa tuntui turhalta mutta muuten juoni oli hyvä ja pelit kiinnostavia. Loppuratkaisu yllätti samoin kuin isojen nimien lukuisat cameot.

Kaikilta näyttelijöiltä upeat roolit ja hauska dialogi sai nauramaan paljon enemmän kuin mitä käsikirjoittajalla varmaan oli tarkoitus. Lopusta en tykännyt, tuntui töksähtävältä.

Juonikuvaus oli lyhyt mutta onnistui silti spoilaamaan juonen kokonaan. Onneksi tätä oli paikkaamassa komeat maisemat sekä Robert Davin karisma. Toivottavasti alkuperäinen 3-tuntinen versio näkisi päivänvalon.

Hyvä ettei musiikkia soitettu lentokohtausten aikana niin tuli G-voimat voimakkaammin ruudun läpi, sinänsä soundtrack oli kyllä miellyttävä. Alun hypersoninen ilma-alus oli ainoa kohta jossa cgi osui silmään, muuten meno oli realistista ja näyttävää. Parempi kuin ykkönen ja uusintakatseluarvo on korkealla.

Juoni oli hyvin samanlainen ykkösosan kanssa, mutta tässä oli enemmän liikettä, verta ja toimintaa. Stephen Langia katseli mielellään mutta pahikset olivat aika geneerisiä. Hotellissa käytyjen tappeluiden sininen ja oranssi värimaailma oli kyllä upea.

Daniel Day-Lewis teki mahtavan pääroolin ja juonikin oli yllättävän sisältörikas suppeaan kestoon nähden.

Pariskunta riitelee ja mököttää, heihin ei voinut samaistua eikä tilanne edennyt mihinkään suuntaan. Soundtrack oli myös monissa kohdissa ärsyttävän päälleliimatun oloinen. Visuaalista kauneutta leffasta sentään löytyi varsinkin loppupuolella.

Meryl Streep ja Kevin Kline eläytyivät rooleihinsa niin täysillä että pakostakin Peter MacNicol näytti puisevalta. Juoni oli koskettava mutta eteni sen verran hitaasti että Sofien valinnan tultua ilmi lopussa niin suurin tunnekuohu oli jo laantunut sisälläni.

Michelle Pfeiffer oli hurmaava ja musiikkinumeroiden välissä Bridgesit esittelivät veljesrakkautta kaikissa muodoissaan. Juoni oli vähän liian keskinkertainen ja hidas.

Voisi hyvin luulla pohjoismaiseksi leffaksi, pääosassa kun oli kaunis vitivalkoinen pariskunta ja vielä vähäpuheinen sellainen. Kauniisti ja hienovaraisesti ohjattu eikä musiikin puuttuminen haitannut lainkaan, päinvastoin.

Hienosti kuvattu ja vahva näyttelijäkaarti. Oli toki hitaasti etenevä ja jotkin kohtausten väliset siirtymät tuntuivat tönköiltä, mutta juoni tarjosi juuri sitä mitä kuvaus antoi odottaakin. Kauneutta leffassa oli riittämiin.

Isä käskee teinipoikaansa ryhdistäytymään samalla kun itse vetää viinaa ja tuijottaa seinään. Toisella teinillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan kun koti on aina tyhjä vanhempien ollessa työmatkoilla. Kolmas teini on laiskistunut kun joutuu kotona toimimaan äitinsä sätkynukkena.

Tulee ihan oma lapsuus mieleen kun kitupiikit vanhempani viettivät kaiken vapaa-ajan sohvalla mykkänä telkkaria tuijottaen. Niinpä minusta kasvoi ujo, sulkeutunut introvertti kun opin että vastaus on aina kielteinen.

Kauniisti toteutettu leffa raadollisesta aiheesta. Näyttelijät olivat mahtavia varsinkin Steve Carell ja soundtrack oli hyvin synkassa leikkauksen kanssa. Huumeiden vaikutukset ulkonäköön olisi voitu näyttää rajummin mutta toisaalta ei tässä missään vaiheessa tullut fiilistä että aihetta oltaisiin sentään romantisoimassa.

Juonettomuus ei haitannut yhtään vaan meno oli viihdyttävää ja tasaisen villiä. Ben Affleck oli paras.

Renee Zellweger oli maaginen pääroolissa. Juonessa oli muutama sivujuoni liikaa, esimerkiksi aviomiehet jäivät ohuiksi ja takaumat toistivat itseään. Musiikkinumerot olivat viihdyttäviä.

Tarinan lähtökohta oli kliseinen ja juonen kuljetus sekavaa. Heti leffan alussa Clintti raiskaa naisen ja se pohjustikin tulevaa, sillä mitään muuta äijä ei teekään kuin anna syitä vihata hahmoa. Huono länkkäri ja häpeäpilkku Clintin uralla.

Juoni oli erittäin mielenkiintoinen ja jonkin verran hyvää huumoriakin oli mukana. Pääkaksikolla oli hyvät kemiat, mutta näyttely oli laajalti kömpelöä ja lopun ammuskelu aiheutti myötähäpeää. Plussan puolelle jäätiin mutta ei mitenkään suurella marginaalilla.

Seikkailuna kautta selviytymisenä tämä oli liian kesy ja draamana taas liian monotoninen. Ben Foster ja Thomasin McKenzie sentään yrittivät tuoda leffaan eloa juonen sallimissa puitteissa. Ei tästä ole uusintakatseluun tai edes suositeltavaksi.

Maika Monroe oli erinomainen pääroolissa ja Burn Gorman sai vähäisellä ruutuajallakin katsojan kyseenalaistamaan hahmon motiivit. Minimalistinen ja ankeahko ulkoasu sopi juonen tunnelmaan jota hyvä soundtrack korosti.