Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

29.11.21 klo 17:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tulipas viimeviikolla pidettyä taas ns. "teemaviikko" elokuvien katselun suhteen. Se on virkistävää aina sillontällön pureutua johonkin tiettyyn genreen, ohjaajaan, tai ihan vaikka aikakauteen. Tällä kertaa oli vuorossa teemana vampyyrielokuvat. Niitä kun oli kertyny hyllyyn aika läjä. Oikeestaan vieläkin jäi katsomattomia, vaikka näitä tulikin useempi tässä korkattua. Vampyyrileffat kauhun alagenrenä on kyllä ihan mielettömän laaja, ja moneen erilaisen tyylisuuntaan haarautuva. On tietenkin koko homman startannut Dracula adaptaatioineen, aasialaiset vampyyrielokuvat, nykyaikaisemmat Blade -tyyppiset vampyyrit ja esimerkiks kaikenlaiset hybridit jotka sekottelee vampyyrimytologiaa muihin tyyleihin. Ite oon aina tykänny eniten siitä kaikkein perinteisimmästä tavasta esittää vampyyrit, eli kaikki Draculan tapaiset tarinat kiehtoo. Pitäis itseasiassa joskus lukasta se Bram Stokerin alkuperäisteos. Sen verran suuri vaikuttaja tuo kirja on ollut ylipäänsä kauhuun, ei pelkästään elokuviin. Voisi varmaan häpeilemättä nostaa yhdeksi suuntauksen tärkeimmistä kirjoista. Esimerkiks Mary Shelleyn Frankensteinin rinnalle.

Noniin, elokuvat jotka siis katsoin, aikajärjestyksessä:

Dracula (1979)

John Badhamin ohjaama versio tuosta klassisesta tarinasta. Visuaalisesti oikein mukiinmenevä elokuva, toisinaan jopa hämmästyttävän kaunista kuvastoa. Frank Langella Draculan roolissa tuo leffaan sellasta vahvaa seksuaalista vibaa, vaikkei muuten kyllä lukeudu mun suosikkeihin, mitä Draculan esittäjiin tulee. Rooleissa nähdään muitakin hyviä nimiä kuten Donald Pleasence ja Laurence Olivier. Elokuvan lopetus oli hieman töksähtävä, mutta muutoin leffa oli oikein kelvollinen adaptaatio. Joskaan ei kovinkaan uskollinen originaalille, mitä nyt vähän vertailin netistä.

+

Near Dark (1987)

Aika mainio ja tunnelmallinen kasarifilmi, jossa vampyyrikopla rällästää pitkin eteläistä jenkkilää. Hyvät roolivalinnat tukee ehkä hiukan simppeliäkin juonta. Tangerine Dreamin upeista musiikeista täytyy myös antaa plussaa. Leffan toimintakohtaukset oli myös törkeen siistejä, ja jopa Peckinpah-tyylistä räiskintä ilottelua parhaimmillaan. Tätä olis ehkä voinu katsoa pidempäänkin, ja leffa olis tosiaan voinu olla vaikka 20min pidempi. Kerrankin näin päin, yleensä saa nillittää että leffat on liian pitkiä!

+

Count Dracula (1977)

BBC:n televisioversio Draculasta, jota on tiluleerattu monessa paikkaa kaikista uskollisimmaksi apaptaatioksi Draculasta. Ja sitä se varmasti täytyy ollakin. Tässä oli jopa kuvattu yksi kohtaus samassa paikassa, johon Bram Stoker sen on aikoinaan kirjassaan kuvaillut sijoittuvan! Louis Jordan vetää ihan kelpo roolin kreivinä, ja muutenkin tää on mukavasti rullaava ja paikoin tunnelmallinen pätkä. Erikoistehosteet tosin oli ajan hampaan pilalle kaluamia, mutta jos tän pystyy sivuuttamaan mielessään, niin kyllä tästä pystyy nauttimaan ihan hienosti.

+

Lake of Dracula & Evil of Dracula (1971&1974)

Legendaarisen japanilais-studio Tohon tuottaman "Bloodthirsty Trilogian" kaksi jälkimmäistä osaa. Ihan hauskoja Hammer-studioiden hengessä tehtyjä "Dracula"-leffoja japanilaisella twistillä. Visuaalisesti välillä ihan törkeen hienoja, mutta yleisesti ottaen aika camp-henkisiä ja pökkelöitä leffoja. Shin Kishida vetää molemmissa vampyyrin roolin hienosti kyllä. Molemmissa elokuvissa kamppailu itse päävampyyrin kanssa on jotenkin ihan älyttömän tönkköä, tulee mieleen jopa jotkut vanhat slapstick leffat. Tän trilogian vahvin osa on ehdottomasti tunnelmallinen Vampire Doll, jonka katsoin jo aiemmin tänävuonna. Näistä kahdesta Evil of Dracula on ihan piirun verran parempi.

Aikalailla samat pisteet molemmille. Evil of Draculalle ehkä pieni plussa tuohon kahden ja puolen päälle.

Nosferatu in Venice (1988)

No tää olikin sitten ihan älytön sillisalaatti! Leffan tuotanto oli suoraan sanoen täys katastrofi. Ohjaaja vaihtu vissiin kolmeen vai neljään kertaan, vampyyria esittävä Kinski aiheutti tapansa mukaan kaikenlaista häiriötä ja valmiiksi kuvatusta kalliista karnevaali-materiaalista meni hukkaan lähes kaikki. Tämä siis sen takia, että tekijät käytti näyttelijänä tuplaa, joka oli ajeltu kaljuksi Kinskin aiempaa Nosferatu-roolia mukaillen. No sitten kun Kinski saapui paikalle pitkällä tukalla, ja totesi että hänhän ei tule lettiänsä leikkaamaan (eikä suostu myöskään vahvaan maskeeraukseen), homma kusi. Ja tää oli oikeestaan yks elokuvan pienimpiä ongelmia. Tän leffan blu-ray julkaisulta löyty loistava dokumentti Kinskin uran viimeisistä vuosista, ja siinä kuultiin myös tän leffan teosta paljon juttua. Hieno ja intensiivinen näyttelijä, mutta varsinainen ihmisperse ja kusipää muutoin. Nosferatu in Venice yleisesti juoneltaan on todella lattea, ja sekava, mutta ulkoasultaan ja musiikkipuoleltaan lähes mestarillinen. Se vielä lisää sitä harmitusta siitä, kuinka paljon hukattua potentiaalia tässä oli. Venetsia on miljöönä upea, ja kuvaajat ja ohjaaja on oikeesti osannu hommansa luodessaan upeita utuisia kuvia tunnelmaa luomaan. Todella iso sääli, että lopputulos oli pannukakku. Potentiaalia hommaan toi toki myös mukana olleet Donald Pleasence ja Christopher Plummer. Mutta koko nimekäs näyttelijäkolmikko tuntui kaikki olevan vähän puolivaloilla mukana. Varmaan tuotannon sekavuuden takia.

+

Count Yorga, Vampire & The Return of Count Yorga (1970&1971)

Sitten loikattiin taas hiukan eri suuntaan. Tälläkertaa jenkkeihin. Count Yorgat on sinällään aika obskuureja leffoja genressään, vaikka ensimmäinen osa oli jopa pienimuotoinen hitti ilmestyessään. Sen piti alunperin olla softcore-pornoa, mutta ilmeisesti kässärissä oli potentiaalia ihan perus kauhuleffaankin. Ja olihan siinä. Kyseessä on ihan mielenkiintoinen, joskin todella kuiva ja pelkistetty vampyyritarina Draculan hengessä. Verenimijänä ei vaan nähdä Draculaa, vaan Los Angelesiin ajautunut bulgarialaiskreivi Yorga. Oikein viihdyttävä elokuva, joka omaa paljon sellasta tahatonta huumoria, mutta sitten taas toisaalta ihan hyvää tunnelmaakin. Leffan menestyttyä, jatko-osa oli tietysti selviö, ja se ei sitten kyllä uponnutkaan yhtä hyvin kun tuo ensimmäinen osa. Robert Quarry uusii toki hienosti roolinsa Yorgana, ja näyttelijät ylipäänsä on ehkä hiukan vakuuttavampia kuin ekassa osassa, mutta muutoin leffa on tosi yhdentekevän ja tylsän oloinen. Tuntui kestoaan pidemmältä ja oli yleisesti melkein joka osa-alueella edeltäjään heikompi.

Ekalle osalle ja tokalle .

Semmosia. Ens teemana sitten taas jotain ihan muuta. Yllätyin kyllä positiivisesti, ettei joukossa ollu oikeestaan yhtään sellasta totaalisen paskaa leffaa, ja jokainen näistä oli katsomisen arvoinen. Jokainen myös toi genreensä jotain erilaista ja mielenkiintoista. Tosi jees kaikenkaikkiaan, vaikka yhtään neljän tähden leffaa ei edes mahtunut mukaan (tosin Near Dark on erittäin lähellä sitä).

Juki
Käyttäjä
1585 viestiä

06.12.21 klo 18:56 - linkitä tähän kommenttiin: #

80-luvun leffojen katseluprojekti tuli päätökseen marraskuussa ja katsottua tuli vielä tämmöiset vuosien 1986-1989 leffat sekä pari muuta joukkoon kuulumatonta:

Woody Allen: Hannah ja sisaret (1986):

Vaikka leffa luokitellaan draamakomediaksi, niin enemmän tässä mennään vakavammalla otteella, mutta onneksi huumoriakin löytyy. Michael Caine on loistava roolissaan ja Woody Allen on jälleen oma tuttu itsensä, mutta varsin hauskan roolin hän kuitenkin tekee. Dialogi on paikoin aika hauskaa. Yksi parhaista Allenin leffoista Kairon purppuraruusun ohella. Oscareita leffalle tuli 3: paras alkuperäinen käsikirjoitus, paras naissivuosa (Wiest) ja paras miessivuosa (Caine).

Jim Henson: Labyrintti (1986):

Visuaalisesti upea ja hienoja erikoistehosteita sisältävä fantasiaseikkailu. Juoni on aika kekseliäs ja mielenkiintoinen. Bowie pahiksen roolissa on loistava ja myös nuori Jennifer Connelly on hyvä roolissaan. Lastenleffaksi tämä on muutamassa kohdassa ehkä hiukan liian pelottava ja hahmoista ihanan hölmö Ludo saattaa myös vähän pelottaa perheen pienimpiä. Muuten oikein mainio ja aika mielikuvituksellinen seikkailu.

Edvin Laine: Akallinen mies (1986):

Tämä harmillisen huono ja epätasainen komedia päätti ohjaajalegenda Edvin Laineen loistavan elokuvauran. Laine oli leffan kuvausten aikaan jo yli 80-vuotias ja leffaa katsoessa vaikutti myös siltä, että hän oli jo todella väsynyt työhönsä. Leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä, mutta Laine ei oikein tunnu saavan heihin kunnolla eloa. Sivuosassa nähdään leffan musiikin tehnyt, hiljattain edesmennyt muusikko Risto Hiltunen (1945-2021). Muutama hauska kohtaus leffasta kuitenkin löytyi, mutta ei tässä enää sitä Laineen kultakauden loistoa ole. Valitettavasti.

Hayao Miyazaki: Laputa - linna taivaalla (1986):

Toinen Studio Ghiblin elokuva, jonka olen nähnyt. Tämä oli myös vastaperustetun studion ensimmäinen elokuva. Visuaalisesti upea ja leffassa riittää myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Muutamat kohtaukset ovat ehkä vähän lapsellisia näin aikuiskatsojan näkökulmasta, mutta lastenleffahan tämä oikeastaan on. Lastenelokuvaksi tämä on kuitenkin yllättävän väkivaltainen, vaikka mitään veriroisketta tässä ei nähdäkään. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta ihan hyvä seikkailu kuitenkin.

Peter Fairman: Krokotiilimies (1986):

Erittäin hauska ja viihdyttävä leffa. Paul Hogan tekee Krokotiilimiehenä loistavaa työtä ja hänen jutuilleen saakin nauraa lähes koko ajan. Juoni on mielenkiintoinen ja toteutuskin on onnistunut. Huumorinsa puolesta tätä pidetään vähän seksistisenä ja jopa rasistisenakin, eikä tällaista elokuvaa varmasti enää nykyään tehtäisi. Mielestäni tämä on oikein viihdyttävä ja hauska enkä itse ainakaan havainnut leffaa katsoessa tässä mitään seksismiin tai rasismiin viittaavaa. Katsojia leffalle kertyi vuoden 1987 Suomen ensi-illan aikaan noin 150 000.

Martin Scorsese: Suuret setelit (1986):

Ei ole Scorsesen eikä pääosakaksikon Cruise-Newman parhaimpia. Cruise ja Newman tekevät kuitenkin hyvät roolit ja leffan draamapuolikin toimii ihan kivasti. Parasta antia on tietenkin biljardi ja muutamat pelikohtaukset on toteutettu hienosti. Myös musiikki on hienoa. Leffa on saanut Valtion Elokuvatarkastamolta aikoinaan ikärajan S eli sallittu kaikille, mutta Disney+-palvelu josta tämän katsoin, on antanut leffalle ikärajan 18+. Aika erikoinen ratkaisu, sillä ei leffassa ole mitään alle 18-vuotiailta kiellettyä eikä edes K-15-arvoista, vaikka tässä nähdään kuitenkin yksi tappelu, jossa Tompan naamasta tulee hieman verta.

Pino Van Lamsweerde: Asterix Britanniassa (1986):

Caesar joukkoineen on hyökännyt Britanniaan ja saanut sen valtaansa yhtä pientä kylää lukuun ottamatta. Yksi rohkea kyläläinen lähtee Galliaan pyytämään apua serkultaa Asterixilta. Asterix lähtee Obelixin kanssa matkaan ja tietäjä antaa heille mukaan tynnyrillisen taikajuomaa, jonka avulla brittien on tarkoitus kukistaa Caesarin joukot. Matkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista... Ei tämä aivan niihin parhaimpien Asterix-seikkailujen joukkoon nouse, mutta hauska ja viihdyttävä pläjäys kuitenkin. Plussaa siitä, että lopussa oli taas se klassikkokohtaus, jossa kyläläiset juhlivat ja Trubadurix roikkuu köytettynä puussa. Myös brittien ja roomalaisten välinen jalkapallo-ottelu on aika hauska, kun se yksi papparainen sai sitä taikajuomaa. Myös roomalaisten viininmaistelu on aika huvittava.

Mika Kaurismäki: Helsinki Napoli All Night Long (1987):

Leffa, joka inspiroi Quentin Taraninton tekemään legendaarisen Pulp Fictionin. Kari Väänänen on hyvä Alexin roolissa, vaikka puhuukin aika tökerösti englantia. Takaa-ajokohtaukset ovat hienoja ja toimintaa leffasta löytyy muutenkin ihan kiitettävästi. Huumoriakin löytyy ihan kivasti. Ei tämä ihan Arvottomien kaltainen klassikko ole, mutta oikein mainio rikosleffa kuitenkin.

Peter Jackson: Bad Taste (1987):

Uusintakatselu. Mitään varsinaista kauhua tässä ei ole kuin oikeastaan vasta leffan lopussa ja siinäkin hyvin vähän. Enemmän tässä mennään komediallisella splatter-otteella ja nauraa saa todella paljon. Leffan aikana ei kuitenkaan kannata syödä mitään, sillä leffassa on verta, suolenpätkiä ja aivonkappaleita sen verran paljon, että ruoka saattaa saman tien tulla ylös. Jackson vetää loistavan roolin sekopäisenä Derekinä, mutta muut pääosanelikon näyttelijät ovat suorastaan surkeita. Loppukohtaus on kaikessa ällöttävyydessään aika hauska. Myös alienien maskeeraus on aika mielikuvituksellinen ja sitäkin saa taas nauraa. Ikärajaa K-15 vähän ihmettelen, sillä sen verran rankkoja nuo leffan kohtaukset ovat, että K-18 ei olisi ollut yhtään liikaa. Jackson vastaa leffassa melkein kaikesta. Hän näyttelee kaksoisroolin Derekinä ja avaruusolio Robertina, hoitaa ohjauksen, tuottamisen, käsikirjoituksen, kuvauksen ja jopa huikea maskeeraus ja muut erikoistehosteet ovat kaikki hänen käsialaansa.

Gary Goddard: Masters of the Universe (1987):

Uusintakatselu. Lapsena tämä oli yksi suosikeistani enkä silloin kiinnittänyt pahemmin huomiota leffan yksityiskohtiin tai muuhunkaan. Toisin on nyt aikuisiällä katsottuna. Puvustus ei ole lähelläkään alkuperäistä piirrossarjaa eivätkä hahmotkaan oikein näytä esikuviltaan, SKeletoria lukuun ottamatta. Ja sekin vähän ihmetytti, että miksi He-Manilla oli leffassa viitta, kun piirretyssä ei mitään viittoja ole. Lisäksi pieni pettymys oli sekin, ettei mukana ole He-Manin ja Skeletorin ratsuja, Taistelutiikeriä ja Panthoria. Frank Langella tekee loistavan roolin Skeletorina, mutta sen sijaan Dolph Lundgren on He-Manin roolissa aikamoinen pökkelö, eikä oikeastaan saa aikaan minkäänlaisia nostalgiafiiliksiä. James Tolkan tekee myös hyvän roolin poliisina ja myös varta vasten tähän leffaan luotu uusi hahmo Gwildor on myös aika hauska ukkeli. Tosin hiukan liian koominen. Frank Langella itse on sanonut, että tuo Skeletorin rooli on yksi hänen omista suosikkirooleistaan, joita hän on urallaan saanut esittää. Budjetin pienuuden takia leffan alkuperäinen Eternia-idea on jouduttu hylkäämään ja tilalla on vain Skeletorin valtakunta sekä seikkalu Maapallolla. 1980-luvun lapset, jotka ovat aikanaan Masters-ukkeleilla leikkineet ja katsoneet sitä 1989 tv:stä tullutta piirrettyä saattavat tätä leffaa katsoessa tuntea jonkinasteista (hyvin pientä...) nostalgiaa.

Woody Allen: Radio days (1987):

Ei ole parasta Allenia, mutta aika hauska leffa radion kulta-ajoilta 1940-luvulta kuitenkin. Tämä, kuten moni muukin Allenin leffa perustuu suurelta osin dialogiin, joka tässä onkin aika hauskaa ja nokkelaa. Myös lavastus ja puvustus on aitoa 40-lukua, svengaavaa musiikkia unohtamatta. Allen itse ei esiinny leffassa kuin vain äänellään, eli kertojan roolissa. Hänen alter egoaan Joe-nimistä poikaa esittää Seth Green. Muissa rooleissa mm. useasta Allenin leffasta tutut Mia Farrow, Dianne Wiest ja animaatiosarja Simpsoneiden ääninäyttelijänä tutuksi tullut Julie Kavner.

John Glen: 007 vaaran vyöhykkeellä (1987):

Vaikka Dalton ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, niin tässä hän tekee ihan hyvän dbyyttinsä Bondina. Sen sijaan Maryam D'Abo oli aika huono, enkä tykännyt hänestä oikeastaan lainkaan. Leffa vaikutti enemmän sellaiselta perus toimintajännäriltä kuin miltään varsinaiselta Bond-leffalta. Ei yllä parhaiden Bondien joukkoon vaikka ihan kiva toimintajännäri onkin.

John Badham: Kyttäyskeikka (1987):

Leffasta löytyy paljon huumoria, mutta harmittavan vähän toimintaa. Alun vankilakohtaus ja lopussa nähtävä takaa-ajo ovat leffan parasta antia. Richard Dreyfuss on loistava roolissaan, mutta Emilio Estevez jää harmillisesti taka-alalle. Madeleinen Stowe on myös hyvä roolissaan. Chrisin ja Marian romanssi oli aika turha juonenkäänne.

Tom Mankiewicz: Haavi auki - kelmit kiinni (1987):

Huumori on paikoin aika lapsellista, mutta mukana on myös ihan hauskaakin huumoria. Aykroyd on hauska lakia kirjaimellisesti noudattavana poliisina, joka saa parikseen Tom Hanksin esittämän rennolla asenteella varustetun entisen huumekytän. Hauskinta antia on kun kaverukset lähtevät naamioituneina PAGAN-yhdistyksen rituaalimenoihin ja joutuvat käyttämään lampaankarvoja jaloissaan. Ayrkroydin hulvaton irokeesi sai ainakin meikäläisessä aikaan ihan kivat naurut. Vakavasti otettavana poliisielokuvana tämä ei toimi lainkaan, mutta komediana tämä on ihan kiva, mutta ei mikään mestariteos.

Steve Rash: Näytön paikka (1987):

Patrick Dempsey tekee hyvän roolin nörttinä Ronaldina, josta tulee yhtäkkiä suosittu. Myös Seth Green Ronaldin pikkuveljenä on hauska. Nörtti Ronald palkkaa koulun suosituimman tytön kuukauden ajaksi hänen tyttöystäväkseen, jotta hänestäkin tulisi suosittu. Kaikki onnistuu kuitenkin vähän liian hyvin.. Huumori on hauskaa ja harmitonta ja paikoin saakin nauraa oikein kunnolla. Disney+ on antanut leffalle ikärajan 14, mutta itse en havainnut leffassa oikeastaan mitään lapsilta kiellettyä. Elokuvatarkastamokin on sallinut leffan kaikille.

John Carpenter: Pahan kehä (1988):

Mielenkiintoinen ja aika erikoinen idea. Toteus on myös varsin onnistunut, mutta ei tämä aivan sitä parasta Carpenteria ole. Tunnelma ei ole aivan yhtä jännä kuin Carpenterin aiemmissa leffoissa. Enemmän tässä mennään komediallisella otteella. Kujatappelu on kaiken koomisuuden huipentuma koko leffassa. Pääosakaksikko Roddy Piper ja Keith David ovat molemmat hyviä rooleissaan. David on tuttu myös Carpenterin vuoden 1982 kauhuklassikosta The Thing.

Peter Markle: Taistelutunnus BAT 21 (1988):

Hieno ja vähän erilainen sotaleffa kuin sotaleffat yleensä. Tämä ei perustu onneksi pelkkään ammuskeluun, räjäyttelyyn ja paikasta toiseen juoksenteluun, vaan leffan keskiössä on henkilö, joka ei ole koskaan ollut sotatantereella eikä ole edes koskaan tappanut ketään. Golf-idea oli hyvä lisä. Hackman ja Glover päärooleissa ovat loistavia rooleissaan. Leffa on myös paikoin aika raaka, mutta väkivalalla ei kuitenkaan mässäillä turhaan. Plussaa myös siitä, että leffa perustuu tositapahtumiin.

Taavi Kassila: Petos (1988):

Hyvä ja realistinen rikoselokuva kultaiselta 80-luvulta, perustuuhan tämä tositapahtumiin. Martti Tschokkinen tekee mielestäni leffan parhaan roolin hieman komisario Palmua parodioivana poliisipäällikkönä. Hänen esiintulonsa ensimmäisen kerran toi heti mieleen komisario Palmun, rikospoliisi-lausahduksellaan. Myös Paavo Pentikäinen Hilariuksena on hyvä. Juicen tunnusbiisikin on hieno.

Philip Kaufman: Olemisen Sietämätön Keveys (1988):

Pituutta on liikaa ja muutenkin leffa on paikoin aika tylsä. Daniel Day-Lewis ja Julie Binochet ovat kuitenkin hyivä rooleissaan ja juoni on ihan mielenkiintoinen.

John Cornell: Krokotiilimies II (1988):

Ei pärjää ensimmäiselle osalla. Tunnelma ja vitsit eivät oikein toimi, mutta toimintaa on ykkösosaa enemmän. Hogan tekee jälleen hyvän roolin ja myös John Meillon Wallyna on hauska. Parasta antia on leffan alku. Lopussa leffa vähän lässähtää eikä jaksa enää oikein innostaa.

Mike Nichols: Working Girl - tieni huipulle (1988):

Hyvin toteutettu romanttinen komedia pörssimaailmasta. Yleensä tämmöiset pörssimaailmaan sijoittuvat leffat on toteutettu miesten näkökulmasta, mutta tässä roolit on käännetty päälaelleen ja pääosassa onkin tällä kertaa nainen. Melanie Griffith on hyvä Tessin roolissa, vaikka pientä ylinäyttelemistä onkin havaittavissa. Harrison Ford tekee myös ihan kivan roolin ja myös Signourney Weaver pomon roolissa on mainio.

Jim Abrahams: Tuplabisnes (1988):

Jim Abrahams tunnetaan paremmin kreisikomedioistaan, mutta ihan hauska tämäkin on. Bette Midler ja Lily Tomlin kaksoisrooleissa tekevät ihan kivat suoritukset ja ovat myös paikoin aika hauskoja. Tosin se kaksoisolentojen ensimmäinen kohtaaminen on kaikessa koomisuudessaan todella liioiteltu ja myös vähän lapsellinenkin. Fred Ward on myös hauska maalaisjunttina joka tulee hakemaan naisystäväänsä takaisin New Yorkin melskeestä. Vaikka tämä paikoin aika hauska onkin, niin ei tämä silti edusta sitä parasta Abrahamsia.

Amos Kollek: Jaettu vaara (1989):

Todella tylsää menoa. Paperilla leffan juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei ole ollenkaan onnistunut. Toimintaakin on aika vähän eikä kukaan näyttelijöistäkään tee mitään erityisen mieleenjäävää roolisuoritusta. Ehkä vain nuoren Sarah Michelle Gellarin takia tämä kannattaa vilkaista. Tosin Gellar ei kovinkaan paljon ruutuaikaa saa. Gellar oli leffan kuvausten aikaan 12-vuotias, mutta esittää leffassa 8-vuotiasta.

Cameron Crowe: Loistokaveri... (1989):

John Mahoney Dianen isänä on hyvä ja myös John Cusack tekee ihan kivan ja hauskan roolin. Alku on vähän tylsä, mutta loppua kohti leffa parani huomattavasti. Ei kuitenkaan ole ohjaaja Crowen parhaimpia.

Susan Seidelman: Naispaholainen (1989):

Todella hauska leffa. Meryl Streep on loistava kirjailijan roolissa, mutta show'n varastaa kuitenkin Roseanne Barr. Tyyppien toilailuille saa paikoin nauraa oikein kunnolla. Vaikka Meryl Streep on loistavassa vedossa, niin ei tämä silti aivan hänen parhaimpiaan ole.

Francis Veber: Kolme karkuria (1989):

Todella hauskaa sekoilua. Martin Short vetää todella hulvattoman hauskan roolin sekopäisenä ryöstäjänä jonka hommat menevät "hieman" pieleen. Nauraa saa siis paikoin jopa ihan vedet silmissä. Myös Nick Nolte vankilasta vapautuvana entisenä pankkirosvona on hyvä. Vauhtia ja koomisia tilanteita riittää eikä leffa tunnu missään vaiheessa tylsältä.

Hayao Miyazaki: Kikin lähettipalvelu (1989):

Animaatio on upeaa ja juoni on myös aika kekseliäs. Muutamat hahmot ovat myös aika hauskoja, kuten se Kikin Jiji-kissa ja sitten se lentämisestä tykkäävä mummeli. Leffa sopii myös perheen pienimpien katsottavaksi, sillä tässä ei ole kovinkaan jännä muuten kuin vasta lopussa kun nähdään ilmalaivan tuhoutuminen.

Spike Lee: Do the Right Thing - kuuma päivä (1989):

Alku on todella tylsä ja muutenkin leffa etenee todella verkkaisesti kohti rajua loppuaan. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja Spike Lee hoitaa ohjauksen hyvin ja näyttelee siinä sivussa yhtä pääosista. Paikoin aika tylsää sanailua, mutta loppua kohti leffa paranee huomattavasti.

John Glen: 007 ja lupa tappaa (1989):

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää ehkä enemmän kuin muissa tuohon mennessä valmistuneissa Bondeissa, varsinkin lopussa. Leffa on myös ennen ja jälkeen tämän leffan valmistuneita Bondeja huomattavasti raaempi, eikä leffassa ole myöskään yhtä paljon huumoria kuin aiemmin, mutta onneksi Q sentään vähän sitä huumoriakin mukaan toi. Enemmän tämä kuitenkin tuntuu sellaiselta perus toimintajännäriltä kuin kunnon Bond-leffalta. Benicio Del Toro ja Robert Davi ovat hyviä konnan rooleissa ja onhan se Daltonkin ihan hyvä Bond.

Adrian Lyne: Vain yksi yö (1993):

Juoni on aika tylsä eikä toteutuskaan ole oikein onnistunut. Demi Moore ei säväyttänyt, mutta Woody Harrelson ja Robert Redford ovat hyviä rooleissan. Loppu on myös aika tylsä.

Howard Zieff: The Dream Team - turha joukko (1989):

Todella hauskaa kohellusta. Pääosanelikko tekee kaikki hyvät suoritukset, parhaana Michael Keaton. Tarina on myös mielenkiintoinen ja hauskasti toteutettu. Paikoin saa myös nauraa oikein kunnolla ja muutenkin meno on hauskaa lähes koko ajan.

barros
Käyttäjä
1497 viestiä

19.12.21 klo 20:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Semmosta - muutamia katsottuja elokuvia:

Weed - Hopeanuolen Poika

Oikeudenmukaisuus voittaa lopussa, kun Hougen kuolee salamaniskusta Torahampaassa Ohun paratiisissa, jonka Gin, John, Akame, Moss ja kumppanit olivat hartiavoimin rakentaneet muille koirille asuttavaksi. Erinomainen ja välillä sydäntä särkevää katsottavaa ja pakollista animea seuraavalle katsovalle diggareille! Weed on ylipäälikkö kyllä vailla vertaa ja hänen lopetusiskunsa on tappavan tehokas muita vastaan.

The Transformers: The Movie

En tunnistanut kuin vasta täältä tykistä luettuna pari nimeä ja sieltähän nousee maailmankuuluja ääninäyttelijöitä esille. Orson Welles ja Leonard Nimoy ei tarvitse hävetä tässä Transformers teoksessa kuun pimeälle puolelle, vaan omilla ansioillaan he nostavat suosta erinomaisella tavalla tämän piirretyn kokopitkän flikan.

Juonessa Decepticonit yrittävät tuhota Autobotit ja pahiksen hylky viedään Unicron nimisen turmion luo, joka syö muita planeettoja sisäänsä. Lopussa tämän pää lähtee ja jää avaruutta kiertävälle radalle, joten en tämän lopullisesta kohtalosta ole täytsin varma tai vakuuttunut todellisesta tuhosta ja terminoinnista.

Monimutkainen tarina kehottaa katsomaan tämän kasari happoisen tarinan kyllä uudelleen, mutta Optimus Prime, Bumblebee, Ultra Magnus ja kumppanit ovat kaikkinensa niin hienoja sankareita, että oksat pois. Helppo vaan katsoa ja naatiskella Japani/USA yhteistyön tuloksesta, vaikka se heijastelee maiden välejä tuohon aikaan ansioikkaasti. Vahva peukku täältä animaatiodiggarilta.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings

Kohtalainen leffo kiinalaismestarista, joka pakoilee menneisyyden haamuja. Taistelut ovat tosiaan näyttäviä ja itse pimeyden paholainen on vasta alkusoittoa näköjään tuassiinsa. Periytyvä taito on ratkaisevassa osassa tässä henkien tappelussa ja kunnon supersankari saadaan vasta lopuksi esiin, kun hän saa kymmenen rengasta haltuunsa kuolevalta isältään.

Flashbackejä menneisyydestä käytetään hienosti ja hienovaraisesti ja toisessa ulottuuvudessa sijaitseva kylä on toteutettu mielenkiintoisella tavalla. Musiikkipuoli on menevää kuunneltavaa ja ohjaus, näyttely ja lavastus puitteineen on Kiinalaiseen tapaan silmäkarkendaalusta kerrakseen.

Bitch Slap

Seksiä ja toimintaa sisältävä flikka, jossa kolme naista lyöttäytyy kimppaan. Tavoitteena on saada timantit haltuun ja vaarallinen mystinen ase pois pahisten kynsistä. Myös samurai miekka on tärkeässä osassa lopussa juonta. Hyvänäköisiä naisia humoristisella otteella höystettynä, mutta pintaa syvemmällä ei tästä filmistä jää paljon kätöseen. Tähtiä annan kaksi ja puoli hyvästä yrityksestä B-leffoja kohtaan!

Dyyni

Elokuva, jossa maustetta kerätään harvestereilla tähtien välistä matkustusta varten. Tarinassa mies ja hänen äitinsä selviävät pahan suopaisen keisarin verenhimolta ainakin vielä ennen loppua. Lopussa lisäksi on leffon päähenkilön ja dyynejä asuttavan henkilön taistelu, jotta voidaan jatkaa matkaa suojaan tappajamadolta, joka on perkeleen iso ja vaikuttava näky kyllä.

Tosiaan parasta Scifiä sitten Blade Runnerin, kuten alempana Pelimies toteaa. Myös tämän hetken kuumin ohjaajavalinta tekemään kuuluisasta kirjasta filmasitointi teosta. Kyseessä on emotiaalinen matka ja Jason Momoa kuolee valitettavasti jo tässä ensimmäisessä osassa taistellen kunnioittavasti henkeen ja vereen saakka.

sulo
Käyttäjä
3302 viestiä

31.12.21 klo 21:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vuosi on vaihtumassa joten seuraa lyhyt selostus kuluneesta elokuvavuodesta. Viime vuonna jäi näköjään kokonaan kirjoittamatta ja edellinen viesti foorumille on kaksi vuotta sitten tehty elokuvakatselmusyhteenveto.

Elokuvia tuli katsottua 132kpl, joka on vähiten kaikista 12 vuodesta, kun olen katsomiani elokuvia listannut. Muut harrastukset vei aikaa elokuvilta, mutta jos ajattelee, että se on kuitenkin 11 elokuvaa/kuussa ja keskimäärin yksi elokuva aina kolmen päivän välein koko vuosi.
Toki määrä ei korvaa laatua ja mielummin sitä katsoisi enemmän hyviä elokuvia, kun 90% tasapaksua tai sitäkin huonompia sontaa. Katsottavaksi nyt vaan valikoituu usein niitäkin, jotka tietää huonoiksi. Tietyt näyttelijät ja ohjaajat houkuttelevat katsomaan, vaikka tuotanto ei ole enää vuosiin ollut oikeasti katsomisen arvoista. Paljon oli kuitenkin kerrankatseltavia ja ihan viihdyttäviä elokuvia.

Kirjastojen Helmet-elokuvahaaste onnistui kolmatta vuotta peräkkäin, lyhytelokuvapäivään tuli osallistuttua, halloweenina en tainnut mitään kauhuelokuviin keskittyvää viikkoa, tai edes viikonloppua viettää.

Vuoden parasta katsottavaa oli vuoden eka elokuva Tenet, My octopus teacher (dokumentti kuvaajan ja mustekalan yhteiselosta), positiivisesti yllättänyt # Alive (korealainen zombielokuva) ja näyttelijäsuorituksilla massasta esiin nouseva Richard Jewell (Eastwoodin ohjaama, tositapahtumiin perustuva elokuva ihmisiä pelastaneesta turvamiehestä, jota epäiltiin pommin räjäyttäjäksi.)

Vuoden huonoin oli Dungeons & Dragonsin uusintakatselu.

2021 132 elokuvaa (+20 tv-sarjan kautta +12 lyhäriä)
2020 193 elokuvaa (+13 tv-sarjan kautta +17 lyhäriä)
2019 240 elokuvaa (+ 11 tv-sarjan kautta + 27 lyhäriä)
2018 250 (+ 15 tv-sarjan kautta)
2017 208 (+28 tv-sarjan kautta)
2016 302 (+13 tv- sarjan kautta)
2015 258 (+21 tv-sarjan kautta)
2014 216 (+17 tv-sarjan kautta)
2013 274 (kaudet laskettu samaan)
2012 263 (kaudet laskettu samaan)
2011 376 (kaudet laskettu samaan)
2010 300 (kaudet laskettu samaan)

12 vuotta = n. 3117 elokuvaa ja tv-sarjojen kausia (keskiarvo 259/vuosi)

Tavoitteita ensi vuodelle: määrällisesti yli 132, suorittaa helmet-haaste, jatkaa useita vuosia sitten aloitettu eurooppalaisten elokuvien haastetta (European Movie Challenge), eli katsoa kaikista euroopan maista yksi elokuva. Jäänyt jo pariksi vuodeksi junnaamaan 33/53. Toki isompien elokuvamaiden elokuvia tulee katsottua useitakIn, mutta vahingossa ei pienempien maiden elokuvia tule nähtyä. Ei tule sattumalta esim. kyproslaista, albanialaista tai maltalaista elokuvaa vastaan. Niitä pitää varta vasten etsiä.

2021: https://www.listal.com/li...vies-watched-in-2021-sulo
European movie challenge: https://www.listal.com/li...pean-movie-challenge-2018

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

04.01.22 klo 18:24 - linkitä tähän kommenttiin: #

Noniin, kai sitä vois hiukan purkaa taas viimevuotta elokuvakatselujen puolesta. Huomasin yllätyksekseni että tullu katsottua aika paljonkin vähemmän filmejä kun mitä toissavuonna, tosin olin kyllä enemmän hommissakin 2021 vuonna, niin ehkä se vaikutti osaltaan tohon loppulukemaan. Jonkuverran tästä jäi varmaan myös jotain uusintakatseluja merkkaamatta ynnä muuta, mutta siis luku oli 2021 vuodelle pyöreästi 270 elokuvaa. Siinä missä 2020 vuonna olin katsonut 338 elokuvaa. Vaikka erotus on noinkin suuri, niin ei voi kyllä sanoa että harrastuksena elokuvat olis mitenkään tiputtanu arvoaan. 2021 vuoden aikana tein varmaan eniten blu-ray hankintoja mitä oon minään vuonna tehnyt. Tuli hankittua ihan älyttömiä satseja laadukasta blu-rayta mm. briteistä. Vuoden aloittanut elokuva oli 70-lukulainen trilleri Tyttö joka asuu kujan päässä, ja viimeisenä elokuvana oli giallo The Case of the Bloody Iris. Ihan hyvät aloitus ja lopetuspätkät vuodelle.

Parhaita elokuvia vois tähän ottaa sitten läjän, ja samoin huonoimpia. Aloitetaan kärkipäästä mielummin ja jätetään ne kikkareet sitten viimeseks.

Kala nimeltä Wanda (1988)

Uusintakatselu ties monettako kertaa. Komediaklassikko joka ei kummempia esittelyjä kaivanne. Mielettömän hauska ja hyvin aikaa kestänyt elokuva.

Thief (1981)

Michael Mannin mestariteos kassakaappivarkaista neonsävytteisissä kaupungin öissä. Tästä on saanut vaikutteita vahvasti mm. viimevuosina puhuttanut Drive, jonka ohjas Nicolas Winding Refn. Tosi rautainen rikoselokuva, ja samalla ehkä Heatin ohella Mannin paras ohjaustyö. Saattaisin jopa nostaa viiteen tähteen arvosanan nykyään.

Snatch (2000)

Guy Ritchien rikoselokuvista ehkä se kaikkein paras. Tähän ei jokseenkaan kyllästy koskaan. Näppärää dialogia, nokkela juoni ja ylipäänsä ihan tajuttomalla draivilla kulkeva elokuva. Ehkä saattaisin jakaa Ritchien elokuvissa ykkössijan tämän ja miehen esikoiselokuvan kanssa. Ehkä.

Soldier Blue (1970)

Todella väkevä revisionistinen western, joka kuvaa tositapahtumia yhdestä Yhdysvaltain raaimmista verilöylyistä. Hieno ja vaikuttava elokuva. Oli myös aikanaan ilmeisen kiistelty teos, joka ajoi veriseen väkivaltaan tottumatonta yleisöä ulos teattereista. Oli jopa pienoinen yllätys itselle, miten paljon tää kolahtikaan. Ehdottomasti täytyy katsoa uudestaan tulevaisuudessa.

Jaws (1975)

Onpa täällä paljon uusintakatseltuja klassikoita. No tämä lienee itsestäänselvyys. Mestariteos.

My Cousin Vinny (1992)

Tää on itelle tietynlainen nostalgiaelokuva, pisteytän sen taatusti monen mielestä ihan liian korkealle, mutta tää on sellanen elokuva etten nää siinä mitään moitteen sijaa. Todellinen hyvänmielenelokuva, jonka jaksaa katsoa aina uudestaan ja uudestaan. Joe Pesciltä myöskin hiukan erilainen rooli, mitä äijältä ollaan totuttu näkemään.

Across the 110th Street (1972)

70-luvun rikoselokuvan helmiä, tästä kirjoitin tonne blaxploitaatioketjuun lyhyehkön arvostelun. Suosittelen tutustumaan jos tuon aikakauden rikoselokuvat uppoaa.

Cut-Throats Nine (1972)

Yks parhaista spagulänkkäreistä koskaan, joskaan ei edes Italiassa tehty, vaan Espanjassa. Nihilistinen, raaka, visuaalisesti upea ja paikoittelen Fulcimaiseen gore-ilotteluun yltyvä meininki iski itelle ihan täysiä. Saattais myös nousta vielä sen puoli tähteä pisteytys uusintakatselun myötä. On vaan spaguja tuossa jonossa tälle vuodelle niin paljon, että pitänee vähän lykätä tän uusintaa.

Total Recall (1990)
First Blood (1982)

Kahden klassikon uusintakatselut.

Casualties of War (1989)

Brian De Palman todella hieno Vietnam-elokuva. Nousee mun silmissä ihan sinne genren klassikoiden rinnalle, kuten Platoonin ja Apocalypse Now:n. Upeaa visuaalista ilmettä ja huikeita roolisuorituksia.

Once Upon a Time in Hollywood (2019)

Tarantinon viimeisin. Tän kävin katsomassa jo ilmestyessään teatterissa. Nyt katsoin sen uudelleen. Vakuutti jo teatterissa, eikä laantunut oikeastaan tippaakaan uusintakatselulla. Tarantinon uran kypsin elokuva monellakin tapaa, ja samalla upea rakkauskirje vanhanliiton Hollywoodille. Rankkaisin varmaan miehen koko filmografiassa top vitoseen, tai jopa top kolmoseen. Tosi jees.

Princess Mononoke (1997)

Tää pääsi yllättään ihan takavasemmalta. Katselin tossa noita Miyazakin elokuvia rimpsun, ja tää iski kaikista lujiten. Hieno elokuva kerrassaan. Menee Henkien kätkemän rinnalle parhaana Miyazaki-leffana itelle. Ehkä tää on jopa piirun verran parempi, tässä on vahvemmin elokuvan sanoma esillä ja se iskee kyllä täysillä tajuntaan.

Scarface (1983)

Brian De Palma -klassikon uusintakatselu. Ihan ykköskamaa mitä tulee gangsterielokuviin.

Rolling Thunder (1977)

Paul Schraderin tiukka kostoelokuva 70-luvulta. Tää on just sitä rikoselokuvan kautta joka uppoaa mulle ihan heittämällä parhaiten. Rolling Thunderissa on aikalailla kaikki mitä tälläseltä leffalta voi pyytää. Vahva ja tyly, hiukan western-vaikutteinen kostomatka joka ei kyllä jättäny kylmäks. (paitsi läjän pahiksia)

Escape from New York (1981)

Ihan suosikkielokuviani Carpenterilta. Tiedä monesko uusintakatselu, mutta aina vaan tuntuu toimivan!

Smokey and the Bandit (1977)

Niinsanotun junttielokuvan ja kaahailuelokuvan kiistaton ykkösteos. Burt Reynolds elämänsä vedossa, ja Jerry Reed hemmetin hyvänä kakkosmiehenä. Kaljaa, kaahailua ja kauniita naisia, sekä tietysti autojen romuttamista! Sellanen täydellinen perjantai-illan viihde-elokuva. Toimii aina vaan.

Sorcerer (1977)

Viimeisenä oli William Friedkinin mestarillinen uusintaversio Wages of Fearista. Tästä paljon intensiivisemmäks ei voi elokuva mennä. Todella, todella hyvä filmi. Tangerine Dreamin musat myös ansaitsee erikoismaininnan.

-------------------------------------------------------

Laatu näköjään korvas laadun viimevuonna, sillä näitä heikompia tekeleitä ja pökäleitä on huomattavasti vähemmän tullu vastaan. Oli siellä kuitenkin tälläset. Näemmä Visa Mäkinen piti ripuleillaan peräsijaa hienosti 2-1.

Kaikenlaisia karkureita (1981)
Mitäs me sankarit (1980)
Sucker Punch (2011)

Oikeestaan kaikenkaikkiaan paljon enemmän noita yli kolmen ja puolen tähden filmejä. Aika vähän siis tuli katsottua mitään sontaa viimevuonna. Yleensä tää ykköstähtien osasto on ollu huomattavasti pidempi. Paljon tuli katseltua jo hyväks todettuja elokuvia, mutta oli siellä paljon uusiakin tuttavuuksia. Alejandro Jodorowskyn elokuvat tuli esimerkiks katsottua likimain kaikki, ja valtaosasta tykkäsin. El Topon olis voinu oikeestaan vaikka nostaa tähänkin listalle. Taisin laittaa sille 4/5. Samoin Holy Mountain ja Santa Sangre oli tosi vaikuttavia teoksia. Tuli myös katsottua esimerkiks ennen uusimman Bondin teatteriesitystä kaikki Daniel Craigin Bondit uudelleen, ja sieltä Casino Royalen olis voinu myös hyvin poimia tohon. Uusin Bond elokuva, eli siis No Time to Die oli muuten ihan mainio. Ja ennenkaikkea hieno päätös Craigin esiintymiselle kyseisessä roolissa.

2021 Maailmantilanne nyt oli mitä oli, mutta onneks meillä on hyviä filmejä millä välillä voi unohtaa ton kaiken ulkona tapahtuvan sekoilun ja tilanteet.

Oikein mukavaa alkanutta vuotta kaikille tykkiläisille!

Miihkali
Moderaattori
2756 viestiä

12.01.22 klo 16:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Poikani on kova Autot-fani, ja nyt kun olemme koronan vuoksi olleet neljän seinän sisällä jo useamman päivän, niin tässähän on samalla ollut mainiosti aikaa katsella sarjan elokuvia. Todetaan nyt heti kättelyssä, että itse en suuremmin arvosta Pixar-studiota, jos kohta en vihaakaan. Sieltä tulee aika ajoin innovatiivisia ja hienoja elokuvia, jotka osoittavat aitoa mielenkiintoa teemojaan kohtaan. Sitten on perushyviä lastenelokuvia mutta myös kasvava joukko rutiinilla tehtyä mielikuvituksetonta seikkailua, joka toistelee aiemmista elokuvista tuttuja maneereja.

Todettakoon nyt kuitenkin vielä se, että kyllä Pixar muut vastaavat puljut hakkaa kevyesti. Jopa ne kaikkein mielikuvituksettomimmat ja kuluneimmat produktiot ovat periaatteessa ihan ok. Autot-saaga on kai yleisesti se, jota pidetään Pixarin heikoimpana. Omasta mielestäni Kunnon dinosaurus oli tosin vielä huonompi, mutta sille tuskin on luvassa jatko-osia, kun arvostelut olivat vähän sinne päin ja tappiota tuli monta kymmentä miljoonaa. Jonkun Doria etsimässä voi varmaan jättää kokonaan laskuista, koska se oli jo alun alkaenkin naftaliinista kaivetun B-luokan brändin jatko-osa.

Autot-sarja sen sijaan oli kököhkö jo ensimmäisestä osasta lähtien, mutta samalla se on kuitenkin myös hurjan suosittu, mikä ei tietenkään ole yllättävää, kun on kuitenkin kyse Disneyn budjetilla ja kokemuksella markkinoiduista antropomorfisista ajoneuvoista. Eli oheistuotteet käyvät kaupaksi, oli leffojen laatu mitä hyvänsä.

Autot

Nuoren ja koppavan nousukkaan kasvutarina opettaa, että lahjakkaidenkin täytyy harjoitella eikä paraskaan pärjää yksin. Mitään kauhean nokkelia oivalluksia ei mukaan ole sattunut, vaan juoni noudattelee perinteistä urheiluelokuvien kaavaa. Eli voittaminen ja kilpailu ei sittenkään ole kaikkein tärkeintä, vaan olennaista on henkinen kasvu, joka viime kädessä mahdollistaa menestyksen.

Elokuvassa on vahvan nostalginen sävy, joka haikailee takaisin 1950-luvun yhtenäiskulttuuriin ja vähäisemmässä määrin 1960-luvun viattomuuteen. Maaseudun pikkukaupunkeja ja niiden ”kaikki tuntee kaikki” -meininkiä romantisoidaan, ja onhan siinä puolensa. Itsekin olen maalla kasvanut ja vasta aikuisiällä siirtynyt Turkuun. Sinänsä värikkäitä sivuhahmoja (äksy armeijan jeeppi, hippipaku, katkeroitunut kehäraakki jne.) ei mielestäni kehitellä tarpeeksi pitkälle, vaan leffa keskittyy lähinnä päähenkilö Salama McQueeniin ja tämän hidasjärkiseen Martti-kaveriin. Kenen idea muuten oli panna Martti puhumaan jotain käsittämätöntä Turun, Tampereen ja Savon murteen sekoitusta?

Lopussa Salama tietysti voittaa ja kaikki päättyy onnellisesti. Salaman uransa alkupuolella kaltoinkohtelemien ajoneuvojen kohtaloa ei sen enempää pohdita, vaan heidät unohdetaan heti ensimmäisen näytöksen päätyttyä.

Autot 2

Salama on nyt vakiinnuttanut asemansa kaikkien aikojen menestyneimpänä Piston Cup -kilpurina. Voittoja on jo plakkarissa useampi, eikä kusi ole häiritsevässä määrin noussut hattuun. Ongelmana onkin nyt kaverien mustasukkaisuus: Salamaa revitään joka suuntaan, eikä tyttöystävälle ja parhaalle kaverille tahdo riittää aikaa. Sitten alkaa maailmanturnee, jonka aikana Salama kilpailee maailman parhaita kilpureita vastaan Japanissa, Italiassa ja Englannissa. Martti otetaan riippakiveksi mukaan, jottei tälle tulisi paha mieli.

Salama tietysti voittaa kisan. Koska siinä ei ole mitään yllättävää eikä kiinnostavaa, sivujuoneksi on pultattu vakoojajännäri, jonka pyörteisiin Martti tahtomattaan imeytyy. Opetus on kai jotain sellaista, että Martin kaltainen maalaisjunttikin voi olla sankari, kunhan vain uskoo itseensä ja saa mahdollisuuden.

Bond-henkinen action sopii todella huonosti ensimmäisessä Autot-elokuvassa luotuun maailmaan ja sopiikin kysyä, miksei siitä tehty itsenäistä elokuvaa. Juoni on myös epäuskottava, sillä ei Martista millään saa uskottavaa agenttia ja koko väärinkäsitysten sarja tuntuu pakotetulta. Opetuksenkin kanssa on vähän niin ja näin, sillä aika harva pahnanpohjimmainen kuitenkaan saa tilaisuutta todistaa omaa kelpoisuuttaan pelastamalla maailman vahingossa. Autot ovat myös aika huonoja sankareita tällaiseen tarinaan, sillä Bond-leffoihinhan kuuluu kaikenlainen hiiviskely ja vimpaimien käyttö, joka ei kumitassuilla tahdo onnistua. Maailmanmatkustus on sentään luontevasti mukana, koska World Grand Prix -kilpailut käydään eri puolilla planeettaa.

Parasta elokuvassa ovat todella näyttävät ja vauhdin tuntua henkivät kilpa-ajokohtaukset. Tiukat kurvit ja törmäykset näyttävät oikeasti aika pahoilta.

Autot 3

Kolmososa palaa perinteisten urheiluelokuvien kaavaan. Kakkososan tapahtumat on enimmäkseen unohdettu, mutta niistä on otettu mukaan sentään ne ainekset, jotka tällaiseen kilpa-ajeluun sopivat. Eli toisin sanoen kaikki se, mikä ei liity vakoiluun. Autot 3:n jälkeen sarjan maailma alkaa vihdoin tuntua kokonaiselta ja palaset loksahtavat mukavasti yhteen.

Salama alkaa olla jo uransa ehtoopuolella, eikä hänestä ole vastusta uuden sukupolven huipputeknologisille kilpureille. Manageri ehdottaa Hollywood-tähdeksi ryhtymistä ja oheiskrääsän kauppaamista. Oppi-isäkin on jo potkaissut tyhjää, joten Salama etsii oppi-isänsä oppi-isän, treenailee aikansa ja päättää lopulta siirtyä valmentajan pallille. Valmennettavaksi löytyy nuori ja lupaava tyttö, jolla on kuitenkin ongelmia itseluottamuksen kanssa. Viimeisen kisan Salama ja valmennettava ajavat puoliksi ja näin kumpikin onnistuu tulemaan samassa kilpailussa ykköseksi. (Säännöistä löytyy sopiva porsaanreikä – en tiedä, onnistuisiko oikeissa kilpa-ajoissa.)

Näin aikuisen näkökulmasta vanhenemisen teema on samaistuttava. On se rankkaa, kun ei enää pysty siihen mihin aiemmin pystyi. Samoin pidän siitä ajatuksesta, ettei vanheneva ykköstykki voi enää luottaa luontaiseen ylivertaisuuteensa, vaan hänen on otettava vastuu itsestään ja muista. Siinä mielessä elokuva on aidosti tunteikas. Yltiöonnellinen loppuratkaisu sen sijaan kusee elokuvan teemojen päälle, kun kenenkään ei tarvitse luopua mistään ja kaikki saavat haluamansa. Paitsi tietysti ne uuden sukupolven kilpurit, joiden ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Sekä temaattisesti että toteutukseltaan tämä on se elokuva, jonka olisi pitänyt tulla heti ykkösen jälkeen. Hauskana oivalluksena Salaman vanha arkkivihollinen Jasu Juntti on nykyään urheilukommentaattori, mikä tuo elokuvaan mukavaa ympyrän sulkeutumisen tuntua. Juoni ei kuitenkaan ihan kanna loppuun asti.

Juki
Käyttäjä
1585 viestiä

14.01.22 klo 10:19 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vuoden 2021 viimeisen kuukauden katsotut ja lopussa yhteenveto koko vuodesta:

Jeremiah S. Chechik: Joulupuu on kärvennetty (1989):

Kohellusta riittää alusta loppuun. Randy Quaidin esittämä Eddie on leffan hauskin hahmo. Myös Clarkin toilailut saavat paikoin nauramaan oikein kunnolla. Paskis-kohtaus on hulvaton. Ei tämä aivan sitä parasta Hughesia kuitenkaan ole, mutta erittäin hauska ja jouluinen leffa kuitenkin.

Mike Mitchell: Kuusi, pukki & kuokkavieras (2004):

Pari hauskaa juttua leffasta löytyy, mutta ei oikein muuta. Tuntuu kyllä vähän väkisin tehdyltä. James Gandolfini on ihan kiva roolissaan, mutta muut näyttelijät eivät oikein vakuuttaneet. Juoni on mielenkiintoinen ja alkuosa on mielenkiintoisinta koko leffassa. Ben Affleck on todella ärsyttävä Drew'n roolissa. Hauskin kohtaus oli kun Tom lyö Drew'ta lapiolla päähän.

Brian Levant: Isäni on turbomies (1996):

Muutama hauska juttu ja Arskan hauskaa toilailua on mukana. Loppu on todella typerä ja myös aika lapsellinen kun Turbomies pääsee vauhtiin. Phil Hartman on hauska roolissaan ja hänen puheensa kuulostaa aivan Simpsoneiden asianajaja Lionel Hutzilta, jota Hartman tuohon aikaan ääninäytteli. Kaksi vuotta myöhemmin Hartman kuoli vaimonsa murhaamana vain 49-vuotiaana. Pukkien tappelukohtaus on hauskin. Sekopäinen poro on todella typerä. Jamien roolissa nähty Jake Lloyd, joutui myöhemmällä iällään kahnauksiin poliisin kanssa ja päätyi jopa mielisairaalan suljetulle osastollekin. Ohjaaja Brian Levant muistetaan paremmin 90-luvun alkupuolen menestyskomedioista Beethoven ja Kiviset ja Soraset.

Jeannot Szwarc: Joulupukki (1985):

John Lithgow on hyvä ilkeän lelutehtailijan roolissa. Myös leffan tehosteet näyttävät edelleen hienoilta ja joulupukin rekilentelykin on varsin uskottavan näköistä. Porot ovat myös aika hauskoja. Aikuiseen makuun tämä on vähän liian lapsellinen, mutta kokonaisuutena tämä on kuitenkin ihan kiva tarina siitä, miten Joulupukista tuli se kaikkien tuntema valkoparta, joka jakelee lahjoja lapsille.

Clive Donner: A Christmas Carol (1984):

Tuttu tarina yrmystä saiturista, joka pitää joulua humpuukina. George C. Scott loistaa saiturin roolissa ja myös David Warner on hyvä Bob Cratchit. Leffa on myös paikoin aika jännä kun henget tulevat mukaan kuvioihin. Varsinkin viimeinen tulevien joulujen henki on erityisen jännä ja nuo kohtaukset saattavat myös pelottaa aivan perheen pienimpiä.

Paul Feig: Last Christmas (2019):

Typerää dialogia ja myös muutama vähän tylsä kohtaus, mutta muuten ihan kiva jouluinen draamakomedia. Parasta on Whamin musiikki ja lopun yhteislaulu. Emilia Clarke on ihan kiva roolissaan, mutta Emma Thompsonin esittämä äiti on todella ärsyttävä.

Chris Columbus: Yksin kotona (1990):

Vaikka leffa on tullut nähtyä sen valmistumisesta lähtien yli 30 kertaa, niin jaksaa se silti joka katselukerralla naurattaa yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Joe Pesci ja Daniel Stern ovat hyviä roistojen rooleissa ja onhan se Macaulay Culkin myös Kevinin roolissa mainio. Ansat ovat mielikuvituksellisia ja rosvojen kokemat kärsimykset pystyy melkein itse aistimaan kotisohvalle asti. Lopussa vähän herkistellään kun Kevin käy kirkossa ja juttelee vakavia naapurin Marleyn kanssa. Polkkaukkelina nähtävä John Candy tekee pienen mutta hauskan roolin.

John Favreau: Elf (2003):

Yleisesti en Ferrellistä tykkää, mutta tässä hän on yllättävän hyvä Buddyna ja myös James Caan Buddyn isänä on hyvä. Aikuiseen makuun leffa on kuitenkin aivan liian lapsellinen, mutta kuitenkin ihan hauska joulukohellus. Alku on vähän tylsä, mutta Buddyn saavuttua New Yorkiin leffa niin sanotusti vasta kunnolla alkaa. Hauskinta antia onkin juuri tuo Buddyn sekoilu New Yorkissa, vaikka sekin on paikoin aika lapsellista. Ei tämä oikein mitään uutta ja mullistavaa joululleffojen genreen tarjoile, mutta hyvä naurut ainakin.

Chris Columbus: Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa (1992):

Hyvin onnistunut jatko-osa John Hughesin kynäilemälle ja Chris Columbuksen ohjaamalle vuoden 1990 hittikomedialle. Vähän vanhan toistoa, mutta on tässä paljon uuttakin. Joe Pesci ja Daniel Stern ovat jälleen loistavia roistojen rooleissa. Muutamat rosvojen kokemat "ansat" saattavat nykyajan lapsikatsojille olla vähän liian rajuja, kuten Marvin hellasta saamat voltit. Lopussa mennään taas ykkösosan tapaan vähän herkemmälle puolelle kun Kevin juttelee pulunaisen kanssa elämästä. Ei tämä aivan ykköosan tasolle yllä, mutta erittäin hauska ja viihdyttävä pläjäys kuitenkin.

Ron Howard: The Grinch (2000):

Tunnelma on mukavan jouluinen ja muutama hauska kohtauskin on mukana. Grinch on hahmona todella ärsyttävä eikä se Carreyn naamanvääntelykään oikein jaksa innostaa. Tämäkin leffa on taas aikuiseen makuun aivan liian lapsellinen. Hienointa leffassa on maskeeraus ja lavastus. Hauskin kohtaus on Grinchin joululahjavarkaus.

John Murlowski: Richie Rich's Christmas Wish (1998):

Huumori ei jaksa naurattaa ollenkaan. Eugene Levyä lukuun ottamatta näyttelijät ovat todella kökköjä eivätkä he saa hahmoista oikein mitään irti. David Gallagher ei yllä lähellekään Macaulay Culkinia, joka nähtiin Rikun roolissa kahdessa aiemmassa Riku Rikas -leffassa. Leffan juoni on lainattu suoraan vuoden 1946 Ihmeellinen on elämä -leffasta, mutta toteutus on paljon kehnompi. Tietokonetehosteet näyttävät myös todella rumilta. Leffassa ei oikeastaan ole mitään erityisen hyvää eikä siitä välity kunnolla edes jouluinen tunnelma.

Henry Selick: Painajainen ennen joulua (1993):

Hieno ja vähän jopa erikoinen stop motion -animaatio. Hahmot ovat hauskoja ja hyvin mielikuvituksellisia. Leffan tunnelma on myös upean goottimainen kuten Burtonin tyyliin kuuluu. Tuo goottimaisuus tosin saattaa olla perheen pienimmille vähän pelottavaa. Leffan laulut ovat myös kivoja ja ne on sovitettu hyvin eri kohtauksiin.

Les Mayfield: Joulu Manhattanilla (1994):

Richard Attenborough on hyvä Kris Kringlen roolissa ja myös Robert Prosky on hauska tuomarina. Mara Wilson on vähän liian lapsellinen, mutta kuitenkin ihan hyvä roolissaan. Plussaa siitä, että vasta leffan lopussa paljastuu, onko Kris se aito oikea vanha valkoparta vai ei.

John Pasquin: Mutta mitä tapahtui joulupukille? (1994):

Disneyn tyyliin vähän lapsellinen leffa tämäkin. Tim Allen joulupukkina on hyvä ja myös hänen poikaansa esittävä Eric Lloyd onnistuu roolissaan. Tehosteet eivät ole kovin hyvin kestäneet aikaa vaan näyttävät jo vähän vanhentuneilta, varsinkin savupiippukohtauksissa. Kokonaisuutena ihan kiva joululeffa, mutta aikuiseen makuun vähän liian lapsellinen.

Philip Borsos: Joulukuun kaksi päivää (1985):

Koskettava ja hieman jopa erikoinen joulutarina. Toteutus on onnistunut hienosti, ja näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan. Leffa ei edusta sitä perinteistä Disneyn tyyliä jossa lauletaan ja ilakoidaan, vaan leffa on aika vakava ja surumielinen ja kuolemastakin puhutaan usein. Loppu on kuitenkin yleisesti joululeffojen tapaan onnellinen.

Richard Donner: Haamujen kosto (1988):

Aika erikoinen versio Charles Dickesin legendaarisesta Joulutarinasta. Bill Murray on hyvä ilkeänä tv-johtajana, joka joutuu kohtaamaan kolme haamua. Leffa on luultavasti suomennettu Haamujen kostoksi siksi, koska Murray oli tuohon aikaan tullut meillä tunnetuksi lähinnä Haamujengi-leffasta ja sille oltiin tuolloin suunnittelemassa jatko-osaa. Lopussa leffa vähän lässähtää eikä oikein jaksa loppuun saakka. Ei siis ole Donnerin eikä myöskään Murrayn parhaimpia.

Robert Zemeckis: Saiturin joulu (2009):

Ei lukeudu Dickensin klassikon parhaimpiin elokuvasovituksiin. Animaatiojälki on toki upeaa, mutta leffan liian vauhdikas meno vähän latistaa tunnelmaa. Jim Carrey tekee kuitenkin hyvän roolin saituri Scroogen äänenä ja kuullaanpa häntä myös useiden muidenkin hahmojen ääninä. Leffa ei myöskään ole yhtä koskettava kuin esim. Disneyn vuonna 1983 tekemä versio. Tässä versiossa mennään aivan liian vauhdikkaalla otteella, joten aikuiseen makuun tämäkin on vähän liian lapsellinen.

Michael Lembeck: Mutta mitä tapahtui Joulupukille 2 (2002):

Ihan kiva jatko-osa, mutta ei ole ensimmäisen osan veroinen. Tim Allen on ykkösosaan tapaan hyvä roolissaan ja muutenkin leffassa on kiva jouluinen tunnelma. Ja mainitaanpa leffassa myös Suomi. Piereskelevä poro oli typerä.

Juha Wuolijoki: Joulutarina (2007):

Kari Väänänen on loistava ilkeän Iisakin roolissa ja myös Hannu-Pekka Björkman on hyvä joulupukkina. Tarina on mielenkiintoinen ja myös maisemat ovat upeita.

Mauri Kunnas, Pekka Lehtosaari: Joulupukki ja noitarumpu (1996):

Lapsuuteni suosikkileffa jo siitä lähtien kun se esitettiin ensimmäisen kerran tv:ssä jouluaattona 1996. Tarina on Kunnaksen tapaan hauska ja hahmot ovat myös kivoja. Hahmojen joukosta voi bongata myös julkisuuden henkilöitä. Esim. joulupukin pajalla työskentelee Martti-niminen mies, joka on aivan näyttelijä Marty Feldmanin näköinen kieroine silmineen sekä kaksi lintua, jotka ovat erehdyttävästi ZZ Topin soittajien näköisiä. Ja heiluupa mukana myös Rollareista tutun kitaristi Keith Richardsin näköinen heppukin. Ääninäyttely on myös hyvin onnistunut, mukana mm. Esa Saario, Ulla Tapaninen, Vesa Vierikko ja Aarre Karén.

Kari Kyrönseppä: V.Y. Vihdoinkin yhdessä (1986):

Todella kummallinen ja sekava joululeffa. Nimekäs näyttelijäkaarti ei onnistu olemaan mikään hirveän hauska, ei edes pääosassa koheltava ja leffan valmistumisen aikaan suosionsa huipulla ollut Pirkka-Pekka Petelius. Hänen esittämänsä biisit ovat ihan hyviä, mutta se ei oikein riitä, kun tarina on muuten aika onneton ja suoraan sanoen todella outo. Kyrönsepän toistaiseksi ainoa elokuvaohjaus.

Alan Shapiro: Kätketty saalis (1986):

Aika tylsä joululeffa. Ed Asner tekee hyvän roolin joulupukiksi pukeutuvana vankikarkurina ja myös poliisina heiluva Fred "Herman Munster" Gwynne on hyvä roolissaan. Juoni on myös ihan kiva, mutta toteutus ei ole oikein onnistunut. Laulut ovat vähän turhia ja myös leffan loppu on typerä.

John Landis: Vaihtokaupat (1983):

Aykroyd ja Murphy loistavat rooleissaan, Murphy ehkäpä hauskimpana kuin koskaan. Myös vanhat starat Ralph Bellamy ja Dom Ameche tekevät hyvät suoritukset. Huumori on hauskaa ja paikoin saa nauraakin oikein kunnolla kun Murphy pistää menemään. Yksi 80-luvun parhaista John Landisin leffoista yhdessä Ihmissusi Lontoossa -elokuvan kanssa.

Arlene Sanfords: Jouluksi kotiin (1998):

Todella tylsä leffa noin puoleenväliin saakka. Loppua kohti edetessään leffa parantaa otettaan hieman ja tarjoaa myös muutaman hauskan jutunkin, mutta ei tämä kuitenkaan mikään joulun klassikko ole. Koti kuntoon -sarjasta tutuksi tullut Jonathan Taylor Thomas tekee ihan hyvän roolin.

Alfred Hitchcock: Varkaitten paratiisi (1955):

Gary Crant ja Grace Kelly ovat hyviä rooleissaan, mutta itse leffan tunnelma on paikoin vähän liian romanttinen omaan makuuni. Jännitystä on ihan kivasti ja loppu on varsin yllättävä. Maisemat ovat hienoja. Ei lukeudu Hitchcockin parhaimpiin.

Aleksi Mäkelä: Romanovin kivet (1993):

Elokuva sai alkunsa viihdelegenda Spede Pasasen ideasta. Spede halusi tehdä kotimaisen Bond-tyylisen toimintaleffan Santeri Kinnusen ja Samuli Edelmannin kanssa. Ohjaajaksi Pasanen pyysi Edelmannin ja Kinnusen ehdotuksesta nuoren Aleksi Mäkelän, joka oli tuolloin ohjannut vasta muutaman lyhytelokuvan, joissa Samuli ja Santeri olivat näytelleet. Pasanen sitten soitti Mäkelälle ja tiedusteli tämän halukkuutta ohjata suomalainen James Bond -elokuva. Mäkelä suostui ja eipä aikaakaan kun leffan käsikirjoitus oli valmis ja kuvaukset aloitettu. Lopputulos miellytti Spedeä. Leffa ei kuitenkaan menestynyt teattereissa odotetusti ja rahaakin sen tekemiseen oli kulunut enemmän kuin Spede kuvitteli. Pasanen suuttui ja välit Mäkelän kanssa katkesivat.

Itse elokuvassa on toimintaa todella paljon ja se on myös paikoin aika raakaa. Kari Sohlberg kuvaajana tekee jälleen loistotyötä ja myös näyttelijät ovat hyviä, varsinkin Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Leffan musiikkivalinnoista en hirveästi tykännyt, joten siitä tulee pieni miinus.

John Hughes: Vauhdilla Chicagoon (1987):

John Hughesin parhaimpia leffoja. Steve Martin ja John Candy tekevät hauskat roolit ja heidän toilailujaan saakin välillä nauraa oikein kunnolla. Leffa on nimensä mukaisesti todella vauhdikas eikä tylsiä hetkiä tullut vastaan yhtään. Leffan parissa viihtyy hyvin hetken jos toisenkin ja leffa kestää myös uusintakatsomisen.

Ron Clements, John Musker, Dave Michener, Burny Mattinson: Basil Hiiri - Mestarietsivä (1986):

Lastenelokuvaksi tämä on aika pelottava. Ratigan ja Liuhu ovat hienoja hahmoja, mutta myös vähän pelottaviakin, varsinkin perheen pienimmille. Laulut ovat tylsiä, mutta muuten leffa on viihdyttävä, hauska ja jännä. Vauhdikasta menoa on luvassa paljon. Suomalainen ääninäyttely on onnistunut varsin hyvin, vaikka Dawsonin ja Olivian ääninäyttelijät eivät mitään parhaita mahdollisia olekaan. Liuhun suomalainen ääni sen sijaan on hauska. Ei tämä aivan Disneyn parhaimpien joukkoon nouse, vaikka mainio seikkailu onkin. Leffaa tehtiin aikoinaan neljä vuotta.

Andre Konschalovsky: Tango & Cash (1989):

Toimintaa on paljon ja myös Stallonen ja Russellin sanailu on varsin hauskaa. Leffa on myös sopivan raaka. Juoni on mielenkiintoinen ja toteutuskin on varsin onnistunut. Ei tämä kuitenkin kaksikon parhaimpia ole, mutta Buddy Cop -toimintakomedioiden parhaimmistoa kuitenkin.

Damian Harris: Kunnes kuolema erottaa (1991):

Hieman jopa yllätyksellinen jännäri. Goldie Hawn ja John Heard ovat hyviä rooleissaan ja tunnelma on paikoin aika jännä. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta toteutus on kuitenkin ihan hyvin onnistunut.

Päivi Hartzell: Lumikuningatar (1986):

Visuaalisesti upeaa katsottavaa, mutta itse tarina on aika tylsä ja myös lapsellinen. Yleisilme on varsin synkkä ja lapsikatsojia ajatellen myös vähän pelottavakin. Satu Silvo Lumikuningattarena on maskeerattu todella pelottavan näköiseksi. Lapsinäyttelijät Outi Vainionkulma ja Sebastian Kaatrasalo tekevät ihan hyvät roolit. Mukana nähdään myös Sielun Veljet -yhtye ilman Affe Forsmania. Leffa valittiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi ja palkittiinpa se myös vuoden 1987 Jussi-gaalassa parhaasta musiikista ja parhaasta visuaalisesta suunnittelusta. Kain roolista muistettava Sebastian Kaatrasalo kuoli aivokasvaimeen vuonna 2003, vain 29-vuotiaana. Pisteet leffalle visuaalisesta ilmeestä.

Yhteenveto: Vuonna 2021 katsoin 25 kotimaista ja 269 ulkomaalaista elokuvaa.

Näin katsoin:
- DVD: 136
- Blu-ray: 55
- TV: 16
- Suoratoistopalvelut: 87

Eniten elokuvia (42) katsoin heinäkuussa ja vähiten (10) tammikuussa.

Juki
Käyttäjä
1585 viestiä

08.02.22 klo 09:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tammikuun katsotut elokuvat:

Garry Marshall: Pretty Woman (1990):

Disneyn katsoituin leffa edelleen, vaikka ensi-illasta on kulunut jo yli 30 vuotta. Robertsin ja Geren kemia toimii hienosti ja leffa on myös aika hauska. Alun perin leffan oli tarkoitus olla paljon synkempi ja Geren ja Robertsin sijasta leffaa piti tähdittää Al Pacino ja Michelle Pfeiffer, mutta siinä vaiheessa kun Disney-yhtiö tuli mukaan tuottajaksi, leffa muuttui kiltimmäksi ja humoristisemmaksi.

Charles Chaplin: Nykyaika (1936):

Chaplinin paras elokuva edelleen ja myös ensimmäinen Chaplinin teos, jonka koskaan olen nähnyt. Chaplin on jälleen hyvä kulkurin roolissa ja vaikka leffa onkin komedia, niin mukana on myös vakavampiakin teemoja, kuten köyhyys ja työttömyys. Syöttökoneen testaus on leffan hauskinta antia. Chaplinin itsensä säveltämä dramaattinen musiikki on myös hienoa kuultavaa.

Ville Mäkelä: Lain ulkopuolella (1987):

Ajatuksia herättävä elokuva. Juoni on mielenkiintoinen, näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja myös ohjaus on varsin onnistunut. Taneli Mäkelä ja Kari Heiskanen tekevät leffan parhaat roolit, mutta ei Antti Litjakaan huono ole. Inhottava kylläkin ja koko leffan ajan olisi tehnyt mieli antaa hänen roolihahmolleen turpiin.

Kenny Ortega: Hokkus Pokkus (1993):

Lapsena en tätä ole katsonut, joten mitään nostalgiafiiliksiä ei leffaa katsoessa tullut. Ihan kiva pätkä, vaikka ei Disneyn parhaimpiin lukeudukaan. Disneyn tyyliin leffa sisältää laulamista, joka on tässä aika tylsää ja latistaa tunnelmaa. Leffa on myös Disneylle tyypillisesti aika lapsellinen. Midler Najimy ja Parker tekevät kuitenkin ihan hauskat roolit noitina. Loppu on aika tylsä.

Christopher Cain: Reksi (1987):

Belushi on loistava reksinä ja myös Louis Gossett Jr. on hyvä roolissaan. Leffa on yhtä aikaa, viihdyttävä, tyylikäs ja todella raju. Myös musiikki on taattua kasaria.

Christian Ryltenius: Pekka Töpöhäntä (2020):

Animaatiojälki on upeaa ja hahmojen osalta se mukailee aika paljon vuoden 1981 Pekka Töpöhäntä -leffaa. Tunnelmassa ei kuitenkaan päästä lähellekään tuota klassikkoleffaa. Alkuperäinen elokuva on koko perheen viihdettä, ja siinä on hauska ja myös leppoisa tunnelma, kun taas tässä uudessa versiossa on muutama pienille lapsille hieman pelottava kohtaus. Suomalainen ääninäyttelijät ovat hyviä, vaikka eivät toki pärjää alkuperäisen Töpöhännän loistaville ääninäyttelijöille. Pekka Autiovuoren Monnia ei voita mikään! Leffan laulut ja dialogi eivät ole yhtä tarttuvia ja mieleenjääviä kuin alkuperäisessä versiossa. Tämä uudempi Pekka Töpöhäntä sopii kivasti ainakin niille lapsille, joille Töpöhännän tarina ei ole ennestään tuttu. Tässä on alusta lähtien laitettu koko tarina aivan uusiksi.

Jonathan Mostow: Breakdown (1997):

Yksi parhaista Kurt Russellin 90-luvun leffoista. Leffa alkaa hienosti mysteerinä ja päättyy toimintajännärinä. Toimintaa löytyy paljon ja se on myös todella rajua. Russellin lisäksi hulluna rekkakuskina nähtävä J.T. Walsh on loistava. Loppu on myös hieno.

Hal Needham: Kanuunankuularalli (1981):

Ei ole aivan niin vauhdikas kuin nimi antaa ymmärtää. Hitaasta tempostaan huolimatta leffa jaksaa kuitenkin viihdyttää ihan kivasti ja hauskoja tilanteitakin on enemmän kuin tarpeeksi. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan, jopa itseään esittävä Roger Moore on hauska. Kapteeni Kaaoskin on aika huvittava hahmo ja sai ainakin minut nauramaan välillä oikein kunnolla. Parasta antia on kuitenkin leffan lopputekstien aikana rullaavat pilalle menneiden otosten kooste.

Stephen Sommers: Rudyard Kiplingin viidakkokirja (1994):

Ihan kiva seikkailu, mutta ei pärjää Disneyn 60-luvun animaatiolle. Leffa on aavistuksen verran liian koominen, mutta onneksi loppua kohti edetessä se muuttuu vähän jopa jännäksi. Plussaa siitä, että eläimet ovat oikeita eivätkä mitään tietokoneella toteutettuja. Näyttelijät ovat hyviä vaikka eivät mitään erityisen mieleenjääviä roolisuorituksia teekään.

Paul Mazursky: Beverly Hillsin pummi (1986):

Nick Nolte on todella hauska pummin roolissa ja myös Dreyfuss ja Midler rikkaana pariskuntana tekevät hyvät roolit. Perheen poika on jotenkin todella ärsyttävä, mutta koira on hauska.

David Mirkin: Blondit luokkakokouksessa (1997):

Muutamat muistelukohtaukset ovat vähän typeriä, mutta muuten leffa on aika hauska ja monessa kohdassa tulikin naurettua naisten "blondimaisuuksille". Kudrow ja Sorvino sopivat hienosti blondikaksikon rooleihin. Ei tämä kuitenkaan mikään mestariteos ole, mutta oikein viihdyttävä sekoilu kuitenkin. Musiikkivalinnat ovat loistavia.

Tibor Takacs: Paholaisen portti (1987):

Ei mikään hirveän pelottava, vaan paremminkin naurettava. Eli enemmän komediaa kuin varsinaista kauhua, vaikka oli tässä muutama aika jännäkin kohtaus. Tehosteet näyttävät jo pahasti vanhentuneilta ja ne pikkudemonitkin ovat enemmän huvittavia kuin pelottavia. Nuori Stephen Dorff on hyvä Glenin roolissa, mutta muut näyttelijät ovat aika surkeita.

Troy Miller: Isä lumiukkona (1998):

Siihen asti, kun Michael Douglasin ohjaama isä kuolee, leffa on aika vakavamielinen ja draamapainotteinen. Kun isästä sitten tulee lumiukko, leffa muuttuu paljon humoristisemmaksi ja myös todella lapselliseksi. Michael Keaton on kuitenkin ihan hyvä isän roolissa sekä lumiukko-isän äänenä. Myös vuonna 2020 edesmennyt Kelly Preston on hyvä äidin roolissa. Aikuiseen makuun aivan liian lapsellinen, mutta lastenleffahan tämä oikeastaan onkin, joten lapset varmasti tykkäävät.

Mark Goldblatt: Rankaisija (1989):

Veri lentää ja ruumiita tulee todella paljon. Tyylikästä ja rankkaa menoa sekä hienoja toimintakohtauksia sisältävä klassikko 80-luvun lopulta. Leffassa on upea synkkä tunnelma ja Dolph Lundgren vetää loistavan roolin rankaisija Frank Castlena.

David Cronenberg: Verenimijät (1977):

Aika tylsä, mutta on tässä kuitenkin muutama vähän pelottava kohtaus mukana. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Musiikki on vähän häiritsevää ja hyökkäävän oloista.

Maria Sid: Risto Räppääjä ja väärä Vincent (2020):

Todella lapsellinen. Vaikka mukana onkin hyviä näyttelijöitä, niin eivät he oikein saa tästä tehtyä kovinkaan hauskaa. Jatkuva laulaminen pilasi leffan lähes täysin. Eivätkä ne laulut edes ole mitään erityisen hyviä. Huonoin näkemäni Räppääjä.

Penelope Spheeris: Juntit Beverly Hillsissä (1993):

Hauskaa sekoilua kun juntit saapuvat Beverly Hillsin hienostokaupunkiin. Diedrich Bader, Cloris Leachman ja Lily Tomlin tekevät leffan hauskimmat roolit ja onhan se Ernestinäkin tunnettu Jim Varneykin ihan hauska juntti-isä. Mikään mestariteos tämä ei kuitenkaan ole. Ohjaaja Penelope Spheerisin vuotta aiemmin valmistunut Wayne's World on parempi.

Zaida Bergroth: Tove (2020):

Alma Pöysti on loistava Toven roolissa. Muuten leffa keskittyy ehkä vähän liikaa siihen Toven rakkauselämään ja ihmissuhteisiin ja se varsinainen taide ja Muumi-jutut jäävät harmittavasti taka-alalle. Ulkokuvia on harmittavan vähän, vain pari-kolme. Muuten ollaan koko ajan sisätiloissa. Ihan mielenkiintoinen kuvaus Toven elämästä 1940- ja 1950-luvuilla kuitenkin.

James Mangold: Cop Land (1997):

Yksi Stallonen parhaista 90-luvun rooleista. Myös muut nimekkäät näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Vaikka elokuvan DVD-julkaisu luokitteleekin tämän toiminnaksi, niin enenmmän tässä on kyllä draamaa kuin toimintaa. Toimintaa on vain muutama kohtaus siellä täällä ja lopussa. Lopun toiminta onkin sitä leffan parasta antia, kun Stallone lähtee vähän "ramboilemaan".

Tony Scott: True Romance (1993):

Hieno väkivaltainen rakkaustarina Tarantinon tyyliin. Hopperin ja Walkenin keskustelutuokio on yksi leffan parhaista. Leffasta löytyy sopivasti huumoria ja väkivaltaa ja väkivalta on myös erittäin veristä. Loppu on vähän yliammuttu.

Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän (1975):

Yksi Jack Nicholsonin parhaista leffoista Hohdon ohella. Vaikka leffa onkin aiheeltaan vakava, niin välillä saa kyllä nauraakin oikein kunnolla. Nicholson ja Fletcher tekevät leffan parhaat suoritukset ja heidät myös palkittiin täysin oikeutetusti Oscar-pysteillä. Christopher Lloyd teki tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Itselleni oli pieni yllätys, että leffan toisena tuottajana on toiminut paremmin näyttelijänä tunnettu Michael Douglas.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys (1960):

Yksi parhaista suomalaisista elokuvista mitä koskaan on tehty. Kolmikko Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela tekevät kaikki vakuuttavaa työtä. Myös Kassilan ohjaus on enemmän kuin onnistunut. Ja nähdäänpä elokuvassa myös yksi kotimaisen elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista, kun Leo Jokelan esittämä etsivä Kokki esittää ravintolassa klassikon "Silmät tummat kuin yö". Tähän elokuvaan ei kyllästy koskaan!

Juhani Tiikkainen: Maailman paras (1986):

Lasse Pöysti tekee hienon roolin vanhana Paavo Nurmena ja palkittiinpa tuo suoritus myös parhaan miespääosan Jussilla. Myös Carl-Kristian Rundman on hyvä nuoren Nurmen roolissa ja ne vanhat pätkät on toteutettu hienosti mustavalkoisina. Myös muut näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Itselleni tuli aika paljon uutta tietoa Nurmesta, sillä aiemmin en tiennyt oikein mitään hänen urheilu-uransa jälkeisistä ajoista. Mukana nähdään myös Nurmen vanha kilpakumppani Ville Ritola, jota esittää Martti Kainulainen.

Pirkka Pekka Petelius: 55 minuuttia puheaikaa (2004):

Aika erilainen ja mielenkiintoinen työ Peteliukselta. Ei tämä kuitenkaan vielä sitä parasta Peteliusta ole, mutta kuitenkin hyvä aloitus ohjaajanuralle ja myös varsin onnistunut siirtyminen komediasta vakavampaan draamaan.

Aleksi Mäkelä: Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994):

Huumoria tästä kyllä löytyy ja paikoin saakin nauraa oikein kunnolla. Juoneltaan leffa on myös ihan ok, mutta toteutus ei ole oikein onnistunut. Leffa alkaa ihan lupaavasti, mutta sitten kun Santerin esittämä tietokoneheppu törmää Juha Veijosen esittämään pikkukonnaan, alkaa aikamoinen kohellus. Leffan nimikin on lainattu George Roy Hillin länkkäristä. Ohjaaja Mäkelä vilahtaa itsekin kuvissa leffan alkupuolella.

Robert Zemeckis: Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988):

Juoni on mielenkiintoinen ja toteutus on myös onnistunut loistavasti. Elokuvassa on hienosti yhdistelty piirroshahmot oikeaan maailmaan. Elokuvahan kuvattiin ensin pelkillä ihmisnäyttelijöillä ja vasta sen jälkeen nuo piirroshahmot lisättiin mukaan. Ihmisnäyttelijöistä Bob Hoskins ja Christopher Lloyd tekevät hyvät suoritukset ja Lloyd on jopa niin vakuuttava, että itse muistan hänen hahmoaan lapsena pelänneeni. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? on Paluu tulevaisuuteen -trilogian ohella parhaita Zemeckisin ohjauksia.

Renny Harlin: Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (1988):

Freddyä näyttelevän Robert Englundin suosikkiosa koko sarjasta. Itse en pidä tätä parhaana, mutta ihan hyvin on Renny kuitenkin onnistunut ensimmäisessä isomman budjetin elokuvaohjauksessaan. Leffa on paikoin erittäin mielikuvituksellinen ja muutama hieno murhakin on saatu mukaan. Huumoria on myös enemmän kuin aiemmin, ja se ei ainakaan omasta mielestäni ole hyvä juttu.

Don Chaffey: Superkyttä - Tappajan jäljillä (1978):

Superkyttä - Tappajan jäljillä on Michael Mannin (mm. Miami Vice -sarjan luoja) luoman Vega$-tv-sarjan elokuvan mittaiseksi venytetty pilottijakso. Ihan kiva jännäri, vaikka ei mikään mestariteos olekaan. Robert Urich on hyvä poliisin roolissa ja juonikin on mielenkiintoinen. Toteutus on myös varsin onnistunut ja leffasta löytyy myös jonkin verran jännitystä.

Albert Band, Charles Band: Dinojengi (1993):

Aiemmin olin tämän nähnyt vain sen ilmestyessä videolle vuonna 1993. Olin siis jo ehtinyt unohtaa tästä lähes kaiken. Leffa on aikuiseen makuun aivan liian lapsellinen ja vähän jopa typeräkin. Dinosaurukset on hienosti tehty, mutta liikkeiltään ne ovat vähän liian robottimaisia. Videon kannessa mainostetaan leffan olevan hauskin sitten ajanlaskun alun, mutta itse en tätä allekirjoita. Ei tämä oikeastaan mikään hirveän hauska ole. Itse taisin naurahtaa kerran koko leffan aikana. Last Action Hero -leffasta tuttu Austin O'Brien on kuitenkin ihan hyvä roolissaan. Myöhemmin 90-luvulla leffa sai vielä pari jatko-osaakin.

JuicyFruity
Käyttäjä
150 viestiä

22.04.22 klo 20:32 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pakko oli katsoa uudestaan, kun tulivat ylen kanavilta. Billy the kid kohtaa draculan ja Jesse James kohtaa Frankensteinin tyttären. Karmeaa roskaa hyvällä yrityksellä. Mitenkä ovat saaneet John Carradinen vampyyrin rooliin?
Edit. Ei ollut pakko katsoa näitä elokuvia, vaan omasta halusta katsoin nämä elokuvat uudestaan. Nyt toivon että en olisi ikinä näitä katsonutkaan.

Brutus
Käyttäjä
1229 viestiä

24.04.22 klo 17:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuli tuossa muutaman viimeisen päivän aikana ajateltua viimeisintä Matrixia ja sen saamaa kehnoa vastaanottoa omiltakin näppäimiltä. Meninpä siis katsomaan sen uudestaan, ja toisella katselukerralla siitä sai jo paremmin irti mitä Wachowskin siskolla oli sanottavanaan. En tietenkään spoilaa tässä vaan jätän sen pihvin pidempää tekstiä varten, mutta sillä tietyllä metailulla on oikeasti ihan pointtinsakin, ei vain Matrixin itsensä kontekstissa vaan ihan yleisestikin, samoin sillä ensimmäisen leffan kehnolla kierrätykselläkin. Melkein menisin sanomaan tätä jopa vilpittömämmäksi ja vihaisemmaksi kuin sitä hifistelyn puolelle etenkin jatko-osissa vajonnutta alkuperäistä trilogiaa.

Sen kuitenkin sanon, että tässä kannattaa unohtaa ne aiempien leffojen uskonnolliset seikkailut ihan kokonaan, se tarina on jo kerrottu. Matrix Resurrections kertoo jonkun eskapismin ja sankarin matkan sijaan enemmän maailman tilasta 2020-luvulla. Siihen sanomaan on ainakin omasta mielestäni myös helppo melkein kenen tahansa yhtyä, eikä kyseessä todellakaan ole sitä samaa teennäistä diibadaabaa mitä on kuultu roskajulkkisten suusta iät ja ajat.

En vaan tiedä milloin kerkeän mitään kirjoittamaan, koska pääosa ajasta menee nyt töissä ja viikonloputkin on buukattu täyteen toimintaa pitkälle kesään asti.

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

31.07.22 klo 20:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vihdosta viimein löytyi tässä hiljattain kokoelmaan kaksi viimeistä puuttuvaa Wes Cravenin leffaa. Sellaiset kuin Deadly Friend ja Music of the Heart. Ensimmäinen on jotain perinteisempää kauhua vissiin, kun taas toinen on todella poikkeuksellinen leffa Cravenin uralla, ollessaan jonkinsortin musiikkipainotteinen draamaelokuva. Innostuin sitten tuosta niin, kun sain miehen filmografian täyteen, että päätin katsoa alusta alkaen uudelleen kaikki äijän leffat. Ainoastaan nuo kaksi jotka nyt sain hyllyyn on näkemättä, mutta valtaosan katsomisesta on muutenkin aikaa, eli kertaus on siis paikallaan. Ajattelin katsella elokuvat kronologisessa ilmestymisjärjestyksessään. Alkaen aina sieltä Last House on the Leftistä viimeiseen Scream -elokuvaan saakka. Pakko sitä on varmaan välissä jotain muutakin katsoa, mutta eiköhän nää tule tässä loppukesän aikana tiirailtua! Pitäis ottaa muitakin ohjaajia tälläin läpikatsantaan kerralla, kun huomasin tuossa selaillessani että ainakin Peckinpahit löytyisi ihan kaikki. Ja useita muitakin oli. Nyt on tullut pengottua taas ahkerasti hyllyjä kun tuli tehtyä muutto uuteen paikkaan, ja sain jotakuinkin kaikki komeesti hyllyihin esille niinsanottuun "mancaveen".

Joku
Käyttäjä
1346 viestiä

26.08.22 klo 22:27 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tänään tuli niinsanottu Wes Craven -maratoni päätökseensä. Parisenkymmentä leffaa myöhemmin täytyy sanoa, että ukolla oli kyllä värikäs ura siitäkin huolimatta, että hän ohjasi kahta elokuvaa lukuunottamatta pelkkää kauhuelokuvaa tai trilleriä. Laidasta laitaan löytyy teemoiltaan erilaisia teoksia. Kultakausi miehellä ajoittuu tietysti 70-luvulta 80-luvun loppupuolelle saakka. Toki myöhemminkin tuli tärkeitä teoksia, mutta useat klassikot löytyy juurikin tuolta uran alkupuolelta. Siltikin myös loppupuolelle mahtui monenmonta viihdyttävää elokuvaa. Tässä oma listaus Cravenin filmeistä parhausjärjestyksessä, tän hetkisten fiilisten mukaan. Tästä puuttuu se yksi alkupään pornopätkä, sekä yksi tv-elokuva, kun tarkoitus oli katsoa nitä keskeisempiä teatterilevityksessä olleita teoksia.

1. A Nightmare on Elm Street
2. The Hills Have Eyes
3. The People Under the Stairs
4. Scream
5. Last House on the Left
6. Deadly Blessing
7. Red Eye
8. The Serpent and the Rainbow
9. The Vampire of Brooklyn
10. Music of the Heart
11. Scream 2
12. Wes Craven's New Nightmare
13. Shocker
14. Deadly Friend
15. Swamp Thing
16. Scream 4
17. Cursed
18. Scream 3
19. My Soul to Take
20. Hills Have Eyes Part 2.

Bonuksena oli vielä TV-elokuva joka sattui löytymään hyllystä, eli Summer of Fear. Se asettuisi listalla varmaan johonkin tuonne 10-13 sijojen tuntumaan.

JuicyFruity
Käyttäjä
150 viestiä

30.08.22 klo 00:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lew Landersin ohjaama hiihtopartio (Ski Patrol) 1940. Tämä on hollywoodin näkemys Suomen talvisodasta

JuicyFruity
Käyttäjä
150 viestiä

30.10.22 klo 11:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöinen Camp maustettu fantasiaa, kauhua ja komediaa yhdistelevä b-luokan tekele kuin Elvira mistress of the dark. Yön kuningatar suomeksi. Viihdyttävää menoa kaikin puolin, kun ei ottanut elokuvaa liian vakavissaan. Kuvakukossa oli iltanäytöksenä niin oli käytävä katsomassa.

Keskustelut