Hempeilyosio

Sitoutumisessa en oikeastaan nää mitään pahaa, naimisiinmenossa ja lapsissa sitten vähän enemmän. Toki mieleni voi muuttua, mutta en jaksa uskoa, koska sitten koko persoonallisuuden pitäisi varmaan muuttua.

En tiedä miksi, mutta jostain syystä nään, että avioliitto tuhoaa hyvän parisuhteen. Ei miulla mitään kokemusta ole, mutta jotenkin tuntuu että se homma menee liian arkiseksi ja itsestäänselväksi. Ja haluan kokea mahdollisimman paljon elämäni aikana, lapset rajoittaisivat tätä liikaa. En tiedä kyllä mitä haluaisin kokea. Silti ne rajoittaa. Niinkuin myös avioliitto.

Aikuistuminen on muuten pelottava ja ahdistava ajatus. Tästä oli jo E-miehen kanssa jossain topicissa puhetta. En vain halua huomata olevani keski-ikäisenä vaimon ja lasten kanssa jossain hevonperseessä lomamatkalla, joka on suunniteltu lähinnä palvelemaan perheen muita jäseniä. Siellä hermoromahduksen partaalla yrität selvitä. Oikeasti haluaisi olla jossain ryyppäämässä ja pyörimässä keikoilla.

Tulipa tajunnanvirtaa. Mitähän helvettiä mie näitä vielä edes pohdin.

Aika hiljaistahan on viime aikoina ollut. Taannoiset loputtomalta tuntuneet stressaavat opinnot, parin vuoden koronahelvetti ja työttömyys söivät kaikki mehut sen verran perusteellisesti ettei ole ollut juurikaan resursseja käytettäväksi tällaiseen puuhaan. Parisuhteeseenhan periaatteessa tarvitaan vähän muutakin kuin voimakasta tahtoa ja iloista mieltä, ihmiset yleensä vaatii aikuiselta mieheltä vähintään omaa autoa, asuntoa, jonkinlaista uraa ja vakaita tuloja ihan jo käytännön tarpeitakin ajatellen, ja itsellä on sattuneista syistä vähän vaiheessa kaikki. Jos tuota pohjaa lähtisi nyt välittömästi täyttä päätä rakentamaan, niin menee helposti jonkin verran aikaa ennen kuin voi mitään tosissaan ajatellakaan.

Itsehän olen siis vähävaraisesta perheestä, enkä todellakaan ole saanut omilta vanhemmilta mitään autoja, mopoja ja kämppiä valmiina kuten monet keskiluokkaiset tutut nuoruusvuosilta. Onneksi tavallisille ihmisille riittää kun saa jalan sopivasti oven väliin johonkin työhön ja aikaa muutaman vuoden niin homma on nopeasti oikeilla raiteilla jos vaan malttaa pitää päänsä.

Minulla ei ole ollut koskaan avioliittopelkoa. Ehkä avioliitolle oli nuoruudessani perin vähän varteenotettavia vaihtoehtoja. Tutkija Osmo Kontulan mukaan tärkein syy suomalaisten avioliiton solmimiselle 1980-luvulla oli tarve helpottaa seksin saamista. Uskon että Kontula tietää mistä kertoo, kun on suomalaisten eroottista elämää tutkimuksin niin pitkään selvitellyt. Oma kokemukseni vahvistaa asiaa.

Yhdellä kurssilla 1980-luvulla sain vittumaisilta kurssikavereilta neuvon, että minun ei kannata käydä ravintoloissa, kun en sieltä kumminkaan mitään naisia saa. He ehdottivat seuraavaa: "Etsi itsellesi joku mummo ja mene naimisiin." Tämä neuvo kyllä kirpaisi aluksi, kukapa sitä totuutta itsestään haluaisi kuulla. Kun mitään muutakaan ei tapahtunut, otin senkin neuvon harkintaan ja ryhdyin toimimaan sen mukaisesti. Nyt olen ollut vaimoni kanssa yhdessä 36 vuotta, niistä yli 30 vuotta naimisissa.

Kun olen katsellut näitä nykyisiä tv-ohjelmia, joissa ihmiset etsivät elämänkumppania, minusta on vaikuttanut siltä, että nykyään nuoret ihmiset ovat niin koulutettuja, hyväkuntoisia, hyvännäköisiä ja hyvätapaisia, etteivät he tunne löytävänsä itseään vastaavaa kumppania. He pitävät itseään niin täydellisinä. Ei ole olemassa täydellistä ihmistä eikä täydellisesti toisilleen sopivaa paria. Kaikissa meissä on puutteita ja kolhuja. Itse kannustaisin nuoria ihmisiä kokeilemaan parisuhdetta rohkeasti ilman suuria hääjuhlia. Avioliiton arki on sinänsä jo suuri seikkailu. Sitä kuvaa mainiosti elämän amerikkalainen asiantuntija Forrest Gump: "Life was like a box of chocolates. You never know what you gonna get."

Avioliittopelosta en ole itse koskaan kuullut, mutta paljon torjutuksi tulemisen pelosta. Tässä ihmiset siis välttää perusolemisen kannalta ylimääräisiä pari- ja ihmissuhteita ihan vain siksi, että pelkää tulevansa hylätyksi tai muuten käännytetyksi, sellainenhan tuntuu ihan käsittämättömän pahalta ellei ole jotenkin ennestään tottunut esimerkiksi jonkin myyntityön kautta missä saa nekkuunsa vähän aina. Nykyään kun on netit ja muut hienot lelut, niin se perusoleminen on sitten sitä pelkkää ruuduntuijottelua monella, valitettavasti.

Avioliiton solmiminen on avoin tunnustus sitoutumisesta parisuhteeseen. Sitoutumisen pelosta olet varmaan kuullut. Mitä olen seurannut asioitten kehittymistä niin aika monet nuoret eivät nykyään halua mennä naimisiin ja hankkia lapsia eli aloittaa yhteistä elämää. Jotkut parit asuvatkin erillään. Minusta tässä on kyse turhan suuresta varovaisuudesta, ellei peräti pelosta sitoutua ja mennä naimisiin.

Katselin tv:stä tanskalaista sarjaa nimeltä Rakkauden koodi. Siinä kokeiltiin saattaa viikoksi yhteen pareja, jotka tietokonealgorytmi oli osoittanut toisilleen mahdollisesti sopiviksi. Ohjelmaan osallistuviksi pyrkineille oli siis esitetty kyselylomake (varmaan netissä?), jossa he olivat saaneet kertoa mieltymyksensä yhteen sun toiseen elämän ilmiöön. Oli aluksi jännittävää seurata toistensa pareiksi valittujen nuorten tutustumista toisiinsa, mutta toisaalta oli aika masentavaa huomata miten pari toisensa jälkeen päätti jatkaa jonkun vielä paremman etsimistä.

En tiedä olenko sitoutumiskammoinen. Osaan rakastaa, mutta seksuaalisessa mielessä haluan kuitenkin olla vapaa. Olen avoimessa suhteessa, mutta mun mies on kuitenkin tyyppi, joka haluaa tuntea tyypin, jonka kanssa harrastaa seksiä. Minä taas olen sonni. 20-vuotiaana ajattelin, etten ole sitoutumassa niin, että harrastaisin seksiä vain yhden ihmisen kanssa. Nyt 31-vuotiaana ajatukset ovat samat.

Joskus mietin, olenko minä se mies, jonka mun poikaystävä tarvitsee oikeasti. Ehkä hänelle pitäisi olla joku toinen, joka jakaa arvomaailman seksuaalisessa mielessä. Mulle taas sitten sellainen mies, joka on samanlainen sonni kuin minäkin. Mutta toisaalta, rakkaus on rakkautta aina.