Boteista ja ostetuista tykkäyksistä mieleen tuli mieleeni amerikkalainen hevibändi Threatin. Muutamia vuosia sitten yhtye saavutti pienimuotoista surullisenkuuluisuutta tehtyään Euroopan-kiertueen, jota kukaan ei saapunut katsomaan.

Orkesterin nokkamies Jered Eames oli luonut Internetiin kokonaisen pienoistodellisuuden, jonka keskiössä oli hänen oma bändinsä. Oli somekanavia, joille oli maksettu kymmeniä tuhansia seuraajia. YouTube-videoita, joihin ohjattiin liikennettä katsojamäärien kasvattamiseksi. Levy-yhtiön ja managerifirman nettisivuja, rocklehtiä ja niiden myöntämiä palkintoja. Kun nettiin tuli tieto konserttiekiertueesta, sadat Facebook-käyttäjät intoilivat asiasta ja ilmoittivat saapuvansa paikalle. Ketään ei tietenkään oikeasti kiinnostanut, mutta se selvisi vasta kantapään kautta. Ikävintä jupakassa oli, että Eamesin taustayhtye oli huijauksesta tietämätön ja joutui mm. itse maksamaan omat matkansa ja ruokansa, kun luvattuja palkkioita ei sitten maksettukaan.

Kaipa sitä on yllättävän helppo vajota tuollaiseen valetodellisuuden kuplaan, jossa ei enää itsekään tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Sehän tässä on jo viimeisen vuosikymmenen aikana nähty, ettei Internet-innostus useinkaan realisoidu tosimaailman suosioksi. Kaikenlaisia protesteja ja yleislakkoja on somessa masinoitu ja tykkäyksiä on tullut sadoin tuhansin, mutta tosiasiassa niihin on osallistunut vain kourallinen ihmisiä. Harvemmin someilmiöitä on myöskään kyetty kovin tehokkaasti tuotteistamaan, ja jos onkin, suosio jää lyhytaikaiseksi.

On oikeastaan aika surullista, kuinka monen ihmisen elämä pyörii Internet-huomion ja siitä kumpuavien ilon ja innostuksen piikkien ympärillä. Pahimmassa tapauksessa ei tosielämän asioitakaan tehdä kuin siksi, että niitä voisi sitten mainostaa netissä. Paljon mukavampaa on tavata ihan oikeita ihmisiä ja käydä oikeissa paikoissa. Internet voi siinä ohessa sitten olla työkalu, jonka avulla etsitään sopivia ihmisiä ja paikkoja tai järjestetään käytännön puolta.