Hideaki Annon mahtava visuaalinen tyyli sovellettuna suuren camp-arvon omaavaan animeparodiaan. Vähintäänkin omaperäinen kokemus.

Pinnallisesti hauska dialogi viihdyttää aika ajoin, mutta sisältö jää valitettavan puutteelliseksi. Hahmoja ei käytetä muuhun kuin muutamiin väkinäisiin kohtiin eikä niitä muutenkaan käsitellä kunnioitettavasti. Varsinkin loppu tuntuu aivan liian köykäiseltä. Näyttelijät ovat oudon jäykkiä ja reaktiot tuntuvat vahvasti pakotetuilta. Valokuvauksen ja leikkauksen Altman on kuitenkin oivaltanut kohdalleen. Niistä pääosin pisteet irtoavatkin.

Wong Kar-Wai on nero. As Tears Go By on harmillisesti köyhä debyytti vaikkakin siinä ohjaajanero löytää visuaalisen tyylinsä perustan. Muuten elokuva jää köyhäksi kokemukseksi.

Filosofisena mietiskelynä nerokkaasti rakennettu ja kirjoitettu elokuva. Ulkopuoli kuitenkin häiritsee osittain sillä silmä ei totu kunnolla koko elokuvan aikana "kelluvaan" tyyliin. Onneksi animaatio oli järkevä ratkaisu sisällön kannalta sillä vain animaatiolla voidaan saavuttaa eräitä yksityiskohtia.

Täydellinen Hollywood-irvailuna, mutta visuaalinen ilme jää Smithin tyyliin vaatimattomaksi.

Täydellinen elokuva lapsille, koska elokuva ei noudata Hollywoodin normeja. Aikuiset ovat yhtä lailla taikauskoisia kuin lapsetkin, eikä pahiksia löydy. Itseäni hiukan kuitenkin epäilytti läpitunkeva feelgood-lopetus, joka ei tuntunut toimivan niin hyvin kuin olisi pitänyt.

Animella kuuluisaksi ratsastanut Hideaki Anno osoittaa samanlaista nerokkuutta live-actionin puolella. Shiki-Jitsun ällistyttävän kaunis ulkonäkö (valokuvaus ja leikkaus ovat TÄYDELLISIÄ) ja hartaasti ajateltu sisältö ovat nannaa elokuvien ystäville.

Sisällöllisesti nerokas. Käsikirjoituksesta voi vääntää monenlaisia analyyseja ja värikkäät yksityiskohdat (esim. lavasteiden "puute") aiheuttavat ehdottomasti keskustelua. Monet piiskaavat Dogvilleä lavasteiden puutteen takia, mutta se sopii täydellisesti sisältöön. Visuaalinen ilme on kuitenkin epäilyttävä, sillä se olisi voinut olla parempi. Onneksi se kuitenkin on erittäin tyydyttävä ja toimiva, joten ei tarvitse rokottaa näin nerokasta leffaa.

Ehdottomasti surullisen elokuvakokemus kautta aikain. Sodan vastaisuus hoidetaan huolella ja visuaalinen ilme on hämmästyttävä.

Karua Kim Ki-Dukia, niin tarinan muodossa kuin teknisesti. Täytetty väkivallalla ja raiskauksilla, jotka pääasiassa ovat niin kehnoja kerronnan keinoja, ainakin tällä tavalla.

Jos budjetti on niin pieni, että pitää heiluttaa leikkilentokonetta kameran edessä narun varassa niin ehkei kannattaisi tehdä näin kuumasta aiheesta leffaa.

Yliarvostetun ohjaajan askel suohon. Tylsä ja monihyväinen juoni ei napannut kertaakaan ja näyttelijäsuoritukset puuroa, paitsi mahtavan Daniel Day-Lewisin. Kokonaisen tähden verran elokuvan arvo nousee yksin Day-Lewisin takuuvarmasta tour de forcesta.

Jos Sean Penn voittaa roolistaan Oscarin, voisi kuka tahansa muu homofoobikko saada sen myös. Niin älyttömän stereotyyppinen kuvaus homoista, joista ei katsoja pysty millään välittämään. Josh Brolin sentään selvisi kunnialla.

Rakennettu täysin lopputwistin varaan mikä lähinnä haukotuttaa ekan kerran jälkeen. Kivinaamanäyttelijät eivät paranna asiaa paljoakaan.

Takeshi Kitano vetäisee tyhjästä ties minkälaisia tanssikohtauksia ja vähintäänkin hyvä ulkokuori viihdyttävät katsojaa, mutta kässäri on nähtävästi unohdettu matkan varrella.

PS: Kill Billin tyyliset veriefektit tehdään vakavalla naamalla tässä leffassa. Ei hyvä.

Harmi kyllä, mahtava Chan-wook Park vetää överiksi temaattisen trilogian päätöselokuvassa. Siinä missä visuaalinen puoli vahvistui ohjaajan uralla juuri tämän elokuvan kohdalla, tarina enemmän tai vähemmän lässähtää mitäänsanomattomaksi ja käsittämättömäksi. Onneksi loppupuolen väkevät kohtaukset pelastavat tämän elokuvan keskinkertaisuudelta täpärästi.

Loisteliaan ulkokuoren takana piilee myös vankka tarina, eikä suinkaa rajoitu vain buddhalaisuuden teemoihin. Viisi vuodenaikaa on pikemminkin ketju rankkoja opetuksia elämästä visuaalisine symboleineen.

In the Mood for Love edustaa Wong Kar-Wain parhaimmista, mikä itsessään sanoo jo paljon. Erittäin kaunis ja syvällinen tarina rakkaudesta ja pettämisestä.

Nerokkaasti teeman ympärille kirjoitettu kässäri, jota paremmaksi menee vain nerokas musiikin käyttö ja elokuvan täydellinen ulkonäkö. Ehdottomasti yksi maailman parhaimpia elokuvia.