Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Joku
Käyttäjä
1295 viestiä

02.06.21 klo 23:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itellä on tosta Coppolan Draculasta muodostunu vähän sellanen "nostalgiapläjäys". En pidä sitä mitenkään mestariteoksena, tai edes kovin vahvana elokuvana, mutta tykkään siitä silti. Visuaalisestihan siinä on paljon upeita juttuja! Siltä kantilta katsottuna hieno elokuva. Yksi kohtaus on mun mielestä ihan ylitse kaiken, se kun Jonathan Harker matkustaa vankkurissa kohti Draculan linnaa, ja Draculan silmät näkyy taustalla olevalla yötaivaalla. Se on jotenkin ihan älyttömän aavemainen, mutta kaunis kohtaus samalla. Hämmentävä! Oikeestaan se koko junamatka-kohtaus väreineen on todella hieno. Oon näemmä antanu viime katselukerralla Coppolan Draculalle. Vaatis ehkä taas uusintakatselua, päivitin se tässä taannoin blu-rayksikin.

Jos pitäis jotain kuitenkin Universalin vanhan Draculan lisäks suositella, niin suosittelisin Herzogin versiointia 70-luvulta. Se on paikoin oikeesti todella ahdistava tunnelmaltaan, ja Klaus Kinski ei todellakaan ole mikään herrasmiesvampyyri, vaan ihan helvetin ällöttävä ilmestys!

Brutus
Käyttäjä
1092 viestiä

09.06.21 klo 01:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Invincible: 1.tuotantokausi (2021):

Tylsä siestapäivä ja kuuma kuin saunassa, joten päätin katsoa yhteen putkeen tämän Walking Deadin alkuperäistekijöiden uuden tuotoksen, ja eipä voi muuta sanoa kuin että vihdoin joku keksi taas alkaa tuottaa ihan kunnon tuotantoarvoilla varustettuja aikuisille suunnattuja sarjispiirrettyjä, joissa ei koiteta mennä aidan matalimmasta kohdasta ja sotkea sitä ruutua tylsällä cgi-piereskelyllä vaan pitäydytään ihan alusta loppuun itse asiassa, eli hyvin kirjoitetussa laatudraamassa ja tyylitellyssä väkivallassa, jossa ei verta säästellä. Kirjoitan tuosta joskus paremmalla ajalla lisää, mutta tässä vaiheessa tiivistän tunnot seuraavaan kuvaan:

Spoileri: näytä

barros
Käyttäjä
1454 viestiä

09.06.21 klo 22:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tyttöystävän synttäreillä tuli mulkaistua pari rainaa, joista lyhyet stoorit näin:

Star Wars Episodi II - Kloonien hyökkäys

Christopher Lee näyttelee Count Dookua tässä muuten vailinnaisessa ja keskinkertaisessa tekeleessä. Ainakin rakastuu ja menettää kätensä taistelussa. Juonta on koitettu rakentaa erinomaisen kolmanteen osaan ja Lee on vakuuttavan hienoa nähdä rainassa Sith pääosassa. Lentäviä aluksia nähdään ja leffa ei paljoa wanhentuneelta näyttänyt, vaan visuaalista silmäkarkkia on näyttävästi tarjolla. Tiukka väliinputoaja on kyseessä, mutta ei huono Prequel osa ja toinen osa kuudesta aidosti ja oikeasti kiinnostavasta saagasta ala Science Fiction ja seikkailu/toiminnasta.

Paha maa
Louhimiehen tarinassa alussa mies ostaa väärennetyllä setelillä radiomankan, mutta isä heittää uudenvuoden kynnyksellä tämän pois kotoa. Toisessa tarinassa autovaras kuolee panokumppaninsa kanssa, kun eräs imurikauppias hakkaa nämä hengiltä. Lopussa kuolee vielä Mikko Leppilammen esittämä henkilö, kun hän oli saanut kahdeksan vuotta yli kakkua.

Täytyy kehua näyttelijöiden saumatonta paneutumista rooleihinsa ja tarinan vetovoimaa. Asiat tuntuvat vain synkkenevän joka sorkalla Paha Maa rainassa ja loppua kohden herkimmillä katsojilla, kuten aiemmasta selviää, niin voi olla vaikea käsittää, kuinka ystävänsä menettänyt Pääkkönen voi vielä selvitä kaiken pahuuden keskellä Suomessa.

Hyvin maanläheinen, mutta selvästi asioita esilletuovasta rainasta on kyse ja antaa katsojalle tilaa ja aikaa käsitellä mielipiteensä tapahtumista sekä tutustua päähenkilöiden elämään ja tarkoitusperiin.

barros
Käyttäjä
1454 viestiä

15.06.21 klo 19:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Minäkin hyppään Disney junaan tällä erää näilä sanan kääntein varustettuna:

Aarreplaneetta

Leffan sivuhahmot ovat hienoja ja kasvutarinasta tässäkin piirretyssä on kyse Disneyn kuorrutuksella kakun päällä. Tuotanto-ongelmista on tykissä puhuttu ja valmiilta ja pitkälle kehitettyä scifi-fantasia nannaa saadaan oikein olan ja puun takaa kunnolla. Musiikkia ei onneksi ole koko elokuvassa paljon. Itse aarre löytyy paikan päälle mentäessä ja elossa pysyminen on sattuman kauppaa avaruuden syövereissä.

Taitava Jim osasi jo pienenä rakentaa aluksen ja kannen kuunarihommissa hänestä kehittyy oiva taistelija aivonystyreillä varustettuna. Myös eräs robotti halauksineen päivineen on päivän pelastaja ja piristysruiske, joka on pitkään kärsinyt yksinäisyydestä ja vähällä luopua toivosta, kun näkee Jimin joukkioineen. Tähän tarinan sydämeen on panostettu ja ihanuudet ovat kaikki alkuperäisiä Disney hahmoja, joista motiivineen ja hahmonkehityksen kautta oppii pitämään helposti kuin wanhojen ala-aste ystävien jälleentapaamisessa.

Tarzan

Tarzanin vanhemmat kuolevat ja sumuisten vuorten gorilla emo ottaa pienokaisen hoivaansa. Hänestä kehittyy viidakon kuningas, joka tutustuu Jane nimiseen naiseen. Jane puolestaan on isän kanssa tutkimusmatkalla ja myös leffassa pyssyn kanssa oleva kätyrikin kiinnostuu miehestä, joka käyttäytyy ja elehtii kuin gorilla liikkumista ja puhetta myöten. Perusvarmaa ja helppoa Disney yhtiön tuotosta, jossa nimellä ratsastetaan edelleen ja tässä tapauksessa puissa surffaten.

Gorilloista saa kiinni otettuna 300 jotain rahaa (em. olisiko puntaa) ja harvinaisen paikan löytäessään kätyri käy taistelun itse Tarzania vastaan leffassa. Vaihtelevan animaatiojäljen takia joutuu rokottamaan pisteitä ja päähenkilön alun vajavaisen luonteen ja villin karisman myötä muiden apinoiden sekaan vaan hyppimään, jos siltä tuntuu.

Mulan

Naissotilaaksi ja mieheksi tekeytyvä Mulan uhkaa häpäistä isänsä ja esi-isänsä ellei jotain yhden yön ihmettä satu tapahtumaan. Disneyn virheet kostautuvat tässä flikassa ja tuovat myötähäpeää Kiinan kulttuurille ja historialle.

Mulan tosin näkee salaa, että isä ei pysty kunnolla seisomaan miekan ja painavan haarniskan kanssa. Hän päättää lähteä keskenään sotimaan mahtavia Hunneja vastaan, joiden johtaja pystyy nousemaan vielä lumivyöryn alta kuolleistakin. Elokuvan huumori kuitenkin uppoaa ja leffa antaa kuvan, että nainen pystyy tarvittaessa taistelemaan siinä missä mieskin. Mytologiaan upotettu ja sinällään etenkin piirrettyyn leffaan sadut sopivat, kuten tässäkin tapauksessa.

Mulan hahmoa jäävät kaipamaan koko elossa oleva muu perhe ja hänen ratkaisunsa epäonnistuneen kosioreissun jälkeen tekee katsojassa turhamaisen tunteen olotilan, jota on vaikea enää hyväksyä jälkikäteen. Häpäisevä teko on kuolemalla rangaistavaa ja tätä uhmaten Mulan päättää lähteä taistelemaan olevinaan kuin mies konsanaan yksin.

Nopeasti häntä seuraamaan lähtee pieni lohikäärme, joka piilottelee aluksi Mulanin vaatekerrassa. Tämä pikkuruinen kaveri nousee nopeasti ohi kaikkien hahmojen ja on terävästi kirjoitettu ja hauskasti piirretty kuvitteellinen henkiolento ja heijastaa Mulanin soturin piirteitä ja taistelija numero Uno luonnetta.

Juki
Käyttäjä
1574 viestiä

01.07.21 klo 22:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kesäkuun helteillä tuli katsottua tämmöistä kamaa:

Ere Kokkonen: Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986):

Pitkästä aikaa tuli katsottua tämä Uunon kultakauden (1984-1986) viimeinen elokuva. Plussaa siitä, että tällä kertaa ei olla kaupungissa vaan maaseudulla, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista hauskaa. Loiri tietysti loistaa Uunon roolissa ja myös Tapio Hämäläinen appiukkona on mainio. Hauskan roolin tekee myös Helge Herala eläkkeellä olevana kansankoulun opettajana. Myös Olavi Ahonen on mainio Uunon isänä. Oikeastaan kaikki näyttelijävalinnat pieniä sivurooleja myöten ovat osuneet nappiin. Uunon kyntöjuttu on vähän liioiteltu, mutta kuitenkin aika hauskaa kohellusta. Myös Uunon junasekoilu ja runoilu ovat hauskoja. Armeijan leivissä -leffan ohella tämä on yksi parhaista 80-luvun Uunoista.

Deran Safarian: Terminal Velocity - Vapaapudotus (1995):

Charlie Sheenin ohella myös James Gandolfini on hyvä roolissaan. Leffasta löytyy sopivasti toimintaa ja myös huumoriakin on mukana jonkin verran. Kinski tosin ei oikein vakuuta, mutta ihan ok hänkin on. Muutamia hienoja laskuvarjohyppykohtauksiakin leffasta löytyy ja myös se auton ajo alas lentokoneesta on hieno. Hyvä ja viihdyttävä pläjäys, jonka voi myös katsoa uudestaankin ihan mielellään.

Steven Lisberger: Tron (1982):

No eipä tässä oikein paljon muuta hyvää ole kuin hienot tehosteet, jotka ovat varmasti aikoinaan olleet aikaansa edellä, mutta nykyään nekin näyttävät jo auttamattomasti vanhentuneilta. Näyttelijätkään eivät oikein mitään kovin hyviä suorituksia tee eikä leffan juonikaan mikään erikoinen ole. Kertakäyttöviihdettä.

John Woo: Blackjack (1998):

Lundgren vetäisee ihan kivan roolin ja muutamia ihan hienoja toimintakohauksiakin on ja myös niitä John Woon tavaramerkeiksi kutsuttuja elementtejäkin on mukana, kuten ammuskelu kahdella aseella samaan aikaan sekä hidastettuja toimintakohtauksia. Ei tämä nyt kuitenkaan mikään kovin erikoinen pläjäys ole vaan oikeastaan yksi huonommista näkemistäni Woon leffoista. Draamapuoli ei toiminut lainkaan. Kaksi pistettä hyvästä yrityksestä.

Alan J. Pakula: Vieraissa (1992):

Alkuun leffa on vähän tylsä, mutta suunnilleen jossain puolivälissä leffa muuttuu kiinnostavaksi, kun alkaa ns. tapahtumaan. Kevin Kline ja Kevin Spacey tekevät hyvät roolisuoritukset ja myös Forest Whitaker on tekee hyvän pikkuroolin yksityisetsivänä. Ei tämä kuitenkaan mikään mestariteos ole, vaan oikeastaan aika keskinkertainen, eikä leffa edes tarjoa mitään uutta eikä ihmeellistä.

Renny Harlin: Kurkunleikkaajien saari (1995):

Ihan kiva merirosvoseikkailu, josta löytyy niitä Harlinille tyypillisiä näyttäviä räjähdyksiä, ja muutama hieno toimintakohtaus. Geena Davis ja Matthew Modine eivät kumpikaan oikein vakuuttaneet pääosissa. Muutamissa kohdissa touhu on myös vähän lapsellista, kun Davis rupeaa leikkimään sankari. Frank Langella on hyvä pahiksen roolissa. Ei tämä kuitenkaan aivan niin huono ole kuin arvostelut antavat ymmärtää, mutta ei myöskään niitä Harlinin parhaimpia. Loppu oli typerä.

David Cronenberg: Videodrome - tuhon ase (1983):

Hieman omituinen, kuten ohjaaja Cronenbergin tyyliin kuuluu, mutta erittäin mielenkiitnoinen ja hurjilla efekteillä varustettu tieteisjännäri. Rick Bakerin luomat efektit ovat edelleen yli 30 vuotta leffan valmistumisen jälkeenkin hienoa katsottavaa ja myös ohjaajan luottosäveltäjä Howard Shoren musiikki on paikoin aika pelottavaa kuultavaa. James Woods tekee hienon roolisuorituksen. Kärpäsen jälkeen Cronenbergin paras leffa.

Andrew Davis: Täydellinen murha (1998):

Michael Douglas tekee hyvän roolisuorituksen, mutta Viggo Mortensen sen sijaan ei oikein vakuuta. Toteutus ei ole aivan niin hyvin onnistunut kuin odotin, mutta kyllä tämän nyt ainakin kerran ihan mielellään katsoo, jos ei mieti tämän olevan Hitchcockin klassikon uusintaversio.

Joseph Ruben: Vihollinen vuoteessani (1991):

Alussa leffa on vähän tylsä, mutta muuten tunnelma on kyllä aika jännä. Loppuratkaisu ei kuitenkaan ole mikään erikoinen, sillä saman tyylisiä tapauksia on nähty aiemminkin. Roberts on hyvä roolissaan. Ei mikään mestariteos, mutta ei huonokaan.

Stephen Herek: Pyhä myyntitykki (1998):

Omituinen pätkä. Edes Jeff Goldblum ja Eddie Murphy eivät onnistu saamaan tästä kovin viihdyttävää. Pari hauskaa juttua löytyy, mutta ei paljon muuta. Sekä Murphyn että Goldblumin huonoimpia leffoja.

Lens Wiseman: Total Recall (2012):

Visuaalisesti hienoa katsottavaa. Tosin lavastuksesta tulee enemmän mieleen Blade Runner kuin Total Recall. Alkuperäisen leffan tunnelma, musta huumori ja raju väkivalta loistavat poissaolollaan ja tilalle on tullut vain tylsää tusinatoiminaa ja päätöntä räiskimistä. Ja tämä juuri tekee leffasta todella sekavan. Ja kun Quaidin vaimon roolissa nähdään ohjaajan oma vaimo Kate Beckinsale, niin tottakai hänelle täytyy antaa ruutuaikaa lähes loppumetreille saakka. Alkuperäisessä versiossahan Lori kuolee jo ennen puoltaväliä. Alkuperäinen leffa on tietysti klassikko, mutta samaa ei voi missään nimessä sanoa tästä tusinatoiminnan ja räiskinnän sekoituksesta. Pisteet visuaalisesta ilmeestä, ei muusta touhusta.

Geoff Murphy: Freejack (1992):

Ihan ok scifirymistely. Emilio Estevez ei ole oikein hyvässä vedossa, mutta sen sijaan Mick Jagger vetää hyvän roolin. Ja myös Hopkins on ihan hyvä. Leffa kannattaa kuitenkin katsoa lähinnä vain Mick Jaggerin takia, jos ei muuten välitä scifistä. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta ei nyt mikään ihan surkeakaan. Ehkä jotain siltä väliltä. Loppu oli vähän typerä.

Troy Duffy: Boondock Saints - Etelä-Bostonin enkelit (1999):

Selvästi näkee, että moni kohtaus on kopioitu suoraan Tarantinolta. Vessanpönttötappo on ehkä koko leffan hienoin. Willem Dafoe tekee loistavan suorituksen poliisina eivätkä ne pyhimyksetkään huonoja ole. Väkivaltakohtaukset hidastuksineen ovat todella tyylikkäitä ja ne ovatkin parasta koko leffassa, mutta itse juoni jää pahasti sinne välkivaltakohtausten jalkoihin.

Tage Danielsson: Ronja Ryövärintytär (1984):

Äidinkielen opettajamme luki tämän kirjan meille ala-asteella neljännellä luokalla ja silloin tykkäsin paljonkin. Mieleeni jäi etenkin Kalju-Pietu ja hän oli leffassa juuri sellainen kuin olin aikaisemmin kuvitellutkin. Tämä leffaversio on ihan hyvä ja välillä jopa hauska. Hanna Zetterberg on hyvä Ronjana. Ne pikkuotukset omituisella puhetyylillään sen sijaan ovat ärsyttäviä. Ei ole niitä Lindgrenin parhaimpia, mutta ei missään nimessä mikään ihan huonokaan.

Herbert Ross: Viikonloppu Kaliforniassa (1978):

Hauskin on Walter Matthaun tähdittämä tarina Marvinista, joka sekoilee oikein urakalla. Myös Bill Cosbyn ja kumppaneiden tennismatsi ja sen jälkeinen sekoilu saa nauramaan oikein kunnolla. Leffa on kuitenkin harmittavan sekava, kun leffan tarinat eivät liity millään tavallaan toisinsaa. Kaikki vaan sattuvat tapahtumaan yhden viikonlopun aikana Kaliforniassa.

Howard Deutch: Replacements - korvikkeet (2000):

Futiskohtaukset ovat hienoja, mutta ei tämä kuitenkaan ihan urheilueffojen kärkikastiin yllä. Huumoriakin leffasta löytyy ihan kivasti, mutta se vankilatanssi/laulu on kyllä niin typerä ja lapsellinen, että sen olisi huoletta voinut leikata pois. Keanu Reeves tekee hyvän roolisuorituksen kuten myös vanha stara Gene Hackmankin. Tosin on molemmilta parempaakin nähty. Musiikki on hyvää.

Quentin Tarantino: Kill Bill: Volume 1 (2004):

Uma Thurman tekee loistavaa työtä kostoretkelle lähtevänä morsiamena. Tunnelma on hieno ja leffa on myös sopivan väkivaltainen. Muutama kohtaus toi selvästi mieleen vanhat samuraileffat, joista Tarantino on monia juttuja leffaansa lainannut. Myös musiikki on todella upeaa. Yksi asia kuitenkin häiritsee joka kerta kun tätä katson. Nimittäin se, miten morsian heti herättyään tiesi olleensa neljä vuotta koomassa. No, tästä huolimatta leffa on erittäin viihdyttävä ja väkivaltainen!

Martin Scorsese: Casino (1995):

Joe Pesci ja Robert De Niro loistavat rooleissaan ja myös Sharon Stone on hyvä. Leffa on erittäin realistinen ja raaka. Scorsese hoitaa ohjauksen mallikkaasti, kuten aina ja leffa pitää hyvin otteessaan eikä tylsiä hetkiä tule vastaan vaikka kestoa on lähes kolme tuntia. Mafiaveljien ohella Scorsesen parhaimpia leffoja.

Lee Tamahori: Kerran sotureita (1994):

Todella raju ja ajatuksia herättävä leffa. Näyttelijät, varsinkin Temuera Morrison Jaken roolissa, ovat kaikki loistavia. Leffa yhtä aikaa sekä raju että koskettava ja myös erittäin realistinen. Hieno debyyttiohjaus myöhemmin Bond-leffasta Kuolema saa odottaa muistettavalta Lee Tamahorilta.

Curtis Hanson: Käsi joka kehtoa keinuttaa (1992):

Rebecca De Mornay tekee loistavan roolisuorituksen ja myös Haamujengistä tuttu Ernie Hudson on hyvä hieman hitaana Solomonina. Tunnelma on paikoin todella jännä ja muutama kohtaus on myös aika yllättävä. Muutama ahdistava kohtaus on jäänyt mieleeni jo kun ensimmäisen kerran näin tämän joskus lapsena 90-luvulla. Lopussa on myös havaittavissa hieman kauhuleffamaisiakin elementtejä.

Robert Zemeckis: Kuolema pukee häntä (1992):

Hieman omituinen musta komedia, joka ei ole ohjaajansa parhaimpia. Monessa kohdassa saa kuitenkin nauraa oikein kunnolla. Bruce Willis ei tunnu olevan oikein hyvässä vedossa, mutta sen sijaan Meryl Streep ja Goldie Hawn tekevät hulvattomat roolisuoritukset. Plussaa loppupuolella nähtävistä julkkiksista. Loppu oli vähän erikoinen, mutta aika hauska.

JuicyFruity
Käyttäjä
104 viestiä

05.07.21 klo 01:11 - linkitä tähän kommenttiin: #

Italian Spiderman. Löytyy youtubesta. On meinaan semmoista roskaa, ettei paremmasta väliä. Parasta porukassa ja kovassa kännissä. Naurut on taattu.

Katmand0r
Käyttäjä
148 viestiä

18.07.21 klo 12:24 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tulipa itsellekin vähän Disney-maratoonia poljettua, tosin sitä ennen luukutettiin Kung Fu pandat II ja III.

Kung Fu Panda 2

Joskus muinoin olin tän nähnyt aiemmin, ja yllätys olikin melkoinen kun näin aikuisiällä tästä sai tosi paljon irti. Käytännössä kaikki toimi vielä ykkösosaa, joka sekin on tasavahvaa neljän tähden tekemistä, paremmin. Vitsit toimivat paremmin, taistelukohtaukset ovat mielikuvituksellisempia, maisemat hienompia ja jopa teemat kypsempiä. Pääteemana on menneisyyden traumojen kohtaaminen, joka animaatioleffalle on aika harvinainen. Muutoinkin tunnelma menee paikoin yllättävän synkäksi. Viisikään tähteä ei ollut kaukana, mutta lopputaistelun junnattua paikoillaan liian pitkään oli pakko rokottaa puolikas.

Kun Fu Panda 3

Vuonna 2016 ilmestynyt kolmososa on sekin ihan tosissaan tehty leffa, mutta yhtä viihdyttävä se ei ollut kuin kaksi edeltäjäänsä. Suurin ongelma on se, että se kärsii Dark Knight Rises -syndroomasta, mikä on ollut kohtalo usealle Nolanin trilogian päätösosan jälkeen ilmestyneille blockbustereille. Käytännössä siis pahis on aivan holtittoman ylivoimainen ja tuhoaa kaikki seudun kung fu -mestarit. Homma meinaa överiksi jopa sankarillemme Po'lle, ja vasta muutaman kohtalaisen kökön deus ex machinan jälkeen sokerisen eeeppinen lopputaistelu kääntyy parhain päin. Huolimatta pahiksen pohjattomasta tuhovoimasta ei kolmososa jollain käsittämättömällä tavalla edes ole yhtä synkkä kuin kakkososa. Loppuarvosana: ihan jees. Hyvää animaatioviihdettä, ei juuri sen enempää.

Raya ja viimeinen lohikäärme

Trailerin perusteella Raya ja viimeinen lohikäärme näytti siltä, että se voisi olla yksi Disneyn kaikkien aikojen parhaita leffoja. Aasialaista lohikäärmemytologiaa yhdistettynä Mad Max -tyyliseen maailmanlopun jälkeiseen selviytymistaisteluun. Puitteet ovatkin hyvät ja leffan parhaita asioita ovatkin huikea animaatiojälki sekä Kaakkois-Aasian mytologioista ammentava lore, jotka kannattelevat elokuvaa tarpeeksi yhden katsomisen läpi. Valitettavasti kaikki muu on vähintään keskinkertaista. Hahmot ovat yksiulotteisia, eeppinen lohikäärme hönkii tulen sijasta todella vaivaannuttavia vitsejä, teema on todella hengetöntä uskoa luottamuksen voimaan jne. Leffa yrittää liikaa miellyttää kaikkia ja silloin toki arvaa, miten lopulta käy. Kuin kirsikkana kakun päälle yllättävän rajun ja totaalisen loppuhuipennuksen jälkeen kukaan ei edes kuole. Jos aasialaiset mytologiat kiinnostavat niin voi tämän katsella mutta muutoin en suosittele.

Frozen 2

Disney ei ole välttämättä erityisen tunnettu hyvistä jatko-osistaan (Pixaria ei lasketa), mutta esim. Rayalla voi Frozen 2 pyyhkiä häpeilemättä perseensä. Kuusi vuotta ensimmäisen osan jälkeen on selvästi suunnattu sille katsojakunnalle, joka on samassa ajassa jo lapsuudesta siirtynyt teini-ikään. Luvassa on siis paikoin todella synkkää menoa ja teemojensa puolesta perus Disney-leffaa monipuolisempaa kamaa. Koko leffasta tuleekin fiilis, ettei isännän puolesta erityisiä rajoitteita ole annettu, ja meno on varsin vapautunutta. Tämä näkyy esim. siinä, ettei elokuvassa ole perinteistä pahishahmoa. Myös skandinaavinen ja saamelainen mytologia saa tässä isomman roolin ja Elsa pääsee revittelemään taikojaan kuin Hyytäjä konsanaan.

Luca

Pixarilta on viime aikoina tullut taas muutamia todella omaperäisiä elokuvia. Luca sen sijaan on selkeästi turvallinen välityö, joka ei sinänsä säväytä, mutta joka on ainakin tehty hyvin. Keskiössä on kolme lasta, merihirviöt Luca ja Alberto sekä ihminen Giulia. Parasta elokuvassa on kolmikon keskinäiset kemiat, mikä kannattelee sitä vajoamasta täysin tasapaksuuteen. Ne muutamat asiat, jotka on tehty hyvin, tekevät tästä ihan mielellään kertaalleen katsottavan.

Rogue One: A Star Wars Story

Vaikka olin kuullut, että Rogue One on ihan hyvä leffa, eivät ennakko-odotukset olleet korkealla sen jälkeen, kun olin nähnyt miten seiska- ja kasiepisodeissa täytettiin jumalanpilkan tunnusmerkit, ei vain alkuperäistrilogiaa, vaan jopa kaiken lokansa ansainnutta prequel-trilogiaa kohtaan. Mutta yllätyksekseni Rogue One onnistuu paremmin kuin tyydyttävästi olemaan alkuperäistä trilogiaa kunnioittava ja olemaan (ainakin melkein) uskottavasti osa kaanonia. Muutamat hyvät fan servicetkin nähdään, joskin nuori Leia leffan lopussa oli vähän turhaa.

Juki
Käyttäjä
1574 viestiä

02.08.21 klo 15:34 - linkitä tähän kommenttiin: #

Heinäkuun helteillä ja helteiden jälkeen tuli katseltua tämmöistä kamaa:

Lee H. Katzin: Le Mans (1971):

Ajokohtaukset ovat tietysti sitä leffan parasta antia, ja plussaa siitä, että ne ovat aitoa Le Mansia, eikä vain leffaa varten kyhättyä kisailua. Steve McQueen pääosassa tekee hyvää työtä, kuten aina. Aivan kaikille tätä ei kuitenkaan voi suositella, koska sisältö on suurimmalta osin sitä autokisailua ja dialogiakin on varsin niukasti. Pelkästään ajokohtauksista voisi antaa täydet pisteet, mutta varsinaisten draamaosuuksien ja dialogin niukkuus vähentää pisteitä.

Anders Engström: Vares - Kaidan tien kulkijat (2011):

Paras Vares-leffa koko sarjasta. Plussaa erityisesti siitä, että tällä kertaa ei heilutakaan Turussa, vaan Pohjanmaalla. Leffan juoni on mielenkiintoinen ja leffan tunnelma on varsin synkkä. Näyttelijät Antti Reinin johdolla tekevät kaikki hyvää työtä, varsinkin Aake Kalliala kylähulluna on mainio. Plussaa Kari Tapion esiintymisestä.

George Roy Hill: Lämäri (1977):

Lätkäkohtaukset ovat hienoja ja jopa vähän hauskojakin. Muu draamapuoli sen sijaan oli aika tylsää. Paul Newman tekee kuitenkin hyvän roolisuorituksen ja myös Hansonit ovat aika huvittavia rillipäitä. Myös Michael Ontkean tekee hyvän roolisuorituksen. Legendaarinen pätkähän tämä on, mutta ei mielestäni ohjaajansa parhaimpia leffoja.

Geoff Murphy: Kaappaus raiteilla (1995):

Ihan kiva jatko-osa, mutta ei pärjää ensimmäiselle Kaappaukselle. Seagal vetää hyvän ja tuttuakin tutumman roolin sankarina, jolle ei koskaan satu mitään. Tosin tässä hän taisi saada pari naarmua. Seagalin ohella Eric Bogosia Travis Danen roolissa on hyvä ja myös Everett McGill hoitaa hommansa mallikkaasti. Toimintaa riittää ja väkivaltakin on sopivan rajua. Lopputappelu on myös ihan kiva. Tämä taisi olla niitä viimeisiä hyviä leffoja Seagalilta. Ei mikään mestariteos, mutta katsomisen arvoinen jännäri kuitenkin.

Edward Zwick: Jack Reacher - Paluu päämajaan (2016):

Juoni on mielenkiintoinen ja toimintaakin löytyy paljon. Cruise ei kuitenkaan tällä kertaa vakuuta pääosassa, vaan tuntuu vähän väsähtäneeltä. Kukaan muukaan näyttelijä ei tee mitään muistettavaa roolisuoritusta, mutta ehkä tämän nyt Cruisen takia viitsii ainakin kerran katsoa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä, mutta nekään eivät pahemmin mieleen jää leffan loputtua.

Chris Weitz, Paul Weitz: American Pie (1999):

Jason Biggs tekee Jiminä hauskan roolisuorituksen, mutta hulvattomin on ehdottomasti Eugene Levyn esittämä Jimin isä, jonka toilailua saa välillä nauraa oikein vedet silmissä. Myös Seann William Scottin esittämä Stifler on aika hauska hahmo. Paras osa American Pie -sarjasta ja myös yksi parhaista koskaan tehdyistä teinikomedioista. Leffaa katsoessa saa naureskella lähes koko ajan. Loistavaa sekoilua alusta loppuun!

John Carpenter: Näkymättömän miehen muistelmat (1982):

Ei ole parhainta Carpenteria, vaikka tässä muutama hauska kohtaus onkin. Chevy Chasekaan ei ole oikein hyvässä vedossa. Sen sijaan poliisin roolissa heiluva Sam Neill tekee hyvän roolisuorituksen. Vaikka tämän on tarkoitus olla jännityskomedia, niin ei tämä mikään hirveän jännä onnistu olemaan. Enemmän tässä mennään koomisella otteella.

David M. Evans: Presidentin poika (1996):

Eipä tämä oikein missään vaiheessa jaksa naurattaa. Itse asiassa tämä aiheutti ainakin itselleni pääasiassa vain paljon haukottelua ja muuta tylsistymistä. Näyttelijätkään eivät mitään erityisen mieleenpainuvia roolisuorituksia tee ja Brock Pierce ei myöskään vakuuta presidentin poikana.

Quentin Tarantino Kill Bill: Volume 2 (2004):

Hyvä jatko-osa. Uma Thurman jatkaa vakuuttavasti kostoretkellä olevan Morsiamen roolissa ja myös Michael Madsen, Daryl Hannah ja David Carradine tekevät kaikki hienot roolisuoritukset. Vaikka tässä ei toimintaa ole yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa, niin ei se silti leffan hohtoa pahemmin himmennä. Loppu tosin oli pienoinen pettymys.

Tony Scott: Top Gun (1986):

Lentokohtaukset ovat tietysti niitä leffan parhaita kohtauksia. Näyttelijät tekevät kaikki hyvät roolisuoritukset, mutta Cruisen ja McGillisin välinen draamapuoli ei toimi kunnolla, joten ei tämä mikään mestariteos ole, mutta katsomisen arvoinen leffa kuitenkin. Musapuolella kuullaan monia kasariklassikoita.

Rowdy Herrington: Gladiaattori (1992):

Vaikka en ole mikään nyrkkeilyn ylin ystävä, niin tämä on yllättävän viihdyttävä ja myös aika raaka. Nyrkkeilykohtaukset ovat leffan parasta antia, mutta itse draamapuoli jää valitettavasti hiukan taka-alalle. Cuba Gooding Jr., James Marshall, Brian Dennehy ja Robert Loggia tekevät kaikki hienot roolisuoritukset. Myös Yksin kotona 1 & 2 -leffoista tuttu John Heard piipahtaa isän roolissa.

Dan Scanlon: Monsterit-yliopisto (2013):

Erittäin hauska ja visuaalisesti upea esiosa Monsterit Oy:lle. Kaikki leffan monsterit ovat todella hauskan näköisiä ja jo pelkästään niiden näkeminen saa nauramaan välillä oikein kunnolla. Suomalainen dubbaus on onnistunut hyvin ja se on myös aika hauskaa kuunneltavaa. Aikuiseen makuun osa leffan jutuista on ehkä vähän liian lapsellisia, mutta lastenelokuvahan tämä onkin.

Jim Abrahams: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (1991):

Ei ole kyllä kaikkien elokuvien äiti, kuten suomalainen nimi väittää, mutta ihan hauska kohellus siitä huolimatta. Lloyd Bridges tekee leffan hulvattomimman roolisuorituksen ja onhan se Charlie Sheenkin ihan hauska Topper Harleyn roolissa. Enimmäkseen parodian kohteena on Top Gun, mutta osansa saavat myös muut tutut kasarileffat. Loppu on aika hauska. Ei ole Jim Abrahamsin parhaimpia leffoja.

Jim Abrahams: Hot Shots 2 - Kaikkien jatko-osien äiti (1993):

Paljon hauskempi kuin ensimmäinen osa. Lloyd Bridges tekee tässä vielä ensimmäistäkin osaa hulvattomamman roolisuorituksen. Ja myös Charlie Sheen Rambo-parodioissaan on hauska. Saddam Husseinkin on myös aika hauska vaikkakin hänestä on tehty tässä myös aikamoinen pelle. Kanakohtaus on yksi leffan hauskimmista. Rambo-leffoista tuttu Richard Crenna käy parodioimassa omaa Rambo-leffojen roolihahmoaan ja Rowan "Mr. Bean" Atkinson vilahtaa leffan loppupuolella pienessä sivuosassa Dexter-nimisenä vankina. Ei tämäkään niitä Abrahamsin parhaita ole, mutta erittäin hauska kohellus kuitenkin. "Tapan sinut, kunnes kuolet!"

Penelope Spheeris: Wayne's World (1992):

Yksi parhaista Mike Myersin leffoista. Myers ja Dana Carvey tekevät hauskat roolit hieman hölmöinä rock-ohjelman juontajina. Kaksikon jutustelu suoraan kameralle on vähän häiritsevää ja tekee tästä myös hieman dokumenttimaisen. Alice Cooper tekee hauskan cameon.

David Cronenberg: Scanners - tappava ajatus (1981):

Ei ole Cronenbergin parhaita tämä. Muutama hieno kohtaus, mukaan lukien aikanaan kovinkin paljon shokeerannut pään räjähdys, on mukana. Tuo pään räjähdys ei enää nykyään kuitenkaan järkytä ihan niin paljon, kuin on varmasti vielä vuonna 1981 tehnyt. Michael Ironside ja Stephen Lack tekevät hyvät roolit ja Cronenbergin ohjauskin on ihan kivasti onnistunut. Ei tämä kuitenkaan pärjää Cronenbergin myöhemmille mestariteoksille Videodrome ja Kärpänen.

Clint Eastwood: Lainsuojaton (1976):

Mukaansatempaava ja viihdyttävä länkkäri, jossa Clint hoitaa pääosan sekä ohjauksen tuttuun tyyliin hienosti ja varmaotteisesti. Toimintakohtaukset ovat myös hienoja ja plussaa myös siitä, että tässä leffassa ei intiaaneja esitetä verenhimoisina tappajina, kuten länkkäreissä yleensä on tapana, vaan he ovat lännenmiesten kanssa tasavertaisia hahmoja ja jopa heidän ystäviään.

Clint Eastwood: Armoton (1992):

Todella upea ja yllättävänkin rankka länkkäri, josta tuli Eastwoodin jäähyväisteos genrelle. Pääosanelikko Eastwood-Freeman-Hackman-Harris tekevät kaikki todella hienot roolisuoritukset. Hackman jopa Oscarin arvoisesti. Kaikkiaan Oscareita leffalle tuli neljä, Hackmanin lisäksi parhaasta ohjauksesta, parhaasta elokuvasta ja parhaasta leikkauksesta. Kaikki tulivat täysin ansaitusti, sillä leffa on kaikilta osiltaan täydellinen ja hieno kunnianosoitus genren pioneereille Sergio Leonelle ja Don Siegelille.

Luc Besson: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017):

Visuaalisesti upea leffa, mutta juoni jää pahasti kaiken visuaalisuuden ja muiden tehosteiden alle. Pääosakaksikosta en pitänyt, eivät sovi sankareiksi. Muutamassa kohdassa leffa muistutti jopa hieman James Cameronin Avataria ja George Lucasin Tähtien sotaa. Rihanna on ihan ok, mutta ei mitään erikoista roolisuoritusta hänkään tee. Visuaalisuudesta täydet pisteet, mutta juonen ja toteutuksen pienoinen sekavuus ja liiallinen tehostekikkailu vähentää pisteitä.

David Price: Maissilapset II - viimeinen uhraus (1992):

Parempi kuin ensimmäinen osa, mutta ei tämäkään mikään mestariteos ole. Tunnelma on paikoin aika jännä ja se kirkkokohtaus oli hienosti tehty. Loppukin on ihan hieno. Näyttelijät eivät mitään erikoisia ole, mutta ihan kivat roolisuoritukset he kuitenkin tekevät. Yhtäläisyyksiä tässä ei taida Kingin alkuperäisteokseen olla muussa kuin leffan nimessä.

George Roy Hill: Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969):

Ohjaajansa läpimurtoelokuva. Ei ole aivan niin hyvä kuin odotin, mutta viihdyttävä länkkäri kuitenkin. Maiset ovat upeita ja tunnelma on myös hieno ja Newman sekä Redford tekevät hyvät roolisuoritukset. Muutama tylsempikin hetki sekaan mahtuu, joten mikään mestariteos tämä ei ole.

Andrei Konstalovski: Pakojuna (1985):

Alun vankilaosio on parasta koko leffassa. Jon Voight vetää hyvän roolin ja myös muut näyttelijät siinä sivussa ovat ihan hyviä. Junakohtauksetkin ovat ihan hienoja, mutta varsinaista toimintaa leffassa on harmittavan vähän ja sekin on keskitetty lähinnä leffan alkupuolelle. Loppu on yllättävä. Ei mikään mestariteos, mutta katsomisen arvoinen pätkä kuitenkin.

Stuard Gordon: Re-Animator (1985):

Jeffrey Combs tekee hyvän roolisuorituksen hulluna tiedemiehenä ja myös David Gale tohtori Hillin roolissa on loistava. Tehosteet ovat aika villejä ja aikaansa nähden myös hienosti käsityönä toteutettu. Leffa on myös paikoin aika raaka ja samalla myös vähän jopa ällöttävä, varsinkin lopussa, kun ruumiit alkavat mellastamaan ruumishuoneella.

David Lynch: Mulholland Drive (2001):

Hyvä leffa, mutta lievän sekavuuden vuoksi ei ole niitä Lynchin parhaita kuitenkaan. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä ja myös ohjaus on taattua Lynchiä eli kummallista menoa on luvassa enemmän kuin tarpeeksi. Tosin se pehmopornoilu on vähän turhaa. Muutama kohtaus oli kuin suoraan Twin Peaks -sarjasta lainattu.

F. Gary Gray: Men in Black: International (2019):

Visuaalisesti hieno, mutta se ei oikein riitä, kun juoni ei ole mikään erikoinen eivätkä näyttelijätkään oikein vakuuta. Muutama hauska kohtaus sentään on mukana ja se pikkuörvelö on myös hauska. Taas olisi kaivattu kehiin Will Smithiä ja Tommy Lee Jonesia.

Ville Jankeri: Metsäjätti (2020):

Jussi Vatanen on hyvä roolissaan. Juoni on mielenkiintoinen ja leffan aihe on myös hyvin ajankohtainen. Plussaa Metallicasta. Leffan saama ikäraja 7 vuotta vähän ihmetytti, sillä kiroilua on aika paljon ja varsinkin sitä v-alkuista sanaa hoetaan todella paljon, ehkä jopa vähän liikaakin. No, tästä huolimatta leffa yllätti positiivisesti.

Gary Nelson: Freaky Friday (1976):

Todella tylsä komedia. Juoni on ihan mielenkiintoinen, mutta itse toteutus on epäonnistunut aika pahasti ja huumorikin on suurimmaksi osaksi todella lapsellista. Jodie Foster tekee kuitenkin ihan kivan suorituksen äitinsä kanssa rooleja vaihtavana Annabel-tyttärenä ja myös Barbara Harris on ihan hauska äitinä. Loppukohellus oli todella yliampuvaa ja trikkikuvaus paistoi myös läpi vähän liiankin selkeästi.

George Miller: Noidat (1987):

Jack Nicholson loistaa jälleen tutussa sekopään roolissaan ja myös naiskolmikko Michelle Pfeiffer, Susan Sarandon ja Cher ovat hyviä noitina. Leffa on aika outo ja myös suurimmaksi osaksi vain tylsää jaarittelua. Viimeinen puolituntinen pelastaa paljon. Toki tässäkin muutamia hauskoja kohtia on, mutta varsinaisesti leffa lähtee käyntiin vasta viimeisen puolituntisen aikana, ja sitten mennään eikä meinata ja kaikki on ohi todella nopeasti. Ilman Jack Nicholsonin loistavaa roolisuoritusta tämä olisi varmaan ollut paljon huonompi, eli Jack pelastaa taas paljon. Ohjaaja George Miller muistetaan paremmin Mad Max -elokuvista.

Mark L. Lester: Commando (1985):

Vaikka tämä on tullut vuosien saatossa nähtyä kaikista Arskan leffoista useimmin, niin jokaisella katselukerralla se jaksaa viihdyttää yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin. Arska tekee perushyvän roolisuorituksen pelastusretkelle lähtevänä entisenä armeijan erikoisryhmän komentajana. Toimintaa on todella paljon ja se on myös aika hienoa. Huumoriakaan ei ole unohdettu, ja Arska heittelee taas niitä tuttuja one-linereitaan, "I'll be back" mukaan luettuna. Ei tämä aivan Rambon tasoinen klassikko ole, mutta erittäin hyvä ja viihdyttävä leffa kuitenkin. Yksi Arskan parhaita kasarileffoja yhdessä Terminatorin ja Predatorin kanssa.

Peter Docter: Up - kohti korkeuksia (2009):

Hieno ja hauska animaatio. Alku on yhtä aikaa sekä hauska että koskettava. Itse varsinainen tarina on myös mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Hauskinta antia oli kun Carl ja Rasmus putoavat talosta ja joutuvat raahaamaan sitä perässään. Myös koirat äänipantoineen ovat hauskoja. Suomalainen ääninäyttely on onnistunut myös hyvin, Antti Litja Carlin äänenä tekee hauskan roolin ja myös Ismo Kallio ilkeän Charles Muntzin äänenä on hyvä. Arto Nyberg tekee myös hauskan roolin uutistenlukijana. Paikoin tämäkin on vähän lapsellinen ja osa jutuista ja kohelluksesta on suoraan lapsille suunnattua. Leffasta löytyy myös sitä aikuisillekin suunnattua asiaa, kuten leffan lopussa, kun Carl katselee valokuvia hänen ja edesmenneen vaimonsa elämästä. Yleensä näissä animaatioissa lapsihahmot ovat todella ärsyttäviä, mutta tässä leffassa tuo Rasmus on oikeastaan aika hauska hahmo. Leffassa on siis sisältöä sekä lapsille että aikuisille.

Robert Wise: Star Trek - avaruusmatka (1979):

Mielenkiintoinen ja hieno elokuva, mutta hieman hidastempoinen, kun mukana ei ole oikein mitään kunnon toimintaa. Hidastempoisuutensa vuoksi jotkut ovat antaneet leffalle myös lempinimen Star Trek: The Slow Motion Picture. William Shatner Kirkin roolissa ja Leonard Nimoy Spockina tekevät hyvät suoritukset.

Tony Scott: The Fan - pelko iskee (1996):

Ihan kiva pikku jännäri, mutta ei ole De Niron eikä Snipesin parhaimpia. Eikä myöskään ohjaajansa. De Niro tekee hiukan Cape Fear -leffaa mukailevan roolin, tosin vähän vaisumman. Snipes vetää myös ihan kivan roolin. Baseball-kohtaukset ovat myös ihan hienoja. Leffa on aika tylsä lähes loppuun saakka, sillä varsinaisesti leffassa alkaa kunnolla tapahtumaan vasta loppuminuuttien aikana kun De Niro pääsee kunnolla vauhtiin.

Nicholas Meyer: Star Trek II: Khanin viha (1982):

Juoneltaan selkeämpi ja enemmän toimintaa sisältävä kuin ensimmäinen Star Trek. Tosin ei tässäkään sitä toimintaa niin hirveästi ole. Shatner vetää taas hyvän suorituksen kapteeni Kirkin roolissa ja myös Ricardo Montalban on hyvä Khanin roolissa. Visuaalisesti tämäkin on taas upeaa katsottavaa ja lavastus on hieno. Loppu on vähän yllättävä. Vioistaan johtuen en kutsuisi tätä sarjan parhaaksi.

Joseph Zito: Punainen skorpioni (1988):

Vähän liian selkeä kopio Stallonen Rambo-leffoista sekä Schwarzeneggerin Commandosta. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta toimintaa riittää ihan kiitettävästi ja se on myös aika tyylikästä. Lundgren yrittää matkia hieman liikaa Stallonea, mutta ei oikein kunnolla onnistu. Keskinkertainen toimintarymistely tällä kertaa.

Paul W.S. Anderson: Mortal Kombat (1995):

Legendaarisesta pelisarjasta tehty aika kehnon puoleinen leffasovitus. Tappelut ovat kyllä ihan näyttäviä ja sekä Scoprion ja SubZero ovat hienoja hahmoja. Liikaa koomisuus sen sijaan pilaa paljon. Robin Shou tekee Liu Kangin roolissa ihan ok -suorituksen, tosin hänen taistelukohtauksensa ovat huomattavasti parempia kuin itse näytteleminen. Cary Tagawa sen sijaan onnistuu hienosti Shang Tsungin roolissa. Suurin miinus tulee siitä, että leffassa ei nähdä yhtään peleistä tuttuja brutaaleja lopetuksia eikä verikään lennä yhtään niin kuin peleissä. Taitaa tässä kerran näkyä kun Shang Tsungin huulesta tulee verta.

Quentin Tarantino: Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (1994):

Tähtinäyttelijöitä vilisevä klassikko, joka aikanaan nosti Tarantinon suurten ohjaajien joukkoon. John Travoltan ura sai myös pienoista nostetta leffan ansiosta ja herra tekeekin tässä todella hyvän roolisuorituksen. Myös Samuel L. Jackson ja Bruce Willis ovat hyvässä vedossa. Myös Harvey Keitel tekee hauskan pikkuroolin. Dialogi on erittäin hyvin kirjoitettu ja se on myös paikoin aika hauskaa, varsinkin Samuel L. Jacksonin hahmolle kirjoitetut repliikit. Aavistuksen verran liian raaka meikäläisen makuun.

George Miller: Asfalttisoturi - Mad Max 2 (1981):

Paljon parempi kuin edeltäjänsä. Vauhtia on todella paljon ja toimintakohtauksetkin ovat hienoja ja aika raakoja. Muutamia hienoa stunttejakin tässä nähdään ja hienoja räjähdyksiä. Nopeutusten käyttö muutamassa kohdassa vähän häiritsi ja myös muutamien hahmojen asusteissa on menty vähän komiikan puolelle. Loppu on hienosti toteutettu. Ei tämä täydellinen ole, mutta erittäin vauhdikas ja hyvin otteessaan pitävä toimintarymistely kuitenkin.

Mark A.Z. Dippé: Spawn (1997):

Tehosteet ja animaatiot ovat varmasti leffan valmistumisen aikaan vuonna 1997 olleet todella hienoja, mutta nykyään ne näyttävät jo auttamattomasti vanhentuneilta ja todella kamalilta. Tehosteista on vastuussa Oscar-palkittu ILM eli Industrial Light & Magic. John Leguizamo tekee leffan hauskimman roolin härskinä pellenä. Spawn on myös hahmona hieno, mutta Michael Jai White ei oikein vakuuta roolissaan. Ei tämä nyt ihan niin huono ole kuin on haukuttu, mutta ei tämä myöskään mikään mestariteos ole. Ehkä jotain siltä väliltä.

Milos Forman: Larry Flynt - minulla on oikeus (1996):

Woody Harrelson loistaa pornokuningas Larry Flyntin roolissa. Huumoria löytyy sopivasti ja varsinkin Flyntin sekoilua saa paikoin nauraa oikein kunnolla. Parhaimpia Formanin elokuvia ja yksi parhaista oikeussalidraamoista.

Rob Reiner: Kunnian miehiä (1992):

Jack Nicholson loistaa roolissaan, kuten aina ja Tom Cruisekin onnistuu ihan hyvin. Leffa jaksaa yli kahden tunnin kestostaan huolimatta pitää hyvin otteessaan alusta loppuun. Yksi Rob Reinerin hienoimpia elokuvia.

Leonard Nimoy: Star Trek III: Spockin paluu (1984):

Visuaalisuus on jälleen huippuluokkaa, kuten aiemmissakin Star Trek -leffoissa. Toimintaa tästä löytyy yllättävän paljon ja se on myös aika näyttävää. Christopher Lloyd Klingonien johtajana tekee hyvän roolin, vaikka häntä olikin aluksi hieman vaikea mieltää tämmöiseen vakavaan rooliin, kun oli ennen tätä nähnyt hänet sekopäisenä tiedemiehenä Doc Brownina Paluu tulevaisuuteen -leffoissa. Lloydin ohella myös William Shatner on jälleen hyvä Kirkin roolissa. Paremmin Spockin roolista tunnettu Leonard Nimoy istuu tällä kertaa lähinnä ohjaajan tuolilla ja hoitaakin ohjauksen ihan mallikkaasti. Ripaus huumoria olisi ollut paikallaan, kun nyt oli aika vakavahenkistä menoa.

David Silverman: The Simpsons Movie (2007):

Vaikka leffa onkin hyvin onnistunut ja hauskaa on luvassa paljon, niin ei tämä silti aivan alkuperäisen sarjan veroinen klassikko ole. Välillä tuntui kuin olisi leffan sijasta katsonut vain jotain pidennettyä jaksoa sarjasta. Animaatiojälki on todella upeaa ja sarjasta tutut ääninäyttelijät tekevät tässäkin hauskat roolit. Leffaa varten kehitetty uusi pahis Russ Cargill on ihan kiva hahmo, mutta ei kovin mieleen jäävä. Homerin uusi lemmikki on hauska. Monessa kohdassa leffa toistaa hieman jo sarjassa nähtyjä tapahtumia ja leffan juonikin on oikeastaan jo useammassa jaksossa nähty muodossa tai toisessa.

Joku
Käyttäjä
1295 viestiä

15.08.21 klo 10:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuli pidettyä tässä sairastelun ohessa pienimuotoinen Aasia -teemainen elokuvaviikko. Ideana oli siis katsella pelkästään aasialaisia elokuvia. 11 kerty kaikenkaikkiaan viimesunnuntaista tähän hetkeen. Osa aiemmin nähtyjä, osa uusia tuttavuuksia. Aika Japani -painotteiseksi meni, kokolailla vahingossa, vaikka hyllystä olis löytyny paljon muutakin. En oo mikään aasialaisen elokuvan entusiasti, tai edes kovinkaan suuri fani, mutta aina näitä katsoessa huomaa kyllä miten taitavia elokuvantekijöitä tuolta suunnalta löytyy. Eikä ne elokuvat tiettyjä kulttuurillisia eroja lukuunottamatta edes ole loppupeleissä niin erilaisia, itseasiassa moni näistä katsomistani heijasteli hyvinkin paljon myös länsimaalaista meininkiä.

Prinsessa Mononoke (Japani)

Ensimmäisenä oli animaatiomaestro Hayao Miyazakin yhtenä parhaista pidetty elokuva. Oon ny tässä viimeaikoina kahlannu näitä Myazakin ohjausteoksia muutenkin, niin tää sopi tähän kuin nenä päähän. Leffahan on lähestulkoon mestariteos. Visuaalinen ilme on taatusti kauneimpia mitä oon anime-leffoissa nähnyt, ja kriittinen tarina ihmisen luontosuhteesta vähintäänkin ajatuksia herättävä. En ollu nähny tätä aiemmin, ja täytyy sanoo että liimauduin penkkiin täysin ihan elokuvan ensimmäisistä kuvista lähtien. Pirun hyvä!

Wolf Guy (Japani)

No sitten puolestaan jotain ihan muuta. Wolf Guy on legendaarisen Sonny Chiban tähdittämä ihmissusi-fantasia-rikoselokuva 70-luvulta. Todellinen elokuvan sekasikiö, jos näin voidaan sanoa. Elokuva sekottelee rautaisannoksen sarjakuvamaista fiilistä, blaxploitaatiovivahteista funk scorea, veristä kauhua, noir-henkistä rikoselokuvaa ja ihmissusifantasiaa. Paperilla kuulostaa todella sekavalta, mutta oikeestaan Wolf Guy on yllättävän suoraviivainen ja helppo elokuva nauttia. Loppua kohden meininki ikävä kyllä hiukan hukkaa punaiset langat, mutta pääosin todella viihdyttävä ja mainio teos.

Confessions (Japani)

Aika hyvä japanilainen trilleri opettajasta joka haluaa kostaa oppilailleen, jotka ovat surmanneet tämän pienen lapsen. Tosi melankolinen ja harmaa tunnelma tehostaa hyvin sellasia surun ja tuskan tuntemuksia tässä. Loppukädessä ehkä hiukan taas kurvataan epäuskottavuuksiin, oikeestaan jopa niin pitkälle että koko touhu menee suht naurettavaksi. Jokatapauksessa katsomisen arvoinen elokuva.

In the Mood for Love (Hong Kong)

Tässä on nyt sellanen elokuva joka varmasti jakaa mielipiteitä. Itselle oli vähän erikoinen katselukokemus. Tuntu oikeestaan että elokuva saa kaikki palikat kohdilleen ja joka osa-alueella on hirvittävä määrä hienoa visuaalista näkemystä ja osaamista. Silti elokuva jätti kylmäksi. En tiedä toimisko paremmin jos katsois uudelleen, mutta nyt en tän kanssa kyllä kokenu mitään elämää suurempia fiiliksiä. Tiedostan että kyseessä on jonkinasteinen klassikko jne, mutta jotenkin tästä jäi vaisu fiilis. Uusintakatselun ansaitsee silti ehdottomasti joskus.

Seitsemän vampyyrin legenda (Hong Kong) (britti-yhteistyö)

Hauska yhteistyöelokuva legendaariselta Hammer-studiolta, sekä honkkarileffoistaan tunnetulta Shaw Brothersilta. Vahvaa camp-meininkiä on kokoajan läsnä kun Van Helsing jahtaa Draculaa Aasiassa. Harmi ettei Christopher Lee:tä saatu Draculan rooliin enää tässä elokuvassa, Van Helsingin roolissa kun kuitenkin nähdään Peter Cushing. Hassunhauskaa meininkiä jokatapauksessa, vaikka tuskin tätä tulee toistamiseen katsottua.

Kikujiron kesä (Japani)

No tää leffa on taas sitten ihan omassa luokassaan. Enemmänkin ehkä gangsterielokuvistaan tunnetun Takeshi Kitanon teos joka kyllä nousi omissa silmissä sinne miehen parhaisiin leffoihin. Todella koskettava ja kaunis roadmovie epätavallisesta ystävyydestä. Kitanon vänkä huumori toimii lähes poikkeuksetta. Musiikit, verkkainen tahti, visuaalinen ilme ja vaihtuvat kauniit maisemat kaikki pelaa yksiin ja luo sellaisen todella hyväntuulisen kesäretken fiiliksen. Silti ryyditettynä sellasella tummalla huumorilla, ja menemättä siirappisuuksiin (pari kohtausta tosin on ihan siinä rajoilla). Tätä voi kyllä varauksetta suositella.

Lohikäärmeen nyrkki (Hong Kong)

Pakko oli yksi Bruce Lee -pätkäkin mahduttaa tähän. Tämän olin nähny aiemminkin, ja hyväksi todennut. Leffahan on Leen martial arts -debyytti, ja aivan helvetin hyvä sellainen. Tappelut on näyttäviä ja niitä on paljon, juoni ei päätä huimaa ja tunnelma on kohdillaan. Mitäpä sitä muuta vois tälläseltä elokuvalta toivoa. Erittäin viihdyttävä pätkä.

The Vampire Doll (Japani)

Hiukan Hammer -elokuvista tyyliään lainaileva Vampire Doll on 70-luvulla Tohon tuottaman "Bloodthirsty -trilogian" ensimmäinen osa. Kyseessä on hieman unohdettu mutta varsin pätevä tunnelmallinen vampyyrielokuva. Tai ehkä enemmänkin vampyyri/kummitus -hybridi. Leffa kun sekottelee mukaan runsaasti japanilaista kummitustarinameininkiä. Tais alkuperäisessä nimessäkin olla sana "Yurei", joka tarkoittaa kummitusta. No enivei, vähän obskuurimmasta japanilaisesta elokuvasta kiinnostuneiden kannattaa tääkin tsekata. Arrow Video julkaisi briteissä tuon trilogian boksina, ja itellä se löytyy hyllystä. Tulee siis taatusti nuo kaksi muutakin osaa katsottua ennemmin tai myöhemmin.

Dark Water (Japani)

Toisin kuin edellinen elokuva, tää tippuu taas siihen japanilaisen kauhun genreen josta en niinkään välitä. Eli tälläinen 2000-luvun alulta ja ysärin lopulta poikinut kummituselokuvan muoto. Ringu, Ju-On, One Missed Call ym menee samaan kategoriaan. Jouduin jälleen kerran toteamaan, että en saa näistä mitään irti. Tavallaan tässäkin premissi on todella hyvä, eikä tarinassa sinällään ole vikaa, mutta kauhuelokuvana se epäonnistuu omissa silmissä ihan täysin. Ei onnistunu saamaan minkäänlaista jännitettä missään vaiheessa. Aivan loppukohtauksesta vois kuitenkin antaa pienen plussan, siinä oli tunnelmaa! Muutoin, ihan maksimissaan kaksi ja puoli tähteä jokseenkin toimivasta draamasta. Siinäkin on ehkä tuo puolikas liikaa mutta menköön.

Henkien kätkemä (Japani)

Viimeisenä tuli katsottua vielä Miyazakin ajaton klassikko Henkien kätkemä. Mitäpä tästä vois enää sanoa, mitä ei oo sanottu jo miljoonaan kertaan. Ohjaajansa parhaimpia teoksia ja upea elokuva kaikkiaan. Varmaankin Prinsessa Mononoken ohella oma suosikkini Miyazakin elokuvista. Tosin viimeisimmät kolme on näkemättä vielä. Ponyo, Tuuli nousee ja Liikkuva linna tms taisi olla ne nimet.

Snakes & Earrings (Japani)

Tätä ei näkynyt olevankaan Leffatykissä ollenkaan. Leffa on siis samannimiseen kirjaan perustuva teos nuoresta naisesta joka päätyy kolmiodraamaan poikaystävänsä ja tatuoijansa kanssa. Todella mitäänsanomaton elokuva joka pelailee sadomasokismin teemoilla. Liian vaisu jäädäkseen mieleen pidemmäksi aikaa. Juoni ja idea on pintansa alta myös jokseenkin loppuunkalutun ja kliseisen oloinen. Elokuva oli myös liian pitkä, vaikka olikin vain parin tunnin mittainen. Loppua kohden rupes väkisinkin kiinnostus häviään täysin. Selkeästi viikon huonoin leffa.

Joo, aasialaista elokuvaa jäi katselupinoon vielä tän rupeamankin jälkeen vaikka kuinka, varmaan sais pari kolme vastaavaa rykäsyä tehtyä helposti. Se on sitten eri asia että koska sellaseen jaksaa ruveta.

J.Lipponen
Käyttäjä
140 viestiä

16.08.21 klo 16:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joku kirjoitti:

Tuli pidettyä tässä sairastelun ohessa pienimuotoinen Aasia -teemainen elokuvaviikko. Ideana oli siis katsella pelkästään aasialaisia elokuvia. 11 kerty kaikenkaikkiaan viimesunnuntaista tähän hetkeen. Osa aiemmin nähtyjä, osa uusia tuttavuuksia. Aika Japani -painotteiseksi meni, kokolailla vahingossa, vaikka hyllystä olis löytyny paljon muutakin. En oo mikään aasialaisen elokuvan entusiasti, tai edes kovinkaan suuri fani, mutta aina näitä katsoessa huomaa kyllä miten taitavia elokuvantekijöitä tuolta suunnalta löytyy. Eikä ne elokuvat tiettyjä kulttuurillisia eroja lukuunottamatta edes ole loppupeleissä niin erilaisia, itseasiassa moni näistä katsomistani heijasteli hyvinkin paljon myös länsimaalaista meininkiä.

Prinsessa Mononoke (Japani)

Ensimmäisenä oli animaatiomaestro Hayao Miyazakin yhtenä parhaista pidetty elokuva. Oon ny tässä viimeaikoina kahlannu näitä Myazakin ohjausteoksia muutenkin, niin tää sopi tähän kuin nenä päähän. Leffahan on lähestulkoon mestariteos. Visuaalinen ilme on taatusti kauneimpia mitä oon anime-leffoissa nähnyt, ja kriittinen tarina ihmisen luontosuhteesta vähintäänkin ajatuksia herättävä. En ollu nähny tätä aiemmin, ja täytyy sanoo että liimauduin penkkiin täysin ihan elokuvan ensimmäisistä kuvista lähtien. Pirun hyvä!

Wolf Guy (Japani)

No sitten puolestaan jotain ihan muuta. Wolf Guy on legendaarisen Sonny Chiban tähdittämä ihmissusi-fantasia-rikoselokuva 70-luvulta. Todellinen elokuvan sekasikiö, jos näin voidaan sanoa. Elokuva sekottelee rautaisannoksen sarjakuvamaista fiilistä, blaxploitaatiovivahteista funk scorea, veristä kauhua, noir-henkistä rikoselokuvaa ja ihmissusifantasiaa. Paperilla kuulostaa todella sekavalta, mutta oikeestaan Wolf Guy on yllättävän suoraviivainen ja helppo elokuva nauttia. Loppua kohden meininki ikävä kyllä hiukan hukkaa punaiset langat, mutta pääosin todella viihdyttävä ja mainio teos.

Confessions (Japani)

Aika hyvä japanilainen trilleri opettajasta joka haluaa kostaa oppilailleen, jotka ovat surmanneet tämän pienen lapsen. Tosi melankolinen ja harmaa tunnelma tehostaa hyvin sellasia surun ja tuskan tuntemuksia tässä. Loppukädessä ehkä hiukan taas kurvataan epäuskottavuuksiin, oikeestaan jopa niin pitkälle että koko touhu menee suht naurettavaksi. Jokatapauksessa katsomisen arvoinen elokuva.

In the Mood for Love (Hong Kong)

Tässä on nyt sellanen elokuva joka varmasti jakaa mielipiteitä. Itselle oli vähän erikoinen katselukokemus. Tuntu oikeestaan että elokuva saa kaikki palikat kohdilleen ja joka osa-alueella on hirvittävä määrä hienoa visuaalista näkemystä ja osaamista. Silti elokuva jätti kylmäksi. En tiedä toimisko paremmin jos katsois uudelleen, mutta nyt en tän kanssa kyllä kokenu mitään elämää suurempia fiiliksiä. Tiedostan että kyseessä on jonkinasteinen klassikko jne, mutta jotenkin tästä jäi vaisu fiilis. Uusintakatselun ansaitsee silti ehdottomasti joskus.

Seitsemän vampyyrin legenda (Hong Kong) (britti-yhteistyö)

Hauska yhteistyöelokuva legendaariselta Hammer-studiolta, sekä honkkarileffoistaan tunnetulta Shaw Brothersilta. Vahvaa camp-meininkiä on kokoajan läsnä kun Van Helsing jahtaa Draculaa Aasiassa. Harmi ettei Christopher Lee:tä saatu Draculan rooliin enää tässä elokuvassa, Van Helsingin roolissa kun kuitenkin nähdään Peter Cushing. Hassunhauskaa meininkiä jokatapauksessa, vaikka tuskin tätä tulee toistamiseen katsottua.

Kikujiron kesä (Japani)

No tää leffa on taas sitten ihan omassa luokassaan. Enemmänkin ehkä gangsterielokuvistaan tunnetun Takeshi Kitanon teos joka kyllä nousi omissa silmissä sinne miehen parhaisiin leffoihin. Todella koskettava ja kaunis roadmovie epätavallisesta ystävyydestä. Kitanon vänkä huumori toimii lähes poikkeuksetta. Musiikit, verkkainen tahti, visuaalinen ilme ja vaihtuvat kauniit maisemat kaikki pelaa yksiin ja luo sellaisen todella hyväntuulisen kesäretken fiiliksen. Silti ryyditettynä sellasella tummalla huumorilla, ja menemättä siirappisuuksiin (pari kohtausta tosin on ihan siinä rajoilla). Tätä voi kyllä varauksetta suositella.

Lohikäärmeen nyrkki (Hong Kong)

Pakko oli yksi Bruce Lee -pätkäkin mahduttaa tähän. Tämän olin nähny aiemminkin, ja hyväksi todennut. Leffahan on Leen martial arts -debyytti, ja aivan helvetin hyvä sellainen. Tappelut on näyttäviä ja niitä on paljon, juoni ei päätä huimaa ja tunnelma on kohdillaan. Mitäpä sitä muuta vois tälläseltä elokuvalta toivoa. Erittäin viihdyttävä pätkä.

The Vampire Doll (Japani)

Hiukan Hammer -elokuvista tyyliään lainaileva Vampire Doll on 70-luvulla Tohon tuottaman "Bloodthirsty -trilogian" ensimmäinen osa. Kyseessä on hieman unohdettu mutta varsin pätevä tunnelmallinen vampyyrielokuva. Tai ehkä enemmänkin vampyyri/kummitus -hybridi. Leffa kun sekottelee mukaan runsaasti japanilaista kummitustarinameininkiä. Tais alkuperäisessä nimessäkin olla sana "Yurei", joka tarkoittaa kummitusta. No enivei, vähän obskuurimmasta japanilaisesta elokuvasta kiinnostuneiden kannattaa tääkin tsekata. Arrow Video julkaisi briteissä tuon trilogian boksina, ja itellä se löytyy hyllystä. Tulee siis taatusti nuo kaksi muutakin osaa katsottua ennemmin tai myöhemmin.

Dark Water (Japani)

Toisin kuin edellinen elokuva, tää tippuu taas siihen japanilaisen kauhun genreen josta en niinkään välitä. Eli tälläinen 2000-luvun alulta ja ysärin lopulta poikinut kummituselokuvan muoto. Ringu, Ju-On, One Missed Call ym menee samaan kategoriaan. Jouduin jälleen kerran toteamaan, että en saa näistä mitään irti. Tavallaan tässäkin premissi on todella hyvä, eikä tarinassa sinällään ole vikaa, mutta kauhuelokuvana se epäonnistuu omissa silmissä ihan täysin. Ei onnistunu saamaan minkäänlaista jännitettä missään vaiheessa. Aivan loppukohtauksesta vois kuitenkin antaa pienen plussan, siinä oli tunnelmaa! Muutoin, ihan maksimissaan kaksi ja puoli tähteä jokseenkin toimivasta draamasta. Siinäkin on ehkä tuo puolikas liikaa mutta menköön.

Henkien kätkemä (Japani)

Viimeisenä tuli katsottua vielä Miyazakin ajaton klassikko Henkien kätkemä. Mitäpä tästä vois enää sanoa, mitä ei oo sanottu jo miljoonaan kertaan. Ohjaajansa parhaimpia teoksia ja upea elokuva kaikkiaan. Varmaankin Prinsessa Mononoken ohella oma suosikkini Miyazakin elokuvista. Tosin viimeisimmät kolme on näkemättä vielä. Ponyo, Tuuli nousee ja Liikkuva linna tms taisi olla ne nimet.

Snakes & Earrings (Japani)

Tätä ei näkynyt olevankaan Leffatykissä ollenkaan. Leffa on siis samannimiseen kirjaan perustuva teos nuoresta naisesta joka päätyy kolmiodraamaan poikaystävänsä ja tatuoijansa kanssa. Todella mitäänsanomaton elokuva joka pelailee sadomasokismin teemoilla. Liian vaisu jäädäkseen mieleen pidemmäksi aikaa. Juoni ja idea on pintansa alta myös jokseenkin loppuunkalutun ja kliseisen oloinen. Elokuva oli myös liian pitkä, vaikka olikin vain parin tunnin mittainen. Loppua kohden rupes väkisinkin kiinnostus häviään täysin. Selkeästi viikon huonoin leffa.

Joo, aasialaista elokuvaa jäi katselupinoon vielä tän rupeamankin jälkeen vaikka kuinka, varmaan sais pari kolme vastaavaa rykäsyä tehtyä helposti. Se on sitten eri asia että koska sellaseen jaksaa ruveta.

Asian vierestä, mutta.

Snakes and Earrings. Kannattaa lukaista kirjana, on aikanaan suomennettu nimellä Käärmeitä ja lävistyksiä.

Joku
Käyttäjä
1295 viestiä

16.08.21 klo 21:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

J.Lipponen kirjoitti:

Asian vierestä, mutta.

Snakes and Earrings. Kannattaa lukaista kirjana, on aikanaan suomennettu nimellä Käärmeitä ja lävistyksiä.

Pistetään muistiin, tuo tarina vois toimia paremmin kirjana kuin elokuvana.

JuicyFruity
Käyttäjä
104 viestiä

20.08.21 klo 01:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Katsoin lännenelokuvan Seitsemän Rohkeata Miestä (1960) Urheat miehet käyvät taisteluun sortajaa vastaan. Huomasin tämän, että kaikki nämä sankarit ratsastavat nyt autuaimmilla metsästysmailla.

JuicyFruity
Käyttäjä
104 viestiä

25.08.21 klo 01:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pat Garret ja Billy the kid ohjaus Sam Peckinpah
2005 erikoisversio ja 1988 turner preview versio
Molemmat hyviä versioita hyvästä elokuvasta
"Pidä vaihtorahat Bob"

Juki
Käyttäjä
1574 viestiä

02.09.21 klo 01:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Elokuussa katsottua:

Leonard Nimoy: Star Trek IV: kotiinpaluu (1986):

Visuaalisesti hieno, niinkuin aiemmatkin Star Trekit. Tämä neljäs Star Trek ei ole aimpien takaan yhtä vakavamielinen, vaan tähän on lisätty paljon enemmän huumoria. Varsinkin Spockin ja Kirkin kaupunkiseikkailu on aika hauska. Paras Star Trek, jonka olen nähnyt. Leonard Nimoy hoitaa ohjauksen ihan hyvin ja muutenkin leffa pitää hyvin otteessaan koko kestonsa ajan.

Tim Burton: Batman (1989):

Edelleen se oma suosikkini kaikista Batman-leffoista. Michael Keaton on loistava Batman, mutta vielä paremman roolin vetäisee ehdottomasti Jack Nicholson Jokerina. Tunnelma on upean goottimainen ja synkkä. Myös Kim Basinger on hyvä Vicky Valen roolissa.

Adrian Lyne: 9 1/2 viikkoa (1986):

Rourke ja Basinger ovat molemmat hyviä rooleissaan ja tulipa heistä jopa tämän leffan myös jonkinasteisia seksisymboleitakin. Vaikka tässä aika paljon seksiä onkin, niin eivät ne kohtaukset enää niin kohauttavia ole kuin mitä ovat varmaan leffan valmistumisaikaan olleet. Juoni ei ole mitenkään erikoinen, mutta toteutus on kuitenkin onnistunut ihan hyvin. Ei mikään mestariteos, mutta viihdyttävä pätkä kuitenkin.

Peter & Bobby Farrelly: Täysnuijat (1996):

Ei tämä aivan Farrellyn veljesten hittikomedian Nuija ja tosinuija tasoinen kohellus ole, mutta erittäin hauska komedia kuitenkin. Kolmikko Woody Harrelson, Bill Murray ja Randy Quaid tekevät kaikki hauskat roolit ja varsinkin Harrelsonin ja Quaidin toilailuiden parissa saa nauraa välillä oikein kunnolla. Oikeastaan pelkkä Randy Quaidin hahmon näkeminen saa suupielet kääntymään hymyyn. Vitsit ovat myös paikoin aika hauskoja. Keilailukohtaukset ovat myös ihan kivoja.

Steve Oedeker: Ace Ventura - luonto kutsuu (1995):

Ei ole yhtä hauska kuin ensimmäinen Ace Ventura. Carreyn naamanvääntely ei oikein jaksa naurattaa tässäkään kuten ei ensimmäisessä osassakaan, mutta muuten meno on välillä aika sekopäisen hauskaa. Sarvikuonon synnytys ja maasturikohellus ovat leffan hauskinta antia. Carrey tekee tässä jatko-osassa ihan hauskan roolin, mutta ei tämä silti niihin herran parhaimpiin elokuviin lukeudu. Alun Cliffhanger-parodia oli ihan ok, mutta ei kuitenkaan kovin hauska. Muutamassa kohdassa oli myös havaittavissa lievää ylinäyttelemistä Carreyn osalta, mutta kai se oli niin tarkoitettukin.

David Cronenberg: The Brood (1979):

Aika hidastempoinen, mutta silti aika jännä ja loppua kohti jopa vähän järkyttäväkin. Cindy Hinds on hyvä Candyn roolissa ja myös Oliver Reed tekee tohtori Raglandina hyvää työtä. Loppu on yhtä aikaa sekä vähän järkyttävä että ällöttävä. Howard Shoren painajaismainen musiikki tekee leffasta entistä ahdistavamman. Valitettavasti tätäkin leffaa, kuten monta muutakin Cronenbergin alkuaikojen leffoja, vaivaa pienoinen sekavuus.

Nora Ephron: Uneton Seattlessa (1993):

Yleensä en tämmöisistä hömppäleffoista tykkää, mutta tämä on ihan kiva. Hanks ja Ryan tekevät hyvät suoritusket ja myös sivuosassa nähtävä elokuvaohjaaja-näyttelijä Rob Reiner on hyvä roolissaan. Sen sijaan Barbara Garrick vain ärsytti typerällä kikatuksellaan. Lapsitähti Ross Malignerkin tekee yllättävän hyvän suorituksen. Ei ole mikään komedian helmi, mutta ihan kiva kuitenkin.

Brian Yuzna: Bride of Re-Animator (1990):

Jeffrey Combs tekee jälleen hienon roolin hulluna tohtori Westinä ja myöa Bruce Abott hänen kaverinaan on hyvä. Sen sijaan ensimmäisessä osassa loistanut David Gale on tällä kertaa aika vaisu eikä oikein saa roolistaan kunnolla mitään irti. Esittäähän hän tässä pelkkää päätä. Tehosteet ovat ykkösosan tapaan aika hurjia ja meno on tässäkin aika yököttävää, varsinkin leffan loppupuolella. Lepakkopää oli typerä ja todella huonosti tehty.

Tim Burton: Batman - paluu (1992):

Tunnelma on upean goottimainen ja myös toimintaa on paljon, mutta ei aivan yhtä näyttävää kuin ensimmäisessä osassa. Danny DeVito on mainio Pingviini ja myös Michelle Pfeiffer on hyvä (ja aika seksikäs) Kissanainen. Lopputappelu on myös hieno, mutta tunnelma vähän lässähtää kun päähenkilöt paljastavat henkilöllisyytensä toisilleen. Danny Elfman on loihtinut tähänkin leffaan hienot musiikit.

Mark Romanek: One Hour Photo (2002):

Leffa alkaa lepposasti muuttuen loppua kohti yhä vain synkemmäksi. Robin Williamsin esittämä tavaratalon valokuvausosastolla työskentelevä Sy on yhtä aikaa sekä säälittävän yksinäinen, että myös jopa pelottava hahmo. Pieni miinus leffalle tulee siitä, että Syn lapsuuden traumoje ei oikein kunnolla valoteta koko leffassa. No, tästä huolimatta tämä hyvin otteessaan pitävä ja lähes väkivallaton jännäri on yksi Robin Williamsin parhaista vakavista elokuvista. Myös Alias-sarjasta tuttu Michael Vartan on hyvä roolissaan.

Ti West: In a Valley of Violence (2016):

Alku on aika tylsä, mutta loppua kohti mentäessä ja toiminnan lisääntyessä leffa paranee ihan kivasti. Ei tämä kuitenkaan 60- ja 70-lukujen klassikkolänkkäreiden tasolle yllä, mutta mukailee niitä oikein hyvin vaikka tässä ei mitään varsinaisia kaksintaisteluja ja hienoja maisemia tai lähikuvia kasvoista nähdäkään. Ehtan Hawke tekee kostajana hienon roolisuorituksen ja myös James Ransone sheriffin poikana on hyvä. John Travolta sen sijaan ei oikein vakuuttanut, vaan hän oli jopa aika vaisu. Toki hän ihan ok -suorituksen tekee kuitenkin. Leffa ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta silti ihan kelpo länkkäri tämäkin on.

Niels Arden Oplev: Miehet jotka vihaavat naisia (2009):

Hyvin otteessaan pitävä trilleri, joka on jälleen osoitus siitä, että kyllä ne ruotsalaiset vaan osaavat hyviä jännäreitä tehdä. Noomi Rapace Lisbethin roolissa on loistava ja myös Michael Nyqvist tekee hyvän roolin reportteri Mikael Blomkvistina. Erikoista oli nähdä paremmin komisario Beckinä tutuksi tullut Peter Haber tässä hieman erilaisessa roolissa. Leffa on paikoin todella jännä ja pitää myös hyvin otteessaan vaikka leffalla on kestoa yli 2 ja puoli tuntia.

Daniel Alfredson: Tyttö joka leikki tulella (2009):

Hyvä jatko-osa. Jännitystä riittää ja leffa on myös ensimmäistä osaa synkempi, varsinkin loppupuolella. Onneksi lopussa kuitenkin jää jäljelle pienen pieni toivon kipinä. Nyqvist ja Rapace ovat jälleen loistavia rooleissaan.

Daniel Alfredson: Pilvilinna joka romahti (2009):

Hieno päätös hienolle trilogialle. Tunnelma ei aivan edellisten osien tasolle nouse, eikä tässä myöskään ole yhtä paljon jännitystä. Rapace ja Nyqvist pääosissa tekevät jälleen vakuuttavaa työtä ja leffassa on myös ihan kiitettävästi toimintaa. Oikeudenkäyntikohtaukset ovat vähän tylsiä, mutta muuten leffa pitää hyvin otteessaan.

Joel Schumacher: Batman Forever (1995):

Val Kilmer ei mielestäni sovi yhtään Batmanin/Bruce Waynen rooliin, eikä Chris O'Donnellkaan mikään paras valinta Robiniksi ole. Tommy Lee Jones sen sijaan tekee ihan hyvän suorituksen Kaksinaamana, mutta paras on kuitenkin Jim Carrey Arvuuttajan roolissa. Nicole Kidman on vain söpö. Ei tämä nyt aivan surkea ole, mutta ei mikään mestariteoskaan.

Brian Gibson: Poltergeist 2 (1986):

Yllättävän hyvä jatko-osa ja plussaa siitä, että ensimmäisen osan näyttelijät ovat mukana myös tässä. Leffa on paikoin todella pelottava ja varsinkin se saarnaajaukkeli oli vähän jopa yököttävä. Lapsitähti Heather O'Rourke (1975-1988) tekee ykkösosan tapaan hyvän roolin tässäkin ja myös Craig T. Nelson isän roolissa on hyvä. Tehosteetkin näyttävät hienoilta, mutta loppu oli vähän pettymys.

Paul Verhoeven: Basic Instinct - Vaiston varassa (1992):

Michael Douglas ja Sharon Stone tekevät hyvät roolisuoritukset. Juoni ei onneksi perustu pelkkään seksiin, vaikka sitä löytyykin aika paljon. Myös tarinaan on panostettu kunnolla. Mukana myös kuuluisa vilautuskohtaus, joka aikanaa sai monet katsojat kelailemaan VHS-nauhoja edestakaisin. Leffa on myös paikoin yllättävän raaka ja verikin lentää oikein kunnolla. Verhoevenin parhaita leffoja yhdessä Total Recallin kanssa.

Ernest B. Schoedsack, Merian C. Cooper: King Kong (1933):

Tehosteet ovat hienoja ottaen huomioon leffan valmistusvuoden. Nykyään ne kyllä jo näyttävät hieman parhaat päivänsä nähneiltä. Näyttelijät ovat kaikki hyviä. Kong on aika pelottavan näköinen, varsinkin lähikuvissa. Muutama tylsempi hetki on mukaan eksynyt, mutta pääasiassa tämä on hieno ja vähän jopa pelottavakin klassikko. Kong on hienosti stop motion -animaatolla toteutettu. Kuuluisa loppukohtaus Empire State Buildingin huipulla on edelleen hienoa katsottavaa.

Ernest B. Schoedsack: King Kongin poika (1933):

Näyttelijät ovat tässäkin hyviä ja Kongin poika sekä muut hirviöt on toteutettu hienosti stop motion -animaation keinoin. Paikoin vähän lapsellinen ja hieman liian koominen ykkösosaan verrattuna. Ei tämä aivan samantasoinen klassikko ole kuin King Kong, mutta ihan hyvä jatko-osa kuitenkin.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (1985):

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani jo noin 30 vuoden takaa lapsuudestani. Vähintään kerran vuodessa tämä on pakko katsoa, sillä sen verran upea ja kekseliäs klassikko tämä on! Michael J. Fox ja Christopher Lloyd ovat lyömätön parivaljakko Martyn ja Docin rooleissa ja myös sivuosat on täytetty loistavilla näyttelijöillä. Varsinkin Biffin roolissa koheltava Thomas F. Wilson tekee hauskan roolisuorituksen. George McFlyn roolissa nähtävä Crispin Glover on ehkäpä koko leffan hauskin tyyppi, ja varsinkin 1950-luvun Georgen toilailu saa nauramaan oikein kunnolla. Myös tehosteet ovat todella hienoja eivätkä näytä vanhentuneen päivääkään. Lavastus on myös onnistunut ja varsinkin 1950-luvun Hill Valley näyttää todella upealta.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (1989):

Hieno jatko-osa legendaariselle scifikomedialle. Fox ja Lloyd ovat jälleen lyömätön parivaljakko Martyn ja Docin rooleissa. Myös muut roolit sivuosia myöten on jälleen täytetty tutuilla näyttelijöillä (tosin Fox on tässä peräti neloisroolissa, Elisabeth Shue kaksoisroolissa ja Thomas F. Wilson kolmoisroolissa) Tässä leffassa myös Thomas F. Wilsonin Biff on vielä ensimmäistäkin osaa hauskempi, niin nuori 50-luvun Biff kuin tulevaisuudessa nähtävä vanha Biffkin. Tehosteet eivät tässäkään näytä vanhentuneen päivääkään ja lavastus on myös jälleen onnistunut hienosti ja vuoden 2015 Hilldale ja Hill Valley näyttävät hienoilta. Myös vuoden 1985 vaihtoehtoinen Hill Valley on aika hieno mesta. Hauskin vitsi: Tappajahai 19.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen osa III (1990):

Tämä oli lapsena suosikkini koko trilogiasta ja VHS-versiota tuli vuokrattua useampaan kertaan R-kioskilta. Tässä loistavan trilogian hienossa päätösosassa seikkaillaan Docin lempiajassa eli vanhassa kunnon Villissä Lännessä. Siellä tavataan mm. Biff Tannenin esi-isä Buford "Hullu rakki" (VHS-versiossa Hullu koira) Tannen porukoineen sekä jälleen McFlyn suvun jäseniä. Villi länsi tapahtumapaikkana tuo leffasarjaan kivaa vaihtelua. Mallia on otettu mm. Clint Eastwoodin 60-luvun länkkäreistä ja onpa häneltä lainattu jopa nimikin. Clint kuulemma oli hyvin otettu ja suostui ilomielin, kun tekijät kysyivät lupaa käyttää hänen nimeään leffassa. Pieni miinus tulee Docin ja Mary Steenburgenin esittämän Claran rakkaustarinasta, joka ei oikein kunnolla toimi, mutta muuten leffa ei paljoakaan häviä kahdelle aiemmalle osalle. Loppu on vähän haikea kun Marty hyvästelee Docin.

Brian De Palma Snake Eyes (1998):

Ihan kelpo jännäri, vaikka on De Palmalta paljon parempiakin nähty. Gary Sinise on hyvä roolissaan ja myös Nicolas Cage, josta en niin hirveästi tykkää, tekee myös ihan kivan roolisuorituksen. Pientä jännitystäkin on saatu mukaan, mutta loppujen lopuksi tämä ei oikein tarjoa mitään uutta, mitä ei olisi jo aiemmin nähty.

Joel Schumacher: Batman & Robin (1997):

Jo alkuminuuteilla huomasi, että metsään mennään ja syvälle. Leffa on aivan liian lapsellinen verrattuna aiempiin osiin ja kaikki se Burtonin leffoissa ollut synkkyys loistaa täysin poissaolollaan. Lepakkotyttö on aika turha lisä porukkaan. George Clooney ei mielestäni sovi Batmanin rooliin eikä Chris O'Donnellkaan vakuuta Robinina. Arska sen sijaan vetää ihan kelpo roolin jäämiehenä, vaikka pientä ylinäyttelemistä häneltä on havaittavissa. Eikä Uma Thurmankaan Myrkkymurattina mikään erikoinen ole. Harmi, että tekijät päättivät tehdä tästä tämmöisen camp-tason sekoilun, sillä olisi ollut hieno nähdä vielä se suunnitteilla ollut viides Batman, mutta tämän leffan saaman murskakritiikin vuoksi uusi jatko-osa peruttiin.

M. Night Shymalan: Kuudes aisti (1999):

Hieno ja ahdistava ja paikoin jopa todella jännä leffa. Ehdottomasti ohjaajansa paras. Haley Joel Osment tekee todella hienon roolin hieman erikoisena pikkupoikana eikä Bruce Williskään huono ole. Muutamassa kohdassa leffa onnistuu myös peläyttämään oikein kunnolla. Ohjaajan voi bongata lääkärin roolista. Loppu on yllättävä.

Penny Marshall: Heräämisiä (1990):

Robert De Niro tekee todella upean ja koskettavan roolisuorituksen ja myös Robin Williams on hyvä roolissaan. Leffan tunnelma on yhtä aikaa sekä ahdistava että koskettava. Onneksi seiasta löytyy myös huumoria. Paikoin leffa on kuitenkin hieman tylsä ja hidastempoinen, mutta ihan pelkästään De Niron loistavan roolisuorituksen takia tämä kannattaa katsoa. Tämä oli näyttelijä Ruth Nelsonin viimeinen elokuva. Hän oli leffan teon aikaan jo 85-vuotias ja kuolikin vain kaksi vuotta leffan valmistumisen jälkeen.

Stanley Kubrick: Kellopeli appelsiini (1971):

Elokuvan 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tuli taas tämäkin klassikko katsottua. Malcolm McDowell vetää todella hienon roolin Alexina. Vaikka leffassa on paljon väkivaltaa, niin sitä ei ole mitenkään erityisesti korostettu, eikä sillä onneksi mässäillä. Huumoriakin leffasta löytyy, vaikka sitä nyt ei ihan heti tällaisesta elokuvasta osaa odottaa. Muutamia ahdistavia kohtauksia leffasta löytyy, mutta ei tämä enää niin shokeeraavalta tunnu kuin se on varmasti ensi-iltansa aikaan vuonna 1971 ollut. Sen verran paljon kielteistä huomiota leffa aikoinaan sai, että Kubrick päätti kieltää leffan esittämisen Briteissä 27 vuoden ajaksi ja vasta mestarin kuoleman jälkeen leffa julkaistiin Briteissä VHS:nä ja DVD:nä.

Brian De Palma: Blow Out - viimeinen todistaja (1981):

John Travolta on hyvä roolissaan leffoihin äänitehosteita tekevänä miehenä, mutta parhaan roolin tekee ehdottomasti pahiksen roolissa nähtävä John Lithgow. Juoni on mielenkiintoinen ja leffa pitää hyvin otteessaan koko kestonsa ajan. Loppu on vähän yllättävä. Arpinaaman ja Lahjomattomien ohella yksi De Palman parhaista leffoista.

Luc Besson: Leon (1994):

Leffa on täynnä todella hienoja ja huolella toteutettuja toimintakohtauksia. Jean Reno italialaisena palkkamurhaajana on loistava ja myös nuori Natalie Portman on hyvä ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Gary Oldman tekee myös vakuuttavaa työtä sekopäisenä huumepoliisina. Myös leffan draamapuoli toimii ja Leonin ja Mathildan välille kehittyvä suhde on myös kuvattu hienosti. Ruumiita tulee todella paljon ja leffa on paikoin myös aika raaka ja joissain maissa leffalle on laitettu ikärajaksi 18 vuotta, mutta Suomessa 16. Leffa on myös aika koskettava ja loppu on yllättävä. Yksi parhaista näkemistäni Bessonin leffoista.

Oliver Stone: Platoon - nuoret sotilaat (1986):

Sota esitetään todella realistisena ilman mitään turhia sankaritouhuja ja juuri se tekee tästä yhden parhaista näkemistäni Vietnam-leffoista. Tarina on mielenkiintoinen, perustuuhan se ohjaaja Stonen omiin Vietnam-kokemuksiin. Myös kaikki näyttelijät ovat loistavia rooleissaan. Tunnelma on myös paikoin aika jännä.

Ivan Reitman: Ghostbusters - haamujengi (1984):

Uusintakatselussa tämä klassikko. Tarina on mielenkiintoinen ja toteutuskin on onnistunut todella hienosti. Valitettavasti kaikki leffan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa yhtä hyvin ja varsinkin hirviökoira on paikoin hieman tökerön oloinen. Itse leffa on yhtä aikaa sekä hauska, että myös jännä. Pääosanelikko tekee loistavat roolisuoritukset, mutta hauskimman roolisuorituksen tekee ehdottomasti Rick Moranis Louisina. Kaiken kaikkiaan tämä ensimmäinen Haamujengi on edelleen loistavaa viihdettä ja kestää myös useammankin katselukerran.

Craig Hamann: Boogie Boy (1998):

Toimintaa on aika vähän, vasta lopussa alkaa oikeastaan kunnolla tapahtumaan. DVD-julkaisun takakannessa hehkutetaan, että mukana myös rock-tähti Joan Jett, joten ajattelin että hänkin näyttelee leffassa, mutta oikeasti hän on mukana vain pari minuuttia leffan alkupuolella olevassa konserttikohtauksessa. Dacascos vetää roolinsa ihan hyvin ja pääsee jopa lopussa vähän tappelemaankin. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta sellaista ihan kivaa kertakäyttöviihdettä kuitenkin.

JuicyFruity
Käyttäjä
104 viestiä

04.09.21 klo 02:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

Katsoin taas uudestaan yhden Peckinpahin länkkärin. Se ei kuulu tähän joukkoon (ei parhaita), joten siitä ei sen enempää

barros
Käyttäjä
1454 viestiä

05.09.21 klo 01:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pitkästä aikaa kommentit teoksista mallia xyz:

Atlantis - kadonnut kaupunki

Hieno animaatio, jossa seikkailee monta hahmoa, mutta Kida ja Milo nousevat pääosaan tässä teoksessa. Tykkään seikkailu elokuvista ja tässä jonkin sortin kristalli pitää Atlantiksen kaupunkia yllä.

Perinteet ovat siis unohtuneet ja Milo kumppaneineen saapuu pelastus ja löytöretken kautta täysin unohdettuun maailman kolkkaan. Historian havinaa ja hurttia huumoria sisältävä elokuva, jota suosittelen lapsen mielisen henkisille katsojille vain.

Asfalttisoturi - Mad Max 2

Gorea ja suoraviivainen juoni, jossa öljy ja bensa on maailmaa saneleva laki. Gibson tekee itsensä tunnetuksi dystopia seikkailu toiminnassa ja loistavaa jälkeä syntyy oikeissa käsissä. Historiallinen pohjustus leffalle antaa lähtölaukauksen, jollaista sitten Maxin johdolla alkaa innostuneesti seuraamaan.

Panttivanki, ase autossa varalta, jos sen henkeä uhataan tahi yritetään omaisuutta anastaa, niiin löytyy kytkin itsetuholle. Pahikset antavat todella verisen löylyn, kun aletaan liikkumaan kolmentuhannen kilsan päähän kohti unelmaa elämiseen kaukana aavikolta ja sotimisesta. Erinomainen suoritus ohjaajalta sci-fi osaamisesta.

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge

Ihan viihdyttävä teos, jossa tosin vaaran tuntua ei ole, mutta J. Depp tekee vielä sen, mitä on tehtävissä ja rommipullo mukanaan seikkailee kaukana vesillä. Bardem vihuna siis ei loista ja muu henkilökatras on sekin erittäin tuubaa noin muuten. Juoni tallaa mielestäni paikallaan vauhdikkaan alun jälkeen ja kolmikärki Poseidonin aseena rikkoo kaikki kiroukset, mitä maailmaan on langetettu.

Ei ryppyotsaista ja pohdintaa vakavaan mielentilaan asettuneelle katsojalle, vaan lähinnä lapsenmielistä ja henkistä seikkailua - juuri keskitason viihdettä, jossa on myöskin visuaalista ilmettä paikka paikoin. Jatko-osilla on tapana vesittää koko sarja, mutta tämän puolesta liputan vaikka suurin säkenöinti on kulminoitunut jo ekaan osaan. Katsoin teoksen tv:sta ja tähdet kokonaisarviona tippui kahteen ja puoleen, sillä ei pääesiintyjät tee parastaan edes lähelle, mikä tässä jääkin ihmetyttämään.

Lottovoittaja UKK Turhapuro

Viimein Uunon haaveet toteutuvat jokaisen Suomalaisen tavoin, kun hän saa kuusi oikein lottorivissä. Tästä alkaa melkoinen pröistäily ja yleinen häslinki Tuuran, Tossavaisen ja kumppaneiden kanssa. Härski Hartikainen vielä leffan lopussa ilmoittaa, että kyse taisi olla viime viikon rivistä ja hänen vaimonsa on kuitannut voiton. Hyvä Uuno, jossa mersu hajotetaan ja syödään oikein kunnon voilla päälystetty leipä.

Salainen agentti 007 Istanbulissa

007 agentti saa vihiä koodinpurku -laitteesta ylemmältä taholta ja pian eräs neitokainen, joka luulee tekevänsä työtä eri taholle, kuin viholliselle rakastuu perin pohjin James Bondiin. Salamyhkäisesti tässä kuolee yhteyshenkilöitä Spectre järjestön toimesta ja vain apureiden antama veitsi salkussa pelastaa huippu kunnossa näyttelevän Sean Conneryn pahimmalta painajaiselta junan hytissä käytävässä konfliktissa.

Kaunis vastanäyttelijä vetää katseita puoleensa ja alkutunnaria myöten elokuva antaa hyvät lähtökohdat rakentaa mittavaa salaisen agentin tarunhohtoista saaga-tarinaa eteenpäin. Seuraavan vuoden yhteistyö Marnie - vaarallisella tiellä leffaa varten Alfred Hitchcock nosti oikean kyvyn leffaansa, jossa Connery osoittaa muuntautumiskykynsä jälleen kerran.

Juki
Käyttäjä
1574 viestiä

01.10.21 klo 22:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Syyskuun katsotut leffat. Enimmäkseen tuli katsottua 80-luvulla tehtyjä leffoja, mutta muutama uudempikin mahtui mukaan.

Adrian Lyne: Vaarallinen suhde (1987):

Michael Douglas ja Glenn Close tekevät hyvät suoritukset ja Close on paikoin jopa todella pelottava, varsinkin leffan loppuluolella. Leffa pitää hyvin otteessaan alusta loppuun, vaikka alusta on pakko antaa pieni miinus, kun siitä tuli erehdyttävästi mieleen ohjaajan edellinen leffa 9 1/2 viikkoa ja aluksi luulinkin että samanlaista menoa on luvassa tässäkin, mutta onneksi olin väärässä. Ei tämä kuitenkaan Paul Verhoevenin Basic Instinctin veroinen mestariteos ole, mutta erittäin hyvä ja jännä leffa kuitenkin. Loppu on yllättävä.

Wolfgang Petersen: Air Force One (1997):

Juoni ei ole kovinkaan kummoinen, sillä onhan näitä samantyylisiä kaapparileffoja nähty ennenkin. Toiminta on kuitenkin aika näyttävää ja myös paikoin aika raakaa. Gary Oldman kaapparina on loistava ja myös Harrison Ford pressana on hyvässä vedossa. Mitään hirveän syvällistä leffa ei kuitenkaan tarjoa, mutta siitä huolimatta oikein viihdytttävä pläjäys, tökeröä loppua lukuun ottamatta.

Peter & Bobby Farrelly: Nuija ja tosinuija (1994):

Jim Carreyn menestysvuoden 1994 paras leffa. Leffa jaksaa naurattaa edelleen vaikka se on tullut moneen kertaan vuosien varrella nähtyä. Ensimmäisen kerran jo leffateatterissa. Carrey ja Jeff Daniels tekevät todella hulvattomat roolisuoritukset kaveruksina, joita ei ole todellakaan älynlahjoilla siunattu. Leffassa on monta hulvattoman hauskaa kohtausta ja lähes koko ajan saa nauraa ja monesti jopa ihan vedet silmissä. Täyttä komedian juhlaa alusta loppuun saakka.

Spede Pasanen: Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979):

Ei parasta Spedeä mutta viihdyttävä ja hauska gangsterisekoilu kuitenkin. Loiri gangsteri-Luigina, kirkkoherranviraston virkailijana sekä Moskovaan matkalla olevana turistina tekee leffan parhaat roolisuoritukset ja myös Simo Salminen on hauska tyypillisessä kännikalan roolissaan. Spede tekee myös ihan kivan kaksoisroolin koeputkiaikuisena ja matemaatikko Mauno Mutikaisena, jota luullaan kuolleeksi. Ja tuosta kuolemasta sitten väännetään useampikin hauska vitsi. Hauskin kohtaus on se kun gangsterit kaapattuaan vahingossa koeputkiaikuisen sijasta Mutikaisen alkavat laulaa hänen muistolleen "Maa on niin kaunis" -virttä. Myös ensimmäinen kohtaus kirkkoherranvirastossa on hulvaton. Äänitehosteet ovat aika erikoisia, mutta toisaalta myös aika hauskoja. Aarno Ranisen musiikki on myös aika hauskaa kuultavaa.

Randall Wallace: Rautanaamio (1998):

Hieno historiallinen seikkailudraama, jossa vanhat konkarinäyttelijät John Malkovichin johdolla vetävät hyvät roolit. Myös Leonardo DiCaprio tekee hienon kaksoisroolin. Huumoria löytyy myös ihan kiitettävästi ja varsinkin hirttäytymisyritys on hauska. Toimintakohtaukset ovat myös näyttäviä ja aika vauhdikkaita. Ei tämä ihan täydellinen kuitenkaan ole, sillä muutama tylsempi hetkikin leffaan on eksynyt. Ohjaaja Randall Wallace tunnettiin ennen tätä leffaa vain Mel Gibsonin Braveheartin käsikirjoittajana, mutta hyvin häneltä onnistuvat myös itse ohjaushommatkin.

Ryan Coogler: Creed: The Legacy of Rocky (2015)

Stallone vetää perushyvän roolin vanhana Rockyna, joka ryhtyy Apollo Creedin Adonis-pojan valmentajaksi. Michael B. Jordan on hyvä Adonisin roolissa. Muutamat kohtaukset toivat erehdyttävästi mieleen ensimmäisen Rocky-leffan. Vaikka yleisesti en tykkää nyrkkeilystä, enkä sitä edes lähtisi katsomaan, niin tässä nyrkkeilykohtaukset on toteutettu hienosti ja todella realistisesti. Ei tämä kuitenkaan itse Rocky-saagaan mitään uutta tarjoa, mutta omana itsenäisenä leffanaan tämä on ihan hyvä ja suositeltavaa katsottavaa kaikille vanhojen Rocky-leffojen ystäville.

Sam Mendes: American Beauty (1999):

Kevin Spacey tekee leffan parhaan roolisuorituksen ja myös Annette Bening on hyvä roolissaan. Vaikka leffa on pääosin vakava ja aika rajukin, niin mahtuu mukaan myös onneksi paljon huumoria ja välillä leffaa katsoessa tulikin naurettua oikein kunnolla, ja varsinkin ruokailukohtaus on loistava. Loppu on aika karmea.

Joe Dante: Riiviöt (1984):

The Howling -leffan jälkeen Joe Danten paras elokuva ja myös yksi 80-luvun parhaista kauhukomedioista. Tässä tosin on vielä hieman enemmän sitä kauhua kuin varsinaista komediaa, mutta kyllä tämän parissa myös nauraa saa. Gizmo on ihana ja riiviöistä paras on Raita. Chris Columbuksen käsikirjoitus on todella mielikuvituksellinen ja Rick Bakerin ja Chris Walasin luomat Riiviöt ovat hienoja ja jopa vähän pelottaviakin. Lopputappelu tavaratalossa on hieno.

Joe Dante: Riiviöt 2 - uusi pesue (1990):

Tämä jatko-osa on huomattavasti komediallisempi kuin ensimmäinen Gremlins, ja nauraa taa todella paljon. Vaikka tässä mennäänkion enimmäkseen komediallisella otteella, niin kyllä tästä myös monta karmeaakin hetkeä löytyy, kuten inohttavan tyylikäs lepakkoriiviö ja todella upea hämähäkkiriiviö. Ykkösosan tapaan tämäkin on paikoin aika raaka. Gizmo on tässäkin ykkösosan tapaan ihana ja myös aika hauska alkaessaan Ramboilemaan Sylvester Stallonen tyyliin. Dick Miller herra Futtermanina on saanut tässä hieman isomman roolin ja hän onkin oikein mainio roolissaan. Myös Robert Prosky on hauska dracula-asuisena Fredinä. Vaikka tekijät olivat saaneet tähän jatko-osaan noin viisinkertaisen budjetin verrattuna ensimmäiseen osaan, tappiota tuli silti melkein 10 miljoonaa dollaria.

Stanley Tong: Police Story 3: Super Cop (1992):

Toiminta on näyttävää ja stuntit hienoja. Leffa on kuitenkin aavistuksen verran liian koominen, varsinkin alkupuolella ja englanninkielinen dubbaus on todella kamalaa kuultavaa. Juoni on ei ole mitenkään erikoinen, mutta ihan viihdyttävä leffa on silti saatu aikaiseksi. Lopputekstien aikana rullaava pilalle menneiden otosten kooste on hauska.

John McTiernan: Predator - saalistaja (1987):

Edelleen yksi Arskan parhaista yhdessä Total Recallin ja Terminator 2:n kanssa. Tunnelma on paikoin todella jännä ja toimintakin on erittäin rajua. Myös itse Predator on hienosti toteutettu. Ja kuulaanpa tässäkin taas niitä Arskan leffoista tuttuja one-linereitakin. Plussaa myös siitä, että Predator-hahmoa ei paljastateta heti, vaan pikkuhiljaa leffan edetessä. Hienoja ovat myös Predatorin silmistä kuvatut kohtaukset. Vaikka tämä mestariteos onkin, niin ei tämä aivan ohjaaja John McTiernanin vuotta myöhemmin ohjaamalle Die Hardille pärjää.

Jamie Uys: Hassut jumalat (1980):

Todella omaperäinen, mutta samalla myös aika hauska leffa. Meno on alusta loppuun saakka aikamoista kohellusta ja nauraa saa todella paljon. Ja onpa mukaan saatu myös jokunen toimintakohtauskin, mutta enimmäkseen kyllä mennään koomisin ottein.

Vincent McEveety: Riemukupla Meksikossa (1980):

Aikuiseen makuun todella tylsä ja lapsellinen, eikä edes jaksa pahemmin naurattaa. Näyttelijöistä kukaan ei tee kovinkaan muistettavaa roolisuoritusta. Juoni vaikutti kyllä mielenkiintoiselta, mutta toteutus on kaikkea muuta kuin onnistunut.

John Carpenter: Usva (1980):

Tunnelma on upea ja Carpeterin itsensä säveltämä musiikki tehostaa hienosti leffan jännää tunnelmaa. Näyttelijät Tom Atkinsin johdolla tekevät kaikki hyvät roolit ja usvan keskeltä tulevat kummitukset ovat myös aika pelottavia. Loppu on vähän ennalta-arvattava, mutta muuten tämä on oikein onnistunut kummitustarina.

Colin Higgins: Yhdeksästä viiteen (1980):

Ihan hauska sekoilu, mutta ei mitään mestariteos kuitenkaan. Alkupuolella leffa on aika lapsellinen, kun naiset kuvittelevat miten tekevät selvää sikamaisesta pomostaan. Loppua kohti leffa kuitenkin paranee huomattavasti ja varsinkin sekoilu väärän ruumiin kanssa on hauska. Sitomisjutut ovat aika typeriä. Dolly Partonin tekemä ja esittämä tunnusbiisi on hyvä.

Jerry Jameson: Nostakaa Titanic! (1980):

Todella tylsä ja unettava leffa. Ainut hieno asia koko leffassa on itse Titanic. Luultavasti leffan suuresta budjetista suurin osa olikin käytetty juuri tuohon laivaan. Muuhun ei sitten paljon rahaa tainnut jäädä. Vaikka leffassa on mukana nimekkäitäkin näyttelijöitä, eivät he onnistu tätä pelastamaan. Myös itse kirjailija Cussler sanoi tämän olevan todella surkea. Kaksi pistettä pelkästään hienosta laivasta.

David Lynch: Elefanttimies (1980):

Hieno ja koskettava elokuva, jossa mustavalkoisuus vain korostaa leffan hienoa ja surumielistä tunnelmaa. Leffa jää myös pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleen koskettavan loppukohtauksensa jälkeen. Anthony Hopkins tekee hienon roolisuorituksen, mutta jää täki loistavan John Hurtin varjoon. Leffaan on saatu hienoa lavastusta myöten upea 1800-lukulainen tunnelma. Ehdottomasti David Lynchin paras elokuva, jota ei kuitenkaan ihan heti viitsi uudestaan katsoa.

Michael Apted: Kaivosmiehen tytär (1980):

Tommy Lee Jones ja Sissy Spacek pääosissa tekevät hyvää työtä ja Spacek jopa Oscarin ja Golden Globen arvoisesti. Plussaa siitä, ettei lauluja ole toteutettu playbackina vaan Spacek laulaa itse. Juoni on myös mielenkiintoinen ja leffasta löytyy myös kivasti huumoria.

Mark Rydell: Kultalampi (1981):

Henry Fonda viimeisessä elokuvaroolissa on hauska vanhana hieman kärttyisänä ukkelina, joka ei suostu vanhenemaan ja Katharine Hepburn hänen puolisonaan on myös paikoin aika hauska eukko. Välillä saa nauraa kunnolla ja välillä on vähän haikeampi tunnelma. Myös Fondan ja Billyä esittävän Doug McKeon sanailu on paikoin varsin hauskaa.

Warren Beatty: Punaiset (1981):

Warren Beatty on hyvä pääosassa, mutta parhaan roolin tekee kuitenkin Diane Keaton ja myös Jack Nicholson sivuosassa on hyvä, vaikka hänen roolinsa onkin harmittavan pieni. Juoni on mielenkiintoinen ja toteutus on hyvin onnistunut, tosin muutama vähän tylsempi hetki leffaan mahtui mukaan, joten ei tämä aivan täydellinen ole. Leffa muistetaan myös siitä, että se sai 12 Oscar-ehdokkuutta, eli enemmän kuin mikään muu leffa on koskaan saanut. Palkintoja tuli kuitenkin vain kolme: paras ohjaus, naissivuosa ja kuvaus). Loppu oli vähän tylsä.

Jim Henson: Muppetit ja jalokiviliiga (1981):

Miss Piggy lavastetaan koruvarkaaksi ja hän joutuu vankilaan. Reportterit Kermit, Fozzie ja Gonzo alkavat selvittämään rikosta. Ei lukeudu Muppettien parhaimmistoon, vaan on oikeastaan aika tylsää katsottavaa. Pari hauskaa kohtausta leffasta kuitenkin löytyy. Laulunumerot ovat leffan tylsintä antia ja aikuiseen makuun leffa on muutenkin aika lapsellinen.

Milos Forman: Ragtime (1981):

Näyttelijälegenda James Cagneyn viimeinen elokuva. Cagney oli leffan tekoaikaan jo yli 80-vuotias, mutta hienosti tuo konkarinäyttelijä viimeisenkin roolinsa hoitaa. Muista näyttelijöistä parhaan roolin tekee Brad Dourif, joka muistetaan myös Formanin vuonna 1975 ohjaamasta Yksi lensi yli käenpesän. Leffan tarina on mielenkiintoinen ja vaikka kyseessä onkin vakava draama, niin huumoria ei silti ole unohdettu. Erikoista leffassa on se, että keskeisillä hahmoilla ei ole varsinaisesti nimiä, vaan heitä kutsutaan vain isä, äiti ja nuorempi veli. Myös nuori Samuel L. Jackson nähdään mukana jengiläisen roolissa.

Katmand0r
Käyttäjä
148 viestiä

25.10.21 klo 11:24 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jenkkiläisvaimoni opettelee suomea, joten elokuvavalikoimamme on viimeaikoina painottunut Disneyiin ja Dreamworksiin. Kieltä on hyvä opetella elokuvilla joiden replat muistaa jotakuinkin ulkoa.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Lumikin taika on upeassa piirrosjäljessä ja animaation korepgrafiassa. Elokuvahistorian havinaa sivutaan gootti- ja ekspressionismivaikutteiden muodossa. Tarina toki on aikansa elänyt, mutta se nyt on muutenkin niin pieni osa ettei sillä niin väliä.

Prinsessa Ruusunen

En ollutkaan Prinsessa Ruususta ennen nähnyt. Yllättävän synkäksi homma meni loppupuolella, mikä oli kiva yllätys. Ihan samaa ajan patinaa tässä ei ollut kuin Lumikissa, eikä tarinakaan säväyttänyt loppua lukuun ottamatta sen kummemmin.

Karhuveljeni Koda

Lapsena katsoin tämän joskus kerran, silloin en tykännyt. Nyt inuiittimytologia innosti paljon enemmän. 2000-luvun alussa Al Goren teesit varmasti vaikuttivat myös tämän leffan sanomaan, mutta homma ei onneksi mene paasaamiseksi vaan viesti välitetään hyvän tarinan kautta. Tää leffa katsottiin osittain kummallakin kielellä, kun ei oikein osattu päättää. Suomalainen dubbaus ei oikein vakuuta, paitsi Turun murteella sönköttävien Studio Julmahuvi -hirvien osalta. Legendaarista settiä.

Shrek 2

Olen hiljattain oppinut arvostamaan Dreamworksia erinomaisena jatko-osien (nimen omaan kakkososien) tekijänä. Kung Fu Panda 2 oli erinomainen ja samoin Shrekin ensimmäinen uudelleen lämmittely. Leffassa toimii kaikki. Juoni kulkee täysin omilla ehdoillaan, vaikka käsittelee paljon samoja teemoja kuin ykkösosa. Shrekin ja Aasin dreamteamiin ympätään Saapasjalkakissa ja dynamiikka vain paranee. Kaukaisesta maasta revitään kaikki mahdolliset vitsit Satu Mäkelä-Nummelan tarkkuudella.

Shrek kolmas

Aikanaan yhden tähden minulta saanut kolmososa saa nyt tuplattua osakkeensa. Edelleenkin todella kömpelö leffa kahteen edellisosaan verrattuna, mutta ei tämä sysisurkea ole. Ideana kai on ollut tehdä loppuratkaisusta yli-ironinen antikliimaksi, mutta kuten arvata saattaa, ironisuus on vaikea laji ja överiksihän se menee.

barros
Käyttäjä
1454 viestiä

31.10.21 klo 18:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Happy Halloween leffatykkiläisille!

Lohikäärmeen tappaja

Fantasia mätössä vaikeasti tapettava lohari kuolee lopussa vasta erään amuletin rikkomisen jälkeen, jolloin se räjähtää palasiksi vasta. Kuningas järjestää arpajaisia, jossa uhrataan neitsyt Lohikäärmeen tulelle ja eräs velhon oppipoika alkaa olla kypsä ajatukselle tappaa tämä hirviö pois päiviltä. Eräs ilkeä soturi on vielä tiellä ja lohikäärmeen luolasto on hienoa katseltavaa, jonne mieli jää vähän lepäämään.

Rakkaus tarina voisi alkaa kuninkaan tyttärestä Elspeth:istä, mutta mitä vielä tämän jalka purraan irti ja näin myös gorea löytyy filmistä. Sepän tytär sen sijaan kiinnostaa eri tavoin ja itse velhokin saadaan eloon, kun palavaan veteen heitetään hänen tuhkansa. Oikein muikea ja helposti koko keston ajan katsottava fantsu seikkailu elokuva, josta keskiaikaisesta mytologiasta kiinnostuneelle tästä suunnasta vahva peukku ja suositus!

Kunnes toisin todistetaan

Kun Fordin kollega saadaan lopulta murhattua, niin hän saa tehtäväkseen rueta tutkimaan tapausta ja löytää heti outoja kansioita koneelta. Tämä kansio sisältää lahjontaan liittyvää materiaalia ja Fordin pomo pimittää tietoa jostain syystä, joka kerrotaan leffassa.

Kaikkea muutakin todistusaineistoa käydään pessaarista asti läpi ja kyseessä on aivan mainiolta vaikuttava pukudraama oikeussalissa. Näyttelijät tuntuvat osuvan maaleihinsa rooleissa ja itse juoni on nakutettu hienosti ohjaajan punoessa tarinaa kaikelta kantilta eteenpäin. Lopussa on vielä yllätys, kun kaikki katseet ovat Harrison Fordin hahmossa!

Punainen sika

Toimivaa viihdettä, jossa palkkionmetsästäjä nimeltä Porco on muuttunut siaksi ja hän on ammatiltaan lentäjä. Hienoa animaatiota ja leffa sisältää ampumista jonkin verran ja lentämisen katsominen on kyllä hienoa jälkeä, kuten tässä toiminnnan täyteisessä leffassa kuuluukin olla.

Ohjaus on erinomaista ja juoni on mielenkiintoinen lisä tarinan kuljetuksessa, joka on helppoa katseltavaa mielenkiintoisesta aiheesta Italian maaperällä animessa. Myös lentokoneen uudelleen rakentava naikkonen on mielenkiintoinen hahmo ja dialogi on saatu myös onnistumaan tässä kuuluisassa rainassa. Ei kuitenkaan aivan studio Ghiblin tai ohjaajansa parasta osaamista, mutta hieno 20-lukulainen tunnelma pelastaa leffon vajoamasta keskitasolle ja elokuvien häilyvään massaan.

Tulikärpästen hauta

Hyvin perinteinen, mutta traaginen anime tarina sodan jälkeisistä vaiheista ja kamppailusta köyhyyttä vastaan, kun töitä ei löydy oikein kunnolla. Hienosti ohjattu ja piirretty raina, jossa on mielenkiintoisia hahmoja. Loppu on hyvin surullista katsottavaa kyllä.

007 No Time to Die

Tunnelma tiivistyy loppua kohden, kun aluksi lomapäiviään viettävä Bond saa ystävältään Felixiltä vihiä tehtävästä ja hän ottaa sen vastaan Jamaikalla ja lähtee Kuubaan. Myrkkyase jota M on luonut yhdessä suojattiensa kanssa muunnellaan joukkotuhoaseeksi ja Spectre tuhotaan viimeiseen mieheen elokuvassa. Myös naiskauneutta monessa osassa nähdään niin enemmän hyvässä kuin pahassa ja saa nähdä, kuinka leffasarja tulee jatkumaan.

Kaikki julma yhden korporaation salaliitto teoriat käydään tässä läpi ja sankarin viitta tulee olla vaikea lunastettava Daniel Craigin jälkeen. Koska niin kovassa kunnossa mies on Fukunagan leffon toimintaosuus numeroissa ja trillerin päähenkilönä taipuu myös rakastettunsa tahtoon, jolla on tarinan kannalta ratkaisevan tärkeä osa juonen setvimiseksi.

Herkules

Pienestä lapsesta kasvaa puolijumala ja Zeuksen jälkeläinen Hercules hyvässä opissa Satyyrin kanssa. Hän rakastuu ensimmäiseen naiseen, jonka pelastaa ja Haades punoo kaiken aikaa pahoja juonia taustalla.

Herculeksen elämänlanka on katketa, kun lopussa hän hyppää manalan maihin pelastamaan tyttöystävänsä. Musiikki on yllättävän hienoa kuultavaa ja rytmittää mukavasti tarinaa eteenpäin. Tässä on kyseessä moderni klassikko piirretty Kreikan vahvasta tarustosta ammennettuna.

Noidan oppipoika

Päähenkilö ei meinaa nolostuttavan tilanteen jälkeen uskoa magiaan, mutta kymmenen vuotta myöhemmin hänestä kasvaa itse Merlinin jälkeläinen taikasormuksineen. Paljon erikoistehosteita käytetään elokuvassa ja rewatch kerralla arvosana nousee yhdellä tähdellä yhteensä. Nikki Cage on aiemminkin vauhdittanut seikkailuja ja on tässä hyvä näyttelijä edelleen.

Emily Rosen riivaaja

Hieno tunnelma läpi koko leffan ja se kuuluu modernin kauhun helmiin. Leffa koostuu oikeissali draamaan, jossa yritetään selvittää, mitä Emilylle tapahtui ja hän kuoli itse Luciferin ja kuuden riivaajan saamiinsa vammoihin.

Hän ei pystynyt myöskään syömään ja eräästä nauhuri äänitteestä tulee tärkeä todiste sekä leffahan perustuu tosi tapahtumiin. Kouristus kohtaukset ja Neitsyt Marian näkeminen Jennifer Carpenterin melkein kuollessa jo manauksen jälkeen ovat rainan kokokohtia muun muassa.

Juki
Käyttäjä
1574 viestiä

01.11.21 klo 09:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lokakuussa tuli katsottua tämmöistä. Lähinnä vain 80-luvun leffoja. Aloitin muutama viikko sitten katsomaan leffoja niin, että yhden viikon aikana katson vain tietyn 80-luvun vuoden elokuvia. Aloitin vuodesta 1980 ja ensimmäisellä viikolla katsoin siis vain vuoden 1980 leffoja, toisella viikolla 1981 jne. ja nyt olen päässyt jo vuoteen 1985. Pääasiassa katson sellaisia joita en ole vielä nähnyt, mutta mukaan olen myös ottanut muutamia uusintakatsomisen arvoisia teoksia.

Istvân Sazabô: Mefisto (1981):

Klaus Maria Brandauer on hyvä roolissaan, mutta muuten leffa on vähän liian pitkä eikä se oikein jaksa pitää mielenkiintoa yllä koko kestoaan. Muutamat kohtaukset ovat myös vähän tylsiä ja loppukin on vähän erikoinen. Leffa palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla, mitä kyllä vähän ihmettelen, sillä ei tämä mielestäni mikään mestariteos ole.

Mika Kaurismäki, Aki Kaurismäki: Saimaa-ilmiö (1981):

Uusintakatselu. Kolme suomirockin legendaarisinta bändiä seilaavat Saimaalla ja heittävät siinä sivussa keikkoja eri kaupungeissa. Leffa on monessakin suhteessa ainutaatuinen ajankuva tuosta ajasta ja noista kolmesta bändistä, sillä Juicen Slam-yhtye hajosi leffaa seuranneena syksynä ja Hassisen konekin lopetti seuraavana vuonna. Eput sentään porskuttavat vielä 40 vuotta myöhemminkin. Meininki on mahtava ja musiikki loistavaa, mitä muutakaan tällaiselta dokumentilta voisi odottaa? Spitaalisista kertovia vitsejä olisi voinut kyllä olla vähän vähemmän. Legendaarisin juttu on Juicen vitsi: Mitä tupakkamies kysyi toiselta? -Vedetäänkö kamelia? Ja siihen päälle oikein kunnon tekonaurut. Myös Juicen, Ismon ja Pantsen haastattelut ovat mielenkiintoisia. Varsinkin Juicen jutustelua olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, sillä hänellä olisi varmasti ollut paljonkin tarinaa jo tuolloin, sillä olihan hän ollut mukana musiikkibisneksessä jo lähes 10 vuotta noihin aikoihin. Vitseistä 2 pistettä, musiikista täydet 5.

Hugh Hudson: Tulivaunut (1981):

Mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu elokuva vuoden 1924 Pariisin kesäolympialaisiin valmistautuvista brittiurheilijoista, joka ei kuitenkaan ihan niihin parhaimpiin urheiluleffoihin lukeudu. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja varsinkin Ian Holm valmentajana tekee hienon roolin, joka huomioitiin myös parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuudella ja BAFTA-ehdokkuudella, joista jälkimmäisen hän myös voitti. Leffalle tuli kaikkiaan kuusi Oscar-ehdokkuutta ja voitto irtosi neljässä kategoriassa: paras elokuva, paras alkuperäinen käsikirjoitus, paras puvustus ja paras musiikki. Musiikki onkin hienoa kuultavaa ja se on hienosti yhdistetty hidastettuihin kohtauksiin.

John Carpenter: The Thing - "Se" jostakin (1982):

Uusintakatselu. Edelleen yksi John Carpenterin parhaista leffoista Halloweenin ohella. Tehosteet ovat edelleen yli 30 vuotta ensi-illan jälkeen todella vaikuttavan näköisiä. Myös näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan parhaana tietysti Kurt Russell. Leffa on yhtä aikaa sekä erittäin jännä että myös vähän ällöttäväkin. Myös Ennio Morriconen musiikki on hienoa kuultavaa ja sopii leffan synkkään tunnelmaan hienosti. Leffan valmistumisen aikaan suuri yleisö ja kriitikot eivät oikein lämmenneet leffalle ja sen musiikille ja Morricone oli jopa ehdolla Kultaisen vadelman saajaksi kategoriassa Huonoin musiikki. Myöhemmin leffasta on tullut yksi scifikauhun klassikko, kuten kaikki tietävät.

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander (1982):

Paikoin vähän hidastempoinen ja myös vähän liian pitkä. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan ja myös leffan tarina on mielenkiintoinen ja toteutuskin on varsin onnistunut aina lavastusta ja kuvausta myöten. Leffa muistetaan myös siitä, että sen voittaman parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-pystin ansiosta elokuvan tuottajasta Jörn Donnerista tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen Oscar-voittaja. Donner kävi noutamassa Oscarin ohjaaja Bergmanin puolesta, kun tämä ei saapunut koko gaalaan, ja piti myös puheen.

George Roy Hill: Garpin Maailma (1982):

John Lithgow tekee hieman aikaansa edellä olleen roolin sukupuoltaan vaihtaneena entisenä amerikkalaisen jalkapallon pelaajana ja myös Robin Williams Garpin roolissa on loistava ja myös aika hauska. Leffa on sekä hauska että myös aika traaginen, varsinkin yllättävä loppu. Glenn Close ensimmäisessä roolissaan Garpin äitinä on myös loistava ja olisi ansainnut roolistaan Oscarin. Kerta kaikkiaan hieno ja koskettava elokuva!

Jaakko Pakkasvirta: Ulvova mylläri (1982):

Uusintakatselu. Harmillisesti elokuvasta on jätetty pois ainakin kirjan alku jossa Huttunen saapuu paikkakunnalle, ostaa myllyn ja alkaa laittamaan sitä kuntoon. Muutenkin leffasta on karsittu aika paljon kirjan tapahtumia. On tämä leffaversio silti ihan hauska ja jopa hieman koskettavakin. Loiri loistaa hieman hulluna mylläri Gunnar Huttusena ja myös Juha Muje postinkantaja Piittisjärvenä ja Ahti Kuoppala poliisi Portimona ovat tekevät hyvät roolit. Loirin kaatuiluakin on hyödynnetty hieman, kohtauksessa, jossa Huttunen sekoilee lääketokkurassa. Kirjana tämä on yksi Paasilinnan parhaimmista, mutta leffana tämä ei aivan yhtä hyvä ole. Pienellä viilaamisella tästä olisi voitu saada parempi.

Jim Henson, Frank Oz: Tumma kristalli (1982):

Visuaalisesti hieno elokuva ja myös nukkehahmot ovat todella elävän näköisiä ja oloisia ja liikkeetkin ovat varsin sulavia. Ja mikä parasta, kaikki on tehty käsityönä. Osa hahmoista saattaa myös olla lapsille vähän liian pelottavia, ja muutenkin tämä on yleisilmeeltään aika synkkä perhe-elokuvaksi.

Colin Higgins: Teksasin paras pikku porttola (1982):

Yleensä en hirveästi musikaaleista tykkää, mutta tämä yllätti positiivisesti. Reynolds tekee hauskan roolin poliisina ja myös Dolly Parton on hyvä porttolan emäntä. Kertojasheriffi on myös hauska. Muutama hyvä laulukin on mukana ja kuulaanpa tässä myös pätkä Dolly Partonin säveltämää ja myöhemmin Whitney Houstonin tutuksi tekemää "I Will Always Love You" -biisiä. Alku on leffan paras ja hauskin.

Päivi Hartzell, Liisa Helminen: Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1986):

Hauska ja vähän jopa koskettavakin elokuva, joka edustaa Suomessa sangen harvinaisa satuelokuvien genreä. Tätä elokuvaa ennen oli ehtinyt kulua yli 30 vuotta edellisestä satuelokuvasta, joka oli Edvin Laineen Prinsessa Ruusunen vuonna 1949. Leffassa nähdään monta tuttua näyttelijää, kuten Kari Franck, Aino Seppo, Pirkka-Pekka Petelius, Heikki Kinnunen, Tom Pöysti, Leena Uotila ja Vesa Vierikko. Kertojana toimii Esko Salminen. Kari Franck on hyvä sydämestään luopuvana kuninkaana ja myös Kinnunen pääministerinä tekee hienon roolin ja on myös vähän jopa pelottava. Tarina on mielenkiintoinen, mutta samalla myös aika lapsellinen näin aikuiseen makuun. Leffa on kuvattu hienoissa maisemissa, mm. Hämeen linnassa ja Suomenlinnassa.

Adrian Lyne: Flashdance (1983):

Draamapuoli ei oikein toimi, mutta musiikki on loistavaa ja tanssikohtaukset ovat myös hienoja. Tosin se yksi välkkymiskohtaus on todella kamala ja ottaa aika pahasti silmiin. Tämä varoituksena kaikille herkkäsilmäisille ja epilepsiaa sairastaville. Jennifer Beals on hyvä roolissaan. Ei tämä kuitenkaan ohjaaja Lynen parhaimpia leffoja ole, mutta loipa tämä ainakin uuden pukeutumistyylin jenkkinuorten keskuudessa 80-luvun puolivälissä.

John Carpenter: Christine (1983):

Uusintakatselu. Ei tämä mitään varsinaista kauhua ole, vaan enemmänkin jännäri. Tehosteet ovat edelleen upeita ja varsinkin Christinen korjaaminen on aikaansa nähden hienosti tehty. Bensa-asemakohtaus on yksi leffan hienoimmista. Ohjaus on taattua Carpenteria ja musiikki on myös loistavaa, onhan se itse ohjaajan säveltämä, kuten monessa muussakin herran leffassa.

Ray Patterson: Lucky Luke - Daltonin veljekset pakomatkalla (1983):

Perustuu sarjakuviin Daltonit lumipyryssä (1962), Daltonit tekevät parannuksen (1964) ja Daltonin muori (1971). Lapsena 80-luvulla muistan katsoneeni tätä tv-sarjana. Tämä leffaversio on myös aika hauska, ja Daltonien epäonninen kohellus nauratti eniten. Rantanplan ei oikein jaksanut innostaa, kun siitä on tehty niin tyhmä. Tokihan se on sitä myös sarjakuvissa. Pieni miinus siitä, että Averellin salanimi tässä on Ääliö Jones, kun taas sarjakuvassa se on Idiootti Jones. Suomalainen dubbaus on onnistunut ihan hyvin ja varsinkin konnamuorilla on hauska suomalainen ääni. Hauska ja vähän erikoinen kohta oli kun Luky Luke sanoi: "Ne Euran mustalampaat pitää vangita!"

Jerry London: Chiefs (1983):

Alun perin tämä on esitetty tv:ssä kolmiosaisena minisarjana. Elokuvana kolme ja puoli tuntia yhdeltä istumalta on vähän liikaa. Itse katsoin tämän kahdessa osassa. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Tunnetuimpina tähtinä leffassa nähdään mm. Charlton Heston, Brad Davis, Danny Glover ja John Goodman. Juoni on mielenkiintoinen ja toteutuskin on onnistunut. Ja myös eri aikakaudet on saatu näyttämään todella aidoilta. Toiminta on rajua, mutta sellaista se on varmasti noilla kaikilla aikakausilla ollutkin.

Edvin Laine: Akaton mies (1983):

Hauska ja harmiton komedia, josta paistaa aika selvästi läpi ohjaaja Edvin Laineen väsymys. Laine oli leffaa ohjatessaan jo lähes 80-vuotias, joten tuon väsymyksen ymmärtää hyvin. Tässä ei ole myöskään sitä samaa otetta ja valoisuutta kuin Laineen aiemmissa komedioissa. Alkupuoli on sitä hauskinta antia ja nauraakin saa todella paljon. Varsinkin Ahti Kuoppala ja Martti Järvinen ovat todella hauskoja rooleissaan. Loppupuolella leffa hieman lässähtää eikä oikein jaksa enää niin paljon naurattaa kuin alussa. Elokuvateattereissa kertyi kuitenkin 320 000 katsojaa.

Irvin Kershner: Älä kieltäydy kahdesti (1983):

Connery oli leffan kuvausten aikaan jo 53-vuotias ja ehkä hieman liian vanha rooliinsa, mutta ihan kiitettävästi hän viimeisen Bond-keikkansa kuitenkin hoitaa. Ihana Kim Basinger on myös hyvä roolissaan ja Klaus Maria Brandauer on hyvä konna. Hienointa antia on Bondin moottoripyöräily, joka on muuten aika ainutlaatuista, sillä muissa elokuvissa hän ajelee suurimmaksi osaksi vain autolla. Tässä leffassa ei nähdä Bondin kuuluisaa Aston Martinia ollenkaan. Toimintakohtaukset ovat ihan hienoja ja toimintaa löytyy myös paljon. Leffa on kuitenkin aivan liian kieli poskessa tehty, joten ei tätä kovinkaan vakavasti voi ottaa. Ihan kelpo päätös Conneryn Bond-uralle kuitenkin.

Nagisa Oshima: Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983):

Davie Bowie ja Tom Conti tekevät parhaat roolit. Leffa on paikoin aika raaka ja hiukan jopa ahdistavakin ja myös erittäin realistinen. Soundtrack on myös upea. Sekaan mahtui kuitenkin muutamia tylsiä hetkiä, joten ei tämä mikään mestariteos ole.

Ethan Coen, Joel Coen: Blood Simple (1984):

Uudempi ohjaajan versio katsottuna. Fargon ja Menetetyn maan ohella Coen-veljesten parhaimpia leffoja tämä heidän debyyttinsä. Tarina on mielenkiintoinen ja toteutus on onnistunut täydellisesti. Väkivaltaa ja veljeksille tavanomaista mustaa huumoria löytyy sopivasti. M. Emmet Walsh tekee hyvän roolisuorituksen ja hieno loppukohtaus kruunaa kaiken.

Milos Forman: Amadeus (1984):

Hieno huumorilla höystetty pukudraama. Tom Hulce on hersyvän hauska hihittelevänä Mozartina. Tarinaa on väritetty aika paljon, mutta löytyy seasta myös muutama todellinenkin tapahtuma. Vaikka en mikään klassisen musiikin suuri ystävä olekaan, niin tunnistin kyllä ne muutamat Mozartin klassikkoteokset, joita leffassa kuullaan. Kahdeksan Oscar-pystin lisäksi leffa palkittiin vielä tuolloin meillä Suomen Jussi-gaalassa käytössä olleella Parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnolla. Yksi piste miinusta historian värittelystä.

David Lynch: Dyyni (1984):

Sekava ja outo kuten Lynchin leffat yleensä. Kyle MacLachlan tekee hyvän roolin, mutta muuten leffa on todella tylsä ja erittäin puuduttavaa katsottavaa. Lavasteet ovat hienoja ja osa tehosteistakin on vielä tänäkin päivänä hienoja. Ohjaaja Lynch itsekin on sanonut inhoavansa tätä. Leffa oli Oscar-gaalassa ehdolla parhaista äänitehosteista, mutta voittoa ei tullut. Sen sijaan "voitto" tuli sitten vähän kyseenalaisemmassa gaalassa, eli Stinkers Bad Movie Awards -gaalassa kategoriassa huonoin elokuva. Kaksi pistettä hienoista lavasteista ja Kyle MacLachlanin suorituksesta.

Alan Parker: Birdy (1984):

Upea ja koskettava elokuva. Matthew Modine Birdynä on loistava ja myös Nicolas Cage, josta en yleisesti tykkää, tekee hyvän roolisuorituksen. Cage oli leffan kuvausten aikaan vasta 20-vuotias, mutta kyseessä oli kuitenkin jo hänen viides elokuvansa. Takaumajaksot ja Vietnam-osio ovat mielenkiintoisia ja myös Genesis-yhtyeestä tutun Peter Gabrielin musiikki on hienoa kuultavaa. Loppu on vähän erikoinen, mutta kuitenkin aika nerokas.

Fritz Kiersch: Maissilapset (1984):

Uusintakatselu. Todella tylsä ja samalla myös yksi huonoimpia King-filmatisointeja. Lopussa on kuitenkin ihan hyvää yritystä ja vähän jopa jännitystäkin ja muutama maissilapsikin onnistui olemaan hieman pelottava.

Timo Linnasalo: Päivää, herra Kivi (1984):

Kristiina Elstelä tekee hyvän suorituksen Helinän roolissa, mutta muuten leffa on todella tylsä, omituinen ja jopa hiukan sekavakin. Leffaa katsoessa ei oikein tiedä mikä tarinassa on unta ja mikä totta.

Roland Joffé: Kuoleman kentät (1984):

Erittäin realistinen ja myös jopa vähän koskettavakin. Leffa ei kuitenkaan ole niin järkyttävä kuin esim. DVD-julkaisun kannessa "hehkutetaan". Muutamat kohtaukset ovat toki aika rajuja, mutta itse en niistä järkyttynyt leffaa katsoessa. Tunnelma on paikoin aika ahdistava. Näyttelijöistä Sam Waterston ja John Malkovich tekevät hyvät roolit. Loppu oli vähän omituinen kun yhtäkkiä alkaa soimaan John Lennonin "Imagine". DVD-julkaisulle sen sijaan tulee pitkä miinu. Kyseessä on Future Filmin julkaisu vuodelta 2000, jossa kuva on rajattu 4:3 -kokoiseksi laajakuvaksi. Todella kamalaa katsottavaa. Suomalaisessa tekstityksessä oli myös vähän virheitä. Muutamasta sanasta puuttui kirjaimia, eli kun olisi pitänyt lukea sana "pitää", niin lukikin vain "pit". Suosittelen kuitenkin kaikille sotaelokuvien ystäville.

Jeremy Kagan: Kulkurityttö ja villikoira (1985):

Elokuvan suomalainen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä leffan eläin ei ole villikoira vaan susi. Leffa on kuvattu hienoissa maisemissa ja se on myös sopivan jännä, mutta ei liiaksi ajatellen lapsikatsojia. Nuori Meredith Salenger tekee hyvän suorituksen isäänsä etsivän Nattyn roolissa ja myös John Cusack on hyvä roolissaan, vaikka näkyykin ruudulla vain harmittavan vähän aikaa. Cusack oli leffan kuvausten aikaan vasta 19-vuotias, mutta oli ehtinyt näytellä jo viidessä elokuvassa ennen tätä. Leffa loppuu vähän omituisesti töksähtäen. Suden roolissa nähtävä Jed-koira on tuttu myös John Carpenterin vuoden 1982 kauhuleffasta The Thing - "se" jostakin, sekä vuoden 1991 seikkailusta Valkohammas.

Syndey Pollack: Minun Afrikkani (1985):

Todella hitaasti etenevä draama, joka juuri tuon hidastempoisuutensa takia on välillä aika väsyttävää katsottavaa. Maisemat ovat todella hienoja ja näyttelijätkin ovat ihan hyviä rooleissaan, vaikka mitään huippusuorituksia ei nähdäkään. Ei tämä muutenkaan mikään erityisen hieno leffa ole, vaan sellainen aika perinteinen rakkaustarina, jota on pitkitetty aivan liikaa. Pienellä tiivistämisellä tästä olisi voitu saada vaikka kuinka hieno mestariteos.

Woody Allen: Kairon Purppuraruusu (1985):

En ole Woody Allenin fani, ja tämä olikin vasta kolmas katsomani leffa häneltä. Edelliset olivat Annie Hall ja Keksejä ja konnia. Juoni on mielenkiintoinen ja myös aika kekseliäs ja toteutuskin on onnistunut. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan ja leffan aikana saa myös nauraa aika paljon. Juoneen on hienosti sekoitettu todellisuutta ja fantasiaa ja myös musiikki on hienosti svengaavaa 30-lukulaista swingiä. Hauskin kohtaus oli kun Jeff Danielsin esittämä Gil meni bordelliin. Daniels tekee leffassa siis kaksoisroolin näyttelijä Tom Baxterina sekä tämän roolihahmona Gil Shepherdinä, joka hyppää kesken elokuvan pois valkokankaalta oikeaan maailmaan. Toistaiseksi paras näkemäni Allenin leffa.

Steven Spielberg: Häivähdys purppuraa (1985):

Uusintakatselu. Leffan tarina on mielenkiintoinen ja toteutuskin on varsin onnistunut. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan ja leffan tunnelmakin on ihan kiva. Lavastus on myös hienoa 1900-luvun alkua mukailevaa. Pituutta leffalla on sen sijaan hieman liikaa ja sitä olisi huoletta voinut vähän karsia, sillä leffa etenee paikoin vähän hitaanlaisesti ja ainakin omaan makuuni tämä oli vähän liian romanttinen. Alkupuoli on aika tylsä, mutta loppua kohti edetessä leffa muuttui hieman mielenkiintoisemmaksi. Oscar-ehdokkuuksia leffa sai 11, mutta ei voittanut ainuttakaan pystiä. Ei ole Spielbergin parhaimpia.

Lewis Teague: Niilin jalokivi (1985):

Uusintakatselu. Leffasta on tehty ensimmäiseen osaan verrattuna harmillisesti aivan liian koominen sekoilu. Toimintaa on toki ihan riittävästi, mutta muuten leffa on todella tylsä. Kathleen Turner tekee ihan hyvän roolisuorituksen ja plussaa myös siitä, että hän tekee leffassa suurimman osan stunteistaan itse. Myös Michael Douglas on hyvä roolissaan, mutta Danny DeVito on joteknkin vaisu eikä onnistu olemaan yhtä hauska kuin ensimmäisessä osassa. Maisemat ovat hienoja.

Gaëtan Brizzi, Paul Brizzi: Asterix - gallialaisten sankari (1985):

Uusintakatselu yli 30 vuoden jälkeen. Lapsuuteni suosikkileffa. Ihan mielenkiintoinen tarina ja leffa on myös aika hauska, varsinkin rakastuneen Obelixin kohellus on hauskaa seurattavaa. Miinusta tulee ainakin Trubadurixin puuttumisesta sekä hahmoista Mimosa ja Tragikomix, jotka ovat aika tylsiä. Leffa on myös hieman sekava, sillä se ei perustu mihinkään yksittäiseen sarjakuvaan, vaan se koostuu kahdesta eri tarinasta: Asterix legioonalaisena (1967) ja Asterix gladiaattorina (1964). Miinusta tulee myös leffan DVD-julkaisulle siitä, että mukana on vain suomeksi dubattu versio, joka ei ole laadultaan mikään paras mahdollinen. Suomalaisen version on ohjannut näyttelijä Tom Wentzel.

Akira Kurosawa: Ran (1985):

Kurosawan viimeinen suuri samuraileffa, joka ei lukeudu hänen parhaimpiinsa. Leffa on paikoin vähän liian koominen ja etenee myös vähän hitaanlaisesti. Maisemiltaan ja lavastukseltaan leffa on upea ja onhan se lopussa nähtävä taistelukohtauskin aika vakuuttavan näköistä katsottavaa, koska kaikki kohtauksen hahmot ovat oikeita ihmisiä ja hevosia, eikä sitä ole toteutettu CGI:llä kuten nykyään tuollaiset kohtaukset suurimmaksi osaksi tehtäisiin. Kurosawa oli leffan kuvausten aikaan jo 75-vuotias, mutta ohjasi tämän jälkeen vielä kolme elokuvaa.

Keskustelut