Elokuvavuosi 2021

Foorumin päävalikkoonLegendaloota › Elokuvavuosi 2021

Miihkali
Moderaattori
2737 viestiä

05.01.22 klo 11:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

Perinteinen edellisen elokuvavuoden arviointi. Tässä samassa langassa voitaneen puhua myös Leffatykin viimeaikaisista tapahtaumista, sikäli kuin nyt jotain puhuttavaa on.

Sulo [www.leffatykki.com] ja Joku [www.leffatykki.com] ehtivät jo kirjoittaa perinteisen vuosikatselmuksen toiseen lankaan. Halutessaan he voivat siirtää sepustuksensa tänne.

Pikaisella silmäyksellä katsoin viime vuonna 85 elokuvaa. Kirjoitan niistä tarkempia mietteitä myöhemmin. Kiitokset kaikille niille, jotka edelleen jaksavat pitää foorumia elossa ja lätistä elokuvista. Mukavaa alkanutta vuotta!

Joku
Käyttäjä
1322 viestiä

05.01.22 klo 17:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ei tullu viimevuonna kauheen aktiivisesti kirjoteltua tänne foorumille. Pitäis kyllä taas yrittää aktivoitua muunmuassa noiden spagujen ja blaxploitaatioleffojen topicien kanssa. Materiaalista ei oo pulaa, kun molempia genrejä löytyy järkyttävät läjät hyllystä. On vaan tullu kateltua niin paljon kaikkia muitakin rästissä olevia filmejä välistä. Barbaarejakin olis vielä hyllyssä katsomatta, niidenkin pariin olis hyvä palailla. Ainakin Fulcin Conquest siellä odottelee ja Ator tais kans olla vielä jonossa. Aloitin myös tässä tän vuoden alusta kirjottelemaan kommentit katsotuista elokuvista Videospacen puolellakin. Se on siis sellainen imdb-tyyppinen sivusto, mutta kotimainen. En silti missään nimessä aio lopettaa täällä notkumista, sen verran tärkeä sivusto Leffatykki edelleen on itselle. Päivittäin tulee tsekkailtua omien fanituksen kohteiden viimeisimmät kommentit/arvostelut ja itse pisteyteltyä elokuvia, ja selailtua ylipäänsä elokuvia ja kommentteja.

barros
Käyttäjä
1482 viestiä

05.01.22 klo 19:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mieleen viimeisestä leffavuodesta jää SW uusintakatselu kerrat ja anime/sarjakuva filmatisoinnit. Noin 120 teosta kerkesin katselemaan ja tavoitteesta pahan kerran jääpi, sillä tarkoitus katsoa leffa päivässä tahtiin. Musiikkia löytyy vaikka millä mitalla ZZ Top, Kyuss ja Katatonia you name it ja Areena päivittäiset tehtävät tulee pelattua tiiviisti Magic korttien toiviossa. Korona syystä puutyö opisto jutut siirtyvät kahdella viikolla eteenpäin ja Joku käyttäjän spagu/Barbarian viestejä jään odottamaan tulevaisuuden varalle. Kiva, kun Sulo tulee vielä kertomaan kuulumisia ja Brutuksen aina niin leimaavat arviot aiheuttavat tulikiven katkuisia kommentteja vielä noniin. Tervetuloa muutkin avaamaan salaista arkkuaan ja muistakaa ottaa kohtuudella sekä hiki otsalla karistella kinkut vyötäröltä.

- killerclown has spoken!

Ludil
Käyttäjä
46 viestiä

06.01.22 klo 17:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Elokuvavuoteni 2021 on ollut hiljainen – todella hiljainen myönnän nyt, kun huomasin kuinka sarjojen ja elokuvien katselulukuni ovat kaukana siitä mitä ne ovat joskus olleet. Luulen että muutamat isommat projektini vaikuttivat tähän, kuten sekin että luin huomattavasti enemmän kuin mitä katselin vuoden aikana. Tykkiin on kuitenkin aina mukavaa kirjoitella joskus kun satun tänne jotakin kirjoittelemaan, joten katsotaan jos tänä vuonna tulisi katseltua enemmän elokuvia tai sarjoja. Sen lisäksi kun käyn Tykissä silloin tällöin, on edelleen kivaa lukea muiden pisteytyksiä, arvosteluja ja kommentteja. Arvostelupuolesta Brutukselle kiitokset viime vuodesta monista intohimolla ja vaivannäöllä tehdyistä arvosteluista, joita lukee mielellään – se on hienoa että Tykistä löytyy monia elokuvaan syvemmälle uppoavia elokuva-arvioita. Kommenttiosioista puolestaan kiitokseni kaikille, mutta erityismaininta Titan90:lle, jolla on huolellisia ja kiteyttäviä kommentteja, dbgirlille persoonallisista kommenteista sekä IsoVauvalle, joka sanoo elokuvista aina sen mikä niistä pitääkin sanoa.

Omista viime vuoden kohokohdista voisi sarjoista mainita kotimaisen ”Ihmisten puolueen”, joka oli posiitivinen yllätys ja jonkalaista toivoisin voivan esittää nyky-TV:ssäkin. Ajankohtaisaiheiden ja ihmisten satirisoinnille/karrikoinnille on aina tilausta kaikissa niissä paikoissa, joissa kulttuurien eräänlainen henkinen itsetunto kestää asioiden kärjistämiset ja erilaiset kannanotot = eli parhaimmillaan ja maulla toteutettuna ne ovat oikein tervetullutta vaihtelua.

Katsomistani elokuvista on jäänyt mieleen se, kuinka en pitänyt Russell Crowen roolityötä ”Gladiaattorissa” hyvänä vaan pökkelönä. Koska mielikuvani koko elokuvasta oli aiemmin se, että juurikin Crowe olisi ollut siinä jotenkin ”legendaarinen”, niin eipähän se kyllä säväyttänyt – varsinkin kun kuvittelin pääroolin Charlton Hestonin tyylillä esitetyksi. Olisikin ollut! Ehkä rimani olivat liian korkealla, mutta en tiedä olivatko, jos leffalla on kuitenkin maine jonka johdosta on sinänsä lupaa odotella kaikkea?

Miihkali
Moderaattori
2737 viestiä

07.01.22 klo 11:36 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vuoden 2021 parhaat elokuvakokemukset
12 apinaa
Kovaotteiset miehet
The Lighthouse
Manaaja
Pako Alcatrazista
Rosemaryn painajainen
Spider-Man: No Way Home
Villi sydän
The Witch

Vuoden 2021 huonoimmat elokuvakokemukset:
Bloodshot
Eternals
Godzilla vs. Kong
Halloween Kills
Mechanic: Resurrection

Haielokuvat:
47 Meters Down
5-Headed Shark Attack
Atomic Shark
Empire of the Sharks
Ghost Shark
Haimustekala
Shark in Venice
Shark Swarm
Sharktopus vs. Pteracuda
Swamp Shark
Syvyyksien tappaja

Yhteensä katsoin vuonna 2021 noin 90 elokuvaa — leffatykkiin tein 89 pisteytystä, ja lisäksi muistan katsoneeni Likainen Harry ykkösen, jonka pisteytystä en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi muuttaa.

Vuoden ainoa viiden tähden katselmus oli Pako Alcatrazista. Se ei mielestäni ollut mitenkään erityinen elokuva, se oli yksinkertaisesti vain todella hyvä. Olen heikkona uuteen Hollywoodiin, joten tuttu ja takuuvarma tyyli epäilemättä vaikuttaa pisteytykseen. Elokuva on liikuttava, suorastaan sydäntäsärkevä kertomus vapauden menetyksestä ja unelmista. Se ei alleviivaa sanomaansa eikä sisällä kohottavia saarnoja vaan tyytyy näyttämään, kuinka asiat ovat — johtopäätökset jäävät katsojan tehtäväksi. Ristiriitaisuutta elokuvaan tuo hahmojen moraalinen ambivalenssi (murhaajat ovat kiven sisässä hyvästä syystä) ja tulkinnanvaraisuudessaan katkeransuloinen loppu.

Vuoden mieleenpainuvimmat elokuvat olivat nuoren mutta jo nyt melko rautaisen maineen takoneen Robert Eggersin The Witch ja The Lighthouse.

The Witch on tyylikkään perinteinen yliluonnollinen kauhutarina: syrjäinen rähjäinen murju sumuisen metsän keskellä, noita-akkoja, mustia sapatteja, puhuvia vuohia ja vauvamuhennoksesta valmistettua lentosalvaa. Kulissien takana naruista vetelee tietysti itse vanha Vihtahousu. Noidat, hämähäkinseitit, luurangot sun muu gotiikka on ollut poissa muodista niin kauan, että se tuntuu yksinomaan tuoreelta — paljon tuoreemmalta kuin kyynisen ”realistinen” väkivaltaporno ja säikyttely, jota viime vuosina on kauhun ja jännärien saralla enimmäkseen suosittu.

Yksinkertaisen mutta rehellisen maalaisperheen henkinen ja ruumillinen alamäki on onnistuneesti kuvattu, ja ylpeytensä vuoksi perheen turmioon ajaneen isän tuska on sydäntäsärkevää seurattavaa. Jonkinmoista feminististä sanomaakin tässä voi nähdä: vapauttava mutta vaarallinen Saatana vastaan ahdasmielinen mutta turvallinen Jumala. Ralph Ineson ja Anya Taylor-Joy tekevät upeat roolit ja sopivat myös isäksi ja tyttäreksi hyvin, molemmilla kun sattuu olemaan hiukan erikoinen naama. Taylor-Joylla on suuri tulevaisuus edessään, The New Mutantsin suuhuun nostattama paskanmaku on menneen talven lumia.

Eggers ymmärtää myös pitää elokuvansa lyhyenä ja osoittaa samalla, että puolentoista tunnin kesto riittää vallan hyvin hitaasti kasvavan katarsiksen luomiseen, kunhan vähät minuutit käyttää viisaasti. Plussaa myös varhaismodernilla englannilla puhutusta dialogista.

The Lighthouse on kahden näyttelijän, Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin, juhlaa. Eipä tässä elokuvassa muita näyttelijöitä oikeastaan olekaan. The Witchin tapaan elokuva tapahtuu äärimmäisen rajatussa tilassa ja kauhu rakentuu vähitellen katsojan pään sisässä. Elokuvassa on kuumeinen meininki: miehet ryyppäävät päivästä toiseen ja sekoavat vähitellen. Kuten The Witchissä, myös The Lighthousessa on seksuaalinen alavire, jota ei kuitenkaan missään vaiheessa pureta avoimeksi erotiikaksi. Ja kaiken keskellä kohoaa pitkä, kapea torni, jonka huipulla sykkii salaperäinen valo... Freudilaista kamaa siis. On myös upeaa nähdä, kuinka väppyri-Pattinsonista on vuosien varrella varttunut sukupolvensa ehkä paras Hollywood-näyttelijä, jolla on uskallusta tinkiä palkasta ja tarttua myös pienen budjetin taide-elokuviin.

Odotan innolla Eggersin seuraavaa elokuvaa The Northman. Trailerin [www.youtube.com] perusteella se valitettavasti näyttää melko perinteiseltä viikinkielokuvalta: isä tapetaan, poika varttuu rankoissa oloissa ja kostaa. The Lighthousen trailerin jälkeen tiesin heti, että tämän elokuvan haluan nähdä. The Northmanin traileri ei todellakaan herättänyt samankaltaisia himoja vaan tuntui rönsyävän joka suuntaan ilman selkeää ydinviestiä. Jotenkin koko projekti haiskahtaa siltä, että aiemman menestyksensä rohkaisemana Eggers on lähtenyt tavoittelemaan valtavirran läpimurtoa ison budjetin spektaakkelilla. Toisaalta Eggers on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän kykenee tarttumaan suhteelliseen perinteisiin historiallisiin aineksiin ja tekemään niistä jotain omaperäistä ja sykähdyttävää.

Eternalsia pidetään laajalti ensimmäisenä aidosti epäonnistuneena MCU-elokuvana, ja olen tästä samaa mieltä. En pidä supersankarielokuvista yleensäkään, ja moni Marvelointi on mielestäni ollut todella rasittavaa katsottavaa. Tähän saakka MCU-elokuvat ovat kuitenkin onnistuneet siinä, mihin ne pyrkivät. Ne eivät tähtää korkealle eivätkä siksi myöskään epäonnistu. Eternals sen sijaan on aidosti tolkuton sekamelska sarjakuvafilmatisoinneille ominaisia rönsyjä, tyylirikkoista tunnelmointia, 5000 vuoden aikaskaalaa ja Linnunradan mittakaavaa, johon elokuvan rahkeet eivät todellakaan riitä. Lopputulos on kuin Hesburgerin jo vähän härskiintynyt hampurilainen, jonka kyytipoikana tarjoillaan Ryhmä Hau -muovimukiin kaadettua väljähtänyttä šampanjaa.

Elokuvan etnisesti ja muutenkin hyvin monimuotoista hahmovalikoimaa ovat internetin älykköpiirit haukkuneet, mutta itse pidän sitä lähtökohtaisesti neutraalina asiana. Minulle on ihan sama, kertooko elokuva homoista vai heteroista, kunhan se on hyvä. Samoin minulle on ihan sama, onko elokuva lähdemateriaalille uskollinen, kunhan se seisoo omilla jaloillaan ja toimii itsenäisenä taideteoksena.

Ongelma on, että juuri tässä kyseisessä elokuvassa inklusiivisuus sotii tarinan premissejä vastaan. Ikuiset ovat jonkin sortin jumalia, ja myöhemmin paljastuu, että näitä jumalia valmistetaan kirjaimellisesti liukuhihnalta. Miksi siis yksi heistä on kuuro? Tähtienvälisten avaruusalusten rakentaminen sujuu helposti mutta kuulolaitteiden ilmeisesti ei. Sama juttu erään hahmon homoseksuaalisuuden suhteen. Miksi robottijumalilla ylipäätään on inhimillinen seksuaalisuus? Monimuotoisuus olisi ymmärrettävää, jos yliluonnolliset voimat olisivat peräisin hämähäkinpuremasta tai jostain superliemestä, mutta kun Ikuiset on varta vasten valmistettu utilitaarisiksi koneiksi. Elokuvassa käy moneen kertaan ilmi, että seksuaalisuus sun muu kuolevaisia kohtaan tunnettu empatia aiheuttaa pelkkiä ongelmia. Ei tästä ota tolkkua, mutta näyttelijöiden kunniaksi on sanottava, että he yrittävät parhaansa. Paitsi Barry Keoghan, joka toistelee tuttuja maneerejaan.

Yksi jännä juttu muuten: elokuvan Gilgameš on korealainen mies. Miksei hommaan palkattu irakilaista? Jaa niin, Hollywood-elokuvissahan ei arabeja tai muslimeja nähdä kuin korkeintaan roiston tai ohikulkijan roolissa. Eli se siitä inklusiivisuudesta.

Kesällä katselin valikoiman haielokuvia. Kuten genren kohdalla usein, leffat olivat toinen toistaan huonompia mutta samalla myös niin samanlaisia keskenään, ettei niitä näin jälkeenpäin enää toisistaan erota. Hiukan keskimääräistä parempana mieleen painui Empire of the Sharks, joka oli jonkinlainen Mad Maxin, Waterworldin ja Tappajahain risteytys. Kiinnostava lähtökohta, mutta toteutus on tyypillistä SyFy-laatua.

EDIT: 47 Meters Down oli kerrankin omaperäinen ja teknisesti hyvin tehty haileffa! Loppuhuipennuksesta en niin piitannut, mutta kyllä tämä leffa omassa genressään on kirkasta kärkikastia.

Brutus
Käyttäjä
1183 viestiä

07.01.22 klo 21:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itsellä oli elokuvien suhteen aika tylsä vuosi, kun ei ole mitään motivaatiota katsoa. Uusia leffoja tuli nähtyä ehkä alle kymmenen, joista erityisen lämpimästi jäi mieleen WolfWalkers, Maalari Schalken ja Pleasantville. Ensimmäisen tiimoilta sain jouluna lahjaksi tekijöiden tuottaman kirjankin missä niitä hienompia ulottuvuuksia ja kaikkea symboliikkaa selitetään auki sekä muutenkin avataan sitä luovaa prosessia ja esitellään kaikkea konseptitaidetta ym. Vaikka se leffa vähän lainaileekin joltain Disneyltä, niin sen tarinan syvällinen irkkulore mennee useimmilta ulkolaisilta täysin ohi ilman jotain erillistä opastusta.

Pleasantvillessa hienointa on yksinkertaisesti huomata, miten mestarillisesta elokuvasta voi parhaimmillaan vetää täysin ristiriitaisia tulkintoja, tuotakin voi katsoa joko radikaalin vasemmiston näkövinkkelistä jonkinlaisena edistyksellisenä leffana tai vanhoillisen konservatiivisesta jonain nykymaailman rappion kuvauksena. Jos luulit Sam Raimin Spider Manien olevan Tobey Maguiren parhaita roolisuorituksia, katso tämä ja viisastu.

Uusintakatseluista pärähti parhaiten Katumus. Käytin syksyni kahlaamalla huvikseni läpi kirjastojen varastoihin kertynyttä kylmän sodan kommunistista propagandakirjallisuutta, tähän päälle tuli kuunneltua netin kautta ihmisten muisteloita itänaapurin perseilyistä sosialistiselta ajalta, sosialistien uskonnonvastaisesta taistelusta ym. Kun nuo on pannut kunnolla mieleensä, niin tämä leffa sitten iskee kuin sorkkaraudalla takaraivoon. Tuossa leffassa siis kuvataan vähän vertauskuvalliseen tyyliin Stalinin ajan Neuvostoliittoa ja niitä samoja juttuja mitä äskettäin luettelin, 80-luvulla joutui vielä olemaan varovaisempi sanoissaan, joten ne tietyt asiat on tarkoituksella ilmaistu tosi kryptisesti ja ne vaatii erityistä tietoutta avautuakseen.

Parhaat kiksit tällä hetkellä saa katsomalla piirrettyjä. Erityisen ylpeä olen Haamujengin katsomisesta vuosikausien jahkailun jälkeen. Nykyäänhän franchisen omistajat on itse ladanneet ihmisten iloksi molempia sarjoja youtubeen, joten niitä pystyy sieltä katsomaan ihan laillisesti. Ja on ne molemmat kyllä aivan mielettömän kovia edelleen, jopa se kasarilla tehty aikakaudelle poikkeuksellisen kypsä ja kekseliäs sarja. Kyllä huomaa että siinä on ollut Babylon 5:sen, Batmanin, Gargoylesin ja Wing Commander Academyn käsikirjoittajia mukana, vaikka genre onkin Ghostbustersissa edellisistä poiketen komedia. Sarjat on parhaimmillaan helposti kurkompia kuin yksikään niistä leffoista ikinä IMO.

Tuossa Ghostbustersissa on esimerkiksi sellainen jakso jossa

Spoileri: näytä

'

Chargeman Ken! on kanssa ihan puhdasta perseilyä. Tuo on ollut pinnalla ja tutkassa enemmän tai vähemmän jo vuosikymmenen verran, mutta törmättyäni vähän syvällisemmin niihin japanilaisten hulluttelijoiden sekopäisiin nettimeemeihin [www.nicovideo.jp] niin pitihän tuotakin tietoutta lähteä levittämään myös meikäläiselle pallonpuoliskolle. Harvoin on tullut naurettua niin paljon kuin tuon älyttömän sarjan ja siitä tehtyjen meemien parissa. Unohdin arvostelussa mainita siitä tahattoman koomisesta "dynamiitti aivoissa" -jutusta, että tuo ilmaisu tarkoittaa englanninkielisissä maissa aivopierua.

Courage the Cowardly Dog: 1. tuotantokausiista en edes ollut kiinnostunut ennen kuin menin katsomaan sen alkuperäisen älyttömän hienon lyhärin mistä se idea aikoinaan lähti. Courage on vähän siitä surrealistinen sarja, että sen tekijät selvästi ymmärtävät sekä kauhua että vanhan ajan piirrettyjen huumoria ja sarja myös onnistuu tasapainoilemaan poikkeuksellisen näppärästi kahden ääripään välillä. Pelkästään tuon sarjan tarkoituksellisen hermostuttava äänimaailma, värit, vääristyneet taustat, tietty kummallinen logiikka ym. on ihan mielettömän kekseliästä settiä, omasta mielestä parhaimmillaan hauskemmin ja viihdyttävämmin tehty kuin monissa isomman budjetin teatterileffoissa.

Olen syvästi surullinen ja pahoillani etten kerennyt viime vuonna katsomaan ja arvostelemaan jotain yksittäisiä lukuun ottamatta syvemmin MTV:n hämärää ysärivuosien animaatiotarjontaa. Ysärin MTV oli oikea luovan hulluuden tyyssija, sieltä tuli kaikki parhaat ja psykedeelisimmät aikuisyleisölle suunnatut setit, tajunnanvirrat, ja new age -hömpötykset tällä saralla ennen kanavan degeneroitumista joksikin tositeeveehipsteröinniksi mitä se nykyään on.

Lassomies
Käyttäjä
526 viestiä

11.01.22 klo 14:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ludil kirjoitti:


Katsomistani elokuvista on jäänyt mieleen se, kuinka en pitänyt Russell Crowen roolityötä ”Gladiaattorissa” hyvänä vaan pökkelönä. Koska mielikuvani koko elokuvasta oli aiemmin se, että juurikin Crowe olisi ollut siinä jotenkin ”legendaarinen”, niin eipähän se kyllä säväyttänyt – varsinkin kun kuvittelin pääroolin Charlton Hestonin tyylillä esitetyksi. Olisikin ollut! Ehkä rimani olivat liian korkealla, mutta en tiedä olivatko, jos leffalla on kuitenkin maine jonka johdosta on sinänsä lupaa odotella kaikkea?

Tästähän ovat monet päristelleet partaa, että Crowe olisi saanut pääosa-Oscarinkin vain hyvityksenä siitä, että ei saanut sitä tupakkateollisuuden pillinpuhaltajan roolista The Insiderissa, vaikka olisi ansainnut. Veikkaan, että Gladiaattori oli enemmän Akatemian suosiossa ja onnistunut kokonaisuushan on sellainen, jossa vähäisempikin yksittäinen elementti voi näyttää paremmalta mitä se on.

Mutta nyt tämä on vain minun parran päristelyä.

Seuraavassa viisi vuoden 2021 aikana katsomaani elokuvaa, jotka saivat minut miettimään. Kaikkea sitä muuta mitä voisin tehdä. (Toivottavasti kuvien paljous ei ole kenenkään sielunvihollinen!)

The Passion of the Christ (Mel Gibson, 2004)

Gibson kai itse totesi, että elokuvan olisi tarkoitus vahvistaa uskoa muistuttamalla Kristuksen uhrauksen fyysisestä puolesta viimeisillä päivillään mitään siloittelematta. Jotkut toiset sanovat, että se on kahden tunnin yksitoikkoinen kidutusmessu. Propsit autenttisesta kielestä, jos siitä nyt jotain iloa on tässä vaiheessa. Mutta jos haluaa elokuvan Kristuksesta vähemmällä monotonisuudella, potkivalla draamalla ja vieläpä merkityksellisemmillä väkivaltakohtauksilla, niin c'mon: Robocop, beibi.

Onni (Todd Solondz, 1998)

Elokuva on niin syvällä alennuksen ja tragedian kourussa, että 140 minuuttisen viimeisellä puolella tunnilla on liian myöhäistä enää pyytää empatia. Solondzin lähtökohtainen materiaali on sellaista, mikä kaipaa melkein jonkun Louis C.K:n äänitorven, jotta tabujen aiheiden komedia pääsee esille.
Rohkaisen ihan kyllä epämukavien elokuvien katseluun, mutta minkään väkisin pitämiseen en.

Merirosvoradio (Richard Curtis, 2009)

Yhteen väliin jo vahva 4+ kasvutarina-, nakkikeitto-, aikakausikuvaus-dramedia ja sen hulppea kasti törsättynä niin masentavaan viimeiseen viiteentoista minuuttiin, että kaikki minkä ehti siihen asti antaa anteeksi - yksiulotteiset hahmot, kailottavat mieskakkulat, ynnä muun - happani.
En tiedä, miksi olen niin pöyristynyt avoimen sentimentaalisen Curtisin kirjoittamisesta. Ei tässä mitään uutta pitäisi olla. Mutta toisaalta hän onnistui jo vakuuttamaan minut hetkeksi päinvastaisesta ainoastaan hylätäkseen kaiken sen.

Booksmart (Olivia Wilde, 2019)

Turhauttavaa, että elokuvalla, joka käy läpi vakiintuneiden sukupuoliroolien tarkastelun vaivan ja antaa miesvaltaisessa skenessä naisille äänen, on viime kädessä kaikki Superbadin ja sen patentoitujen muuvssien identiteetti. Milloinhan olen tuntenut itseäni yhtä jumalattoman vanhaksi kuin tätä spastista, jatkuvasti hyperiä ja omaa edgiyttään vakuuttelevaa tuotosta katsoessa.

Sivuhuomautuksena kaikille tulevaisuuden käsikirjoittajille: älä koskaan mainitse Gilmoren tyttöjä kässärissä. Se vain saa minut katsomaan Gilmoren tyttöjä.

Fellinin Satyricon (Federico Fellini, 1969)

Pitelemätön Fellini on... pitelemätöntä Felliniä kerrakseen. Olisikohan muuta kuin sisäänpäin lämpiävää myös?
Upea tuotantosuunnittelu näkyy tuosta yhdestä kuvastakin. Se vain ei kytkeydy mihinkään, jos materiaalia ei ymmärrä.

------------------------------------------------------------------

Mutta koska haluan kohottaa positiivisia kokemuksia, tässä vuoden lemppareistani kymmenen:

Green Book (Peter Farrelly, 2018)

Paljon mesottiin "käänteisen Palveluksessanne, Miss Daisyn" ansaitsemattomasta parhaan elokuvan Oscarista, jossa mafian körmy kuljettaa mustaa konserttipianistia läpi rasistisen etelän, mutta se sivuun laittaen sain basic-kaavalla operoivasta tarinasta sen merkillisen kokemuksen, jossa näin itseni yhdessä hahmossa, mutta pidin omasta vastakohdastani enemmän.

Elämäni seinäruusuna (Stephen Chbosky, 2012)

Yksinäinen nuori löytää ystäviä ja ensirakkauden marginaalin hipstereistä samalla kun kantaa painavaa salaisuutta. Mietin useamman kerran katsellessa, että kuka ikinä tätä on ohjastanut, hänellä on ollut luja side lähdemateriaaliin. Vähemmän yllättävää oli siis oppia, että ohjaaja Stephen Chbosky myös kirjoitti alkuperäisen romaanin ja sovitti sen käsikirjoitukseksi. Otosten valinnoista siirtymiin, dialogiin ja kaikkeen siltä väliltä pystyy sanomaan, ettei elokuva ollut nuokkuvaa liukuhihnatyötä - aito ajatus ja huoli erottaa tätä heikkomaineisten YA-filmien seassa.

Yeah, yeah, tässä me tulemme (Richard Lester, 1964)

Kertoo paljon, että joku jolla ei ole erityisen voimakkaita tunteita Beatlesiä kohtaan voi nauttia heidän ego boost -elokuvasta. En tiedä, epäonnistuiko Alun Owen vain todella onnekkaasti yrityksessään kirjoittaa elokuvasta virtaviivainen ja laskelmoidun formulamainen, koska lopullinen jälki on enemmänkin jazzia kesyttömässä muodossaan, jossa vaikutetaan menevän sen perusteella, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta.
Luulin, että jonkun suositun bändin/artistin onnistunut elokuvallinen ylistys, ei pelkästään vuosia myöhemmin kuten esimerkiksi Bohemian Rhapsodyn kohdalla, vaan OMANA AIKANAAN olisi korviinkuulumatonta soopaa, mutta kevyen vekkulimainen, ironinen ote Beatlesien päivästä muiden joukossa, jona faniparvea juostaan karkuun lähinnä hölkäten hymy naamalla, teki siitä sittenkin mahdollista.

Minun tarinani (Jim Sheridan, 1989)

Heille joita kyllästyttää toiseuden kuvausten puute elokuvissa, tässä tapaus, joka ei pelkää näyttää sekä vammaisen kauneutta että rumuutta. Osa piirteistä kumpuaa vammaisuudesta, osa universaalista ihmisyydestä.

Salaisuuksia ja valheita (Mike Leigh, 1996)

Tämä voisi olla se Solondzin Onnen onnistunut vastaesimerkki; kertomus naisesta, joka lähtee ottamaan selvää biologisesta vanhemmastaan, jonka jo valmiiksi epävakaalle perhe-elämälle tämä voi olla vain haitaksi. Ehkä? Mike Leigh pykää keskiöön sosiaalipornolle ja halvalle vahingonilolle kypsän perhepäivällisen, mutta käsittelee tilanteen myötätunnolla ja vaivattomalla uskottavuudella, jota elokuvateollisuudessa harvoin tavoitetaan. Se, että Leigh ei käytä edes fyysisiä käsikirjoituksia on silkkaa noituutta.

Kairon Purppuraruusu (Woody Allen, 1985)

Hahmo 1930-luvun elokuvassa bongaa yleisössä toistuvan katsojan ja kävelee valkokankaalta ulos tapaamaan tätä. En ollut tajunnutkaan, kuinka olen kaivannut näin suoraviivaista fantasiakerrontaa. Allen hahmottaa meille 'mitä jos'-skenaarion ilman sepitteellistä tiedettä tai monimutkaisia fysiikan selityksiä kompasteltavaksi; tilanne on tismalleen yhtä vieras ihmisille elokuvan sisällä kuin meille ja tämän odottamattoman absurditeetin setvintä on osa hupia.
Nostaa hauskalla ja keveällä, muttei välttämättä pinnallisella tavalla kysymyksiä tekijyydestä, eskapismista ja elokuvien todellisuudesta.

Nainen katoaa (Alfred Hitchcock, 1938)

Esi-Hollywood-Hitchkokkeli nuoresta daamista, joka on vakuuttunut, että vanhempi rouva on kadonnut samasta junasta - eikä kukaan muu ole noteerannut mitenkään.
Mikä tahansa yhteen, rajamain klaustrofobiseen miljööseen, kuten junaan, sijoittuva elokuva on lupaavalla alulla. Anna se Hitchcockille ja on vaikea mennä pieleen. Trillerin ja romanttisen komedian yhdistelmä oli ukolle tietty jo ennestään tuttu - ja tuli olemaan myöhemminkin.
Liikaa spoilaamatta: sisältää yhden mitä hulvattomimmalla tavalla välinpitämättömän tulitaistelun, jossa kuolema on enemmän rasite kuin peruuttamaton surunäytelmä.

Happy Death Day (Christopher B. Landon, 2017)

Tämähän ei oikeasti kuulu kymmenen parhaan joukkoon, mutta jos joku todistaa kohtuuttoman pahansuovat ennakkoluuloni vain houkan hölmöydeksi, niin nöyrä niiaus on ansaittu. 'Päiväni murmelina -släsher' on monta kertaa toistettu kuvaus ja osuva sellainen, mutta välittömästi kun Jessica Rothe alkoi vähääkään muistuttaa Sarah Michelle Gellaria, avautui elokuva kuin vaihtoehtoisena Buffy vampyyrintappajana. Tässä on yhdenlainen kertomatta jääneen Buffy-tarinan maku, jostain Buffyn alkuajoilta ennen Scooby-jengiä, vampyyrejä ja selkäsaunan taitoja - vain mahdoton tilanne, josta ei pakene edes luovuttamalla.

Stan & Ollie - Ohukainen ja Paksukainen (Jon S. Baird, 2016)

Toisin kuin moni taiteilija- ja viihdyttäjä-biografia, joka tunnutaan kertovan sydämettömällä työläisrutiinilla, Stan & Olliesta välittyy vilpitön kiinnostus nimikkohahmoihin ja ymmärrys ammatin kutsumukseen keskittymällä heidän hiipuviin uriinsa. Vapaa omahyväisyydestä, mutta ei omanarvontunnosta.
Neuvon kiinnittämään huomiota päähahmojen elokuvassa kuvattuun tarpeeseen viihdyttää ihmisiä jopa esiintymisten ulkopuolella tavaramerkki-ilveilyillään. Ilmentymä ottaa upeasti eri muotoja kontekstista riippuen.

Hiljainen paikka (John Krasinski, 2018)

Elokuva, joka vahvistaa oletukseni siitä, että hahmoilla on parempi mahdollisuus säilyä vangitsevina mitä pitempään he pysyvät hiljaa. Tilanne on synkeä, mutta pohjalla vireilevä optimismi vaikeasti tapettava. Dialogin loistaessa poissaololla pääsee kahden kinemaattisen kulmakiven, äänisuunnittelun ja kuvakerronnan, aivan liian harvinainen pyhä liitto kantamaan vastuuta. (Tietty toinen kulmakivistä aseteltiin vasta 30 vuotta jälkijunassa, mutta voimme jumittaa näistä kuvaannollisen puheen historiallisista tarkkuuksista vaikka yhdessä saunassa.)
Olen myös melko varma, että tämä rikkoi jotain genre-elokuvien hiljaista sopimusta olemalla vain puolitoista tuntia pitkä.

Noin muuten voin olla vain iloinen, ettei into elokuviin ole kadonnut. Tuonkin kymppilistan tekemisestäkin teki vaikeaa enimmäkseen se, että siihen halutti sisällyttää paljon enemmän nimikkeitä. Mitä pitemmälle vanhenee, sitä enemmän elokuvista saa myös irti. (Booksmartin tapaisista poikkeuksista huolimatta.) Alan kans olla enemmän sinut sen kanssa, ettei minun maku ole niin omaleimainen kuin joskus nuoruudessa toivoin. Liekö sen huomannut siinä vaiheessa, kun ei olekaan hyötynyt mitenkään tykkäämällä asioista vain sen takia, että niistä "kuuluu tykätä." On tuo onneksi kulkenut toiseenkin suuntaan, eikä ole tarvinnut raivota ympäri foorumeita muiden eriäviä makuja.

Pari huutoa tyynyyn on riittänyt.

Erinomaista elokuvan vuotta kaikille!

dbgirl
Käyttäjä
203 viestiä

14.01.22 klo 21:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jälkikäteen mietittynä viime elokuvavuodesta ei paljoa jäänyt muistoja. Jotenkin todella tylsä. Huono muisti ei tosin auta asiaa :D

Letterboxdin mukaan katsoin 89 leffaa, muutama niistä on dokumentteja. Suurin osa dokumenteista tosin jäi pois koska ne on TV-dokuja Yle Areenasta. Etä-kuntouttavassa kun on niin näiden parin vuoden aikana on tullut jokunen dokumentti nähtyä...

Leffoja pitää oikein pinnistellä mitä on tullut nähtyä. RYMiin tai Letterboxdiin pitäisi varmaan pistää viimein tagit/listat jokaiselle vuodelle mitä on nähnyt...

Parhaiten mieleen parhaimmista leffoista jäi Keanu Reevesin Speed- kuoleman kyydissä (en muistanut edes nimeä joten piti googlata) sekä Bong Joon-Hon Barking Dogs Never Bite, sarjoista taisin pitää eniten Castlesta. Ai niin, olihan Invincible! Se oli hyvä kyllä. Loki taas oli todella suuri pettymys kun odotin siltä aika paljon, samoin se mikä se Marvel oli... WandaVision, hyvä idea mutta ei niin hyvä toteutus. Kauheasti en ole oikein eri sarjoja katsellutkaan, pelkästään yhteen sarjaan tuhoutuu niin paljon aikaa etten tajua miten jotkut voivat katsoa niin paljon leffoja ja sarjoja vaikkei olisikaan minun laillani silmissä vikaa. 165 h näytti Letterboxdin laskuri minulle. Siinä on jo ihan hyvin siinäkin pituutta.

Eniten katsomani näyttelijä oli Dwayne Johnson eli The Rock ja ohjaaja Justin Lin, kiitos vajaan Fast & Furious-putken jonka keskeytin tylysti kesken koska en muista. Taisi olla kirjaston leffoja vino pino lattialla tai jotain.

Joitain klassikoita yritin katsella, jälleen kerran jäi surkeaksi yritykseksi mutta kyllä minä jotain taisin katsoa...

Muokattu aika moneen kertaan koska en koskaan muista mitään hitsin nimiä ja pitää googlata

JuicyFruity
Käyttäjä
126 viestiä

21.01.22 klo 18:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eniten kännissä katsottu elokuva: Rambo taistelija 2
Hauskin elokuva: Joulupuu on kärvennetty
Huonoin elokuva: Luokka 1984

Keskustelut