Blaxploitaatioelokuvat

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Blaxploitaatioelokuvat

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

20.12.20 klo 13:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Terve!

Ajattelin että nyt olis korkea aika laittaa oma topic bläkkäreille, eli blaxploitaatioelokuville. Oon kerännyt ja katsellut jo jokusen vuoden genren elokuvia, mutta juurikaan mitään keskustelua tai ajatuksenpurkua ei oo näistä tullu saatua aikaseks. Hyllystä löytyy varmaan sellanen kolmisenkymmentä genren elokuvaa. Niille jotka miettii, että mitä se blaxploitaatio tarkoittaa, niin kyseessähän on tälläinen exploitaation alalaji joka syntyi 70-luvun alulla. Blaxploitaatiofilmeissä sankari tai sankaritar on tummaihoinen, ja yleensä valtaosa hahmoista muutenkin. Elokuvat on yleensä vahvan yhteiskuntakriittisiä pinnan alta, ja antaa todella hyvää ajankuvaa 70-luvun alun amerikan mustan väestön yhteisöstä, ja siitä miten vähemmistö sai edelleen kokea syrjintää ja väheksyntää. Tää välittyy monissa alan leffoissa, ja usein pahiksena saattaakin heilua valkoinen rikas huumeparoni, joka levittelee douppia köyhään mustien asuttamaan kaupunginosaan, tai vähintään tälläisen huumekeisari kätyri. Genressä on nähty myös sekoituksia muista elokuvan tyyleistä, kuten kauhuelokuvista. Yleisin tyyli on kuitenkin rikoselokuva, joka sijoittuu köyhille kaduille tai vankiloihin. Peilaa tuon ajan rikollisuuden riuduttamaa katujengielämää ja sen sivuoireita hyvin. Blaxploitaatiogenren lähtölaukauksena pidetään usein Melvin Van Peeblesin elokuvaa Sweet Sweetback's Baadasssss Song -elokuvaa, mutta elokuva joka räjäytti pankin oli Richard Roundtreen tähdittämä, kaksi jatko-osaa ja remakeakin poikinut Shaft, joka on kyllä edelleen genren parhaita elokuvia. Blaxploitaatio genrenä alkoi kuihtua kultavuosiensa 1972-1975 jälkeen, mutta satunnaisia pilkahduksia on nähty myöhemminkin, ja vielä 2000-luvulla tuli esimerkiksi mahtava tribuutti/parodia Black Dynamite. Ihan hiljattain tuli myös elämänkerrallinen filmi bläkkäriajan elokuvantekijästä Rudy Ray Mooresta. Moorea My name is Dolemite nimeä kantavassa elokuvassa esitti Eddie Murphy.

Musiikki on tietysti blaxploitaatiofilmeissä myös mustien muusikoiden esittämää soul ja funk henkistä jumputtelua, joka sopii kyllä täydellisesti tän lajityypin filmeihin, ja on sittemmin kyllä vakiinnuttanu asemansa elokuvissa ihan mutenkin. Musiikki on iso osa näiden filmien profiilia. Tunnetuimpia artisteja jotka tuohon aikaan bläkkärien soundtrackeille teki musaa lienee Bobby Womack, James Brown, Isaac Hayes (joka näytteli myös itse) ja Curtis Mayfield. Myöhemmissä elokuvissa esimerkiks Quentin Tarantinon vahvasti blaxploitaatio -vaikutteisessa Jackie Brownissa kuultiin juuri tuota tuon ajan blaxploitaatioelokuvissa kuultua musiikkia. Olihan leffassa pääosassakin koko genren naisnäyttelijöistä tunnetuin ja tuotteliain, Pam Grier. Omissa kirjoissa Jackie Brown nousee Tarantinon tuotannossa just sinne kärkikastiin, ja lämmittää mieltä nähdä tätä yhden omista lempigenreistä tyyliä noudateltavan niin hienosti, mutta hillitysti, ettei tuu sellasta liian pastissimaista fiilistä siitä.

Itelle henkilökohtaisesti blaxploitaatioleffat jokseenkin iski heti ensimmäisistä näkemistäni genren leffoista lähtien. Ekat oli varmaankin Coffy , Foxy Brown ja Shaft. Nämähän on varmaankin ylipäänsä ne genren tunnetuimmat elokuvat. Sittemmin on tullu sukellettua ihan tosissaan näiden filmien pariin, eikä loppua kiinnostukselle ainakaan vielä näy. Nyt ajattelinkin että tähän ketjuun vois hiukan aina kirjotella mietteitä, kun tulee tän lajityypin filmejä katseltua. Laskeskelin, että katselupinossa olis noin 15 genren elokuvaa odottelemassa katselua, osan olen nähnyt aiemmin, mutta suurin osa on aiemmin katsomattomia. Toivottavasti muut innostuu myös kirjotteleen suosikkejaan ja suosituksiaan tähän, jos täältä genren ystäviä löytyy. Arvosanat laitan itse genreä ajatellen, eli samaan tapaan kuin muitakin exploitaatioelokuvia ajatellen. Neljän tähden exploitaatioelokuva ei välttämättä ole neljän tähden elokuva noin niinkun muilla mittareilla, mutta näitä pisteytyksiä ei kannata ottaa niin vakavasti. Fiilispohjalta mennään siis.

Katsoin tässä tänään heti yhden bläkkärin, joka olikin näkemättä aiemmin. Puhuin tossa aiemmin, että genressä sekoilteltiin myös muita tyylilajeja siihen tyypilliseen blaxploitaatioon. J.D.'s Revenge on juuri sellainen tyylisekoitus perinteistä blaxploitaatiota ja kauhuelokuvaa, tai yliluonnollista trilleriä. Leffassa 1940-luvulla parittaja JD Walker murhataan hiukan hämärissä olosuhteissa. Sitten elokuvan siirryttyä nykyhetkeen, 70-luvulle, alkaa J.D:n kostonhimoinen henki rienata tavallista rehellistä taksikuskia, Isaacia. J.D:n räyhähenki alkaa vähitellen ottaa Isaacia haltuunsa, kehitellen kostoa hänen murhansa takana olleille miehille. Tästä sitten syntyy jos jonkinmoista hämmennystä, ja partaveitsi heiluu kun Isaac alkaa käyttäytyä kuin parittaja-J.D aikanaan. Kielenkäyttö on genrelle ominaisesti törkeää ja väkivalta veristä. J.D's Revengen tunnelma on paikoin oikeasti tosi onnistunut, ja vaikkei se jännitystä varsinaisesti luo mitenkään saumattomasti, on se silti todella mielenkiintoinen kummitustarina. Tälläsiäkään elokuvia ei tule yhtäkään toista mieleen. Sijaintina on vielä New Yorkin tai Losin katujen sijaan vähemmän nähty New Orelans. Siitä pointseja ehdottomasti. Näyttelijätyö on hyvällä tapaa överiä osittain, ja osittain ihan aidosti toimivaa. Tässä nähdään muuten esimerkiks mainio Lou Gossett Jr., kreditoituna tosin pelkästään Lou Gossett -nimellä. Musat on perinteistä groovea, kuten on totuttu kuulemaan. Leffan on ohjannut Arthur Marks, joka on ohjannut myös muita genren elokuvia, kuten Friday Fosterin, joka varmaan tullaan myös käymään läpi tässä ketjussa myöhemmin.

Kaikenkaikkiaan J.D's Revenge on erittäin nautittava, vähän vähemmän tunnettu blaxploitaatioelokuva. Kotimaista julkaisua tästä ei liene olemassa lainkaan, mutta brittiläisen Arrow-videon blu-ray ei ole mitenkään harvinainen, tai erityisen kalliskaan hankinta. Blu-raylla on englanninkielinen tekstitys ja bonuksina mm. tuore dokumentti tän leffan teosta, jonka aion ehdottomasti katsoa myöhemmin. Suosittelen vahvasti jos kiinnostaa, niin hankkimaan tämän julkaisun. Suoratoistopalveluista en osaa sanoa löytyykö J.D.'s Revengeä, mutta eipä tuokaan mahdotonta liene.

"I'm going to teach you once and for all, to fuck with J.D Walker!"

Elokuvalle helpot kolme ja puoli tähteä.

Miihkali
Moderaattori
2702 viestiä

20.12.20 klo 19:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Justiinsa luin tuossa, että Mandingo - palkkasoturi oli osa kokonaista tuoteperhettä. Olen nähnyt elokuvan muutama vuosi sitten, ja senkin tiesin, että kyseessä oli filmiversio kohu- ja menestysromaanista. Mutta sitä en arvannut, että niitä kirjoja oli kymmenittäin ja elokuviakin kaksi. Kaikki ilmeisesti käsittelevät syvän etelän orjien lisääntymistä. Tuoteperheen aloittaja Kyle Onstott oli eksentrinen ja äveriäs poikamies, joka harrasti koirien jalostamista. Onstottin ja sarjan vaiheista on tehty kiinnostavan oloinen kirjakin, jota en ole kuitenkaan vielä toistaiseksi ehtinyt hankkia.

Isäni muuten kävi aikoinaan katsomassa Mandingon tuoreeltaan teatterissa, ja jopa suositteli sitä minulle. ”Ihan hirvee, mutta vaikuttava,” tai jotain sinne päin.

Vilperi
Käyttäjä
26 viestiä

22.12.20 klo 08:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Genre on tosiaan mielenkiintoineen. Löysin varsin ison kattauksen lajityypin leffoista YouTubesta. Varmasti suurin osa on nähtyjä, mutta toivottavasti joukosta löytyy joku uusikin.
https://www.youtube.com/r...itation+movies+of+the+70s

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

28.12.20 klo 16:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Black Godfather (1974)

Hienon exploitatiivisen nimen omaava The Black Godfather eli musta kummisetä on bläkkärien aallonharjalla 1974 valmistunut rikoselokuva. Tyyliltään suorastaan erittäin tyypillinen yksilö genreään ajatellen. Tarina kertoo pikkurikollisesta nimeltä JJ, joka sattuman kautta päätyy oman alueensa rikollispomoksi. JJ:n ainoa este koko mestojen haltuunottamiselle on valkoisten johtama heroiniikartelli, joka pukkaa herskaa mustille köyhille jatkuvalla syötöllä. JJ saa puolelleen huumeiden vastaiset radikaalit, ja myös entisen oppi-isänsä, paikallisen gangsteripomon kukistaakseen valkoiset huumediilerit.

Leffa on kokonaisuutena melko tasapaksu. Pääosan esittäjä Rod Perry (The Black Gestapo) on tässä melko karismaton ilmestys, ja hahmona JJ jää monessa kohtauksessa muiden jalkoihin, vaikka hänen olis tarkoitus olla se baddest muthafucka of them all. Black Godfatheria riivaa myös hitaus. Toimintaa on aivan liian vähän, ja vaikka tässä rakennetaan ihan hienosti jännitettä elokuva loppua kohti, on nimenomaan elokuvan lopetus varsinainen pannukakku. Hyvä musiikki ja ihan hauskat sivuhahmot pelastaa sentään aika paljon. Kuitenkin lopputulos jää todella keskinkertaiseksi, ja täytyykin suositella mielummin hyvin samankaltaista, mutta todella paljon parempaa Larry Cohenin ohjaamaa Black Caesaria, jossa pääosan vetävä Fred Williamson on kaikkea muuta kuin karismaton!

Katsoin tän Elstreet Hill Entertainment nimisen brittiläisen levittäjän dvd:ltä. Ei voi julkaisua kyllä kehua, tää oli just näitä halvimpia mahdollisia kämä-dvd:itä. Ei tekstitystä, suoraan VHS:ltä ripattu leffa ja rupinen ääniraita. Parissa kohtaa oli oikeesti vaikee nähdä mitä ruudulla tapahtuu, ja osa dialogista meni myös ohi tuon tunkkaisen äänen takia. Leffa löytyy muuten todennäköisesti Youtubesta, jos kiinnostaa katsoa.

Ei huono missään nimessä, mutta melko mitäänsanomaton ja lattea genrensä edustaja.

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

17.01.21 klo 14:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

Bläkärikatselmus jatkuu!

Willie Dynamite (1974)

Willie Dynamite kertoo nimensä mukaisesti New Yorkilaisesta sutenöörien kunkusta Willie Dynamitesta. Dynamitea näyttelee elokuvadebyytissään Roscoe Orman. Mies lienee tunnetuin roolistaan Seesamitien Gordonina. Tässä äijä ei kuitenkaan ole mikään seesamikadun nynnerö, vaan kovaakin kovempi parittaja, joka on suorastaan pirullinen mies, ja käyttää häikäilemättömiä keinoja päästäkseen tavoitteeseensa. Tavoitehan on tietysti olla New Yorkin kovin sutenööri ja prostituution sekä huumekaupan ykkösnimi. Aika perinteisellä linjalla mennään siis. Dynamiten suunnitelmat ottaa kuitenkin takapakkia, kun hän ylimielisenä kieltäytyy solmimasta bisnesliittoa kaupungin muiden sutenöörien kanssa. Tän jälkeen alkaa tulla hiillostusta poliisilta, muilta kriminaaleilta sekä eräältä tiukalta sossutädiltä, joka yrittää pelastaa nuoria tyttöjä joutumasta väärälle polulle. Perinteisestä "nousu ja tuho" -perusideastaan huolimatta Willie Dynamite on aivan pirun viihdyttävä ja hienosti rullaava elokuva. Se sekoittelee hienosti vakavampaa otetta, huumoria ja toimintaa. Toimintaa olis tosin saanu olla vielä enemmänkin. Elokuvan kesto on 1h 40min, ja se tuntu just kompaktilta tälle paketille. Sivuosissa nähdään monia tuttuja naamoja muista blaxploitaatioelokuvista, ja hahmokatras onkin aika monenkirjava tässä. Hauskimpana jäi mieleen ehkä kaupungin toisiksi kovin sutenööri, jota esitti vanhoista rikossarjoista tunnettu Roger Robinson. Äijä näyttelee roolinsa suurieleisesti ja pilke silmäkulmassa, ja eihän tästä voinu kun nauttia. Musiikkipuolesta vastaa legendaariselle Motown-yhtiölle levyttänyt soul-laulaja Martha Reeves, ja leffan tunnari onkin taas erittäin groovea ja hyvää meininkiä. Ennenkaikkea mieleenpainuva. Kappaleet on säveltänyt J.J Thompson.

Willie Dynamite on siis kaikinpuolin varsin toimiva paketti, mutta se joka nostaa tän ikimuistoiseksi blaxploitaatioleffaksi on nimenomaan itse pääjehu Willie Dynamite. Mies on todella mulkku, mutta hänen kehitystään seuraa todella mielellään. Äijä myös käyttää taatusti värikkäimpiä ja erikoisimpia pimp-asuja mitä oon kuunaan elokuvassa nähnyt! Ja ellei se riitä, niin ajelee vielä purppuranvärisellä Cadillacilla, jossa on kullatut puskurit ym! Huh.

Ehdoton suositus tälle jos haluaa lähteä genren elokuviin tutustumaan. Helposti lähestyttävä elokuva yksinkertaisella mutta todella toimivalla tarinalla höystettynä. Arrow Videon blu-raylle heitän myös suosituksen, kuva ja äänenlaatu on taatusti ruuvattu niin hyväksi, mitä on saatu. Extrana levyllä myös räppäri Ice-T:n juontama vajaa puolituntinen katsaus blaxploitaatioelokuviin ja niiden historiaan. Hyvää settiä, löytyy Youtubestakin, mutta todella kämäisellä laadulla. Löytyy tubesta nimellä: Kiss My Baad Assss Ice-T's Guide to Blaxploitation.

Elokuva
Julkaisu

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

14.02.21 klo 17:17 - linkitä tähän kommenttiin: #

Sunnuntaipäivän ratoksi tuli katsottua taas vähän bläxploitaatiota. Tällä kertaa vuorossa aivan älyttömän kova gangsteripätkä Across the 110th Street - Verinen katu vuodelta 1972.

Tää kolahti kyllä ihan täysillä. Sanottakoon heti kättelyssä, että kyseessä on taatusti yksi parhaita tämän genren elokuvia, joita olen katsonut. Menee top kolmoseen.

Kyseessä on kovaksi keitetty rikostrilleri, jonka juoni menee jotakuinkin näin: Kolme köyhää ja eri taustoista olevaa mustaa miestä ryöstää mafian ja Harlemin paikallisen rikollisliigan "pankin". Samassa rytäkässä hengestään pääsee viisi gangsteria ja pari poliisia. No, lienee sanomattakin selvää että tämän jälkeen tätä kolmikkoa etsii sekä mafia, paikalliset kovanaamat, että poliisi. Tilannetta seurataan usealta kantilta, sekä jahtaajien, että jahdattavien näkökulmasta. Poliiseina nähdään ihan helkkarin kovat roolit vetävät Anthony Quinn ja bläkkäreistä ennestään tuttu kasvo Yaphet Kotto. Quinn näyttelee rasistista italiaanokyttää, ja Kotto hänen räkänokkaista ja sinisilmäistä aisapariaan. Kriminaalipuolella nähdään myös bläkäreistä tuttuja naamoja kuten Antonio Fargas ja Richard Ward. Muitakin kovia nimiä on mukana leffassa, ja hahmoja on sellainen kavalkadi, että oksat pois. Tässä on tavallaan niin monta eri tasoa näissä hahmoissa jo pelkästään, että olisin mielelläni seurannut näitä tyyppejä vielä toisenkin elokuvan verran, joka itseasiassa oli tarkoitus tehdäkin, mutta tuotanto jäi jostain syystä starttaamatta. Mitä sitten tulee elokuvan toimintaan, niin se kyllä lunastaa tuon käännösnimensä täysin. Verinen katu on varmaan raaimpia genrensä elokuvia, ja samalla tylyimpiä ylipäätään. Minkään näköistä lohtua tai kevennystä ei ole luvassa, vaan homma on alusta saakka raakaa ja julmaa selviytymistaistelua Harlemin slummiutuneilla kaduilla. Jos rikolliset on sadistisia ja julmia, niin silti heitä erottaa poliiseista lähinnä virkamerkki. Kuka tahansa on ostettavissa, ja kuka tahansa saattaa saada kuulan kalloon missä tahansa vaiheessa. Minkäänlaista sankaritarinaa ei leffassa rakenneta, vaikka Yaphet Kotton näyttelemä Pope onkin ehkä porukasta puhtoisin, hän kun on astunut palvelukseen vasta tuoreeltaan. Quinnin esittämä vanhempi konkari sen sijaan on jo katujen karaisema kovanaama jolta ei heru armoa kenellekään. Äijä on kokoajan ihan räjähdysvalmiina, ja onkin moninpaikoin arvaamattomampi kuin rikollisporukat itse.

Täytyy sanoa, että siinä missä blaxploitaatioelokuvat joutuu monesti arvioimaan omanlaisina teoksinaan, kuten exploitaatiofilmit yleensäkin, on Verinen katu ihan täysin uskottava ja vakuuttava verrattuna mihin tahansa muuhun aikalaiseensa rikoselokuvaan. 70-luvun rikosfilmit on itsellä aina ollut lähellä sydäntä, ja nostaisinkin Verisen kadun helposti samaan kastiin esimerkiksi Likaisen Harryn, Serpicon, Isku selkään, Tappakaa Carterin tai Kovaotteisten miesten kaltaisten crimeklassikoiden kanssa. Niin tiukasta rainasta on kyse. Loppuun mainittakoon vielä Bobby Womackin ikoninen Across the 110th Street -kappale, jota mm. Tarantino käytti elokuvassaan Jackie Brown. Loistokamaa.

Annan tälle täydet pisteet ja erittäin väkevän suosituksen. Kannattaa katsoa jos 70-luvun rikoselokuvat vähääkään nappaa.

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

16.03.21 klo 20:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tänään duunipaikan taukohuoneessa pläräilin uutisia puhelimesta ja huomasin näyttelijä Yaphet Kotton potkaisseen tyhjää 81 -vuoden iässä. Harmi homma. Monille mies lienee tuttu kasvo lähinnä elokuvista Alien - Kahdeksas matkustaja ja Keskiyön pikajuna. Kotto teki kuitenkin useamman roolin myös blaxploitaatiobuumin aikana. Päätinkin että tänään täytyy hieman in memoriam -hengessä katsoa joku Kotton tähdittämä elokuva. Ja niin teinkin, soittimeen pätkähti elokuva nimeltään Friday Foster

Yksi maailman kauneimmista näyttelijättäristä eli blaxploitaation kuningatar, Pam Grier, näyttelee Friday Foster nimistä valokuvaajaa. Friday sattuu paikalle kun mystistä miljonääriä yritetään salamurhata lentokentällä. Friday tietysti näpsii kuvia tekijöistä minkä kerkiää, ja joutuu liemeen. Tästä alkaa soppa, johon sotkeutuu poliitikkoja, murhamiehiä, poliiseja ynnä muita tekijöitä. Onneksi Fridayn kaveriksi lyöttäytyy yksityisetsivä Colt, jota näyttelee Yaphet Kotto. Mies vetää kyllä energisen Pamin rinnalla todella hyvän roolin. Kotto tuo rauhallisella mutta lupsakalla olemuksellaan hienosti vastapainoa sähäkälle Grierille. Tässä nähdään muuten kahden edellämainitun lisäksi melkoinen kaarti tuttuja naamoja. Mukana on esimerkiks Carl Weathers, Paul Benjamin, Eartha Kitt ja Scatman Crothers. Myös muita bläkkäreistä tuttuja kasvoja löytyy. Elokuvan on ohjannut Arthur Marks, joka oli myös puikoissa tässä topicissa aiemmin arvostelemassani elokuvassa J.D's Revenge. Yhtä synkillä vesillä ei tälläkertaa olla, vaan Friday Foster on ehkä jopa komediallisempi elokuva kun blaxploitaatiot monesti muuten. Verta ja väkivaltaakin on hiukan vähemmän mitä on totuttu näkemään. Tai sitten tää tuntu kepeältä edellisellä kerralla katsomani ultrasynkän ja väkivaltaisen Verisen kadun jälkeen. No jokatapauksessa, tuo kepeys ei haittaa ollenkaan, sillä huumori on varsin toimivaa ja tästä jäi todella sellanen lämmin ja hyvä fiilis. Niin ja siis ei tää mikään toiminnaton elokuva ole silti, vaikka kevyempi onkin. Tässä ajetaan mm. takaa-ajoa Cadillacin ruumisautolla, sekä lopussa annetaan oikein kunnon villinlännentyylinen piiritys-shootout. Eli kyllä äksöniä riittää sitä kaipaaville myös. Musiikkipuoli jätti vähän toivomisen varaa, sillä sellaista oikein muistettavaa ja iskevää tunnaria ei tässä ikävä kyllä ollut. Meininki on kyllä tasaisen groovaavaa ja kurnuttavaa funkia alusta loppuun, ei siinä mitään, mutta sellaista ikonista tunnaria ei tästä syntynyt. Yleensä näissä bläkkäreissä on aina sellainen tunnuskappale, joka jää kalloon pyörimään pitkäksi aikaa.

Kiteytettynä kevyt, hauska ja vauhdikas blaxploitaatioelokuva. Helppo suositella genren ystäville, Pam Grier -faneille sekä ihan tavan elokuvadiggarillekin.

+

Kevyet mullat Yaphet Kotto. 15.11.1939 - 15.3.2021

Pelimies
Käyttäjä
474 viestiä

16.03.21 klo 22:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joku kirjoitti:

Tänään duunipaikan taukohuoneessa pläräilin uutisia puhelimesta ja huomasin näyttelijä Yaphet Kotton potkaisseen tyhjää 81 -vuoden iässä. Harmi homma. Monille mies lienee tuttu kasvo lähinnä elokuvista Alien - Kahdeksas matkustaja ja Keskiyön pikajuna. Kotto teki kuitenkin useamman roolin myös blaxploitaatiobuumin aikana. Päätinkin että tänään täytyy hieman in memoriam -hengessä katsoa joku Kotton tähdittämä elokuva. Ja niin teinkin, soittimeen pätkähti elokuva nimeltään Friday Foster

Yksi maailman kauneimmista näyttelijättäristä eli blaxploitaation kuningatar, Pam Grier, näyttelee Friday Foster nimistä valokuvaajaa. Friday sattuu paikalle kun mystistä miljonääriä yritetään salamurhata lentokentällä. Friday tietysti näpsii kuvia tekijöistä minkä kerkiää, ja joutuu liemeen. Tästä alkaa soppa, johon sotkeutuu poliitikkoja, murhamiehiä, poliiseja ynnä muita tekijöitä. Onneksi Fridayn kaveriksi lyöttäytyy yksityisetsivä Colt, jota näyttelee Yaphet Kotto. Mies vetää kyllä energisen Pamin rinnalla todella hyvän roolin. Kotto tuo rauhallisella mutta lupsakalla olemuksellaan hienosti vastapainoa sähäkälle Grierille. Tässä nähdään muuten kahden edellämainitun lisäksi melkoinen kaarti tuttuja naamoja. Mukana on esimerkiks Carl Weathers, Paul Benjamin, Eartha Kitt ja Scatman Crothers. Myös muita bläkkäreistä tuttuja kasvoja löytyy. Elokuvan on ohjannut Arthur Marks, joka oli myös puikoissa tässä topicissa aiemmin arvostelemassani elokuvassa J.D's Revenge. Yhtä synkillä vesillä ei tälläkertaa olla, vaan Friday Foster on ehkä jopa komediallisempi elokuva kun blaxploitaatiot monesti muuten. Verta ja väkivaltaakin on hiukan vähemmän mitä on totuttu näkemään. Tai sitten tää tuntu kepeältä edellisellä kerralla katsomani ultrasynkän ja väkivaltaisen Verisen kadun jälkeen. No jokatapauksessa, tuo kepeys ei haittaa ollenkaan, sillä huumori on varsin toimivaa ja tästä jäi todella sellanen lämmin ja hyvä fiilis. Niin ja siis ei tää mikään toiminnaton elokuva ole silti, vaikka kevyempi onkin. Tässä ajetaan mm. takaa-ajoa Cadillacin ruumisautolla, sekä lopussa annetaan oikein kunnon villinlännentyylinen piiritys-shootout. Eli kyllä äksöniä riittää sitä kaipaaville myös. Musiikkipuoli jätti vähän toivomisen varaa, sillä sellaista oikein muistettavaa ja iskevää tunnaria ei tässä ikävä kyllä ollut. Meininki on kyllä tasaisen groovaavaa ja kurnuttavaa funkia alusta loppuun, ei siinä mitään, mutta sellaista ikonista tunnaria ei tästä syntynyt. Yleensä näissä bläkkäreissä on aina sellainen tunnuskappale, joka jää kalloon pyörimään pitkäksi aikaa.

Kiteytettynä kevyt, hauska ja vauhdikas blaxploitaatioelokuva. Helppo suositella genren ystäville, Pam Grier -faneille sekä ihan tavan elokuvadiggarillekin.

+

Kevyet mullat Yaphet Kotto. 15.11.1939 - 15.3.2021

Korjaus tuohon äskeinen, Kotto ei näytellyt Keskiyön pikajunassa vaan Paossa ja Elä ja anna toisten kuolla lienee yksi Kotton tunnetuimpia leffoja Alienin ohella.

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

16.03.21 klo 23:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pelimies kirjoitti:


Korjaus tuohon äskeinen, Kotto ei näytellyt Keskiyön pikajunassa vaan Paossa ja Elä ja anna toisten kuolla lienee yksi Kotton tunnetuimpia leffoja Alienin ohella.

Ah, totta! Kiitos oikaisusta. Meni Midnight Run ja Midnight Express sekaisin. Loistavia filmejä muuten molemmat, hiukan eri sarjassa vaan keskenään. Tuossa Bondissa Kotto taisi näytellä jotain pahisroolia?

Pelimies
Käyttäjä
474 viestiä

16.03.21 klo 23:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jep, Kotto näytteli siinä Kanangaa ja tämän alter egoa, Mr Bigiä.

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

09.05.21 klo 13:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

Taas vierähti tovi ettei tullut katsottua yhtään blaxploitaatiota, mutta nyt jälleen osui soittimeen alan leffa. Ja voi pojat, mikä filmi olikaan kyseessä. Blaxploitaatiogenren otos kauhun puolelle, Blacula!

Kyseessä on siis vuonna 1972 valmistunut blaxploitaatio-kauhuelokuva. Nimestä voi varmaan päätellä että vampyyrielokuva Draculan hengessä on kyseessä. Leffa alkaa kohtauksella jossa Prinssi Mamuwalde vaimoineen on visiitillä itsensä Draculan luona, ja siinä sitten syntyy sanaharkkaa vanhan torahampaan kanssa. Dracula tekee Mamuwaldesta vampyyrin kiroten tämän ikuiseen elämään, ja lukitsee miehen morsmaikkuineen linnansa tyrmään. Sitten pompataan ajassa eteenpäin hienon alkutekstimontaasin kautta funkylle 70-luvulle, kun homopariskunta saapuu ostamaan Draculan linnan. Miehet on antiikki-alalla ja ovat päättäneet rahdata kaikki vanhat romppeen amerikkoihin myytäväksi, vaikka siinä kiinteistövälittäjäkin hiukan varoittelee, että älkää pojat pelleilkö, Dracula ei ole mikään myytti! Näin siis saadaan Mamuwalde arkkuineen Amerikan Yhdysvaltoihin. Tästä alkaa hyvin suoraviivainen Dracula-versiointi, jossa Mamuwalde yrittää vietellä entistä vaimoaan muistuttavan daamin itselleen, samalla terrorisoiden Los Angelesin pimeitä kujia. Blacula on saanu IMDB:ssä vaivaiset 5,7 keskiarvon, mutta esimerkiks tykin puolella totuus näkyy paremmin, 3,4:n tähden arvioilla. (tosin vain kymmenen äänen voimalla). Blacula on nimittäin aivan yltiöviihdyttävä elokuva, ja tarjoaa ihan huikeeta ajankuvaa sekä paikoin oikeesti tunnelmallisia verenimuttelukohtauksia. Mamuwaldea (joo oikeesti jumalauta mikä nimi) esittää aivan loistava William Marshall. Äijä on upean matalan äänensä kanssa kuin luotu tuohon karismaattisen prinssin rooliin. Huikeaa työtä! Samoin myös muistakin blaxploitaatiofilmeistä tunnettu Thalmus Rasulala, joka esittää elokuvassa Mamuwalden vastustajaa, tohtori Gordon Thomasia. Mies on tässä vähän niinkun Van Helsingin asemessa. Hyvä rooli häneltäkin. Näyttelijöiden, mainion fiiliksen, camp-henkisen huumorin ohessa myös musiikki on jälleen kerran täysin kohdillaan. Ainoa josta hieman vois nillittää on veren puute, kyseessä on kuitenkin vampyyrielokuva. Myös tappelukohtaukset on todella kömpelösti tehty. Toisaalta se lisää leffan camp-henkistä tunnelmaa, toisaalta tuntuu paikoin jopa liian kömpelöltä. Pikkuvikoja silti erittäin toimivassa kokonaisuudessa.

Tykkäsin kovasti. Kyseessä on ehdottomasti yksi genrensä viihdyttävimmistä teoksista. Jatko-osa täytyy ehdottomasti tsekata myös!

+

Tässä vielä tuo intro. Voiko paljon enempää bläkäri-groove-meiningiksi tästä enää mennä. Love it.

https://www.youtube.com/watch?v=fEBqJaQtCsY

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

19.05.21 klo 14:33 - linkitä tähän kommenttiin: #

Blacula oli noin 500,000 dollarin elokuva, ilmestyessään se tuotti pelkästään ämeriikoissa 1,200,000 dollaria. Jatko-osa oli siis selviö jo siinäkohtaa. Vain kymmenisen kuukautta myöhemmin ilmestyikin mustan pimeyden prinssin paluu, Scream Blacula Scream!. Nyt puhutaan siitä.

Scream Blacula Scream jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Prinssi Mamuwalde on kukistettu, mutta erään "voodoosuvun" hyljeksitty vesa päättää herättää vanhan vampyyrin eloon. Aiemmin on siis puhuttu siitä kuka jatkaa suvun "päämiehenä" edellisen menehdyttyä. Pahiksemme on kuitenkin turhamainen parittaja-mies, ja tätähän suku ei tahdo johtoon päästää. Siitä suivaantuneena saadaan motiivi noihin Mamuwalden herättelyhommiin. No, herätessään kärttyinen Mamuwalde tekee ensimmäisenä tästä niljakkeesta itselleen Renfield-tyyppisen kätyrin. Tälläkertaa kuitenkaan Mamuwalde ei ole etsimässä morsianta, vaan hiffatessaan voodoon voiman, keksii että jokuhan voisin manata hänen kirouksensa ikuisesta elämästä pois. Tähän pestiin Mamuwalde päättää pestata Pam Grierin esittämän Lisan, jolla on voimakkaita voodooskillejä. Mukana heiluu myös Lisan poikakaveri, joka pääsee selville Mamuwalden todellisesta olemuksesta, samaantapaan kuin ensimmäisessä osassa tohtori Gordon Thomas.

Scream Blacula Scream ei yllä aivan samalle tasolle ensimmäisen osansa kanssa. Juoni on eroavaisuuksistaan hiukan liian samanlainen kun ekassa osassa. Siis jokatapauksessa plussan puolella ollaan, ja meininki on toisinaan yhtä tehokasta kuin ekassakin, ei vaan ihan yhtä jatkuva taso pysy yllä. Maskeeraukset ynnä muut tuntuu jotenkin huonommilta, samoin jännitteen rakentaminen. Lopun voodoo-manauskohtaus on toki loistava. Musiikeista voi myös jälleen kerran antaa syvän kiitoksen tekijöille, samoin siitä, että William Marshall palasi rooliinsa Mamuwaldena. Mies on ihan aidosti hypnoottinen roolissaan! Mamuwalde onkin hahmona sellainen, että se sopisi ihan aidosti vakavan elokuvan hahmoksi, niin tyylillä Marshall roolinsa vetää. Äijän karisma on niin voimakas, että sitä voisi leikata veitsellä, ja annostella huonommille näyttelijöille, eikä se loppuis siltikään. Samaa voi sanoa Pam Grieristä, joka on kyllä aina yks näiden elokuvien viehätyksestä. Grier on blaxploitaatiocineman kiistaton kuningatar, ja hän tuo aina oman lisänsä leffaan kuin leffaan.

Hyvä jatko-osa, sikäli nää jatko-osat ei blaxploitaatiogenressä ole niin kovin yleisiä. Esim. Cleopatra Jonesille ja Shaftille on jatkiksia tehty, mutta mikään itsestäänselvyys ei genren sisällä ollut, että elokuvat saisi jatkoa. Ainoastaan isommat hitit kuulu tähän ryhmään. Scream Blacula Screamia on helppo suositella, jos pitää ensimmäisestäkin osasta.

+

Loppuun vielä suositus brittiläisen Eurekan tupla-bluray -julkaisulle, joka sisältää nämä molemmat elokuvat. Ei ole kallis, varmaan euroissa about 15€ luokkaa. Laadukas ja hyvä julkaisu. Ehdotonta hyllykamaa bläkärien ystäville!

doomsdaymachine
Käyttäjä
1592 viestiä

20.05.21 klo 18:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Aikamoinen tuotto, kun puoli miljoonaa dollaria tuottaa vähän yli tuhat dollaria :P

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

20.05.21 klo 21:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

doomsdaymachine kirjoitti:

Aikamoinen tuotto, kun puoli miljoonaa dollaria tuottaa vähän yli tuhat dollaria :P

Tän siitä saa kun lyö sen kummemmin tekstin eetteriin tarkastamatta oikeinkirjotusta. :D

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

30.08.21 klo 12:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Black Mama, White Mama ei istu ehkä ihan suoranaisesti blaxploitaatiogenreen, vaan edustaa enemmänkin samoihin aikoihin startannutta "women in prison" -genreä. Naisvankilaelokuvan lisäks tähän sekoittuu roppakaupalla filippiini-actionia, ja elokuvahan on kuvattukin Filippiineillä, ja sen on ohjannut paikallinen pitkän linjan ohjaaja Eddie Romero. Elokuvaa on markkinoitu blaxploitaationa toki, ja usein se niputetaan osittain saman katon alle bläkärien kanssa. Onhan tässä pääosassa kuitenkin blaxploitaatioelokuvien kuningatar, Pam Grier. Myös musiikissa ja elokuvan teemoissa on yhtäläisyyksiä blaxploitaatioon, ja tietynlaisena hengenheimolaisena tätä voidaan selkeesti pitää.

Idea elokuvan juoneen on napattu vuoden 1968 elokuvasta The Defiant Ones, jossa musta ja valkoinen vankikarkuri on pakomatkalla kahlittuna toisiinsa. Tässä elokuvassa miehet on korvattu naisilla, ja sekaan on heitetty juonikuviota vallankumouksesta ja paritusringistä. Ei mitään päätähuimaavaa tarinaa, mutta juurikin riittävä katalyytti jatkuvalle toiminnalle. Stoorin on kirjoittanut myöhemmin kenties parhaiten Uhrilampaat -elokuvasta tunnettu Jonathan Demme. Elokuva alkaa tosiaan naisvankilaleffana ja muuttuu sittemmin suoremmaksi toimintapätkäksi. Parittajien kunkkuna nähdään filippiiniläinen kulttinäyttelijä Vic Diaz. Äijä on varmaan kaikissa tuon ajan tän tyyppisissä elokuvissa mukana, jotka on siis vähänkään tuolla suunnilla kuvattu. Diaz vetää roolinsa sopivan sleazylla tyylillä. Samoin tekee myös kantria kuuntelevana parittaja-cowboyna nähtävä Sid Haig, joka lukeutuu kyllä ihan omiin suosikkeihin mitä tulee b-leffojen näyttelijöihin. Haigilla on säkkikaupalla sellasta roiston karismaa, ja ukko on kuin luotu pahisrooleihin. Oon edelleen ihan helvetin iloinen että esimerkiks Quentin Tarantino ja Rob Zombie castas jo lähes unohduksiin painuneen Haigin elokuviinsa miehen ollessa jo vanhemmalla iällä. Aivan mahtava näyttelijä joka teki pitkän uran b-elokuvien parissa. Loistavista sivurooleistakin huolimatta silti Pam Grier mustana mamana on kenties se pääsyy itselläkin tämän elokuvan katseluun, ja täytyy sanoa että eipä Pam petä tälläkään kertaa. Vaikkei tämä ole mitään Grierin ykkösteoksia, tai edes parhaita roolisuorituksia, niin on se tietynlainen "cool" läsnä hänen ulosannissaan kokoajan.

Tää oli nyt toinen katselukerta itellä tälle elokuvalle, ja kyllähän tää viihdyttää aivan moitteetta kestonsa ajan. Tavallaan tällänen genresekoitus on hyvinkin virkistävää, ja se että elokuva potkasee toimintavaihteen päälle hyvin aikasessa vaiheessa tuon "women in prison" -tyyppisen osion jälkeen, on pelkästään hyvä juttu. Tätä voinee oikeestaan suositella molempien tyylilajien, blaxploitaation ja naisvankilaelokuvien ystäville. Ylipäänsä jos filippiineillä kuvatut exploitaatiofilmit kiinnostaa, ei tää oo lainkaan hassumpi avaus aloittaa tutustuminen niihin. Mm. blaxploitaatioelokuvistaan tunnettu ohjaaja Jack Hill, teki Filippiineillä parikin vastaavaa filmiä. Myös niissä nähtiin Pam Grieriä ja Sid Haigia.

Arrow Videon julkaisemalla blu-raylla oli vielä mielenkiintoisina extroina vuoden 2015 eksklusiiviset haastattelut Margaret Markovilta ja Sid Haigilta. Sekä aiempi haastettelu elokuvan ohjaajalta Eddie Romerolta. Todella mielenkiintoista juttua tuon ajan elokuvanteosta Filippiineillä. Sid Haigilla etenkin oli näyttelijäpuolella kokemusta tuon maan haastavista olosuhteista, mies kun kerkis tekemään vissiin seitsemän elokuvaa "saarilla".

Joku
Käyttäjä
1294 viestiä

03.10.21 klo 16:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viimekuussa kuollut Melvin Van Peebles tuskin arvas aikoinaan toista pitkää elokuvaansa tehdessä, minkälaisen vierivän kiven hän tökkäsi liikkeelle. Ja toi kivi pyöri usean vuoden järkyttävällä vauhdilla kasaten mukaansa palasia elokuvan eri osa-alueilta ja antaen samalla mustalle väestölle lisää ääntä kuuluville. Puhun siis tietysti koko blaxploitaatiogenren synnyttäneestä elokuvasta, Sweet Sweetback's Baadasssss Songista vuodelta 1971. Van Peebles tosiaan ohjasi, kirjoitti, leikkasi ja näytteli pääosan itse tässä elokuvassa. Elokuvan rahoituken Van Peebles hoiti myös itse. Osan rahoista hän tosin lainasi Bill Cosbylta. Sweetback tuotettiin kengännauhabudjetilla, muistaakseni jollain 150 000 dollarilla. Leffa kuitenkin tuotti takaisin viitisentoista miljoonaa dollaria, ja siitä tulikin oman aikakautensa tuottoisin indie-elokuva. Tämän jälkeen tottakai MGM:n studioilla herättiin, ja Richard Roundtreen tähdittämä Shaft puskettiin ulos. Alunperinhän Shaft oli kirjoitettu elokuvaa varten valkoiseksi dekkariksi, mutta muutettiin sittemmin mustaksi. Veikkaisin että tähän Van Peeblesin elokuvalla oli vaikutusta. Shaftin menestys viimeistään potkas koko blaxploitaatiogenren todelliseen vauhtiin. Siinä hötäkässä Sweet Sweetback jäikin hiukan vähemmälle huomiolle. Onneks kuitenkin Van Peebles on saanut tästä vuosien mittaan runsaasti tunnustusta, ja siinä missä elokuva itsessään ei ehkä oo mikään mestariteos, on se sitäkin tärkeämpi historiallisesti. Myös leffan tekoprosessi on jokseenkin koko genrensä mielenkiintoisimpia tarinoita.

Elokuvahan kertoo siis Sweetback nimisestä kundista, joka joutuu todistamaan parin valkoisen poliisin hakkaavan mustaa nuorukaista hengiltä. Sweetback päätyy sitten pieksemään edellämainitut kytät, ja saa koko poliisilaitoksen peräänsä. Hengen alkaen olemaan vaarassa, Sweetback ottaa jalat alle. Tästä seuraa liki koko leffan kestävä takaa-ajo ja juoksu pitkin saastaisia kujia, kohti Meksikon rajaa ja vapautta. Elokuva on todellinen sekoitus, ja paikoin sekasotku, erilaista tunnelmointia. Välillä homma pyörii ja rullaa kuin normaali toimintaelokuva tai rikoselokuva, toisinaan Van Peebles pyörittelee lähes unenomaista ja psykedeelistä kuvastoa ruudulle. Seksi on myös vahvasti läsnä kokoajan. Leffa alkaa kohtauksella jossa bordellissa varttunut Sweetback hässii prostituoidun kanssa, ollessaan itse vielä lapsi (nuorta Sweetbackia näyttelee muuten Melvinin kolmetoistavuotias poika Mario). Tää kohtaus on vain yksi leffan kontroversiaaleista kohtauksista, ja sitä onkin vatvottu että halusiko Van Peebles kuvailla tässä raiskausta, vai onko tää samalla jonkinlainen allegoria miehisyysriitille? Sweetback kun kasvaa tuon kohtauksen aikana aikuiseksi. No, mene ja tiedä. Kontroversiaalisista jutuista vois myös mainita sen, että tää tais olla ensimmäinen elokuva jossa musta mies tappaa valkoisen miehen, eikä jää edes kiinni siitä. Voin vaan kuvitella minkälaista polemiikkia kaikki tälläset aspektit on aikoinaan aiheuttanu. Väkivaltaa Sweetbackissa nähdään muutenkin runsaasti, oikeestaan ehkä muihin genrensä elokuviin verrattuna jopa keskivertoa enemmän. Elokuvan vahvan tunnelman lisäks täytyy nostaa esille sen realistisen oloinen ilme. Vaikka osa roolisuorituksista on todella amatöörimäisiä, ja epärealistisia, niin leffan kuvaus ja visuaalinen puoli tukee taas sitä karua meininkiä mitä Van Peebles on tässä selkeesti hakenutkin. Tietynlainen tylyys välittyy kyllä hyvin. Tykkäsin myös montaasista jossa poliisit etsii Sweetbackia ja tiedustelee ohikulkijoilta että olisko karkulaista sattunu näkymään. Jotenkin tuli sellanen fiilis että Van Peebles on vaan kuvannu satunnaisia ihmisiä ja laittanu sen leffaan. Ja näin todennäköisesti asian laita onkin, sillä mies on kreditoinut heti elokuvan alkuun yhdeksi näyttelijäksi "The Black Community". Pisteitä vois myös antaa Earth, Wind & Firen musiikeista, sekä Melvin Van Peeblesin omasta jäyhästä roolisuorituksesta Sweetbackina.

Sweet Sweetback's Baadasssss Song on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Se on halpa, paikoin puuduttavan laahaava ja sekava, mutta samaanaikaan todella omaperäinen ja hienoja ajatuksia omaava edelläkävijä. Sanoisin jopa tietynlainen virstanpylväs 70-luvun amerikkalaisessa rikoselokuvassa. Tärkeä teos.

"Watch out! a baad assss n***** is coming to collect some dues"

+

Keskustelut