Spaguwesternit!

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Spaguwesternit!

Miihkali
Moderaattori
2756 viestiä

05.04.21 klo 21:27 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hyvä topic! Tässä mietteitä.

Spagettilänkkärit olivat yksi ensimmäisistä elokuvagenreistä, joista toden teolla innostuin. Loppujen lopuksi niitä ei kuitenkaan tullut hirveän montaa katsottua, joten en voi väittää olevani mikään asiantuntija. Ensimmäisenä katsoin tietysti dollaritrilogian, ja rahvaanomaisuuden uhallakin totean, että Hyvät, pahat ja rumat on lajityypin paras elokuva.

Huuliharppukostajakin on hyvä, mutta ehkä hieman raskassoutuinen. Siihen ei aina jaksa keskittyä, mutta elokuvateatterissa se toimii. Django - kostajasta tykkään myös, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Ehkä se on se yleisen makaaberi tunnelma ennemmin kuin mikään yksittäinen seikka.

Salainen paheeni on kuitenkin Enzo Castellarin Caramba - paholainen kannoilla eli Keoma. (Kuka näitä nimiä on oikein keksinyt?) Se on varmaan koko genren kokeellisin elokuva, jopa ähkyyn asti. Juoni on täynnä raamatullisia viittauksia tuhlaajapojasta ristiinnaulitsemiseen. Noita-akan hahmo on luonteeltaan täysin symbolinen enkä tulkitse häntä todelliseksi ihmiseksi ensinkään, eli mukana on myös maagisen realismin aineksia. Kuvauksessa ja leikkauksessa elokuva jaksaa yllättää toistuvasti, ja erityisesti takaumat on integroitu tarinaan omaperäisesti ja tehokkaasti. Temaattisesti käsitellään mm. rasismia ja isänmurhaa. Näyttelijäkaarti on melkeinpä spagettiwesternin kuka kukin on: Franco Nero, Woody Strode, William Berger, Donald O’Brien...

Elokuvan musiikkia haukutaan usein, mutta tavallaan diggaan siitäkin. Ideanahan on siis, että sanoitukset vaihtuvat aina kohtauksen mukaan ja kuvaavat päähenkilöiden mietteitä. Mielestäni ihan sairaan siisti oivallus, joka sukulaisuussuhteisiin keskittyvän melodraaman kanssa tuo elokuvaan oopperan tuntua.

Se, mikä Keoman todella erottaa kilpailijoista, on elokuvan emotionaalinen voima. Franco Neron kemiat muiden näyttelijöiden kanssa pelaavat erinomaisesti. Keoman ja hänen isänsä suhde on täynnä intiimiä lämpöä, joka välittyy ilman sanojakin. Nero ja Woody Strode ovat myös loistava duo, ja Stroden hahmo ylipäätään on kaikessa ristiriitaisuudessaan ja traagisuudessaan erinomaisen tarkkanäköinen luomus. Erinomaisesti toimii myös Keoman ja naispääosan suhde. Tunteita mitä ilmeisimmin on, mutta ne eivät missään vaiheessa kehity fyysiseksi läheisyydeksi. Kumpikaan ei lopulta uskalla tunnustaa rakkautta, ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Elokuvan loppuhuipennus on katkeruudessaan sydäntäsärkevä. Itken aina sitä katsoessani, itken kuin lapsi. Länkkärien yleiseen kyynisyyteen lisää ahdistavuutta se, että Keomalla on aitoja tunteita ja aitoja ihmissuhteita. Hän on heikko ja viallinen. Rakkautta hän ilmaisee lähinnä raa’alla väkivallalla omaistensa vihollisia kohtaan. Lopussa olisi aika aloittaa jälleenrakennus, mutta Keoma ei tähän kykene vaan pakenee vastuuta. Siksi myös hänen voittonsa ovat pohjimmiltaan merkityksettömiä.

Keoma ei mielestäni ole pelkästään erinomainen elokuva, vaan se tarjoaa myös pistävää kritiikkiä lännenelokuvien traditioita ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta kohtaan. Valitettavasti elokuvaa heikentää monien spagettilänkkärien helmasynti, eli pieni budjetti ja kiireinen tekoaikataulu, jotka näkyvät saumojen yleisenä repsottamisena.

Alla vielä ulkomuistista pisteytykset näkemilleni spagettilänkkäreille. Muutama saattaa puuttua, mutta tärkeimmät lienevät luettelossa:

Django - kostaja
Hyvät, pahat ja rumat
Huuliharppukostaja
Caramba - paholainen kannoilla
Suuri hiljaisuus
Vain muutaman dollarin tähden
Nimeni on Nobody
Maahan, senkin hölmö!
Kourallinen dollareita
Sabata - salaperäinen ratsastaja
Mannaja
Kostajat
Luoja armahtaa, minä en

Bonuksena vielä ranskalainen länkkäri Haudat vailla nimeä, jolle olen näköjään Tykissä antanut 4,5 tähteä.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

05.04.21 klo 22:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Ensimmäisenä katsoin tietysti dollaritrilogian, ja rahvaanomaisuuden uhallakin totean, että Hyvät, pahat ja rumat on lajityypin paras elokuva.

Eipä tuossa mitään. Kyllä pidän sitä itsekin genren järkälemäisimpänä ja aidosti parhaana taidonnäytteenä. Se on kuitenkin ei pelkästään spagettiwesternin saralla, vaan ihan ylipäätään todella merkittävä teos elokuvahistoriassa. Toki on monia spaguja jotka yltää viihdearvoltaan lähes samoille viivoille, mutta sitten jos tarkemmin aletaan tarkasteleen, niin Leonen magnum opus vie kuitenkin metrien mitalla voiton.

Miihkali kirjoitti:

Salainen paheeni on kuitenkin Enzo Castellarin Caramba - paholainen kannoilla eli Keoma.

Keoma on muuten aivan mainio elokuva! Enzo G. Castellari on aina ollu mun mielestä todella kova toimintaohjaaja. Ylipäänsä suosikkejani, mitä tulee italialaisiin ohjaajiin. Äijä keikkuu tyyliltään jossain Sam Peckinpahin ja Walter Hillin tienoilla, joskin monesti vähän halvemman oloisella otteella. Jokatapauksessa Keoma on yks Castellarin mestarillisimmista filmeistä. Kyseessä on nimenomaan todella omaperäinen italowesterni, koko genren viimeisiltä vuosilta vieläpä. Niinsanottu iltatähti. Vaikka Keomassa on tottakai genren kliseitäkin mukana, niin siinä on jotain mikä nostaa sen reilusti keskivertolänkkärin yläpuolelle, ja tuo siihen sellasta tosi raikasta otetta. Musiikkipuoli on tosiaan melko "erikoinen", ja muistaakseni ittee rupes rassaan sen naislaulajan ääni jossain kohtaa, mutta ideanahan tuo on loistava. Toinen saman aikakauden spagu joka jää monesti myös vähälle huomiolle, on Suomessakin dvd:nä julkaistu Sergio Martinon ohjaama Mannaja. Mulla on muuten tuossa pari aika mielenkiintoista genren elokuvaa Castellarilta odottamassa katselua. Toinen on Hamletin tarina sijoitettuna villiin länteen. Nimeltään "Johnny Hamlet". Ja toinen kantaa peruspitkää spagunimeä: "Kill Them All and Come Back Alone". Näistä sitten lisää tuonnempana..

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

14.05.21 klo 15:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tänään olikin vuorossa varsinainen outolintu. Spagettilänkkärien aallonharjan laskupuolelle, aina niinkin myöhäiseen ajankohtaan kuin vuoteen 1975 osuva Dynamiittimies. Alkuperäiseltä nimeltään Get Mean.

Kyseessä on Ferdinando Baldin ohjaama melko komediallinen fantasiaa ja westerniä yhdistelevä elokuva. Baldi on ohjannut aiemminkin lännenelokuvia, kuten Texas, Adiosin sekä Django Prepare a Coffinin. Toisen näistä oonkin aiemmin käyny läpi jo tässä ketjussa. Äijä siis tuntee westernit kyllä, ja se näkyykin tästä elokuvasta. Kuvaus ja ohjaus on todella tyylikästä. Pääosaa esittää Tony Anthony, joka ilmeisesti on esittänyt tätä samaa hahmoa useammassakin filmissä, joita en oo kuitenkaan nähnyt. Dynamiittimies pääty hankintaan lähinnä sen todella omituisen premissin takia. Elokuva siis alkaa sillä, että köysissä roikkuva mies ajautuu hevosen raahaamana kyläpahaseen, jossa on kristallipalloja siellä täällä. No paikallinen ennustajaeukko siellä asusteleekin, ja tarjoaa miehelle kymppitonnin rahaa jos tämä suostuu escorttaamaan espanjalaisen prinsessan kotimaahansa. Hetki tämän jälkeen paikalle hyökkää viikinkikypärällä varustettu barbaari joukkoineen. Näitä turpaan vedettyään Anthonyn hahmo toteaa lakonisesti, että helvetti, tuohon summaan vien neidin ihan mihin tahansa maailmankolkkaan. Ja tästä alkaa retki Espanjaan, ja helkkarin outojen tapahtumien sarja. Oikeesti, tässä filmissä on viikinkimäisiä barbaareja, kyttyräselkäinen Shakespearea siteeraava ruhtinas, pahoja henkiä rienaamassa päähahmoa, ja aivan älytön määrä typerää huumoria. Viihdyttävä filmi kaikenkaikkiaan kuten ajatella saattaa, mutta tuo höntti spedehuumori toisinaan käy jotenkin rasittavaksi. Tulee just mieleen esimerkiks Terence Hillin ja Bud Spencerin heikommat elokuvat. Älkääkä käsittäkö väärin, nautin suurimmasta osasta Hill & Spencer -kaksikon elokuvista, mutta niiden ystävät tietää just sen mitä ne elokuvat voi huonoimmillaan olla. Tässä on just sellasta samanlaista tonttuilua. Onneks kuitenkin toimintakohtaukset on hienoja, ja täysin aivoton ja leväällään oleva juoni on niin päätön, että sitä seuraa ilolla. Lopussa nähdään myös miksi elokuvan nimi on Dynamiittimies! Ja onhan Anthony vaikuttava näky neljäpiippuista haulikkoa muistuttavan tussarinsa kanssa, ja vuorattuna dynamiittipötköihin!

Obskuuri elokuva spagettilänkkärien ystäville. Ei erityisen vahva elokuva, mutta mieleenpainuva juuri outouksiensa takia, hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi Django Kill!. Tää oli käsittääkseni täysin kiven alla, ennenkuin vasta muutamia vuosia sitten sai ensijulkaisunsa minkäänlaisena fyysisenä tallenteena, olikohan nyt 2015 vuonna peräti. Blue Undergroundilla on tästä yhdysvaltalainen painos, ja Koch Medialla saksapainos, joka on huomattavasti jenkkiserkkuaan suppeampi, mutta myös halvempi. Itselläni on tuo saksaversio, ja siitä löytyy puhekielenä ja tekstityksenä englanti kuitenkin.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

27.05.21 klo 15:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Cut-Throats Nine

Tän kerran western-katsaus vetää kyllä monet muut genrensä elokuvat hirttolaverilta heittämällä alas. Kurkunleikkaajien yhdeksikkö nousee kyllä yhdeks omista lempiwesterneistä koskaan. Aikalaisekseen erittäin brutaalia ja tylyä meininkiä tarjoava elokuva on poikkeuksellisesti Italian sijaan espanjalainen tuotanto. Laskisin silti tän spagettiwesternin genreen, sillä se täyttää aivan kaikki tunnusmerkit joita italianserkkunsa omaavat. Sillä erotuksella, että Cut-Throats Nine onnistuu lähes joka osa-alueella olemaan vielä nihilistisempi ja raaempi, niin visuaalisesti kuin pinnan altakin. Tarina kertoo kersantista jonka on määrä viedä vankkurillinen rangaistusvankeja paikasta a. paikkaan b. Matkan varrella kultarosvot pysäyttävät vankkurin ja taistelun temmellyksessä kuljettajat saa surmansa, ja vangit jää täysin tämän Robert Hundarin esittämän kersantin kontolle. Siitä alkaa verinen ja armoton erämaaretki takaisin kohti sivistystä. Matkaa ei helpota yhtään se, että kersantilla on matkassaan myös hänen kaunis ja nuori tyttärensä. Vangit ei myöskään todellakaan ole mitään karjavarkaita, vaan ihan puhdasverisiä murhamiehiä ja raiskaajia. Mielestäni tämä elokuvan peruspremissi on aivan loistava. Ei ehkä täysin originaali, onhan näitä elokuvissa nähty paljonkin vastaavanlaisia, mutta kelpo vaihtelua silti spaguissa yleiselle kostotarinalle tai pelastusretkelle. Vielä kun hahmoista valtaosaan syvennytään lyhyillä mutta sitäkin oleellisemmilla leikkauksilla heidän taustoistaan, se antaa näille tyypeille kasvot. Lopussa sitä huomaa olleensa kiinnostunut jokaisen kohtalosta, sekä hyvisten että pahisten. Cut-Throats Nine myös tarjoaa muutaman napakan ja toimivan juonenkäänteen, joista osa on todella odottamattomia, mutta osa toki hiukan ennalta-arvattaviakin. Juonessa on myös yksi todella iso faktuaalinen aukko, jota en kyllä itse tullut edes ajatelleeksi, mutta ei se oikeastaan vaikuta filmin toimivuuteen millään lailla. Ellei sitten tälläset asiat vaivaa. IMDb:n goofseista löytyy ko. moka jos kiinnostaa, en viitsi sitä tähän kirjotella sillä se spoilaa osan elokuvasta.

Tarinan lisäksi elokuva antaa vahvaa antia visuaalisella puolellakin. Rujonkauniit vuoristot ja lumiset maisemat antaa hienot puitteet veriselle selviytymiskamppailulle. Ja niitähän tässä riittää, sekä verta, että kauniita maisemia. Leffa yltyy paikoin about Lucio Fulci -tyyliseks gore-ilotteluks, mikä on kyllä erikoinen aspekti tuon ajan westernille. Veriset kohtaukset tukee elokuvan muutenkin raakaa otetta. Filmi tuo moninpaikoin mieleen Sergio Corbuccin mestariteoksen, Suuri hiljaisuus. Aika samoilla synkkyyden leveleillä liikutaan. Musiikkipuoli on myös suurimmalta osin kauhuelokuvamainen ja uhkaavaa ilmapiiriä korostava. Ei ehkä muistettavimpia tästä genrestä, mutta tunnelmaan täydellisen sopiva. Tuota tunnelmaa ja leffan tarinaa ajatellen voisi kuvitella että Quentin Tarantino olisi ottanut tästä vahvasti vaikutteita elokuvaansa Hateful Eight. Saatan olla väärässäkin, mutta lumiset maisemat, vankikuljetus, mökkiin jumittuminen ja elokuvan nimi antaa kyllä olettaa että Cut-Throats Nine olisi pyörinyt Tarantinonkin kotiteatterissa jokuseen kertaan.

Kaikenkaikkiaan mieletön pläjäys spagua, ultraväkivaltaisella otteella ja vahvoilla kauhuviboilla. Ainoastaan elokuvan loppukohtaus oli hieman töksähtävä, ja jätti toivomisen varaa, mutta tavallaan sekin tukee leffan lohdutonta tunnelmaa.

Ei todellakaan kaukana täydellisestä spagettiwesternistä.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

13.07.21 klo 21:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yks italowesternin tunnetuimmista elokuvista, eli tietenkin Sergio Corbuccin Django, on kiistatta eniten epävirallisia jatko-osia ja ripoffeja poikinut elokuva. Leffalle saatiin toki yksi virallinenkin jatko-osa 80-luvulla, jossa pääosassa nähdään alkuperäisestäkin tuttu Franco Nero. Tänään tuli kuitenkin katsottua yksi niistä noin viidestä-kuudestakymmenestä epävirallisesta Django-elokuvasta. Nimittäin Ferdinando Baldin ohjaama Django Prepare a Coffin, tai alkuperäiseltä nimeltään Preparati la Bara!. Hieno nimi, hieno elokuva.

Djangon roolissa nähdään Franco Neron sijaan Terence Hill. Näissä kahdessa on muuten aika paljon yhdennäköisyyttä, etenkin kun päälle kiskotaan Djangon tuttu tummanpuhuva asu. Hill vetää roolinsa ihan hyvin, vaikkei mitenkään pääsekkään samalle tasolle Neron karisman kanssa tuona legendaarisena kostajana. Kostoretki saadaan aikaiseksi kun Djangon entinen kaveri, limainen liikemies, sekä tämän roistoystävä (loistava George Eastman) tappavat Djangon vaimon ja miltein sankarin itsensäkin. Tän jälkeen tyyppien luullessa Djangon olevan kuollut, äijä kasaa tietynlaisen iskujoukon kuolemaantuomituista miehistä. Django siis toimii teloittajana, ja pelastaa nää äijät hirsipuulta feikkaamalla heidän kuolemansa. Näin saadaan samalla etulyöntiasema yhteistä vihollista vastaan, näiden luullessa miesten olevan jo mullan alla. Vähän vastaavanlaista juonikuviota on nähty aiemminkin spaguissa, mutta kyllä tää toimi ihan hienosti edukseen, juonen ollessa kuitenkin kohtuullisen simppeli ja jouhevasti rullaava. Toimintaa on myös ihan riittämiin mukana, tosin ilman sen kummempaa veren läträämistä tai rujompaa tatsia. Aika peruspaukuttelusta on kyse. Huumoriakin löytyy, mutta Terence Hillin läsnäolosta huolimatta ei mihinkään slapstickiin asti mennä. Hauskemmat hetket tulee lähinnä Djangoa jeesaavan papparaisen toilailuista. Ja tottakai tässä nähdään myös Djangon legendaarinen, tietynlaiseksi tavaramerkiksi muodostunut konekivääri, varsin hienossa kohtauksessa.

Viihdyttävä elokuva kaikenkaikkiaan, ja jälleen kerran aivan fantastisella tunnusmusiikilla höystettynä. Prepare a Coffin edustaa myöskin Django-kopioissa sitä parempaa osastoa.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

15.08.21 klo 16:35 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kuten niin moni italialainen ohjaaja, myös Enzo G. Castellari aloitti uransa spagettiwesternien parissa. Nykyään moni varmaan tuntee Castellarin esimerkiks Inglorious Bastards tai 1990: The Bronx Warriors -kaltaisista italoklassikoista. Äijä kuitenkin tosiaan uransa alussa ohjasi varmaan lähemmäs kymmenkunta spagua, ja tänään tuli katsottua niistä yksi, nimittäin sellainen elokuva kun Johnny Hamlet

Kuten elokuva nimestä voi viksuimmat päätellä, Enzo lainailee tässä Shakespearen Hamletia. Taisipa olla jopa niin, että myös spagulegenda Sergio Corbucci oli tätä tarinaa kirjoittamassa. Elokuva lainaa siis perusidean Hamletista. Johnny saapuu sodasta kotiin, ja kuulee että hänen isänsä on murhattu. Tällävälin Johnnyn äiti on mennyt naimisiin tämän sedän kanssa. Koko hommassa on jotain mätää, ja Johnny alkaa selvittelemään sotkuja jotka hänen isänsä mysteeriseen kuolemaan liittyy. Perinteiseen spagu-tapaan vyyhti aukeaa hitaasti ja loppupuolella lyödään puukot pöytään ja asiat halki.

Johnny Hamiltonia näyttelee elokuvassa hiukan vähemmän tunnettu näyttelijä, Andrea Giordana. Äijä vetää roolinsa hiukan sellasella Franco Neron Django -tyylillä. Varmaan sitä on tässä haettukin. Elokuvaa on muuten markkinoitu Djangona useammassa Euroopan maassa. Giordanan sijaan ehkä muistettavimman roolin elokuvasta vetäsee Horst Frank, saksalainen hiukan Klaus Kinskiä muistuttava ukko, joka näytteli useissa spaguissa ja ylipäänsä italialaisissa tuotannoissa. Horst näyttelee tässä Johnnyn lipevää setää. Myös Gilbert Rolandin rooli Johnnyn uskollisena sidekickinä jäi mieleen positiivisesti.

Ihan kohtuullisista roolisuorituksista ja mukiinmenevästä toiminnastaan huolimatta se mikä jättää Johnny Hamletin itellä parhaiten muistiin on sen loistava score. Säveltäjä Francesco De Masin säveltämä ja Maurizio Grafin laulama tunnusbiisi on ehdottomasti siellä parhaiden spagutunnarien joukossa Djangon ynnä muiden kanssa. Graf lauloi myös Ringo-elokuvien tunnarit ja äijällä on kyllä jotenkin todella omaleimainen mutta upea ääni. Sopii tälläsiin kappaleisiin kuin nenä päähän. Loistavaa settiä. Enzo G. Castellarin ohjauksesta voi vielä mainita, että mies on kyllä italoelokuvissa jonkinasteinen laadun tae. Johnny Hamlet ei todellakaan ole miehen muistettavin teos, mutta se on jälleen kerran osoitus siitä, että Castellari osaa aidosti ohjata toimivaa actionia ja lännenelokuvaa.

Enzo G. Castellari "completionisteille" ja spagujen ystäville perushyvää viihdettä. Puolikas tähti vielä lisää tuosta musapuolesta.

Koch Median saksalaisella dvd:llä oli extroissa ihan mielenkiintoinen puolentunnin dokumentti/haastattelu "Strange stories from the West". Siinä Enzo G. Castellari kertoilee itse elokuvauransa alkutaipaleesta ja tän leffan tekemisestä. Kuvanlaatu dvd:llä oli myöskin ihan kohtuullisen jees, ja tuo lieneekin paras julkaisu mitä tästä on olemassa. Sille siis suositus. Voi olla että elokuva löytyy Youtubenkin puolelta jo tänäpäivänä.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

13.11.21 klo 15:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tänään katseluvuorossa legendaarisen Lee Van Cleefin westerni Bad Man's River. Suomennoksena raflaava: "Tappotuulella". Ronskista nimestään huolimatta kyseessä on puhdas sekoitus perinteistä zapata-westerniä (spagun muoto joka sijoittuu Meksikon vallankumouksen aikaan) ja veijarikomediaa. Eikä oikeastaan mikään lajityyppinsä mainioin edustaja. Katsoin elokuvan vanhalta aluekoodittomalta dvd:ltä joka oli suoraan ripattu vhs:ltä. Äänenlaatu myös oli kohtuullisen heikko. Kyllähän tässä yksinkertaisessa juonessa kärryillä pysy, mutta jokseenkin kehno katselukokemus silti. Leffa alkaa tyylillisesti todella oudosti, verrattuna elokuvan keski ja -loppuvaiheisiin. Alussa soitetaan paljon 30-40 -lukujen tyylistä rauhallista musiikkia (helvetin lujalla puheen ja toisen musiikin päälle), sekä käytetään runsaasti still-kuvia. Sitten elokuva muuttuu tavallisemmaksi spagulänkkäriksi. Italowesternille tyypillinen nihilismi ja väkivaltaisuus puuttuu tästä hyvin pitkälti, ja huumori on vahvin elementti. Harmi kyllä, vitseistä osuu vaan puolet maaliin. Välillä meininki on typerine piirroselokuvamaisine ääniefekteineen ärsyttävää, ja välillä aidosti ihan hauskaa. Lee Van Cleefin näyttelyä on ilo seurata, niinkun aina. Niin ja onhan tässä myös Sartana, eli Gianni Garko mukana! Plussaa siitä. Mukana on myös oman aikansa seksisymboli Gina Lollobrigida. Tossa nimessä on muuten jotain erittäin huvittavaa tässä yhteydessä. Actionpuoli elokuvassa toimii kyllä ihan kohtuuhyvin, vaikka se on melko perinteistä paukuttelua. Lopussa nähdään kummallinen auton päälle kasattu puinen panssariajoneuvo. Hölmöä, mutta hauskaa!

Kaikenkaikkiaan Bad Man's River on todella keskinkertainen ja hajanainen elokuva, oikeastaan jopa melko unohdettava genrensä edustaja. Elokuvalajin ystävälle kuitenkin jossain määrin katsomisen arvoinen, ehkä eniten Lee Van Cleefin takia. En silti usko että tulee koskaan katsottua tätä uudelleen. Ellei nyt sitten joku lafka sattuis ottamaan tästä koppia, ja julkaisemaan jotain laadukasta blu-rayta. Vahvasti kyllä epäilen. Kyseessä on sen verran obskuuri filmi.

+

Leffa on myös aikoinaan julkaistu Suomessa VHS:llä.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

12.01.22 klo 15:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Päivän spagettina Corbuccia, eli tuota yhtä italowesternin kovimmista tekijöistä. Vuorossa siis Gli Specialisti tai englanniksi The Specialists.

Specialists kertoo tarinan kovassa maineessa olevasta revolverisankarista, nimeltään Hud Dixon. Hud on sellanen kaveri, että jos hänet yrittää yllättää, saattaa pian löytää otsastaan kolmannen silmän, ja kahdella näkee aivan riittävän hyvin kuten yks hahmokin elokuvassa toteaa. Hud palaa jostain reissuiltaan kohti Blackstonen kaupunkia, sillä hänen veljensä on lynkattu porukalla, syynä epäilty pankkiryöstö. No, joku hommassa haiskahtaa pahemmin paskalta, ja viedyt rahatkin on kateissa. Hudin päämääränä on siis selvittää ketkä oli lynkkauksen pääjehut, ja kuka keikkas pankista rahat ja lavasti syyttömän velipojan. Tästä asetelmasta lähdetään, ja matkalla törmätään jos jonkinsorttisiin hahmoihin pakollisista meksikolaispahiksista aina kummallisiin villinlännen ajan nuorisohippeihin. Toi hippiaspekti tuli muuten ihan vissiin siitä, että Sergio Corbucci vihas hippejä sydämensä pohjasta. Rooleissa nähdään Corbuccin elokuvista tuttuja naamoja, ja jokusia uusia, kuten pääosaa näyttelevä ranskalainen pop/rocktähti Johnny Hallyday. Leffahan pongahti Ranskassa kaikkein aikojen suosituimmaksi Corbuccin westerniksi, eikä varmaan vähiten tuon päätähden läsnäolon ansiosta. Eikä siinä mitään, Hallyday kantaa roolinsa hienosti ja aika samankaltaisella pieteetillä kuin esimerkiks Franco Nero tai Tomas Milian on vastaavissa rooleissa tehnyt. Onhan Hallyday johonkin Francoon verrattuna melko enkelikasvoinen kostaja, mutta hyvin castattu jokatapauksessa. Itse ainakin pidin äijän suorituksesta. Myös muu näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan moitteetta. Hahmoista etenkin yksi elokuvan pahiksista, meksikolaiskoplan pääjehu Diablo, jäi mieleen hyvin överiytensä takia. Etenkin kun äijällä on mukana lännentyyliin oma elämäkerran kirjoittaja, jolle Diablo sitten itse sanelee, että mitä sinne kirjaan tulee raapustaa. Hauska juttu. Toimintapuolesta vois sanoa sen verran, että Specialists tarjoaa sitä perus spagumeininkiä. Ampumisia, kapakkatappelua, kiduttamista, kaikenlaista sikailua ja tottakai lopun showdown löytyy, eli kaikki mitä tarvitsee. Loppukohtaus oli muuten tässä muutenkin aika mieleenpainuva, ja erilainen mitä yleensä. En ala sitä tässä nyt spoilaamaan, mutta ihan tavanomainen ratkaisu se ei ollut. Corbucci taitaa kyllä nää jutut hienosti. Musiikkipuolesta elokuvassa vastasi Angelo Lavagnino, joka on säveltänyt musaa todella moneen tuon ajan italialaiseen elokuvaan, mukaanlukien useita spaguja. Ei tässä mikään mieleenpainuvin score ollut, mutta sellasta perushyvää renkuttelua, ajoittaiset särökitarat toi kivaa särmää mukaan. Itse tunnusbiisi on toki tarttuva, niinkun näissä tuppaa aina olemaan.

Kaikenkaikkiaan varsin jämäkkä ja omaperäinen westerni, joskaan ei aivan omiin Corbucci -suosikkeihin nouse. Hieno päätös silti niinsanotulle "Mud and Blood" -trilogialle. Jonka edelliset "osat" oli siis tietysti omasta mielestäni Corbuccin parhaat elokuvat, eli Django (1966) ja The Great Silence (1968).

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

04.05.22 klo 14:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ennenkuin Lucio Fulci tuli tunnetuksi "Goren Kummisetänä", mies ehti ohjailla muunmuassa spagettiwesterniä. Fulci taisi kyllä hommat myös tuolla saralla, siitä on osoituksena meille Massacre Timen lisäksi pari muutakin loistavaa westerniä. Ei Massacre Time tietysti pelkästään ainoastaan Fulcin taidonnäyte ole, vaan esimerkiksi kässäripuolesta vastasi legendaarinen Ferdinando Di Leo, ja elokuvan keskeisissä rooleissa nähdään nimiä kuten Franco Nero, George Hilton sekä Nino Castelnuovo. Etenkin Franco Nero ja George Hilton on varsinaisia spagujen vakikasvoja, ja molemmat vetää kyllä roolinsa nappiin jälleen kerran. Pahiksena oleva Castelnuovo oli tuohon aikaan tutumpi hieman erilaisista rooleista, ja äijä olikin ilmeisesti kyllästynyt esittämään hyviksiä, ja tuli sitten Massacre Timeen vetämään aika mainion niljakkaan roolin. Hyvän näyttelytyön ja ohjauksen lisäksi elokuvan tunnusmusiikki on spaguille ominaisesti erittäin tarttuvaa kamaa. Varsinaisesta tunnaribiisistä "A Man Alone" vastaa Italiaa euroviisuissakin (1968) edustanut Sergio Endrigo. Hieno ääni kaverilla, ja "A Man Alone" nousee ehdottomasti sinne samaan kastiin Djangon, Ringon, Texas Adiosin ja muiden loistavien spagutunnarien joukkoon. Kaikki nämä tekijät yhteenlaskettuna luo todella tasavahvan spagettilänkkärin.

Massacre Timen juoni on lajityypille tavanomainen, mutta ei kuitenkaan ihan sitä täysin suoraviivaisinta osastoa. Franco Nero näyttelee Tom Corbettia, miestä joka palaa kotikyläänsä vain huomatakseen että kiero liikemies on ottanut kaikki maat ja maatilat haltuunsa. Tomin veli Jeff on tämän poissaollessa ajautunut täysin juopoksi, mutta viimeistään perheen äitihahmon murha roistojen toimesta ajaa Jeffinkin kostonhimon dokaamisen edelle. Tästä alkaa tottakai lännenelokuville ominainen verinen välienselvittely, jossa viuhutellaan luotien lisäksi mm. ruoskaa aika näyttävästi! Elokuva ottaa kuitenkin aikansa, ennenkuin varsinainen räiskintä alkaa. Fulcille ominaista sadistista väkivaltaa on luvassa jonkun verran, joskaan Massacre Time ei ole läheskään edes väkivaltaisimpien spagujen joukossa, vaikka puikoissa onkin itse Lucio Fulci. Meininki ei myöskään ole niin nihilististä kuin esimerkiksi ohjaajan noin kymmenen vuotta myöhemmässä "Four of the Apocalypsessa", vaan huumoria on mukana yllättävän paljon, lähinnä George Hiltonin juopon sivuhahmon ansiosta.

Kaikenkaikkiaan Massacre Time on varsin mehukas annos spagettia, siitä diggaaville. En lähtis ehkä suosittelemaan tätä genreen tutustuvalle ekaksi teokseksi, mutta niille joille kuvio on jo tuttu, tämä on helposti suositeltava elokuva. Vahva suositus myös Arrow Videon julkaisemalle tyylikkäälle "Vengeance Trails" -boksille, jossa on mm. Massacre Time laadukkaalla kuvalla, ja hyvillä extroilla. Mukana on esimerkiks tunnin mittainen haastattelu Franco Nerolta ja George Hiltonilta, jossa käydään läpi miesten uraa sekä tietysti tän leffan tekovaiheita. Paljon oli molemmilla myös mielipiteitä itsestään Lucio Fulcista. Levyllä on myös valittavana tottakai alkuperäinen italialainen ääniraita, tai englanti. Sekä bonuksena vaihtoehtoinen jenkki-versio elokuvasta. Amerikassahan tää elokuva levitettiin nimellä "The Brute and the Beast", siinä missä briteissä filmi tunnettiin "Colt Concertina". Suomessa leffa oli käännetty muistaakseni VHS-aikaan suoraan "Colttikonsertiksi", mutta esimerkiksi Saksassa ja Tanskassa elokuvaa markkinoitiin "Django-leffana".

Väkevä neljä tähteä.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

20.07.22 klo 12:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

My Name is Pecos on hyvin perinteinen spaguwesterni, tosin sillä erotuksella, että nimihahmo on meksikolainen. Tosin Pecosia näyttelee hiukan ruskettunut Robert Woods, joka on jenkki. Äijän silmiä on vielä jotenkin maskeerauksessa kiristetty, jotta ne näyttäisi ilmeisesti enemmän meksikolaiselta, todella oudon ja häiritsevän näköistä. Tämä oli toki tuohon aikaan ihan normikäytäntö, että muunkin maalaisia hahmoja esittää joku länsimaalainen näyttelijä. Mukana kaartissa on myös vielä Woodsiakin pidempi kaikkien rakastama italo-elokuvan hujoppi George Eastman, itseasiassa vieläpä varsinaisessa western-debyytissään. Aika pieni rooli miehellä on, mutta aina on ilo bongata Eastman leffasta kun leffasta. Stoorihan tässä on jälleen kerran sama "yksinäinen revolverisankari vastaan rosvokopla kultajahdissa". Toimintaa on melko vähän, ja leffa meinaa muutenkin mennä vähän puisevaksi paikoin. Onneksi kuitenkin maisemat on totuttuun tapaan enemmän kuin kohdallaan, ja hahmogalleriakin on kohtuullisen monipuolinen. Etenkin kiero haudankaivaja "Lucifer" -nimisen hevosensa kanssa jäi mieleen. Niin ja onhan tässä yksi huikeimmista uhkailu-laineista, kun Pecos sanoo elokuvan antagonistille (vapaasti käännettynä) että: Tuo arpi sun kaulassas on niin syvä, että seuraavalla kerralla puolet työstä on jo tehty! Elokuvan pahista oli siis aiemmin jo yritetty hirttää kertaalleen.

Kaikenkaikkiaan melko keskinkertainen spagettilänkkäri, muutamalla mieleenpainuvalla höysteellä ja taatusti päähän tarttuvalla tunnusmusiikilla. Uppoaa toki hyvin tälläiselle genren ystävälle, mutta muille kuin spagujen ystäville en välttämättä lähtis suosittelemaan. Jos tän mielii katsoa, kannattaa hankkia Arrow Videon Vengeance Trails -boksi, joka sisältää teräväpiirtona tämän ja kolme muuta spagua. Extrana mm. tälläkin levyllä löytyi George Eastmanin haastattelua ynnä muuta kivaa.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

01.11.22 klo 15:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Massimo Dallamanon ohjaama Bandidos pääsi kyllä yllättämään todella positiivisesti. Se on juuri näitä vähemmälle huomiolle jääneitä spaguja, joka kuitenkin piristää erilaisuudellaan ja aidosti pintaa syvemmillä hahmoilla, kuitenkaan eksymättä liikaa kostotarinansa kertomisesta suoraviivaisesti. Monet spagettilänkkärit kärsii hieman sekavuudesta ja liian monista hahmoista, mutta Bandidos pitää pirun hyvin narut käsissään loppuun asti. Eikä lopputulemaakaan ole helppo arvata tämän elokuvan kohdalla. Leffan pääkolmikko Enrico Maria Salerno, Venantino Venantini ja Terry Jenkins vetää omat tonttinsa hienosti, mutta täytyy silti nostaa Salerno elokuvan varsinaiseksi tähdeksi. Todella muistettava ja loistelias roolisuoritus karismaattisena entisenä pyssysankarina, joka on välienselvittelyn tuloksena menettänyt aseenkäsittelykykynsä. Mies huokuu sellaista epätoivon sekaista katkeruutta, samalla kuitenkin ollessaan erittäinkin määrätietoinen kostonhimoissaan. Mahtavan ristiriitainen hahmo, joita näissä italowesterneissä kyllä näkee yleensä keskiverto jenkkilänkkäriä useammin. Myös muut hahmot tässä elokuvassa omaa tosiaan enemmän kuin yhden puolen, ja se onkin leffan vahvuuksia ehdottomasti. Vahvuus on myös Massimo Dallamanon mainio ohjaustyö, sekä upea visuaalinen ilme. Tässä on käytetty kaikki spaguista tutut temput, mutta ne on toteutettu huomattavasti keskivertoa paremmin. Samaa voi sanoa ainakin itselleni entuudestaan tuntemattoman Egisto Macchin säveltämistä musiikeista, huippukamaa. Olen kuin rikkinäinen levysoitin, mutta täytyy jälleen kerran toistaa sama toteamus: italowesterneissä on lähes järjestään ihan timanttiset scoret. Enkä ole eri mieltä tälläkään kertaa. Bellissimo!

Elokuvan tuomisesta taas useamman katsojan tietoisuuteen voi kiittää jälleen brittiläistä Arrow Videota. Tämä kun löytyy tuosta lafkan julkaisemasta "Vengeance Trails" boksista. Melkoista kulttuurityötä kyllä. Suositukset siihen suuntaan siis, jos tämä kiinnostaa katsoa.

Manco
Käyttäjä
91 viestiä

04.11.22 klo 11:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kiitos taas näistä esittelyistä! Pari leffaa tämän keskustelun ansioista ensikatsontaan ja pari uusintakatsontaan!

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

04.11.22 klo 16:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eipä mitään, mukava kuulla että näistä on jotain iloa! Lisää on luvassa kyllä, oli vähän hiljaisempi kausi näiden suhteen tuossa, mutta nyt taas alkoi innostus. Hankin itseasiassa 23 tän genren filmiä ihan hiljattain, joten ei ainakaan katsottava lopu ihan heti.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

17.11.22 klo 16:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kuten moni muukin italialainen ohjaaja, myös monista kulttifilmeistä vastannut Antonio Margheriti kokeili kannuksiaan lännenelokuvan parissa. Se onkin spaguwesterneistä diggaaville varsinainen onnenpotku, sillä tämä Klaus Kinskin tähdittämä elokuva on melkoinen riemuvoitto. Elokuva on melkoinen outolintu mitä tulee itse western-genreen, sillä se sekoittaa perinteiseen lännensoppaan aimo annoksen goottilaisia kauhuelementtejä. Myös itse Kinskin esittämä kostaja tuntuu lähes luonnonvoimalta, tai itseltään kuolemalta. Mies saapuu pikkukaupunkiin lähestyvän myrskyn mukana, ja kaupungista hiekkamyrskyn armoilla saadaankin loistavan synkkä näyttämö, synkälle tarinalle tietysti. Kostajan motiivit avautuu vasta vähitellen elokuvan edetessä, ja se toimii myös filmin eduksi. And God Said to Cainin musiikkipuoli tukee myös kauhumaista yleisilmettä hienosti, ja laulettu tunnuskappale on jälleen taattua tavaraa, kuten nyt genren elokuvissa tuppaa olemaan. Elokuva ei muuten aikoinaan saanut teatterilevitystä jenkeissä tai briteissä lainkaan, ja kyllähän tätä voi tietyllä tapaa luonnehtiakin sellaiseksi unohdetuksi helmeksi. Pitkään hiukan hankalastikin löydettävissä elokuva onneksi julkaistiin Arrow Videon toimesta teräväpiirtona pari vuotta sitten. Blu-raylta katsottuna elokuvan visuaalinen loisto korostuu entisestään. Äänimaailma tässä on myös enemmän kuin kohdallaan, siis muutenkin kuin tunnelmallisen musiikin osalta. Taustalla pahaenteisesti kumisevat kirkonkellot sekä kaupunkia piiskaava koiranilma luo kyllä yhdessä tummanpuhuvien kujien ja tunnelien kanssa sellaisen kombinaation joka ihastuttaa sekä kauhuelokuvan ja spagujen ystävää tasapuolisesti.

And God Said to Cainia on helppo suositella kelle tahansa italowesternien ystävälle, Klaus Kinskin elokuvista pitävälle, tai kulttielokuvista ylipäätään kiinnostuneelle. Se on todellakin erilainen elokuva kuin mitä on totuttu lajissaan näkemään, ja sen ansiosta myös erittäin muistettava teos.

+

Keskustelut