Blaxploitaatioelokuvat

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Blaxploitaatioelokuvat

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

20.12.20 klo 13:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Terve!

Ajattelin että nyt olis korkea aika laittaa oma topic bläkkäreille, eli blaxploitaatioelokuville. Oon kerännyt ja katsellut jo jokusen vuoden genren elokuvia, mutta juurikaan mitään keskustelua tai ajatuksenpurkua ei oo näistä tullu saatua aikaseks. Hyllystä löytyy varmaan sellanen kolmisenkymmentä genren elokuvaa. Niille jotka miettii, että mitä se blaxploitaatio tarkoittaa, niin kyseessähän on tälläinen exploitaation alalaji joka syntyi 70-luvun alulla. Blaxploitaatiofilmeissä sankari tai sankaritar on tummaihoinen, ja yleensä valtaosa hahmoista muutenkin. Elokuvat on yleensä vahvan yhteiskuntakriittisiä pinnan alta, ja antaa todella hyvää ajankuvaa 70-luvun alun amerikan mustan väestön yhteisöstä, ja siitä miten vähemmistö sai edelleen kokea syrjintää ja väheksyntää. Tää välittyy monissa alan leffoissa, ja usein pahiksena saattaakin heilua valkoinen rikas huumeparoni, joka levittelee douppia köyhään mustien asuttamaan kaupunginosaan, tai vähintään tälläisen huumekeisari kätyri. Genressä on nähty myös sekoituksia muista elokuvan tyyleistä, kuten kauhuelokuvista. Yleisin tyyli on kuitenkin rikoselokuva, joka sijoittuu köyhille kaduille tai vankiloihin. Peilaa tuon ajan rikollisuuden riuduttamaa katujengielämää ja sen sivuoireita hyvin. Blaxploitaatiogenren lähtölaukauksena pidetään usein Melvin Van Peeblesin elokuvaa Sweet Sweetback's Baadasssss Song -elokuvaa, mutta elokuva joka räjäytti pankin oli Richard Roundtreen tähdittämä, kaksi jatko-osaa ja remakeakin poikinut Shaft, joka on kyllä edelleen genren parhaita elokuvia. Blaxploitaatio genrenä alkoi kuihtua kultavuosiensa 1972-1975 jälkeen, mutta satunnaisia pilkahduksia on nähty myöhemminkin, ja vielä 2000-luvulla tuli esimerkiksi mahtava tribuutti/parodia Black Dynamite. Ihan hiljattain tuli myös elämänkerrallinen filmi bläkkäriajan elokuvantekijästä Rudy Ray Mooresta. Moorea My name is Dolemite nimeä kantavassa elokuvassa esitti Eddie Murphy.

Musiikki on tietysti blaxploitaatiofilmeissä myös mustien muusikoiden esittämää soul ja funk henkistä jumputtelua, joka sopii kyllä täydellisesti tän lajityypin filmeihin, ja on sittemmin kyllä vakiinnuttanu asemansa elokuvissa ihan mutenkin. Musiikki on iso osa näiden filmien profiilia. Tunnetuimpia artisteja jotka tuohon aikaan bläkkärien soundtrackeille teki musaa lienee Bobby Womack, James Brown, Isaac Hayes (joka näytteli myös itse) ja Curtis Mayfield. Myöhemmissä elokuvissa esimerkiks Quentin Tarantinon vahvasti blaxploitaatio -vaikutteisessa Jackie Brownissa kuultiin juuri tuota tuon ajan blaxploitaatioelokuvissa kuultua musiikkia. Olihan leffassa pääosassakin koko genren naisnäyttelijöistä tunnetuin ja tuotteliain, Pam Grier. Omissa kirjoissa Jackie Brown nousee Tarantinon tuotannossa just sinne kärkikastiin, ja lämmittää mieltä nähdä tätä yhden omista lempigenreistä tyyliä noudateltavan niin hienosti, mutta hillitysti, ettei tuu sellasta liian pastissimaista fiilistä siitä.

Itelle henkilökohtaisesti blaxploitaatioleffat jokseenkin iski heti ensimmäisistä näkemistäni genren leffoista lähtien. Ekat oli varmaankin Coffy , Foxy Brown ja Shaft. Nämähän on varmaankin ylipäänsä ne genren tunnetuimmat elokuvat. Sittemmin on tullu sukellettua ihan tosissaan näiden filmien pariin, eikä loppua kiinnostukselle ainakaan vielä näy. Nyt ajattelinkin että tähän ketjuun vois hiukan aina kirjotella mietteitä, kun tulee tän lajityypin filmejä katseltua. Laskeskelin, että katselupinossa olis noin 15 genren elokuvaa odottelemassa katselua, osan olen nähnyt aiemmin, mutta suurin osa on aiemmin katsomattomia. Toivottavasti muut innostuu myös kirjotteleen suosikkejaan ja suosituksiaan tähän, jos täältä genren ystäviä löytyy. Arvosanat laitan itse genreä ajatellen, eli samaan tapaan kuin muitakin exploitaatioelokuvia ajatellen. Neljän tähden exploitaatioelokuva ei välttämättä ole neljän tähden elokuva noin niinkun muilla mittareilla, mutta näitä pisteytyksiä ei kannata ottaa niin vakavasti. Fiilispohjalta mennään siis.

Katsoin tässä tänään heti yhden bläkkärin, joka olikin näkemättä aiemmin. Puhuin tossa aiemmin, että genressä sekoilteltiin myös muita tyylilajeja siihen tyypilliseen blaxploitaatioon. J.D.'s Revenge on juuri sellainen tyylisekoitus perinteistä blaxploitaatiota ja kauhuelokuvaa, tai yliluonnollista trilleriä. Leffassa 1940-luvulla parittaja JD Walker murhataan hiukan hämärissä olosuhteissa. Sitten elokuvan siirryttyä nykyhetkeen, 70-luvulle, alkaa J.D:n kostonhimoinen henki rienata tavallista rehellistä taksikuskia, Isaacia. J.D:n räyhähenki alkaa vähitellen ottaa Isaacia haltuunsa, kehitellen kostoa hänen murhansa takana olleille miehille. Tästä sitten syntyy jos jonkinmoista hämmennystä, ja partaveitsi heiluu kun Isaac alkaa käyttäytyä kuin parittaja-J.D aikanaan. Kielenkäyttö on genrelle ominaisesti törkeää ja väkivalta veristä. J.D's Revengen tunnelma on paikoin oikeasti tosi onnistunut, ja vaikkei se jännitystä varsinaisesti luo mitenkään saumattomasti, on se silti todella mielenkiintoinen kummitustarina. Tälläsiäkään elokuvia ei tule yhtäkään toista mieleen. Sijaintina on vielä New Yorkin tai Losin katujen sijaan vähemmän nähty New Orelans. Siitä pointseja ehdottomasti. Näyttelijätyö on hyvällä tapaa överiä osittain, ja osittain ihan aidosti toimivaa. Tässä nähdään muuten esimerkiks mainio Lou Gossett Jr., kreditoituna tosin pelkästään Lou Gossett -nimellä. Musat on perinteistä groovea, kuten on totuttu kuulemaan. Leffan on ohjannut Arthur Marks, joka on ohjannut myös muita genren elokuvia, kuten Friday Fosterin, joka varmaan tullaan myös käymään läpi tässä ketjussa myöhemmin.

Kaikenkaikkiaan J.D's Revenge on erittäin nautittava, vähän vähemmän tunnettu blaxploitaatioelokuva. Kotimaista julkaisua tästä ei liene olemassa lainkaan, mutta brittiläisen Arrow-videon blu-ray ei ole mitenkään harvinainen, tai erityisen kalliskaan hankinta. Blu-raylla on englanninkielinen tekstitys ja bonuksina mm. tuore dokumentti tän leffan teosta, jonka aion ehdottomasti katsoa myöhemmin. Suosittelen vahvasti jos kiinnostaa, niin hankkimaan tämän julkaisun. Suoratoistopalveluista en osaa sanoa löytyykö J.D.'s Revengeä, mutta eipä tuokaan mahdotonta liene.

"I'm going to teach you once and for all, to fuck with J.D Walker!"

Elokuvalle helpot kolme ja puoli tähteä.

Miihkali
Moderaattori
2656 viestiä

20.12.20 klo 19:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Justiinsa luin tuossa, että Mandingo - palkkasoturi oli osa kokonaista tuoteperhettä. Olen nähnyt elokuvan muutama vuosi sitten, ja senkin tiesin, että kyseessä oli filmiversio kohu- ja menestysromaanista. Mutta sitä en arvannut, että niitä kirjoja oli kymmenittäin ja elokuviakin kaksi. Kaikki ilmeisesti käsittelevät syvän etelän orjien lisääntymistä. Tuoteperheen aloittaja Kyle Onstott oli eksentrinen ja äveriäs poikamies, joka harrasti koirien jalostamista. Onstottin ja sarjan vaiheista on tehty kiinnostavan oloinen kirjakin, jota en ole kuitenkaan vielä toistaiseksi ehtinyt hankkia.

Isäni muuten kävi aikoinaan katsomassa Mandingon tuoreeltaan teatterissa, ja jopa suositteli sitä minulle. ”Ihan hirvee, mutta vaikuttava,” tai jotain sinne päin.

Vilperi
Käyttäjä
21 viestiä

22.12.20 klo 08:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Genre on tosiaan mielenkiintoineen. Löysin varsin ison kattauksen lajityypin leffoista YouTubesta. Varmasti suurin osa on nähtyjä, mutta toivottavasti joukosta löytyy joku uusikin.
https://www.youtube.com/r...itation+movies+of+the+70s

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

28.12.20 klo 16:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Black Godfather (1974)

Hienon exploitatiivisen nimen omaava The Black Godfather eli musta kummisetä on bläkkärien aallonharjalla 1974 valmistunut rikoselokuva. Tyyliltään suorastaan erittäin tyypillinen yksilö genreään ajatellen. Tarina kertoo pikkurikollisesta nimeltä JJ, joka sattuman kautta päätyy oman alueensa rikollispomoksi. JJ:n ainoa este koko mestojen haltuunottamiselle on valkoisten johtama heroiniikartelli, joka pukkaa herskaa mustille köyhille jatkuvalla syötöllä. JJ saa puolelleen huumeiden vastaiset radikaalit, ja myös entisen oppi-isänsä, paikallisen gangsteripomon kukistaakseen valkoiset huumediilerit.

Leffa on kokonaisuutena melko tasapaksu. Pääosan esittäjä Rod Perry (The Black Gestapo) on tässä melko karismaton ilmestys, ja hahmona JJ jää monessa kohtauksessa muiden jalkoihin, vaikka hänen olis tarkoitus olla se baddest muthafucka of them all. Black Godfatheria riivaa myös hitaus. Toimintaa on aivan liian vähän, ja vaikka tässä rakennetaan ihan hienosti jännitettä elokuva loppua kohti, on nimenomaan elokuvan lopetus varsinainen pannukakku. Hyvä musiikki ja ihan hauskat sivuhahmot pelastaa sentään aika paljon. Kuitenkin lopputulos jää todella keskinkertaiseksi, ja täytyykin suositella mielummin hyvin samankaltaista, mutta todella paljon parempaa Larry Cohenin ohjaamaa Black Caesaria, jossa pääosan vetävä Fred Williamson on kaikkea muuta kuin karismaton!

Katsoin tän Elstreet Hill Entertainment nimisen brittiläisen levittäjän dvd:ltä. Ei voi julkaisua kyllä kehua, tää oli just näitä halvimpia mahdollisia kämä-dvd:itä. Ei tekstitystä, suoraan VHS:ltä ripattu leffa ja rupinen ääniraita. Parissa kohtaa oli oikeesti vaikee nähdä mitä ruudulla tapahtuu, ja osa dialogista meni myös ohi tuon tunkkaisen äänen takia. Leffa löytyy muuten todennäköisesti Youtubesta, jos kiinnostaa katsoa.

Ei huono missään nimessä, mutta melko mitäänsanomaton ja lattea genrensä edustaja.

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

17.01.21 klo 14:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

Bläkärikatselmus jatkuu!

Willie Dynamite (1974)

Willie Dynamite kertoo nimensä mukaisesti New Yorkilaisesta sutenöörien kunkusta Willie Dynamitesta. Dynamitea näyttelee elokuvadebyytissään Roscoe Orman. Mies lienee tunnetuin roolistaan Seesamitien Gordonina. Tässä äijä ei kuitenkaan ole mikään seesamikadun nynnerö, vaan kovaakin kovempi parittaja, joka on suorastaan pirullinen mies, ja käyttää häikäilemättömiä keinoja päästäkseen tavoitteeseensa. Tavoitehan on tietysti olla New Yorkin kovin sutenööri ja prostituution sekä huumekaupan ykkösnimi. Aika perinteisellä linjalla mennään siis. Dynamiten suunnitelmat ottaa kuitenkin takapakkia, kun hän ylimielisenä kieltäytyy solmimasta bisnesliittoa kaupungin muiden sutenöörien kanssa. Tän jälkeen alkaa tulla hiillostusta poliisilta, muilta kriminaaleilta sekä eräältä tiukalta sossutädiltä, joka yrittää pelastaa nuoria tyttöjä joutumasta väärälle polulle. Perinteisestä "nousu ja tuho" -perusideastaan huolimatta Willie Dynamite on aivan pirun viihdyttävä ja hienosti rullaava elokuva. Se sekoittelee hienosti vakavampaa otetta, huumoria ja toimintaa. Toimintaa olis tosin saanu olla vielä enemmänkin. Elokuvan kesto on 1h 40min, ja se tuntu just kompaktilta tälle paketille. Sivuosissa nähdään monia tuttuja naamoja muista blaxploitaatioelokuvista, ja hahmokatras onkin aika monenkirjava tässä. Hauskimpana jäi mieleen ehkä kaupungin toisiksi kovin sutenööri, jota esitti vanhoista rikossarjoista tunnettu Roger Robinson. Äijä näyttelee roolinsa suurieleisesti ja pilke silmäkulmassa, ja eihän tästä voinu kun nauttia. Musiikkipuolesta vastaa legendaariselle Motown-yhtiölle levyttänyt soul-laulaja Martha Reeves, ja leffan tunnari onkin taas erittäin groovea ja hyvää meininkiä. Ennenkaikkea mieleenpainuva. Kappaleet on säveltänyt J.J Thompson.

Willie Dynamite on siis kaikinpuolin varsin toimiva paketti, mutta se joka nostaa tän ikimuistoiseksi blaxploitaatioleffaksi on nimenomaan itse pääjehu Willie Dynamite. Mies on todella mulkku, mutta hänen kehitystään seuraa todella mielellään. Äijä myös käyttää taatusti värikkäimpiä ja erikoisimpia pimp-asuja mitä oon kuunaan elokuvassa nähnyt! Ja ellei se riitä, niin ajelee vielä purppuranvärisellä Cadillacilla, jossa on kullatut puskurit ym! Huh.

Ehdoton suositus tälle jos haluaa lähteä genren elokuviin tutustumaan. Helposti lähestyttävä elokuva yksinkertaisella mutta todella toimivalla tarinalla höystettynä. Arrow Videon blu-raylle heitän myös suosituksen, kuva ja äänenlaatu on taatusti ruuvattu niin hyväksi, mitä on saatu. Extrana levyllä myös räppäri Ice-T:n juontama vajaa puolituntinen katsaus blaxploitaatioelokuviin ja niiden historiaan. Hyvää settiä, löytyy Youtubestakin, mutta todella kämäisellä laadulla. Löytyy tubesta nimellä: Kiss My Baad Assss Ice-T's Guide to Blaxploitation.

Elokuva
Julkaisu

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

14.02.21 klo 17:17 - linkitä tähän kommenttiin: #

Sunnuntaipäivän ratoksi tuli katsottua taas vähän bläxploitaatiota. Tällä kertaa vuorossa aivan älyttömän kova gangsteripätkä Across the 110th Street - Verinen katu vuodelta 1972.

Tää kolahti kyllä ihan täysillä. Sanottakoon heti kättelyssä, että kyseessä on taatusti yksi parhaita tämän genren elokuvia, joita olen katsonut. Menee top kolmoseen.

Kyseessä on kovaksi keitetty rikostrilleri, jonka juoni menee jotakuinkin näin: Kolme köyhää ja eri taustoista olevaa mustaa miestä ryöstää mafian ja Harlemin paikallisen rikollisliigan "pankin". Samassa rytäkässä hengestään pääsee viisi gangsteria ja pari poliisia. No, lienee sanomattakin selvää että tämän jälkeen tätä kolmikkoa etsii sekä mafia, paikalliset kovanaamat, että poliisi. Tilannetta seurataan usealta kantilta, sekä jahtaajien, että jahdattavien näkökulmasta. Poliiseina nähdään ihan helkkarin kovat roolit vetävät Anthony Quinn ja bläkkäreistä ennestään tuttu kasvo Yaphet Kotto. Quinn näyttelee rasistista italiaanokyttää, ja Kotto hänen räkänokkaista ja sinisilmäistä aisapariaan. Kriminaalipuolella nähdään myös bläkäreistä tuttuja naamoja kuten Antonio Fargas ja Richard Ward. Muitakin kovia nimiä on mukana leffassa, ja hahmoja on sellainen kavalkadi, että oksat pois. Tässä on tavallaan niin monta eri tasoa näissä hahmoissa jo pelkästään, että olisin mielelläni seurannut näitä tyyppejä vielä toisenkin elokuvan verran, joka itseasiassa oli tarkoitus tehdäkin, mutta tuotanto jäi jostain syystä starttaamatta. Mitä sitten tulee elokuvan toimintaan, niin se kyllä lunastaa tuon käännösnimensä täysin. Verinen katu on varmaan raaimpia genrensä elokuvia, ja samalla tylyimpiä ylipäätään. Minkään näköistä lohtua tai kevennystä ei ole luvassa, vaan homma on alusta saakka raakaa ja julmaa selviytymistaistelua Harlemin slummiutuneilla kaduilla. Jos rikolliset on sadistisia ja julmia, niin silti heitä erottaa poliiseista lähinnä virkamerkki. Kuka tahansa on ostettavissa, ja kuka tahansa saattaa saada kuulan kalloon missä tahansa vaiheessa. Minkäänlaista sankaritarinaa ei leffassa rakenneta, vaikka Yaphet Kotton näyttelemä Pope onkin ehkä porukasta puhtoisin, hän kun on astunut palvelukseen vasta tuoreeltaan. Quinnin esittämä vanhempi konkari sen sijaan on jo katujen karaisema kovanaama jolta ei heru armoa kenellekään. Äijä on kokoajan ihan räjähdysvalmiina, ja onkin moninpaikoin arvaamattomampi kuin rikollisporukat itse.

Täytyy sanoa, että siinä missä blaxploitaatioelokuvat joutuu monesti arvioimaan omanlaisina teoksinaan, kuten exploitaatiofilmit yleensäkin, on Verinen katu ihan täysin uskottava ja vakuuttava verrattuna mihin tahansa muuhun aikalaiseensa rikoselokuvaan. 70-luvun rikosfilmit on itsellä aina ollut lähellä sydäntä, ja nostaisinkin Verisen kadun helposti samaan kastiin esimerkiksi Likaisen Harryn, Serpicon, Isku selkään, Tappakaa Carterin tai Kovaotteisten miesten kaltaisten crimeklassikoiden kanssa. Niin tiukasta rainasta on kyse. Loppuun mainittakoon vielä Bobby Womackin ikoninen Across the 110th Street -kappale, jota mm. Tarantino käytti elokuvassaan Jackie Brown. Loistokamaa.

Annan tälle täydet pisteet ja erittäin väkevän suosituksen. Kannattaa katsoa jos 70-luvun rikoselokuvat vähääkään nappaa.

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

16.03.21 klo 20:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tänään duunipaikan taukohuoneessa pläräilin uutisia puhelimesta ja huomasin näyttelijä Yaphet Kotton potkaisseen tyhjää 81 -vuoden iässä. Harmi homma. Monille mies lienee tuttu kasvo lähinnä elokuvista Alien - Kahdeksas matkustaja ja Keskiyön pikajuna. Kotto teki kuitenkin useamman roolin myös blaxploitaatiobuumin aikana. Päätinkin että tänään täytyy hieman in memoriam -hengessä katsoa joku Kotton tähdittämä elokuva. Ja niin teinkin, soittimeen pätkähti elokuva nimeltään Friday Foster

Yksi maailman kauneimmista näyttelijättäristä eli blaxploitaation kuningatar, Pam Grier, näyttelee Friday Foster nimistä valokuvaajaa. Friday sattuu paikalle kun mystistä miljonääriä yritetään salamurhata lentokentällä. Friday tietysti näpsii kuvia tekijöistä minkä kerkiää, ja joutuu liemeen. Tästä alkaa soppa, johon sotkeutuu poliitikkoja, murhamiehiä, poliiseja ynnä muita tekijöitä. Onneksi Fridayn kaveriksi lyöttäytyy yksityisetsivä Colt, jota näyttelee Yaphet Kotto. Mies vetää kyllä energisen Pamin rinnalla todella hyvän roolin. Kotto tuo rauhallisella mutta lupsakalla olemuksellaan hienosti vastapainoa sähäkälle Grierille. Tässä nähdään muuten kahden edellämainitun lisäksi melkoinen kaarti tuttuja naamoja. Mukana on esimerkiks Carl Weathers, Paul Benjamin, Eartha Kitt ja Scatman Crothers. Myös muita bläkkäreistä tuttuja kasvoja löytyy. Elokuvan on ohjannut Arthur Marks, joka oli myös puikoissa tässä topicissa aiemmin arvostelemassani elokuvassa J.D's Revenge. Yhtä synkillä vesillä ei tälläkertaa olla, vaan Friday Foster on ehkä jopa komediallisempi elokuva kun blaxploitaatiot monesti muuten. Verta ja väkivaltaakin on hiukan vähemmän mitä on totuttu näkemään. Tai sitten tää tuntu kepeältä edellisellä kerralla katsomani ultrasynkän ja väkivaltaisen Verisen kadun jälkeen. No jokatapauksessa, tuo kepeys ei haittaa ollenkaan, sillä huumori on varsin toimivaa ja tästä jäi todella sellanen lämmin ja hyvä fiilis. Niin ja siis ei tää mikään toiminnaton elokuva ole silti, vaikka kevyempi onkin. Tässä ajetaan mm. takaa-ajoa Cadillacin ruumisautolla, sekä lopussa annetaan oikein kunnon villinlännentyylinen piiritys-shootout. Eli kyllä äksöniä riittää sitä kaipaaville myös. Musiikkipuoli jätti vähän toivomisen varaa, sillä sellaista oikein muistettavaa ja iskevää tunnaria ei tässä ikävä kyllä ollut. Meininki on kyllä tasaisen groovaavaa ja kurnuttavaa funkia alusta loppuun, ei siinä mitään, mutta sellaista ikonista tunnaria ei tästä syntynyt. Yleensä näissä bläkkäreissä on aina sellainen tunnuskappale, joka jää kalloon pyörimään pitkäksi aikaa.

Kiteytettynä kevyt, hauska ja vauhdikas blaxploitaatioelokuva. Helppo suositella genren ystäville, Pam Grier -faneille sekä ihan tavan elokuvadiggarillekin.

+

Kevyet mullat Yaphet Kotto. 15.11.1939 - 15.3.2021

Pelimies
Käyttäjä
441 viestiä

16.03.21 klo 22:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joku kirjoitti:

Tänään duunipaikan taukohuoneessa pläräilin uutisia puhelimesta ja huomasin näyttelijä Yaphet Kotton potkaisseen tyhjää 81 -vuoden iässä. Harmi homma. Monille mies lienee tuttu kasvo lähinnä elokuvista Alien - Kahdeksas matkustaja ja Keskiyön pikajuna. Kotto teki kuitenkin useamman roolin myös blaxploitaatiobuumin aikana. Päätinkin että tänään täytyy hieman in memoriam -hengessä katsoa joku Kotton tähdittämä elokuva. Ja niin teinkin, soittimeen pätkähti elokuva nimeltään Friday Foster

Yksi maailman kauneimmista näyttelijättäristä eli blaxploitaation kuningatar, Pam Grier, näyttelee Friday Foster nimistä valokuvaajaa. Friday sattuu paikalle kun mystistä miljonääriä yritetään salamurhata lentokentällä. Friday tietysti näpsii kuvia tekijöistä minkä kerkiää, ja joutuu liemeen. Tästä alkaa soppa, johon sotkeutuu poliitikkoja, murhamiehiä, poliiseja ynnä muita tekijöitä. Onneksi Fridayn kaveriksi lyöttäytyy yksityisetsivä Colt, jota näyttelee Yaphet Kotto. Mies vetää kyllä energisen Pamin rinnalla todella hyvän roolin. Kotto tuo rauhallisella mutta lupsakalla olemuksellaan hienosti vastapainoa sähäkälle Grierille. Tässä nähdään muuten kahden edellämainitun lisäksi melkoinen kaarti tuttuja naamoja. Mukana on esimerkiks Carl Weathers, Paul Benjamin, Eartha Kitt ja Scatman Crothers. Myös muita bläkkäreistä tuttuja kasvoja löytyy. Elokuvan on ohjannut Arthur Marks, joka oli myös puikoissa tässä topicissa aiemmin arvostelemassani elokuvassa J.D's Revenge. Yhtä synkillä vesillä ei tälläkertaa olla, vaan Friday Foster on ehkä jopa komediallisempi elokuva kun blaxploitaatiot monesti muuten. Verta ja väkivaltaakin on hiukan vähemmän mitä on totuttu näkemään. Tai sitten tää tuntu kepeältä edellisellä kerralla katsomani ultrasynkän ja väkivaltaisen Verisen kadun jälkeen. No jokatapauksessa, tuo kepeys ei haittaa ollenkaan, sillä huumori on varsin toimivaa ja tästä jäi todella sellanen lämmin ja hyvä fiilis. Niin ja siis ei tää mikään toiminnaton elokuva ole silti, vaikka kevyempi onkin. Tässä ajetaan mm. takaa-ajoa Cadillacin ruumisautolla, sekä lopussa annetaan oikein kunnon villinlännentyylinen piiritys-shootout. Eli kyllä äksöniä riittää sitä kaipaaville myös. Musiikkipuoli jätti vähän toivomisen varaa, sillä sellaista oikein muistettavaa ja iskevää tunnaria ei tässä ikävä kyllä ollut. Meininki on kyllä tasaisen groovaavaa ja kurnuttavaa funkia alusta loppuun, ei siinä mitään, mutta sellaista ikonista tunnaria ei tästä syntynyt. Yleensä näissä bläkkäreissä on aina sellainen tunnuskappale, joka jää kalloon pyörimään pitkäksi aikaa.

Kiteytettynä kevyt, hauska ja vauhdikas blaxploitaatioelokuva. Helppo suositella genren ystäville, Pam Grier -faneille sekä ihan tavan elokuvadiggarillekin.

+

Kevyet mullat Yaphet Kotto. 15.11.1939 - 15.3.2021

Korjaus tuohon äskeinen, Kotto ei näytellyt Keskiyön pikajunassa vaan Paossa ja Elä ja anna toisten kuolla lienee yksi Kotton tunnetuimpia leffoja Alienin ohella.

Joku
Käyttäjä
1221 viestiä

16.03.21 klo 23:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pelimies kirjoitti:


Korjaus tuohon äskeinen, Kotto ei näytellyt Keskiyön pikajunassa vaan Paossa ja Elä ja anna toisten kuolla lienee yksi Kotton tunnetuimpia leffoja Alienin ohella.

Ah, totta! Kiitos oikaisusta. Meni Midnight Run ja Midnight Express sekaisin. Loistavia filmejä muuten molemmat, hiukan eri sarjassa vaan keskenään. Tuossa Bondissa Kotto taisi näytellä jotain pahisroolia?

Pelimies
Käyttäjä
441 viestiä

16.03.21 klo 23:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jep, Kotto näytteli siinä Kanangaa ja tämän alter egoa, Mr Bigiä.

Keskustelut