Spaguwesternit!

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Spaguwesternit!

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

02.02.20 klo 22:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pitkän tovin on tullu elokuvienkatselua harrastettua, ja keräilyä siinä samalla. Alusta asti kauhugenre on ollu lähinnä sydäntä, ja siihen ohelle on kertyny kaikennäköistä exploitaatioo ynnä muuta. Sitten on yks genre vailla vertaa, jonka pariin huomaan aina palaavani, ja joka ei lähes koskaan petä laadultaan. Nimittäin spagettiwestern! Saman aikakauden jenkkiwesterneihin verrattuna italianserkku oli usein nihilistisempi, väkivaltaisempi ja kainkipuolin karumpi otteiltaan. Tunnusmusiikit on myös lähes järjestään rautaa tän sorttisissa länkkäreissä. Itsellä on melkoinen lovi sydämessä Franco Nerolle ja muille rujon karismaattisille nyrkkisankareille joita näissä filmeissä nähdään. Toki myös ämeriikkalaisia tähtiä on spagetin äärellä nähty monesti, kuten Clint Eastwood tai Burt Reynolds.

Moni on varmasti nähny genren merkittävimmät ja tunnetuimmat teokset kuten Hyvät, pahat ja rumat tai Huuliharppukostajan. Yritän kirjotella tähän ketjuun aina sitämukaa pientä arvosteluntynkää kun tulee spaguja katseltua, ja toivottavasti muutkin osallistuu, tai saa edes jonkinnäköistä kipinää näistä höpinöistä. Laitelkaa ihmeessä omia mielipiteitänne tulemaan. Mä en varmaan juurikaan nyt alkuun niistä genren tunnetuimmista ala höpiseen, kun yritän katsella itselleni aiemmin näkemättömiä alan edustajia tuolta hyllystä pois.

Alotetaan Ferdinando Baldin ohjaamasta elokuvasta Texas adios. Filmi on valmistunut vuonna 1966, eli edustaa sitä spagettilänkkärin keski-kautta aikalailla. Pääosassa nähdään Djangonakin tunnettu Franco Nero. Juoneltaan tää oli mukavan erilainen, ja mukana oli pientä twistintynkääkin olemassa. Aseet laulaa ja nyrkit mäjähtelee meksikolaisten pahisten turpavärkkeihin kun Nero lähtee veljensä kanssa etsimään isänsä murhaajaa. Texas Adios ei ole verisimmästä päästä, mutta kyllä tässäkin melkonen ruumiskasa syntyy kun jahti lähenee loppuaan. Maisemat on kauniita, kuten yleensä, luultavasti tämäkin on Espanjan hiekkamaisemissa kuvattu, kuten lajin filmit usein on. Miinusta täytyy ehkä antaa tuon toisen pääosan esittäjän, Alberto Dell'Acquan, roolisuorituksesta. Mies on vähän kömpelö, ja jää vähän Franco Neron jalkoihin. Toki se on osin tarkoituskin, ja hahmon kuuluu olla sellanen poikamainen. Räkänokka. Tunnusmusiikki on tässäkin totutun hyvää kamaa, laitan linkin tähän alle.

Kaikenkaikkiaan erittäin hyvä filmi, alkaa ehkä piirunverran turhan hitaasti, mutta kun vauhtiin päästään, on homma taas kerran sitä taattua juttua mikä itelle uppoo kuin winchesterin luoti bandiitin kalloon.

+

Plussaa myös jälleen kerran Arrowin erittäin laadukkaalle blu-ray -julkaisulle, jolta tän katsoin.

https://www.youtube.com/watch?v=9VcRXSkmYOs

Sitten vaan niitä omia suosikkeja ja mielipiteitä jakamaan! Mä palaan seuraavan länkkärin parissa jahka semmosen katson!

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

12.02.20 klo 20:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kymmenen päivää meni, ja ollaan seuraavan maukkaan pasta-annoksen parissa. Tällä kertaa oikeestaan vielä edellistä parempi filmi. Vuorossa siis Suuri kaksintaistelu. Leffa on Leonen lähes kaikissa westerneissä maestron assistenttina toimineen Giancarlo Santin oma elokuva. Täytyy sanoa, että Santi osoittaa tässä kyllä täyden kelvollisuutensa ihan ohjaajan paikalle. Suuri kaksintaistelu on suorastaan loistava genrensä edustaja. Pääosassa nähdään kivikasvoinen Lee Van Cleef, jonka karismaattista näyttelyä on aina ilo seurata. Homman nimi on se, että Van Cleefin näyttelemä entinen sheriffi yrittää puhdistaa murhasta syytetyn miehen maineen. Henkensä on heittänyt kiero patriarkka, jonka pojat nyt vannoo kostoa viattomalle miehelle. Van Cleef tulee apuihin, ja sitten alkaa ruumiita syntyä kun tiellä on palkkionmetsästäjiä ja muuta sakkia. Juoni on varsin suoraviivainen, mutta tarjoaa kuitenkin parikin kertaa mukavia yllätyksiä ja käänteitä. Mitään ihan täysin ennalta-arvattavaa latua ei sivakoida menemään, vaan homma pysyy todella mielenkiintoisena loppuun asti. Tämän lisäksi filmi on todella tyylikkäästi kuvattu, ja ohjattu. Ymmärrän hyvin, että tätä on jopa kutsuttu nimellä "The Last Great Western". Tässä on kaikki vanhempien länkkärien, ja spagujen aiemman aallon tunnusmerkit nähtävissä. Itse olen toki sitä mieltä, että vielä vuoden 1972 jälkeenkin tehtiin loistavia westernejä, myöskin Italiassa. Musiikeista voi myös heittää taas ison plussan, Luis Bacalovin huikea tunnusmusiikki on ihan omaa luokkaansa. Biisiä soitetaan sopivalla kertoimella, ja etenkin lopun taistelussa on taas sitä samaa särmää kun esimerkiks Dollari-trilogian kaksintaisteluissa. Tuon tunnuskappaleenhan Quentin Tarantino otti sittemmin elokuvaansa Kill Bill.

Tälle elokuvalle vahva suositus.

Tässä tuo elokuvan tunnusmusiikki:
https://www.youtube.com/watch?v=KMORBYFpy_M

Ja tässä extrana Primuksen kappale Lee Van Cleefistä. Tää rupee aina jostain syystä renkuttaan aivoissa, kun oon katsonu Van Cleefin filmejä. Biisin video on myös loistava.

https://www.youtube.com/watch?v=d1WaOKlldIE

Jos leffa kiinnostaa, niin kannattaa hankkia Arrowin blu-ray julkaisu briteistä. Suomessa tätä ei ole levyllä julkaistu, mutta tuo britti blu-ray on todella laadukas, kuten Arrowin julkaisuilla on tapana olla.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

08.04.20 klo 13:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Italialaisessa westernissä on jokusia sankareita jotka on seikkaillu useammassakin kuin yhdessä tarinassa, kaikissa "sarjoissa" tosin ei oo päätä eikä häntää, eikä hahmot tavallaan edusta samaa tyyppiä alkuperäisestä, vaan nimi on lätkästy elokuvalle raha mielessä. Näistä ehkä tunnetuimpana esimerkkinä Sergio Corbuccin elokuvasta tuttu Django. Toinen tunnettu sarja, joka itselläkin tuossa odottelee katsomista blu-ray boksina on Sartana. Samalla kun hankin tuon Sartana-boksin Arrowilta briteistä, ostin myös itselleni entuudestaan täysin tuntemattoman sankarin seikkailut, eli tupla blu-rayn A Pistol for Ringo & The Return of Ringo. Molemmissa seikkailee luonnollisesti Ringo -niminen revolverimies, molemmat ovat Duccio Tessarin ohjauksia, ilmestyneet samana vuonna ja sisältävät Ennio Morriconen musiikit.

Eilen katselin ensimmäisen osan, eli Pistol for Ringon. Pääosaa eli Ringoa, tai toiselta nimeltään Angel Facea näyttelee Giuliano Gemma. Tää hymypoika on nähty myös esimerkiksi loistavassa elokuvassa Day of Anger, Lee Van Cleefin aisaparina. Ringo on spagusankarina hiukan erilainen mitä on totuttu näissä näkemään. Hän ei esimerkiksi juo alkoholia lainkaan, vaan tilailee baarissa maitoa. Ringo muistuttaa velmun olemuksensa kanssa enemmän esimerkiksi Terence Hillin Trinityä, kuin Franco Neron yrmyjä hahmoja. Ihan hyvää vaihtelua tää tuo leffaan, eipä siinä. Tarina on melko perinteinen "kuka huijaa ketä" tyyppinen juttu. Ringo lähetetään sheriffin piirittämälle farmille, jossa meksikolainen pankkirosvojoukko pitää panttivankinaan sivullisia. Siinä sitten yritetään purkaa jännitteitä, ja saada tilanne jotenkin ratkaistua. Juoni ei oo kovinkaan omaperäinen, mutta tuo mukavaa vaihtelua sekin verrattaen perinteisiin kostotarinoihin. Erikoisinta tässä on kuitenkin leffan tunnelma, meininki on jotenkin lupsakan humoristista, mutta samalla nähdään myös veristä väkivaltaa ja sitä perinteisempää italo-menoa, eli naisten turpaanläimimistä jne. Leffassa on myös todella erikoisia leikkauksia, josta en voi myöntää pitäneeni. Ennio Morriconen musiikkia myös soitetaan ihan liian vähän, sillä se on totuttuun tapaan helkkarin hyvän kuuloista. Varsinainen laulettu päätunnari kalpenee kyllä Djangon ja vaikkapa Texas Adiosin vastaaville ihan 100-0. Ei se silti huono ole sekään.

Kaikenkaikkiaan A Pistol for Ringo on viihdyttävä elokuva, ja spagudiggarille pakollista katsottavaa. Jos spagettiwesterneihin haluaa tutustua, ei tää kuitenkaan ole todellakaan sieltä parhaasta päästä, enkä lähtis tätä suosittelemaan aloitusteokseksi katsomislistalle. Kyseessä on kuitenkin varsin epätasainen elokuva, eikä Giuliano Gemman karisma kanna päähahmoa samallatapaa kun esimerkiks Lee Van Cleef, Franco Nero tai saatika sitten Clint Eastwood.

+

Manco
Käyttäjä
85 viestiä

09.04.20 klo 22:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo siis pakko sanoa ettei noi spagut missä gemma pääosassa jytise ollenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi neron tai steffenin tai edes george hiltonin vaikka ensiksi mainituillakin on heikompia leffoja ansioluettelossaan. GGn spagut menee lähinnä genren nälkään kun kaikki muut on jo nähty, mutta on niissäkin hetkensä. Return of Ringossa loppukähyssä on hyviä hetkiä ja gatlini saa taas kerran laulaa

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

10.04.20 klo 23:41 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo, etenkään pääosassa Gemma ei vakuuttanut ihan täysillä. Tokihan äijä on hyvä sidekick-aisapari esim tuossa mainitsemassani Day of Angerissa. Täytyy tuo Return of Ringo katsoa tässä lähipäivinä myös ja palata sen tiimoilta tähän ketjuun kirjoittamaan pieni arvosteluntynkä!

Manco
Käyttäjä
85 viestiä

11.04.20 klo 14:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Day of angerissa mies painaa kyllä asiallisen roolin. Samana vuonna Van Cleefin vierellä vastaavassa roolissa John Phillip Law tosin veti ehkä riisutummalla näyttelyllä pidemmän korren Death rides a horsessa. Palasin itekkin tohon Returniin monen vuoden jälkeen vähän petyin kun konekiväärillä oli lopuksi paljon pienempi rooli elokuvassa kun muistin, leffa on silti ihan ok.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

11.04.20 klo 20:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo! Huomenna menee kyllä katseluun todennäköisesti Ringon paluu. Death Rides a Horse oli muistaakseni varsin mainio spagu kanssa, aikaa vaan helkkaristi katselusta, melkeen vois senkin lisätä takasin tuohon katselupinoon, kun se hyllystä kuitenkin löytyy suomidvd:nä.

Manco
Käyttäjä
85 viestiä

11.04.20 klo 21:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Death rides a horse on omasta mielestäni alkupuolen epätasaisuuksien jälkeen aivan loistavaa spagettimeininkiä! Kun päästään kaupungista sinne syrjäiseen kylään aavikolle ja pääkalloja alkaa ilmestyä hiekasta, niin ollaan ihan genren parhaimman tarjonnan äärellä. Aijai sitä tunnelmaa.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

12.04.20 klo 17:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Return of Ringo eli Il ritorno di Ringo on nyt katsastettu. Rahtusen ensimmäistä osaa parempihan tämä oli. Meininki on synkempää, ja spaguille tunnusomaisempaa heti alusta saakka. Siinä missä Morriconen musiikkia käytettiin liian säästeliäästi ekassa osassa, tässä pauhaa jatkuvasti loistavat sävelet taustalla. Oikein! Toisena seikkana heti mainittakoon Giuliano Gemman olemus. Mies on aivan erilainen kun ensimmäisessä osassa. Velmuilu ja kansikuvapoikamaisuus loistaa poissaolollaan, ja tälläkertaa Gemma onnistuu jopa vakuuttamaan roolissaan synkeänä kostajana. Todella vahva kontrasti ekaan leffaan verrattuna. Elokuva on tehty valtaosin samalla tekijäporukalla kun ensimmäinen osa, joka alkuun vähän hämäs näyttelijöiden takia. Sitä jotenkin rinnasti kokoajan hahmot samoiksi ekasta leffasta, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Siitä samankaltaisuudesta huolimatta on ero Ringon paluun ja ensimmäisen osan välillä kuin yöllä ja päivällä. Ja nimenomaan parempaan suuntaan mentiin tässä. Tokihan tälläsiä kostotarinoita on nähty paljon, mutta hyvin toteutettuna se aina säväyttää. Miinuksena sanottakoon paikoittainen puisevuus. Välillä homma luisuu jotenkin tylsän puolelle, vaikka itse fiilistelykohtaukset on hyvin toteutettu ja paikoin jopa todella tyylikkäitä kuvakulmiakin osattu käyttää. Silti välillä leffa alkaa laahaamaan ja tippuu keskinkertaiselle tasolle. Lopetus onneks on sitten täyttä rautaa, vaikkei se kuuluisa katlinki pääsekkään laulamaan ihan niin paljoa mitä sen soisi!

Hyvä länkkäri, ja jos pitäisi valita kumman Ringon katsoo, niin tämähän se olis. Toimii ilman tuon ensimmäisen osan näkemistäkin varmasti.

+

Tässä viä toi loistava tunnari:

https://www.youtube.com/watch?v=7XYZU5CWEt0

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

03.05.20 klo 19:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viime kerralla tuli katseltua Ringoa, niin katsoinpa nyt seuraavaks Djangoa. Elokuvana siis Django - tappaja. Leffallahan ei sinällään ole Djangon kanssa mitään tekemistä, elokuvan alkuperäinen nimi, Se sei vivo spara, tarkoittaa englanniksi käännettynä "If you live, shoot". Tämä on toki lisätty myös Django Kill tittelin alle 88 filmsin dvd-julkaisussa, mutta tuo Django Kill nimi on ainoastaan jälleen yksi rahastuskikka italian pojilta. Elokuva siis päätettiin aikanaan julkaista Italian ulkopuolella Django nimellä, ihan vaan myyntivalttina, Djangon suosion myötä. Tuttu kaava johon törmää spaguja kahlaillessa erittäin usein.

No sitten, itse elokuvaan. Kyseessähän onkin varsin erilainen spagettiwestern siitä mihin ollaan totuttu. Virkistävää sinällään. Tarina kertoo Tomas Milianin näyttelemästä pyssysankarista, jota kutsutaan elokuvassa vain muukalaiseksi. Miehen rikostoverit pettää äijän kullankiilto silmissä, ja pistää vähän nikkeliä tyypin suuntaan, ja sitten monttuun veks. Muukalainen ei tästä kuitenkaan ota nokkiinsa, vaan kapuaa myöhemmin kirjaimellisesti haudasta, jatkaakseen vanhan koplansa perään, erittäin kummallisen kylän suuntaan. Kyläläiset pistää rosvojoukkion kylmäksi, ja sitten alkaa armoton vekslaus, että kenelle ryöstetty kulta kuuluu. Samalla juonen tiivistyessä kohdilleen, alkaa leffan outoudet. Django Kill on todellinen sekasäkki eri genrejä, ja erilaista tunnelmaa. Välillä meininki musiikkeineen ja valaistuksineen on kuin kauhuelokuvasta, välillä mennään perus westerniin, ja sitten revitään esimerkiksi käsin luoteja elävän ihmisen kehosta veren pulputessa. Joo. Kuulostaa ehkä aika raffilta tavaralta, mutta Django Kill on hiukan ylihypetetty, mitä tulee gore/ultraväkivaltaisiin westerneihin. Tää oli varmasti tiukinta tavaraa ilmestyessään vuonna 1967, mutta tänäpäivänä tarkasteltuna varsin kesy filmi. Leffan yleisilmekään ei ole tylyimmästä päästä, mitä spaguihin tulee. Esimerkiks Sergio Corbuccin mestariteoksessa Suuri Hiljaisuus, tai alkuperäisessä Djangossa, on huomattavasti tylympi ja nihilistisempi ote. Django Kill sen sijaan tarjoaa sitä omituista menoa kivastikin, ja vaihtelua vakiintuneisiin genren kaavoihin. Tavallaan homma on tuttua makaroonia, mutta sellasella oudolla twistillä. Mukaan mahtuu jokusia tahattoman koomisiakin kohtauksia (mm. yksi kidutuskohtaus, johon liittyy eläimiä). Tämä kuitenkin vaan korostaa leffan outolintumaista olemusta, ja tietynlaisia roska-arvoja. Mikskään mestariteokseks tätä ei voi vakavalla naamalla väittää, vaikka löytyy ihmisiä jotka on arvosteluissaan ylistäny tän johonkin Leonen spagujen perään. Ei sentään. Score on muuten tässä hiukan heikompi mitä genren leffoissa yleensä. Varsinainen tunnusbiisi on kyllä hyvä, muttei mitenkään kovin mieleenpainuva. Näyttelijäsuorituksista jalustalle voisi nostaa Milianin, sekä elokuvan homoeroottista vibaa huokuvan pahispossen pääjehun Roberto Camardielin.

Kaikenkaikkiaan varsin viihdyttävä, outo, sekä sopivan väkivaltainen että hienosti kuvattu spagu. Mahdoton verrata suoranaisesti genren muihin leffoihin. Sanoisin, että Django Kill on sellainen ruma, omituinen, koominen, ja samaan aikaan kusipäinen serkku, josta kuitenkin on mahdoton olla pitämättä.

Alkuperäinen juliste on muuten tässäkin upea:

EDIT: Jaaaaa, jostain syystä se kuva ei näy, mutta tässä linkki.

https://pics.filmaffinity..._Shoot-111862690-mmed.jpg

Miihkali
Moderaattori
2646 viestiä

03.05.20 klo 20:35 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hyvä lanka, hienoa että jaksat kirjoittaa näitä katsauksia! Mistä oikein hommaat spagettisi?

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

03.05.20 klo 22:17 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kiitos paljon, mukava kirjotella kun ainakin joku näitä lukee (no pun intended)! Noita on tullu hommailtua ihan kirppareilta, facebookin myyntiryhmistä ja huutonetistä. Sitten sellasta mitä ei oo Suomessa julkaistu oon tilaillu esimerkiks Arrow-filmsiltä ja 88-filmsiltä briteistä. Molemmilla todella laadukkaat blu-ray sekä dvd-julkaisut.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

08.05.20 klo 15:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Loistavat spagut Nimeni on Nobody ja Day of Anger, sekä kohtalaisen giallon My Dear Killer ohjanneelta Tonino Valeriilta tuli katsottua hiukan vähemmän tunnettu elokuva Paholaisen palkkalaiset. Ja voi pojat, kyllä kannatti katsoa. Kyseessä on suoraan sanoen spagettiwestern-versio elokuvasta Likainen tusina. James Coburnin näyttelemä kovanaamainen ex-upseeri Pembroke on saamassa hirttotuomion petturuudesta, luovutettuaan Fort Holmanin linnoituksen konfederaation joukoille. Äijän onnistuu kuitenkin puhua itsellensä viimeinen tilaisuus, valloittaa linnake takaisin unionille. Tähän tehtävään Pembroke värvää joukon kuolemaantuomittuja rikollisia, suoraan hirttopuulta. Mukana on raiskareita, tappajia ja ketkuja. Hauska juttu muuten, että Japanissa elokuva tunnetaan nimellä "Dirty seven". Yhtäläisyyksiä on siis tuohon tunnetumpaan leffaan. Myöskin loistava Telly Savalas nähdään Dozenin tapaan tässäkin, vihollisen linnaketta johtavana majuri Wardina, jonka kanssa Pembrokella on kana kynittävänä. Rosvojoukon mukana nähdään myös hiukan vähemmän tavanomaisessa roolissa Bud Spencer, joka näyttelee ammattihuijaria. Äijä nousee varsin keskeiseksi tekijäksi elokuvan edetessä, joka ainakin itelle oli tosi mieluinen yllätys, kun ajattelin aluks että Spencer on tässä vaan jonkinlainen sivuhahmo.

Premissi on siis elokuvassa tuttu, mutta hyväksi todettu. Itse tunnelma on mun mielestä sitten se, mikä tekee tästä älyttömän jämäkän westernin. Oikeastaan tässä on aika vähän sellasta suoranaista western -meininkiä, joten tätä voiskin enemmän ehkä kuvailla toimintaseikkailuksi, joka nyt sijottuu Yhdysvaltojen sisällisodan aikaisiin tapahtumiin. Leffa käynnistelee itsensä melko verkkaisesti, ja rakentelee hahmoja ja fiilistä aikansa. Ja se on tän kohdalla erittäin hyvä ratkaisu. Varsinainen toiminta ja jännitys alkaa vasta porukan päästessä lähemmäksi hyökkäyksen kohteena olevaa linnaketta, eräälle ranchille. (joka on muuten sama maatila, jolla kuvattiin kohtauksia myös Huuliharppukostajasta ) Paholaisen palkkalaiset on erinomainen esimerkki siitä, että kun äksöniä ei tuputeta pakolla katsojan silmille, vaan rakennellaan henkilöhahmoja, ja fiilistä, niin toiminta tuntuu sen jälkeen erityisen napakalta ja kouriintuntuvalta. Mikään verinen genren edustaja ei ole kyseessä, mutta luoteja lentää lopussa lähes samoissa määrin kuin esimerkiks Peckinpahin Hurjassa joukossa. Leffa siis lunastaa odotukset toiminnankin puolesta, kun kaasupoljin lasketaan pohjaan. Itse elokuvan lopetus on myös tyylikäs, ja ylipäänsä Tonino Valeriin ohjaustyö ansaitsis enemmänkin tunnustusta.

Kaikenkaikkiaan lautasella on erittäin hyvää spagettia, Coburn-Savalas-Spencer trio pitää huolen, että karisma ei lopu kesken missään vaiheessa. Elokuva pitää otteessaan likaisen kahdeksikon päätepysäkille asti. Myös mestarisäveltäjä Riz Ortolanin musiikkia kuuntelee mielellään, vaikkei se genren saatika säveltäjänsä ihan ikimuistettavimpiin lukeudukaan.

+

Futurefilmin kotimainen dvd-julkaisu on kuvanlaadultaan ihan siedettävä, ja hintaansa nähden ehdottomasti hankkimisen väärti. Ei mitenkään harvinainen dvd, huudostakin saa 5-10€ hintaan. Suosittelen vahvasti.

Loppuun voidaan vielä katsoa millä kaikilla nimillä tää on kulkenu, näiden nimien määrää kun saa aina naureskella italoelokuvista puhuttaessa. Amerikassa leffa on tunnettu nimellä A Reason to Live, A Reason to Die! , ja briteissä teatterikierroksella samalla nimellä, mutta videolla nimellä Massacre at Fort Holman. Suomessa leffalla on ollu peräti kolme nimeä. Kuoleman peli, Fort Holmanin verilöyly, sekä viimeisimpänä mielestäni paras, Paholaisen palkkalaiset.

Manco
Käyttäjä
85 viestiä

08.05.20 klo 22:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

Näillä myyntipuheilla täytyy kyllä kattoa näin lähemmäs 10 vuoden jälkeen uudestaan tämä. Muistaakseni tässä oli kohtaus missä Coburn (tai joku) koiruuksia tehdessään haluaa varmistaa ettei jää kiinni ja pyytää Spenceriä vislaamaan varoitukseksi, homma menee kuitenkin etelään kun Spencer muistaa liian myöhään ettei osaa vislata :D Tämä muistikuva nousee aina välillä pintaan ja aiheuttaa satunnaista hymähtelyä.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

08.05.20 klo 23:42 - linkitä tähän kommenttiin: #

Manco kirjoitti:

Näillä myyntipuheilla täytyy kyllä kattoa näin lähemmäs 10 vuoden jälkeen uudestaan tämä. Muistaakseni tässä oli kohtaus missä Coburn (tai joku) koiruuksia tehdessään haluaa varmistaa ettei jää kiinni ja pyytää Spenceriä vislaamaan varoitukseksi, homma menee kuitenkin etelään kun Spencer muistaa liian myöhään ettei osaa vislata :D Tämä muistikuva nousee aina välillä pintaan ja aiheuttaa satunnaista hymähtelyä.

Joo! Ei ollu Coburnin hahmo, mutta eräs toinen likaisen joukkion hahmoista kyllä! :D

Kannattaa ehdottomasti laittaa uusintakatseluun. Mahti pätkä!

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

13.01.21 klo 14:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brittiläinen Arrow Video -yhtiö on kunnostautunut jonkinverran spagettiwesternien julkaisussa blu-rayformaattiin. Sieltä on tullut esimerkiks sellasia vähemmän tunnettuja helmiä kuin Texas Adios, Grand Duel ja Ringo. Kaikista eniten kuitenkin itseäni ilahdutti kun pääsin tilaamaan lafkan julkaiseman boksin Sartana -elokuvista. Sartanaa on julkaistu aiemmin jokseenkin huonosti, ja tuo Arrowin 2018 boksi oli todella mukava yllätys. Laatikko sisältää siis kaikki viisi virallista Sartana-leffaa, ja niitä aloin nyt katsomaan, kronologisessa järjestyksessä tietysti.

Sarjan aloittaa hienosti nimetty If you meet Sartana, Pray for Your Death, suomalaisittain Yksinäinen taistelija. Ohjauksesta vastaa tuottelias, mutta itselle hiukan tuntemattomampi italotekijä Gianfranco Parolini. Levyltä löytyykin äijän haastattelukin, mutta sitä en ehtiny vielä katsoa. Pääosaa esittää Gianni Garko, hiukan Clint Eastwoodia muistuttava ukko. Garkon lisäksi tässä nähdään liuta muista spaguista tuttuja naamoja, sekä piristävänä yllärinä myös Klaus Kinski, jonka olisi suonut saavan isommankin roolin tässä. Juoni on melko perinteinen kertomus kierojen pankkiirien yrityksestä keikata iso läjä kultaa, joka menee kuitenkin ns. perseelleen, kun kuvaan astuu joukko muitakin innokkaita osakkaita. Näiden roistojen välissä kiemurtelee Sartana, Draculan viittaan sonnustautunut mystinen revolverimies, joka harvemmin ampuu ohi. Sartana on muuten hyvin tyypillinen spagulänkkärihahmo, mutta Gianni Garko antaa hahmolle erikoisen James Bondmaisen viban. Äijä lohkoo coolisti onelinereita ja käyttelee erilaisia vempaimia ja ansoja pahikset päihittääkseen. Samalla hahmo on kuitenkin myös aavemaisen kostajan oloinen, ja tuo mieleen esimerkiksi Clint Eastwoodin myöhemmin esittämän hahmon elokuvasta High Plains Drifter - Ruoska. Pidin tästä aspektista erittäin paljon, sillä se tekee Sartanasta erittäin muistettavan hahmon spagettilänkkärien joukossa. Muut hahmot jääkin tässä hiukan ohuemmiksi. Esimerkiksi kiero meksikolaiskenraali on nähty kyllä niin monessa pätkässä, että se alkaa tuntua jo loppuunkalutulta pahis-tyypiltä. Toimii silti jossain määrin. Sartanan jälkeen kuitenkin mieleenpainuvin hahmo on William Bergerin esittämä Lasky (lausutaan hauskasti "läski"), joka on samankaltainen opportunistinen pyssysankari kuin itse Sartana. Hitaampi vetämään tietysti. Siinä missä nää hahmot jää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hiukan ohuiksi, on elokuvan tunnelma varsin kohdallaan. Tarina etenee sopivan rivakasti, mutta tässä on monia todella rauhallisesti rakennettuja kohtauksia ja otoksia, jotka nousee ihan sinne genren paremmistoon. Eritoten mieleen jäi Kinskin hahmon ja Sartanan yhteenotto hauta-arkkujen seassa, sekä loppukähinä samaisessa paikassa. Hienoa katseltavaa. Myös elokuvan viimeinen hetki oli tavanomaisuudessaan, jopa kliseisyydessään upea. Musiikkipuoli on myös totuttuun tapaan kohdallaan, vaikkei mistään ikimuistoisesta scoresta voida tällä kertaa puhua. Perushyvää settiä jokatapauksessa.

Kaikenkaikkiaan varsin nautittava elokuva, enkä ihmettele pätkääkään, että tämä poiki niin monta virallista, ja epävirallista jatko-osaa. Sartana hahmona kuuluu ehdottomasti sinne spagetti hall of fameen Mannajan, Djangon, Ringon, Nimettömän miehen ja muiden kaverien sekaan.

Piirun verran alle neljä tähteä. +

Keskustelut