Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Vänski
Käyttäjä
315 viestiä

17.12.19 klo 23:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Friday the 13th Part 7: New blood(1988)

Menee nelososan kanssa taas siihen sarjan yliarvostetuimpiin osiin. Mukana on ensimmäistä kertaa Kane HodderJasonina, jee. Myös itse Jason näyttää tosi hurjalta tässä. Siitä pisteet. Myös loppu käsikähmä Jasonia kohtaan on viihdyttävää seurattavaa. Onhan leffa käytännössä Carrie vs. Jason. Asetelmasta plussaa, mutta voi pojat kun koko leffa siihen viihdyttävään loppurytäkkään asti on sitä pohjimmista pohjinta tylsää friday the 13th paskaa turhanpäivisillä hahmoilla. Myöskin teleporttaileva Jason alkaa vituttamaan, joka kielii vain käsikirjoittajien ja tuotantoportaan laiskuudesta. Myös se kun Jason vetelee uusia aseita ilmeisesti perseestään. Iso lasku kutosen solidista kokonaisuudesta.

Friday the 13th Part 8: Jason takes Manhattan(1989)

Nyt ollaan oikeasti kunnolla yritystä tehdä jotain uutta sarjalla. Harmi että leffan nimi on melkein väärää mainontaa. Jasonia nähdään Manhattanilla ehkä se 10 minuuttia elokuvasta. Myös Jason itse näyttää ihan paskalta tässä osassa! Siitä huolimatta, elokuvassa on jotain viehättävää, melkein turtlesimaista tunnelmaa. Leffan viihdyttävyydessä auttaa myös se, että hahmot eivät ole täysin tylsiä vittupäitä kuten edellisessä osassa. Harmi että budjettia ei riittänyt enempää New York kuvauksiin, koska lähes kaikki New Yorkissa tapahtuvat kohtaukset ovat ratkiriemukasta seurattavaa. Siihen asti edeltävä elokuva on lähinnä Under Siegeä, mutta vaihda palkkasoturit teineiksi ja Steven Seagal Jasoniksi. Hyvästä yrityksestä ja tunnelmastaan parempi pätkä kuin edellinen

Jason goes to hell: The final friday(1993)

No nyt on niin pähkähullua paskaa että huhhuh! Jälleen kerran olen iloinen että sarjalla yritettiin jotain uutta, vanhan toistamisen sijaan. Elokuva on ikään kuin melkein Friday the 13th sarjan Highlander 2 jatkumonsa suhteen. Mukana on pitkästä aikaa oikeasti mielenkiintoisia ja mieleen jääviä hahmoja, vaikka nekään eivät ole mitään Oscar matskua. Tapot ovat pitkästä aikaa oikein verisiä jajopa välillä ällöttäviä. Itse päähenkilö on myös oikein pidettävä nörttihahmo, joka on myös oikein kunnon BadAss tilaanteen vaatiessaan. Elokuvan heikkoudet ovat ehkä sen perseestä revitty juoni joka retconnaa lähes kaiken aikaisemman, sekä helvetin epätasainen ääniraita. Leffan alku puolestaan olisi melkeinpä paras lopetus mille tahansa Friday the 13th -sarjan leffalle!

Jason X(2001)

No eipä ollut viime osa viimeinen perjantai. Haistakaa paska elokuvayhtiö paskoilla nimeämiskäytännöillään. Tosin, eihän tämän vilmin jatkumo sovi mitenkään edelliseen.Onhan tämä aivan paska elokuva, mutta se on itsetietoisen paska ja yrittää pitää premissillään niin paljon hauskaa kuin mahdollista. Erikoistehosteet ovat huonosti vanhentuneita, mutta silti tässä on pientä charmia mukana. Onhan tämä jälleen jotain erinlaista verrattuna perus Friday the 13th paskaan. Juoniaukkoja ja hahmologiikan puutteita tässä on aivan jumalattomasti, mutta kieltämättä tämä on ihan mukiin menevä, kunnon kauhuschlokkia. Ehdottomasti paskaelokuvien ystäville, joka on kuvaukseltaan ja ohjaukseltaan ihan ok tasoa jopa!

Pari yllättäjää nousi, ja laski Perjantai 13. Päivä .sarjasta. Tulipa huomattua, että sarja silloin kusee mulle, kun se ei yritä mitään uutta oikeasti. Tämän takia ykkönen, nelonen, seiska ja eteenkään vitonen ei uponnut juuri alkuunsakkaan.

Miihkali
Moderaattori
2646 viestiä

24.12.19 klo 11:41 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vänski kirjoitti:

Apocalypse Now: Final Cut(1979/2019)

Huikea elämys isolta kankaalta! Tämä leffa ei ole vanhentunut päivääkään. Valitettavasti teatteriversio on edelleen paras versio tästä pätkästä. Vaikka tästä on pätkitty joitakin Reduxin turhuuksia pois, on tässä edelleen leffan loppupuoliskolla Ranskalaisten plantaasi -kohtaus

Kävin itsekin katsomassa tämän runsas viikko sitten, ja tekihän se eetvarttia. Ilmestyskirja. Nyt on kuitenkin todella audiovisuaalinen elokuva. Eihän siinä juonta ole kuin nimeksi, mutta näyttäviä kuvia ja painostavia äänimaisemia on senkin edestä. Eli kyseessä on juuri sellainen elokuva, joka toimii isolta valkokankaalta kovalla äänenvoimakkuudella katsottuna. Valitettavasti näytökseen sattui mies, joka röyhtäili äänekkäästi koko elokuvan ajan, mikä hieman vaikeutti kokemuksesta nauttimista.

Ranskalaisten plantaasi jakaa mielipiteitä ja syystäkin. Olen samaa mieltä siitä, että se hieman vie tarinaa ja tunnelmaa sivuraiteelle. Toisaalta en oikein osaa vihatakaan sitä, ja uusintakatselujen myötä plantaasikohtaus on muuttunut paremmaksi. Siinä on epätodellista kummitusjutun tuntua, kun vanhoihin siirtomaa-ajan univormuihin pukeutuneet pyssymiehet ilmestyvät sumusta.

Do Longin sillan jälkeen Willard miehineen jättää todellisen maailman ja sivistyksen lopullisesti taakseen. Plantaasin myötä he siirtyvät menneisyyteen, mikä on olennainen etappi matkalla kohti pimeyden sydäntä. Kurtzin muinaisille raunioille rakennettu valtakunta sijaitsee jo aivan esihistorian hämärissä, myyttisessä sankariajassa, jossa ihmisistä voi tulla jumalia ja alkukantaiset vaistot hallitsevat.

Vänski kirjoitti:

En muistanut elokuvan sisältävän näin paljon mustaa huumoria! Nerokkaita heittoja ja kohtauksia vilisee lähes koko keston ajan! Myös Kilgore on elokuvan ehdoton kohokohta. Kaikki kohtaukset missä tämä hahmo on mukana, ovat täyttä kultaa.

Sama vika. Olen itse nähnyt Ilmestyskirja. Nytin kymmenisen kertaa, ja Final Cutin katselu koostui enemmänkin leikkausten välisten erojen ja aiemmilla katselukerroilla vähemmälle huomiolle jääneiden yksityiskohtien bongailusta.

Mustan huumorin ohella olin unohtanut myös sen, kuinka surkeaksi amerikkalaisten taistelutahto ja kuri kuvataan. Oli myös kiinnostava huomata, miten leikkauksella voidaan vaikuttaa sinänsä samankaltaisiin kohtauksiin. Esimerkiksi dialogin pätkiä on mahdollista siirtää otoksesta toiseen, jos hahmojen huulet eivät näy kameraan.

Itse pidän kuitenkin eniten Redux-versiosta. Ilmestyskirja. Nythän on klassinen odysseiaeepos, jossa simppelin kehystarinan puitteisiin asetellaan enemmän tai vähemmän irrallisia episodeja. Siinä konseptissa pitkäkään kesto ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaan ei tarvitse keskittyä täysillä vaan sen tunnelman vietäväksi voi vain heittäytyä. Varmaan se on vähän tottumuskysymyskin, olen nähnyt Redux-version ensimmäisenä ja se on siksi minulle tarinan ”oikea” versio.

Itseäni vähän harmitti, että Playboy-pupujen tapaaminen mutaisella varikolla oli poistettu Final Cutista. Aiemmin esiteltyjen hahmojen paluu vähän rikkoo episodirakennetta, mikä tuo tarinaan selkeämpää draaman kaarta ja sisäistä koherenssia. Lisäksi kohtaus syventää jokiveneen miehistön henkilökuvia, eivätkä ne Playboy-puputkaan tematiikan kannalta aivan yhdentekeviä olleet.

Kohtaus mielestäni hienolla tavalla korostaa sitä, kuinka kaikki Vietnamiin joutuneet toteuttavat heille ylhäältä määrättyä roolia ymmärtämättä lainkaan, miksi heidän on niin tehtävä. Koko elokuvan keskeisenä teemanahan on ihmisten ja erityisesti sotilaiden toiminnan epäaitous ja sisäinen ristiriitaisuus, halu turvata inhimillisten tarpeiden ja rajoitteiden toteutuminen organisaatiossa, jonka pääasiallinen tehtävä on tappaa ihmisiä. Kurtz ymmärtää tämän ja lopettaa siksi teeskentelyn; matkansa päätteeksi totuuden hyväksyy myös Willard.

Mahtoikohan Final Cutissa muuten olla aiempia leikkauksia enemmän päällekkäin sommiteltuja, puoliksi läpikuultavia kuvia? Onhan niitä aiemminkin nähty, mutta ei ehkä aivan yhtä paljon.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

01.01.20 klo 22:35 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vuoden viimeiset, eli joulukuussa katsotut elokuvat tulevat tässä. Lopussa yhteenveto koko vuodesta.

David Mamet: Pelin henki (1987):

Paikoin vähän tylsä huijaritarina, joka sortuu loppupuolella myös vähän epäuskottavuuteen. Mantegna ja Crouse tekevät hyvät roolisuoritukset ja heidän suhteensa kehittymistä on mielenkiintoista seurata, mutta muuten leffa oli tylsän oloinen. En myöskään ymmärrä ihan kaikkia leffan saamia palkintoja.

Seth Gordon: Baywatch (2016):

Vaikka tämä kovasti yrittää olla komedia, niin kertaakaan en koko leffan aikana nauranut, mutta lopputekstien yhteydessä nähdyn pilalle menneiden otosten koosteen aikana tuli muutaman kerran naurahdettua. David Hasselhoffin ja Pamela Andersonin cameot olivat täysin turhia ja vieläpä harvinaisen huonosti toteutettu. Leffan huumorikin oli todella typerää, varsinkin ruumishuonekohtauksessa. Venepalo oli myös harvinaisen tökerösti tehty ja liekitkin olivat kaikkea muuta kuin aidon näköisiä. Näyttelijät eivät säväyttäneet ja leffan loppukin oli typerä. Toivottavasti lopussa vihjailtu jatko-osa ei toteudu. Kaksi pistettä hyvästä yrityksestä.

Dario Argento: Kuoleman lintu (1970):

Ei aivan Argenton parhaimpia, mutta esikoisohjaukseksi varsin onnistunut ja hieman jopa Hitchcock-vaikutteinen murhamysteeri. Leffa ei myöskään ole ihan niin verinen kuin Argenton myöhempi tuotanto. Tony Musante tekee vakuuttavaa työtä pääosassa eikä muissakaan näyttelijöissä suurempaa moittimista ole. Ennio Morriconen musiikki oli myös hienoa kuultavaa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä (1984):

Edelleen on Wes Cravenin paras elokuva. Robert Englund loistaa Freddyn roolissa ja myös muut näyttelijät tekevät hyvät suoritukset. Tehosteet eivät näytä vanhentuneen yhtään yli 30 vuodessa. Myös tunnelma oli paikoin aika hyytävä, vaikkakin pientä huumoria seassa olikin. Sen verran raaka leffa on, että K-18-leima ei ole turhaan annettu.

Jack Sholder: Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (1985):

Ihan ok pätkä vaikka ei missään tapauksessa pärjää sarjan ensimmäiselle osalle. Muutama hieno kohtaus on mukana ja tunnelmakin on paikoin aika jännä. Freddykin on vielä tässä vaiheessa aika pelottava ilmestys. Kyllä tämän nyt ainakin pariin kertaan jaksaa katsella..

Chris Buck, Jennifer Lee: Frozen - huurteinen seikkailu (2013):

Vihdoin tuli tämäkin leffa tarkistettua, kun sitä niin kovasti on hypetetty ja hehkutettu. Visuaalisesti leffa on ehkäpä upein Disneyn koskaan tekemä elokuva, mutta ne alkupuolella kuultavat laulut vähän latistivat tunnelmaa. Ja muutenkin tämä oli aikuiseen makuun ehkä hiukan liian lapsellinen. Leffa oli myös pääosin aika synkkä ja ehkäpä jopa hiukan liian pelottava aivan niille perheen pienimmille. Suomalainen dubbaus oli onnistunut oikein hyvin. Neljä pistettä hienosta visuaalisesta ilmeestä ja animoinnista. Muu osuus ei sitten oikein uponnut meikäläiseen, kun en ole sitä leffan varsinaista kohderyhmää.

Chuck Russell: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (1987):

Muutama tyylikäs murha leffasta löytyi ja juonikin oli ihan ok. Ei pärjää ensimmäiselle painajaiselle, mutta kakkososan tämä voittaa. Robert Englund loistaa jälleen Freddynä ja plussaa myös siitä, että ensimmäisestä osasta tuttu John Saxon oli taas mukana.

Rasmus A. Sivertsen: Lumeton joulu (2018):

Leffan tarina menee näin: Pilvikallion kylässä odotetaan jouluksi lunta, mutta sitä ei vaan näy eikä kuulu. Paikallislehden toimittaja pyytää apua kylän keksijältä, Akseli Pelliseltä. Akseli onnistuukin vahingossa keksimään lumitykin, mutta keksinnöllä on erikoinen sivuvaikutus ja pian koko kylä on vaarassa. Paikoin aika hauska jouluinen seikkailu, jossa kaikki muu on tehty käsin paitsi lumisade, joka on tietokonella animoitu. Suomalainen ääninäyttely on hauskaa kuultavaa, ääninä mm. Jarmo Koski, Veikko Honkanen, Markku Huhtamo ja Juha Muje. Hauskimmat hahmot leffassa ovat Antti-varis ja Teuvo-siili. Leffa on myös hiukan jännä, mutta ei pelottava kuitenkaan. Leffan animointi on myös upeaa katsottavaa. Ainoa miinus tulee siitä, että vaikka leffan nimi on Lumeton joulu, niin enemmän leffassa keskitytään siihen lumeen kuin varsinaiseen jouluun.

David Gordon Green: Halloween (2018):

Positiivinen yllätys. Hyvin onnistunut jatko-osa, vaikka tässä onkin sivuutettu kaikki vuosien 1981-2002 välillä tehdyt jatko-osat ja hypätty suoraan ensimmäisen osan tapahtumista 40 vuotta eteenpäin. Eli tässä ei haittaa vaikka kaikki jatko-osat olisi näkemättä.

Leffa on aika jännä ja myös hieman ahdistavakin. Nuoret näyttelijät eivät oikein vakuuttaneet, mutta onneksi mukana olivat myös jo ensimmäisestä leffasta tutut Jamie Lee Curtis ja Nick Castle. Murhat oli toteutettu hienosti ja ne olivat myös aika raakoja. Plussaa siitä, että John Carpenter oli taas mukana, sekä tuottajana että myös säveltäjänä.

Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975):

Jäniksen vuosi -leffan ohella yksi Jarvan parhaista. Antti Litja tekee hyvän roolin Aimo Niemenä ja myös Matti Ruohola ja Jukka Sipilä ovat hauskoja rooleissaan. Kertoja-hevonen oli myös hauskasti keksitty. Myös Risto Jarvan ohjaus on onnistunut nappiin. Suosittelen kaikille kotimaisen komedian ystäville.

David Kerr: Johnny English iskee jälleen (2018):

Todella hauskaa sekoilua. Rowan Atkinson loistaa koheltavana Johnny Englishina ja myös leffan juoni on mielenkiintoinen yhdistelmä nykytekniikan ja vanhan ajan kiemuroita. Ja Johnnylla oli myös hieno auto, legendaarinen Aston Martini. Plussaa Daruden Sandstormista. Johnny English iskee jälleen on parasta Rowan Atkinsonin kohellusta sitten Mr. Beanin aikojen. Muutama kohtaus jopa muistutti etäisesti Mr. Beanin kohellusta.

Tässä tulevat vuosikymmenen viimeisen vuoden topit ja flopit, eli ensin ne jotka ovat saaneet meikäläiseltä kolmesta viiteen tähteä ja sitten ne joille olen antanut nollasta kahteen tähteä. Leffat ovat satunnaisessa järjestyksessä.

TOPIT:

1. Reunalla (1997)
2. Repe Sorsan haamujengi (1988)
3. Ankronikka: Kadonneen lampun metsästäjät (1990)
4. Väiski on aina Väiski (1979)
5. 1922 (2017)
6. Julma leikki (2017)
7. Mission: Impossible - Rogue Nation (2015)
8. Pitkät jäähyväiset (1973)
9. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018)
10. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988)
11. Gangsterisota (2013)
12. Ammatti: Reportteri (1975)
13. TEX (1982)
14. Kääntöpiste (2018)
15. Isku selkään (1978)
16. Raakaa peliä (1974)
17. Blues Brothers (1980)
18. Hiiriä ja ihmisiä (1992)
19. Brianin elämä (1979)
20. Tyson (2008)
21. Keskiyön pikajuna (1978)
22. Takaikkuna (1954)
23. Jacques: elämä merellä (2016)
24. Beverly Hills kyttä (1984)
25. Ajolähtö (1982)
26. Joe Kidd (1972)
27. Puhallus (1973)
28. Paluu tulevaisuuteen (1985)
29. Paluu tulevaisuuteen II (1989)
30. Paluu tulevaisuuteen osa III (1990)
31. Eyes Wide Shut (1999)
32. Psyko (1960)
33. Apollo 13 (1995)
34. Hellyyden ehdoilla (1983)
35. Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)
36. Vertigo - Punainen kyynel (1958)
37. 2001: Avaruusseikkailu (1968)
38. Sademies (1988)
39. Gandhi (1982)
40. Adelen elämä: osat 1 ja 2 (2013)
41. Suuri pakoretki (1963)
42. Basic Instinct - Vaiston varassa
43. The Truman Show (1998)
44. Ruusujen sota (1989)
45. Ghost - näkymätön rakkaus (1990)
46. Terminator 2 - Tuomion päivä (1991)
47. Terminator - tuhoaja (1984)
48. Ennustus (1976)
49. Päätön ratsumies (1999)
50. Riiviöt (1984)
51. Minority Report (2002)
52. Painajainen Elm Streetillä (1984)
53. Frozen - huurteinen seikkailu (2013)
54. Lumeton joulu (2013)
55. Halloween (2018)
56. Johnny English iskee jälleen (2018)
57. Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1940)
58. Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971)
59. Nainen Burmassa (1995)
60. The Ballad of Buster Scruggs (2018)
61. Silmä silmästä (1972)
62. Musta Dahlia (2006)
63. Moottoripyöräpäiväkirja (2004)
64. Meiltähän tämä käy (1973)
65. Black Book (2006)
66. Killing Season (2013)
67. Pat Garrett ja Billy the Kid (1973)
68. Ignition - lähtölaskenta alkaa (2001)
69. Muukalainen katosi (1946)
70. Borg/McEnroe (2017)
71. The Amazing Spider-Man (2012)
72. The Eye (2002)
73. Twister (1996)
74. Entity - tuntematon voima (1982)
75. Susi (2008)
76. Dunkirk (2017)
77. Spotlight (2015)
78. Muskettisoturien seikkailut (1973)
79. Hamlet (1948)
80. Wild: Villi vaellus (2014)
81. Postia marsalkalle (1991)
82. Taistelukala (1983)
83. Shakaali (1997)
84. Where to Invade Next (2015)
85. Monty Pythonin Hullu maailma (1974)
86. Treffit Elmossa (1985)
87. Maradona (2008)
88. The Killing of a Sacred Deer (2017)
89. Carrie (2013)
90. Hiljaisuus (2011)
91. Joulumaa (2017)
92. Beverly Hills kyttä II (1987)
93. Beverly Hills kyttä III (1994)
94. The Beatles: From Liverpool To San Francisco (2005)
95. Se (2017)
96. Ladyhawke - Legenda haukasta (1985)
97. Oma maa (2018)
98. Bussipysäkki (1956)
99. BlacKkKlansman (2018)
100. Killing Gunther (2017)
101. Spartacus (1960)
102. Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953)
103. Näin valloitettiin Villi Länsi (1962)
104. Sotahevonen (2011)
105. Kylmä hiki (1970)
106. Saalistajat (1966)
107. Don Camillo - veijari vai pyhimys? (1984)
108. Kaukainen maa (1992)
109. Muukalaisia junassa (1951)
110. 16 Blocks (2006)
111. Clown (2014)
112. Atomic Blonde (2017)
113. Nosferatu - Yön valtias (1979)
114. Pelin henki (1987)
115. Kuoleman lintu (1970)
116. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (1985)
117. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (1987)
118. Mies joka ei osannut sanoa ei (1975)

FLOPIT:

1. Ei paluuta (1962)
2. Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011)
3. Hyytävä yö (1972)
4. Wild Bill (1995)
5. Terminator Genisys (2015)
6. Brasilian pojat (1978)
7. The Amazing Spider-Man 2
8. Cell (2016)
9. Mafiakokelas (1990)
10. Bounty - kapina laivalla (1984)
11. 3 Ninjaa pistää tuulemaan (1998)
12. Napapiirin sankarit 3 (2017)
13. Kuningas Salomonin kaivokset (1985)
14. Tuntematon ystävä (1978)
15. Blues Brothers 2000 (1998)
16. Säälimättömät (1968)
17. Naisen Logiikka (1991/1999)
18. Jurassic World: Kaatunut valtakunta (2018) [2,5]
19. Pikku Nemo (1989)
20. Solo: A Star Wars Story (2018)
21. Monty Pythonin elämän tarkoitus (1983)
22. Naisen muotokuva (1996)
23. Noitapiiri (1996)
24. Hissillä mestauslavalle (1958)
25. Cast Away - tuuliajolla (2000)
26. Papillon (2017)
27. Lucy (2014)
28. Resident Evil (2002)
29. Grace of Monaco (2014)
30. Tarpeellista tavaraa (1993)
31. Red Sonja (1985)
32. Chisum (1970)
33. Diana (2013)
34. Kuristavat kahleet (1994)
35. Hurjapäät (1953)
36. Sausage Party (2016)
37. Baywatch (2016)

Yhteenveto: Vuonna 2019 katsoin 16 kotimaista ja 139 ulkomaista elokuvaa. Yhteensä koko vuonna katsottuja leffoja kertyi 155 kappaletta. Hiljaisimmat kuukaudet olivat tilastojen mukaan maaliskuu, lokakuu ja marraskuu, joina kaikkina kuukausina katsoin 7 elokuvaa. Eniten elokuvia (30 kpl) katsoin tammikuussa.

Näin katsoin:

DVD: 126
BLU-RAY: 6
MUUT (Yle Areena, Viaplay ja muut suoratoistopalvelut): 23

Vänski
Käyttäjä
315 viestiä

06.01.20 klo 22:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brawl in cellblock 99 (2017)

Elokuvan alkupuolisko oli loistava ja tempasi minut mukaan tarinaansa. S. Craig Zahleri on erittäin lahjakas tarinan ja hahmojen kirjoituksessa, kuten myös dialogissa. Myös näyttelijätkin tekevät todella hyvää työtä. Kun siirrytään vankilaan ja tulee eräs juonenkäänne matkaan, muuttuu elokuvan sävy kertaheitolla synkäksi. Kuten Zahlerin aikaisemmassa; "Bone Tomahawkissa", myös tässä väkivalta on äärimmäisen brutaalia ja veristä. Toisin kuin Bone Tomahawkissa, missä väkivallan näyttö on tarkoin harkittua ja lähes äärirealistisesti toteutettua, on Cellblock 99:ssa väkivalta niin överiä ja naurettavaa tarkoituksellisen huonoilla nukke-tehosteilla että se rikkoi minulle elokuvan immersion. Praktikaalit veritehosteet ovat aina plussaa, mutta niillä tämmöinen itsetietoinen runkkailu toimii aina elokuvaa vastaan. Jotain, mitä Tarantinokaan ei ole oppinut. Siitä huolimatta, K-18 leima on tälläkin kertaa ansaittu.

barros
Käyttäjä
1372 viestiä

16.01.20 klo 01:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Irishman

Diggaan myös näyttelijöistä ja keräilen kyseisten herrojen leffoja ja tunnen heidän repertueerinsa. Alussa kaverukset tapaavat, kun rekkamies ajaa hajonneen autonsa kanssa huoltsikalle ja eräs päälikkö jengistä auttaa rekkaa liikenteeseen. Rekkamies vaihtaa ammattia palkkatappajaksi ja saa myös pomojensa suunnalta kiitosta tehdystä työstä. Tyylitajuinen trilleri // draama!

Jos tälle neljä+ tähteä suon.

Tomb Raider

Lara on tiukkaan asti ladattu nainen kaikella pohjamyötiä myöten. Lara joutuu avaamaan salaisen kammion, jossa paha kuoleman ruuumiillistuma nainen paljastuu lopussa taudiksi, josta ei ulos päästyään ole ulospääsyä. Maukkaat toimintakohtaukset pitävät vauhtia yllä kyllä koko keston. Peliin pohjautuva leffa on paras nähdyistä mielestäni.

Rio Bravo

John Wäne esittää hulttio sheriffiä. Vitsit ovat silkkaa rautaa ja tyylitajuinen ohjaajan suoritus. Juonessa tapahtuu alussa se, että Wäne tapaa kauniin naisen, joka on korttipelihuijari ammatiltaan. Seuraavaksi nainen osaa temmeltää saluunassa emäntänä. Naisella on parikin ässää hihassa, kun tiukoista tilannetta aletaan selvitellä. Huuliharppu mies on tutun kuuloinen, mutta omalaatuinen wanhus huumorilla kyllästettynä, hän on vanginvartija Wänen täydentäessä kaiken aikaa rosteriaan uusilla kokelailla. Osa lähtee kovan duunin painaessa kintuissaan, kuin valkosolut konsanaan. Hevoset ovat edelleen kauniita elikoita leffassa.

Oikeuden puolustaja

Alligaattori pääsee vauhtiin lopussa, kun se syö pääpahiksen lopussa. Ihan kelpoa jännäri menoa Conneryn aistien ja vaistojen varassa toimivalta päämieheltä, joka lopulta puolustaa väärää miestä ja meinaa menettää kaikkein kalleimmansa elokuvan pahuuden kierossa pelissä.

Oikeus kuitenkin voittaa, vaikka veronsa se totisesti vaatii, kuten edellä mainituissa esimerkeissä toin asiaa esille. Ohjaus ja näyttely ei mässäile shokkiefekteillä, vaan luottaa wanhan staransa voimaan. Ei heikkohermoisille seuraajille.

Joker

Kaikki tuntuu kaatuvan Jokeria ja aluksi klovnin työtä harjoittavan miehen niskaan. Lääkkeet, hallusinaatiot ja vahinkotappo metrossa saavat pienen kiven liikkeelle pyörimään. Tykkäsin tästä, kuten taksikuskista, johon tätä Tykissä on vertailtu. Rapea laadultaan ja revittelevä teos on kyseessä.

Die Hard - Vain kuolleen ruumiini yli

Peukutan ja lujaa tätä toimintaklassikkoa, joka sijoittuu joulun sesonkiaikaan. McTiernan tietää, mistä köysistä vetää milloinkin, vaikka väkisin joitain kohtia arvaa, mitä tuleman pitää. Batman ja RoboCop ovat yhtä hyviä, mitä minun makuuni olen toimintaa sivusta pitäen seurannut. Ahtaat tilat käytetään hotellin tapaisessa hyödyksi ja pahista niitataan yksitellen kuin reaper alias Bruce Willisiltä tapaan tuleman pitää.

Komppaan käyttäjä Jautsia ja Tv-Uusinta kyseessä!

Hiukan lättyjä näkynyt taas isosta kuvaruudusta, joista rapsut em. myös kommenteissa!

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

01.02.20 klo 11:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen kuukauden katsotut pätkät tulevat tässä. Tällä kertaa tuli katsottua enimmäkseen uusia leffoja, mutta on joukossa pari klassikkoakin.

Jon S. Baird: Stan & Ollie (2019):

Todella hieno elämänkertaelokuva yhdestä maailman legendaarisimmasta koomikkoparista. Pääosan esittäjät John C. Reilly ja Steve Coogan oli maskeerattu niin hienosti, että välillä tuntui kuin ruudulla olisivatkin heiluneet itse Stan & Ollie eivätkä heitä esittävät näyttelijät. Leffa oli pääosin aika hauska, mutta samalla myös vähän surullinenkin, varsinkin lopussa. Stan & Ollie on yksi parhaista elämänkertaleffoista jonka olen nähnyt.

Bobby Miller: Critters Attack! (2019):

Tämä suoraan tv:lle tehty leffa ei ole mikään kovin erikoinen. Nakertajat on toki hienosti tehty ja leffa on myös paljon raaempi kuin sarjan muut osat, mutta muuten tarjolla oli aika kökköä menoa. Ensimmäisestä osasta tuttu Dee Wallacen esittämä Helen on jälleen kehissä, tällä kertaa nakertajien metsästäjänä ja nimikin on muutettu Helenistä Dee-tädiksi. Näyttelijät eivät tee mitään huippusuorituksia ja leffan juonikin on aika typerä. Oikeastaan ainut hieno juttu koko leffassa olivat nakertajat, mutta se ei oikein riitä tätä pannukakkua pelastamaan. Kaksi pistettä nakertajista ja Dee Wallacesta.

Dennis Widymer, Kevin Kolsch: Uinu, uinu lemmikkini (2019):

Muuten ihan hienosti tehty remake, mutta loppu oli pienoinen pettymys kun juonta oli muutettu aika paljon kirjaan ja vuoden 1989 leffaan verrattuna. John Lithgow teki hyvän suorituksen Jud-papparaisena, vaikka suoritus ei toki vedä vertoja Fred "Herman Munster" Gwynnelle. Myös muut näyttelijät olivat ihan hyviä. Zelda-hahmosta ei oltu saatu yhtä pelottavaa kuin alkuperäisessä leffassa. Stephen King on itse kertonut olevansa todella tyytyväinen tähän uusintaverisoon, mutta itselleni tämä oli tuon muutetun juonen vuoksi pienoinen pettymys.

Lars Klevberg: Child's Play (2019):

Juoni oli menty typerästi muuttamaan ihan erilaiseksi kuin alkuperäisversiossa. Lisäksi Chucky ei tässä leffassa ollut yhtään pelottavan näköinen vaan todella ruma! Ja kaiken lisäksi The Good Guy -nimikin oli menty muuttamaan Buddiksi! Leffa on erittäin raaka, mutta ei se raakuus tästä yhtään sen parempaa tee. Eikä tämä edes tarjoa mitään uutta ja mullistavaa. Näyttelijätkin olivat huonoja eikä Mark Hamill pärjää Chuckyn äänenä lainkaan Brad Dourifille, joka oli mukana alkuperäisleffoissa.

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood (2019):

Tähän mennessä komediallisin Tarantinon elokuva, mutta silti erittäin viihdyttä. Ei tämä aivan Tarantinon 1990-luvun leffoille pärjää, mutta yksi parhaista 2000-luvun tuotoksista tämä kuitenkin on. DiCaprio ja Pitt tekevät hienot roolisuoritukset ja myös sivuosissa vilahtelee muutta hyvä tyyppi. Tarina on mielenkiintoinen ja toteutuskin on tuttua ja tyylikästä Tarantinoa loistavan musiikin säestyksellä. Tosin loppu meni vähän överiksi. Leffassa oli hienosti yhdistelty todellisia tapahtumia Tarantinon itse keksimiin juttuihin. Ja olihan mukana myös paljon viitteitä 1960-luvun leffoihin ja tv-ohjelmiin.

Stanley Kubrick: Lolita (1962):

Hieno leffa Kubrickilta tämäkin. James Mason ja Sue Lyon luovat hienon tunnelman ja myös Peter Sellers on roolissaan aika hauska. Pelkästään Sellersistä voisi antaa täydet viisi tähteä, mutta leffahan on muutenkin todella hyvin otteessaan pitävä ja vaikka draamaksi onkin luokiteltu, niin löytyy seasta myös ripaus huumoriakin. Varsinkin se sängyn kasaamiskohtaus kutkutti nauruhermoja kunnolla. Loppu oli aika yllättävä.

Adrian Grunberg: Rambo: Last Blood (2019):

Tätä uusinta Ramboa oli odottanut paljon, sillä lapsena olin erittäin kova Rambo-fani ja fanitin varsinkin leffasarjan osia 2 ja 3 sekä sitä piirrossarjaa. Ja myös kaikenlaista Rambo-lelua puukosta lähtien piti hommata. Kun viimein sitten sain tämän uusimman osan katsottua, oli päällimmäisenä ajatuksena mielessä vain paha pettymys. Juoni ei ollut aivan sieltä kekseliämmästä päästä, mutta toimintaa leffassa kyllä oli ihan riittämiin. K-18-leima on siis täysin ansaittu eikä tämä todellakaan ole mitään lasten katsottavaa. Veri lentää ja raajoja katkeilee siihen malliin, että heikkopäistä hirvittää. Muutama ihan näyttäväkin tappo oli mukaan eksynyt, mutta muuten tuo lopputeurastus ei oikein jaksanut innostaa. Vaikutti vähän siltä, että siinä oli keskitytty vain esittelemään erilaisia tapoja kuolla. Lopputekstien yhteydessä tuli hieman nostalginen fiilis kun näytettiin niitä parhaita paloja kaikista viidestä Rambo-leffasta.

Last Blood on siis aika vaisu päätös tälle hienolle leffasarjalle.

Thurop Van Orman: Angry Birds -elokuva 2 (2019):

Animaatio on jälleen visuaalisesti upeaa katsottavaa ja myös suomalainen ääninäyttely on onnistunut hyvin. Muutamissa kohdissa leffa on kyllä aikuiseen makuun aivan liian lapsellinen, mutta kokonaisuutena tämä on ihan kiva kohellus ja nauraakin saa aika paljon. Parasta antia leffassa oli valepukusekoilu.

Aleksi Mäkelä: Häjyt (1999):

Viimeksi noin kolmisen vuotta sitten tämän olen nähnyt ja edelleen pidän tätä Aleksi Mäkelän parhaana leffana. Juoni on mielenkiintoinen ja leffa on myös hyvin toteutettu. Edelmannin, Lehtilän ja Veijosen ohella myös Kalevi Haapoja isoisä-Karhuna on loistava ja tuo leffaan mukaan sitä aitoa pohjalaisuutta. Ja palkittiinpa hänet myös Jussi-patsaalla parhaasta sivuosasta. Leffa oli myös yleisön suosikki ja sen näki teattereissa yli 300 000 ihmistä.

Stanley Kubrick: Hohto (1980):

Jack Nicholson tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Ja vaikka Kubrick teki tähän paljon muutoksia kirjaan verrattuna, eikä kirjailija King itse tykännyt leffasta, niin onhan tämä silti yksi suurista kauhuleffojen klassikoista, johon ei vaan kyllästy koskaan. Tunnelma on paikoin selkäpiitä karmiva ja se vain tiivistyy loppua kohti, kun Jack alkaa jahtaamaan perhettään. Leffa pitää hyvin otteessaan alusta loppuun, eikä tylsiä hetkiä tule vastaan.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

03.03.20 klo 18:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Helmikuun katsotut leffat, joita oli vain neljä:

Aleksi Mäkelä: Olen suomalainen (2019):

Matti Ristinen loistaa Kari Tapion roolissa ja plussaa myös siitä, että tässä ei oltu kaunisteltu mitään, vaan kaikki Karin uran varjopuoletkin on otettu mukaan. Tosin viinahommilla ei mässäillä mikä on hyvä asia. Tarinaan on otettu mukaan myös kaikki ne Karin uran tärkeimmät vaiheet, kuten Dannyn käärmeshow, ensisinglen julkaisu ja ensimmäinen oma levy sekä ensimmäinen iso hitti, Laula kanssain. Ja kuten yleensä näissä elämänkerroissa, niin tässäkin hypittiin vähän liian nopeasti vuosikymmenestä toiseen, mutta onneksi Klabbin legendaarisia biisejä kuultiin jokaiselta vuosikymmeneltä. Kuten me kaikki Karin elämää ja uraa seuranneet tiedämme, loppu on surullinen. Ei tämä ihan parasta Mäkelää ole, mutta silti oikein hyvin onnistunut elämänkerta yhdestä suomalaisen iskelmä- ja kantrimusiikin legendasta.

Peter MacDonald: Rambo - taistelija 3 (1988):

Tyylikkäitä räjähdyksiä ja paljon ammuskelua sekä muutama aika tyylikäs tappokin on mukana. Leffan juoni, joka ei ole kovinkaan erikoinen, jää pahasti kaiken toimintarymistelyn alle. Tästä huolimatta luvassa on taattua aivot narikkaan -viihdettä. Stallone tekee jälleen hyvän roolin Rambona ja myös Richard Crenna Trautmanina on hyvä. Ei paras, mutta ei nyt ihan huonokaan ramboilu.

Martin Scorsese: Taksikuski (1976):

Ihan hieno leffa tämäkin, mutta ei mikään mestariteos kuitenkaan. De Niro tekee hyvän roolisuorituksen ja myös nuori Jodie Foster on hyvä, mutta en nyt ihan Oscarin arvoisesta suorituksesta puhuisi. Loppukohtaus on pysäyttävä. Ohjaaja Scorsese itsekin vilahtaa leffassa Travisin asiakkaana. Ei siis mikään mestariteos, mutta katsomisen arvoinen teos silti.

Paul Verhoeven: Total Recall - unohda tai kuole (1990):

Arskan ja samalla myös Paul Verhoevenin parhaimpia leffoja. Leffassa on mielenkiintoinen tarina ja myös lavastus on upea. Leffa on myös sopivan raaka kuten Verhoevenin tyyliin kuuluu. Tämä on jo lapsuudestani saakka kuulunut suosikkeihini, eikä tähän kyllästy koskaan!

kaakkuri
Käyttäjä
6 viestiä

10.03.20 klo 13:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Irishman 4/5

En varmaan rankkaa tätä parhaaksi Scorsesen leffoista, joiden suuri fani olen, mutta on ehdottomasti sopiva ympyrän sulkeutuminen niille näyttelijöille, jotka ovat olleet mukana suosikkielokuvissani. Varsinkin lopussa on sangen tyhjentävä olo ja elokuva hyvin kiteytti sen, mitä aikaisemmat Scorsesen mafialeffat ovat yrittäneet viestittää: ahneella on aina paskanen loppu. Joe Pescin näkeminen tuntui myös todella surrealistiselta ja hän naulitsikin oman osansa DeNiron ja Pacinon ohella. Kyllä mä olisin suonut tälle elokuvan vähintään Oscarin.

barros
Käyttäjä
1372 viestiä

22.03.20 klo 15:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Star Wars: The Rise of Skywalker

Yllättäen hahmoista pitää tässä tehostespektaakkelissa, jossa hyvän ja pahan taisto saa loppunsa. Kylo Ren on kantava voima, jonka koomiset piirteet saavat nekin katkeamaan ja eräitä tärkeitä muita sankareita kuolee eeppisen avaruusalus taistelun timmellyksessä.

Juonen kuljetus ei ole aukoton ja tuttuja ratoja kuljetaan, vaikkakin valomiekkailu on hienoa seurattavaa taas kertaalleen. Yllättäviä vierailuja kuolleiden yli ja voiman uusia puolija saadaan esineiden siirtymien muodossa hienosti esille. Musiikki on hienoa kuultavaa tässä päälle keskitason scifi fantasia seikkailussa!

Polkupyörävaras

Riccin pyörä viedään, kun hän on kiinnittämässä mainosta töissä. Näin alkaa loputon etsintä korjaamoilta, Elannon saanti on vaikeaa, mutta mahdollisuuksia saa, jos on tarpeeksi uuttera ja avulias. Sica kuvaa elokuvalla tavallista arkea välillä maagisella otteella. Juoni vaan rullaa eteenpäin ja hahmoihin kiintyy tässä mustavalkoisessa pätkässä helposti ja vaivattomasti.

Musiikki ja lavastus on rautaa ja näkee teollisen nousun slummeista kehittyneissä kaupungeissa. Leivän syrjään vaan on päästävä kiinni, niin hienoa tavoittelemisen arvoista työ vaan aina on ollut. Se kaikki vaan voi olla hiuskarvan varassa, eikä erheille tai luonnon oikuille ole varaa tai antaa periksi.

Terminator: Dark Fate
Ihan perusvarmaa Terminaattori rymistelyä. Leffan juonessa arska ja eräs toinen nainen, joka on upgreidattu ihminen yrittävät pelastaa toisen naisen Legionalta. Toiminta ja perusjuoni on kantavia voimia, mutta joitakin alle keskitason osuuuksia löytyy vino pino. Myös juoniaukkoja ja eräs tapaus leffan lopussa saa ihmettelemään taas jatkoa.

Raivoisa ajojahti

Joukkio sotilaita sattuvat olemaan suolla, jossa metsästäjät liikkuvat harva se päivä veneillä. Dialogi leffassa loistaa ja ryhmähenki pysyy vankkana, vaikka joukkion erimielisyydet vankistuvat loppua kohden.

Walter Hill ja raivoisa ajoahti kuvaa hyvin sotilaiden hengissä selviytymistä, vaikka rankkaa kuvastoakin esiintyy paikka paikoin. Etenkin kuolleiden sotilaiden haudasta nosto jää kummittelemaan.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

01.04.20 klo 22:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Maaliskuussa katsotut leffat tulevat tässä:

John Carpenter: Christine (1983):

Ei tämä oikein mitään kauhua ollut, vaan enemmänkin jännitysleffa. Tehosteet ovat edelleen upeita ja onhan se Christinekin todella upea näky. Ei aivan Carpenterin parhaimpia, mutta erittäin hyvä pätkä kuitenkin. Musiikki oli myös upeaa kuultavaa, onhan se itse ohjaaja Carpenterin säveltämä, lukuun ottamatta George Thorogoodin "Bad To The Bone" -biisiä.

Quentin Tarantino: Reservoir Dogs (1992):

Pitkästä aikaa tuli katsottua tämä Tarantinon debyyttiohjaus ja leffa on edelleen täyttä rautaa. Leffa on kuitenkin aavistuksen verran liian verinen omaan makuuni, mutta muuten oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä pätkä. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin ja mukana on myös kolme meikäläisen suosikkinäyttelijää: Harvey Keitel, Steve Buscemi ja Michael Madsen. Loppu oli hienosti toteutettu ja Tarantinon loistavat musiikkivalinnat kruunasivat koko komeuden!

Guy Hamilton: 007 ja kultainen ase (1974):

Yksi huonoimmista näkemistäni Bond-leffoista. Alku vaikutti lupaavalta, mutta siihen se sitten jäikin. Roger Moore vetää kuitenkin hyvän roolin Bondina ja myös Christopher Lee ja pikkumies Hervé Villechaize onnistuvat rooleissaan. Kokonaisuutena tämä Roger Mooren toinen Bond-leffa oli omaan makuuni hiukan liian lapsellinen ja myös liian humoristinen. Yksi hieno autostuntti tässä sentään nähtiin. Lopputaistelu oli myös hienosti toteutettu.

Joe Johnston: Jumanji (1995):

Viimeksi tämä seikkailukomedia on tullut nähtyä vuonna 1996 kun se tuli Suomen elokuvateattereihin. Silloin tykkäsin kovasti ja olihan tämä vieläkin ihan viihdyttävä pätkä ja tehosteetkin näyttivät vielä varsin hienoilta. Tosin muutamassa kohdassa trikkikuvaus paistoi aika selvästi läpi. Robin Willams on hyvä Alan Parrishina ja myös nuori Kirsten Dunst tekee mainion suorituksen. Aikuiseen makuun leffa oli valitettavasti aivan liian koominen ja lapsellinen.

John Landis: Ihmissusi Lontoossa (1981):

Juoni ei ollut mitenkään erikoinen, mutta toteutus oli onnistunut oikein hyvin. Ihmissudeksi muuttumiskohtaus oli leffan hienoin ja toteutettu aikaansa nähden todella hienosti ilman mitään tietokonekikkailuja. Myös kuolleen Jackin maskeeraus oli hienosti tehty ja varsinkin se loppupuolella nähty luuranko oli hieno. Leffassa on sopivassa määrin yhdistelty kauhua ja huumoria ja se oli myös ylättävän raaka Landisin leffaksi. Leffan loppu ei ollut täysin onnistunut. Siitä huolimatta tämä on yksi parhaista ihmissusileffoista, mitä koskaan on tehty.

Thomas Carter: Tuhannen tilanteen mies (1997):

Ei ole Murphyn parhaimpia, muttan ihan katsottava toimintarymistely kuitenkin. Takaa-ajokohtaus oli hienosti toteutettu. Loppukin oli ihan hieno, vaikka ei mikään paras mahdollinen. Murphyn läpänheittoa olisi mielellään kuullut enemmänkin kuin mitä tarjottiin. Tämä taisi myös olla niitä viimeisiä oikeasti hyviä Murphyn leffoja. Tämän jälkeen tulivat ne lällärikomediat.

Michael Schultz: Läskipäät (1987):

Leffan huumori ei iskenyt yhtään. Vain pari hauskaa kohtaa leffasta löytyi, mutta ei sen enempää. Rap-yhtye The Fatboysin jäsenet eivät kyllä ole mitään näyttelijöitä ja heidän törmäilynsä aiheutti vain myötähäpeää. Näyttelijälegenda Ralph Bellamy pelastaa sentään jonkin verran, mutta ei niin paljon että tätä kalkkunaa voisi kenellekään suositella. Juoni oli kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta toteutus on kaikkea muuta kuin onnistunut. Kaksi pistettä Ralph Bellamysta. Muusta kohelluksesta ei pisteitä heru.

James Foley: Kovaa peliä Chinatownissa (1999):

Toimintakohtaukset olivat hienoja ja niistä tuli ajoittain mieleen John Woon parhaat toimintapätkät. Eli toimintafanin unelmien täyttymys tämä leffa! Juoni oli mielenkiintoinen ja Chow Yun-Fat sekä Mark Wahlberg tekevät hienot roolisuoritukset. Loppu oli aika surullinen.

Paul Michael Glaser: Juokse tai kuole (1987):

Tätä tuli aikanaan 90-luvun alussa katstottua jo videolta. Silloin tämä oli yksi suosikkileffoistani. Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin nähtynä leffa on edelleen aika kova. Ei tämä nyt kuitenkaan ihan niitä Arskan parhaita ole, mutta erittäin viihdyttävä ja väkivaltainen pätkä kuitenkin. Arska heittelee tuttuun tyyliinsä legendaarisia one-linereitaan ja kuullaanpa tässäkin taas se kaikkien legendaarisin, eli "I'll be back". Vaikka leffa sijoittuukin tulevaisuuteen, niin vähän ihmetytti miksi suurimmalla osalla naisista oli kuitenkin 80-luvun tyylinen kampaus. Aerobic- ja tanssikohtaukset olisi saanut suosiolla jättää pois.

Steve Box, Nick Park: Wallace & Gromit: Kanin kirous (2005):

Todella hauska ja hienosti toteutettu leffa, josta löytyy myös sopivassa määrin jännitystä. Suomalainen ääninäyttely oli myös hyvin onnistunut. Juha Muje tekee hauskan roolin Wallacen äänenä ja myös Aarre Karén kirkkoherran äänenä on hauska. Aikuiskatsojat varmasti viihtyvät leffan parissa, mutta perheen pienimmille leffa saattaa olla hiukan liian pelottava. Lopussa oli hauska viittaus legendaariseen King Kong -leffaan. Leffa voitti ansaitusti Oscar-palkinnon vuoden parhaana animaationa.

John Glen: Octopussy - mustekala (1983):

Aavistuksen verran liian koominen Bond-seikkailu. Roger Moore vetää kuitenkin roolinsa hyvin ja myös Louis Jourdan Kama Khanin roolissa on hyvä. Naurettavin kohtaus oli se kun Bond liiteli liaanilla viidakossa ja taustalta kuului Johnny Weismüllerin kuuluisa tarzanhuuto. Muutamassa kohdassa myös näki selvästi että oli käytetty trikkikuvausta. Tappelu junan katolla oli hienosti totetettu. Loppu oli vähän tylsä.

Raimo O. Niemi: Poika ja ilves (1998):

Hienoissa maisemissa kuvattu seikkailuleffa. Kari Sohlberg on onnistunut tallentamaan Ranuan maisemat filmille upeasti. Konsta Hietanenhan tässä tietysti on se tähti, mutta myös sivuosissa nähtävät Antti Virmavirta, Risto Tuorila ja aina mahtava Jarmo Mäkinen tekevät myös hyvät suoritukset. Leffa on myös paikoin aika jännä ja aivan perheen pienimmät saattavat tätä hieman jopa pelätäkin. Vaikka tämä onkin pääasiassa lastenelokuva, niin leffassa kiroillaan yllättävän paljon. Ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin leffa Suomessa heti Titanicin jälkeen.

Renny Harlin: Cliffhanger - kuilun partaalla (1993):

Ehdottomasti Harlinin parhaimpiin lukeutuva leffa. Kuvattu upeissa maisemissa ja toimintaakin on riittävästi. Ja onhan mukana myös muutama hieno räjähdyskin. John Lithgow vetää loistavan roolin rosvojoukon johtajana ja Sylttykin siinä sivussa tekee sellaisen perushyvän suorituksen. Stallonemaiseen tyyliin leffassa on paljon näyttävää toimintaa ja veri lentää enemmän kuin tarpeeksi. Lopputappelu helikopterin päällä oli hienosti toteutettu.

Rasmus A. Sivertsen: Luppalaakso kuutamolla (2018):

Leffan tarina on seuraavanlainen: Uusi kansainvälinen kuuvalloitus on käynnissä. Antti-harakka ja Teuvo-siili ovat norjalaisen kuuraketin rohkeita astronautteja. Mitä voisikaan mennä pieleen? Leffan suomalainen ääninäyttely on jälleen Lumeton joulu -leffan (samat tekijät) tapaan hauskaa kuultavaa. Ääninä mm. Markku Huhtamo, Juha Muje, Veikko Honkanen ja Jarmo Koski. Leffa on jälleen käsin tehty ja kuun pinnalla tapahtuvat kohtaukset näyttävät todella upeilta. Leffan aikana saa myös nauraa, kun kaverukset toheloivat sekä maan- että kuunpinnalla. Leffassa ei myöskään ole mukana turhaa väkivaltaa, joten tämä sopii huoletta koko perheen katsottavaksi.

Dario Argento: Tenebre (1982):

Ei ole Argenton parhaimpia. Murhat on toteutettu hienosti ja ne ovat myös todella rajuja. Leffan visuaalinen puoli on kunnossa ja musiikki kuulosti myös hienolta. Muuten leffa oli vähän tylsä ja paikoin vähän myös sekava. Näyttelijöistä kukaan ei tee mitään erityisen mieleen jäävää roolisuoritusta. Ei edes legendaarinen John Saxon. Loppu oli yllättävä.

Norman Jewison: Kuuhullut (1987):

Ihan hauska pätkä, mutta ei mikään mestariteos. Cher ja Nicolas Cage vetävät hyvä roolit, mutta itse en olis Oscaria tuosta Cherin suorituksesta antanut. Frasierista tuttu John Mahoney sivuosassa oli hyvä.

Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä (1984):

Visuaalisesti hieno animaatio, jossa oli yhdistelty luonnonsuojeluteemoja, sotaa ja fantasiaa. Tarina on kekseliäs ja hienosti toteutettu. Leffa on myös sen verran raju, että ihan perheen pienimmille en tätä suosittele. Ja onhan tälle annettu myös ikäraja 12. Vaikka tämä hieno leffa onkin, niin aivan Miyazakin parhaimpia tämä ei kuitenkaan ole. Suositeltavaa katsottavaa kuitenkin kaikille animen ystäville.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

02.05.20 klo 01:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöistä tavaraa tuli katsottua huhtikuussa:

Wei Lo: Vihan nyrkki (1972):

Todella kehnosti dubattu, mutta muuten leffa oli mielenkiintoinen ja taistelukohtaukset olivat myös upeita. Äijiä pistetään ketoon "enemmän kuin laki sallii" ja Bruce Lee on muutenkin todella hyvässä vedossa. Leffa on myös paikoin aika raaka ja se olikin Suomessa kiellettyjen listalla aina vuoteen 2000 saakka, jolloin tuli voimaan uusi videolaki. Ei tämä kuitenkaan ihan Leen parhaimpia ole, mutta sisältää paljon hienoja taistelukohtauksia.

Ted Kotcheff: Taistelija (1982):

Edelleen se Stallonen paras leffa. Ei ole menettänyt tehoaan vaikka leffalla on ikää jo lähes 40 vuotta. Stallone on hyvässä vireessä ja myös Brian Dennehy (1938-2020) tekee hyvän roolin sheriffinä. Takaa-ajokohtaus, jossa Rambo kaahailee moottoripyörällä, oli hienosti toteutettu ja myös muut toimintakohtaukset olivat tyylikkäitä. Kaiken kaikkiaan ehdoton toimintaleffojen klassikko, jonka jaksaa katsoa uudestaan moneen kertaan.

John Carpenter Pako New Yorkista (1981):

Ei ole Carpenterin parhaita, mutta hieno toimintapätkä tämä kuitenkin on. Kurt Russell Snake Plisskenin roolissa tekee hyvän suorituksen ja myös Lee Van Cleef sekä Donald Pleasence tekevät vakuuttavaa työtä. Tunnelma on synkkä ja toimintaakin on mukavasti. Myös musiikki on hienoa kuultavaa, onhan se itse ohjaaja Carpenterin käsialaa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (1985):

Paras osa koko trilogiasta. Michael J. Fox ja Christopher Lloyd sopivat loistavasti rooleihinsa ja myös muut näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä. Mielestäni yksi 1980-luvun parhaista elokuvista. Vaikka pientä trikkikuvausta olikin havaittavissa, niin leffan tehosteet näyttävät edelleen todella hienoilta. Tunnusmusiikki on myös hieno.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (1989):

Loistava jatko-osa, mutta ei kuitenkaan pärjää ensimmäiselle osalle. Fox ja Lloyd ovat taas loistavia rooleissaan ja myös sivuosassa heiluva Thomas F. Wilson tekee hauskan roolin Tannenin suvun heppuina. Tehosteet ovat hienoja edelleen, vaikka pientä trikkikuvausta olikin havaittavissa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen 3 (1990):

Trilogian päätösosassa seikkaillaan Villissä Lännessä, jonne Doc on joutunut trilogian kakkososan lopussa. Vaikka tämä ei aivan edeltäjiensä tasolle nousekaan, niin ihan hyvä päätös tälle loistavalle trilogialle tämä kuitenkin on. Ja tämä leffa on myös lapsuudesta asti ollut suosikkini ja tätä kolmatta osaa olenkin vuosien saatossa eniten katsonut. Toimintaa on muihin osiin verrattuna harmittavan vähän, mutta onneksi huumoria on silti mukana riittävästi. Tällä kertaa Foxin esittämä Marty jää hiukan taka-alalle kun nyt keskitytään seuraamaan enemmän Docin ja Mary Steenburgenin esittämän Clara Claytonin rakkaustarinaa. Fox ja Lloyd tekevät silti jälleen hyvät suoritukset ja myös Thomas F. Wilson Bufford Tannenin roolissa on mainio. Mukana heiluu myös legendaarinen ZZ Top.

Barry Sonnenfeld: Men In Black - Miehet mustissa (1997):

Aikoinaan leffateatterissa tuli tämä ensimmäisen kerran nähtyä ja tykkäsin jo silloin todella paljon. Edelleen yli 20 vuotta ensi-iltansa jälkeen leffa jaksaa viihdyttää yhtä paljon kuin ensi-illassa. Huumori toimii ja avaruusörkit ovat myös hauskoja ja paikoin myös aika karmeita, varsinkin se lopussa nähtävä liero. Will Smith ja Tommy Lee Jones vetävät hyvät roolit ja myös sivuosassa nähtävä Vincent D'Onorfio Edgarina on hauska.

Peter Farrelly, Bobby Farrelly: Nuija ja tosinuija (1994):

Ehdoton klassikko! Hyvän komedian tuntee siitä, että vaikka leffa on tullut vuosien varrella nähtyä todella moneen kertaan ja melkein kaikki kohtaukset muistaa ulkoa, niin jaksaa samoille vitseille silti nauraa jokaisella katselukerralla. Carrey ja Daniels tekevät todella hauskat roolit toilailevina kaveruksina ja myös muut näyttelijät siinä sivussa onnistuvat hyvin. Vuosi 1994 oli Jim Carreylle todellista kulta-aikaa ja silloin ilmestyivätkin ne herran parhaat leffat: Nuija ja tosinuija, Ace Ventura ja The Mask. Katso tämä ja naura vatsasi kipeäksi!

Sean S. Cunningham: Perjantai 13. (1980):

Hieno ja tiivistunnelmainen kauhuklassikko. Myrskyinen sää teki elokuvan tunnelmasta entistäkin piinavamman. Osa murhista oli aika tyylikkäitä ja myös loppukohtaus hienosti toteutettu. Muutamat kohtaukset oli kuvattu hienosti murhaajan silmin.

Shane Black: The Predator (2018):

Toimintakohtaukset olivat hienoja ja niitähän riitti, mutta muuten leffa oli aivan liian humoristinen ja dialogikin oli varsin kökköä. Eikä leffan juoni muutenkaan mikään erikoinen ollut. Ja ne Predatorin kummalliset koiratkin olivat täysin turha lisä. Näyttelijätkään eivät Thomas Janea lukuun ottamatta olleet oikein mistään kotoisin. Triviatietona kerrottakoon, että leffan ohjaaja Shane Black näytteli jo siinä ihan ensimmäisessä Predator-leffassa vuonna 1987.

Steve Miner: Perjantai 13. päivä, osa 2 (1982):

Liikaa vanhan kertausta oli taas leffan alussa ja muutenkin leffasta oli tehty aivan liian ennalta arvattava. Muutama tyylikäs murha on saatu mukaan ja Jasonistakin on tehty aika karmean näköinen hyypiö. Keskitason slasher, jonka liian ennalta arvattava juoni pilaa aika pahasti.

Steven Spielberg: Jurassic Park (1993):

Edelleen yli 20 vuotta ensi-iltansa jälkeenkin leffa näyttää ja kuulostaa upealta. Ja sitä samaa se oli jo silloin kun tämän leffateatterissa ensimmäisen kerran näin. Juoni on mielenkiintoinen ja leffa on muutenkin kaikin puolin upeasti toteutettu. Dinosauruksetkin ovat hienoja eikä missään kohdassa huomannut, että ne oli tehty tietokoneella. Toimintaa on sopivasti ja jännitystäkin löytyy. Ja onhan se T-Rexin karjunta edelleen aika vavahduttavaa kuultavaa.

Harald Zwart: Hamilton (1998):

Ihan kiva toimintapläjäys, mutta ei kuitenkaan mikään mestariteos. Peter Stormare tekee hyvän suorituksen Hamiltonina ja Star Wars -leffoista tuttu Mark Hamill tällä kertaa pahiksena tekee myös hyvän suorituksen. Muutamissa kohdissa leffa oli vähän tylsä ja leffa loppui myös vähän typerästi.

Renny Harlin: Jäätävä polte (1986):

Viimeksi olen leffan nähnyt vuonna 2007 ja silloin en tykännyt, enkä oikein innostunut edelleenkään. Toimintaa kyllä löytyi riittävästi ja Harlinin tyyliin se oli myös aika rajua. Näyttelijät sen sijaan eivät kovin kummoisia olleet, vaikka mukana olikin sellaisia legendoja kuin Vesa Vierikko ja Ismo Kallio. Musiikki oli taattua kasaria! Alku ja loppu olivat parasta koko leffassa.

Renny Harlin: Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (1988):

Ensimmäinen isomman budjetin leffa Rennyltä. Ei ole sarjan paras osa, mutta ei huonoinkaan. Freddyä näyttelevä Robert Englund tosin pitää tätä omana suosikkinaan koko sarjasta. Omalla listallani tämä asettuu sinne jonnekin keskivaiheille. Leffa oli aika mielikuvituksellinen ja paikoin myös hiukan ällöttäväkin, varsinkin se torakkakohtaus. Muutama hieno murhakin tästä löytyy ja huumoriakin on enemmän kuin aiemmin, mikä ei mielestäni ollut hyvä juttu.

Martin Scorsese: Cape Fear (1991):

Yksi parhaista (ellei jopa paras) De Niron ja Martin Scorsesen yhteistyön tulos. De Niro tekee upean roolisuorituksen eikä muissakaan näyttelijöissä valittamista ole. Plussaa siitä että mukana olivat myös alkuperäisestä leffasta tutut Gregory Peck ja Robert Mitchum. Hieno ja paikoin jopa piinaavan jännittävä tunnelma. Leffa on alusta loppuun täyden kympin arvoinen. Yhtään tylsää hetkeä ei leffaa katsoessa tullut vastaan, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla kertaakaan.

Joku
Käyttäjä
1204 viestiä

16.05.20 klo 19:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Uusintakatselin tuossa aiemmin joskus aikoinaan näkemäni Stuart Gordonin filmin Linnoitus. Hemmetti miten loistava b-luokan scifitoiminta tää onkaan. Premissinä on siis se, että Christopher "metrin halko" Lambertin näyttelemä ex-sotilas ja hänen vaimonsa lukitaan maksimaalisen turvallisuusluokan supervankilaan, jota valvoo kaikenmaailman robotit jne. Sieltä sitten pitäis jollain ilveellä päästä ulos, kun lipevä vankilanjohtaja vielä yrittää tehdä emännästä vaimon itselleen, niin kiirettä pukkaa. Leffan tunnelma oikeesti toimii, ja mukana on Gordonin tyyliin komeita gore-efektejä ja muuta tehosteperseilyä. Menossa on myös sopivasti käänteitä ja twistejä, osa vähemmän ennalta-arvattavia, osa enemmän. Toimintaa on myös riittämiin, ja se on näyttävästi tehty. Ränkkäisin tämän Stuart Gordonin leffoissa miehen top vitoseen. Fortressissa on myös todella kova cast, kun matkassa on esim. Kurtwood Smith, Vernon Wells, Gordonin luottomies Jeffrey Combs sekä tietysti ite Highlanderi, eli Lampertti. Tässähän oli tarkotus muuten alunperin nähdä pääroolissa Arnold Schwarzenegger, ja väitänkin, että jos Ahnultti olis tähdittänyt tätä, niin elokuvaa pidettäis varmasti korkeammassa arvossa tänäpäivänä scifiäksönien kaanonissa.

Sen sanon, että Fortress on aivan helvetin viihdyttävä, ja harmillisen vähälle huomiolle jäänyt elokuva.

Kookosbanaani
Käyttäjä
1139 viestiä

17.05.20 klo 13:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mulholland Drive

Haluan keskustella hetken tästä Lynchin mestariteoksesta ja suhteestani siihen. Näin tämän viimeksi liki kymmenen vuotta sitten 15-vuotiaana, eli muistini kaipasi vähän virkistystä. Kartoin tosin pitkään systemaattisesti tämän uudelleenkatselua, sillä tämä on yksi harvoista elokuvista, jotka ovat herättäneet allekirjoittaneessa pelonsekaisia tuntemuksia. Pirtsakalla 50-lukulaisella jitterbug-musiikkiesityksellä alkava Mulholland Drive lähtee puolivälin jälkeen niin petollisen synkille vesille, että tämä tuli itselle liki järkytyksenä (se ruumiskohtaus on oikeasti helvetin pelottava) ja Angelo Badalamentin painostava score ylläpitää tehokkaasti unenomaista ja liki usvaista tunnelmaa.

Elokuvanahan Mulholland Drive kuvaa hyvin Hollywoodin synkimpiä puolia, tai kuten juonikuvauksessa lukee, "vastakohtien Hollywoodia", jossa rakkaus ja kauneus, mutta toisaalta myös yksinäisyys ja turmeltuneisuus, kulkevat käsi kädessä. En ole missään aikaisemmassa elokuvassa saanut Hollywoodista pinnallisen ja kaupallisen elämäntavan lisäksi yhtä korutonta ja liki kieroutunutta kuvaa kuin tässä. Järjestäytynyt rikollisuus pyörittää elokuvabisnestä epäeettisesti kulissien takaa, minkä lisäksi lukuisat lahjakkaat näyttelijänalut jäävät työttömiksi, poljetaan maahan ja heitetään katuojaan, minne he sitten lopullisesti unohtuvat. Toiset taas pääsevät ryysyistä rikkauksiin kyseenalaisin menetelmin.

Valitettavan usein tämä elokuva vajoaa listoilla sinne "mindfuck"-osastolle, vaikka tämä on vielä ensimmäiset puolitoista tuntia todella suoraviivaista seurattavaa. Molemmat elokuvan puoliskot voi nähdä vaikka irrallisina kokonaisuuksina, jos niikseen tulee ja molemmilla on jotain oikeaa sanottavaakin. Mysteeriksi tosin jää oliko osa elokuvan kestosta pelkkää unta, vaiko todellisuutta, jossa on ripaus hallusinaatiojaksoja. Kauhean moni katsoja ei tunnu ajatelleen, että mitä jos elokuvan ensimmäinen puolisko olikin unta eikä toisinpäin. Toinen katselukerta sai monen asian tuntumaan loogisemmalta ja järkevämmältä, eikä syyttä. Paljon tässä on pelkkää symboliikkaa, jonka ei ole tarkoituskaan tarjota mitään yksiselitteistä vastausta. Kuka (tai mikä) on esimerkiksi se olio kuppilan takana? Onko se vain allegoria niille näyttelijänaluille, joiden ura tuli rymisten alas?

Itseä jäi osittain harmittamaan tässä se, että Lynch ei saanut tv-sarjansa pilottia lyötyä läpi, eli tästä oli tarkoitus tulla ihan oma sarjansa. Mulholland Drivessa on siis kourallinen sivujuonen haaroja, jotka eivät etene oikeastaan yhtään mihinkään ja osa maineikkaista näyttelijöistä käy vain kääntymässä ruudulla. Hiljattain edesmennyt Robert Forster näyttäytyy alussa onnettomuuspaikkaa tutkivana rikospoliisina. Mark Pellegrino tekee lyhyen, mutta muistettavan hauskan roolisuorituksen maailman epäpätevimpänä palkkamurhaajana. Lynch onnistuu silti suhteellisen vähin eväin tiivistämään elokuvan sanoman liki kahteen ja puoleen tuntiin. Twin Peaksin kaikki kaudet nähneenä voin suurin piirtein kuvitella sen vision, minkä Lynch tästä alunperin aikoi tehdä. Eli sivujuonista olisi saanut enemmänkin irti, kuin pelkät pintapuoliset raapaisut.

Vänski
Käyttäjä
315 viestiä

19.05.20 klo 04:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Turtles forever(2009)
Turtlesit oli itselleni iso osa lapsuutta aikoinaan, eritoten nessi-pelit, lelufiguurit ja se alkuperäinen animaatiosarja. Siitä ajasta ollaan kasvettu ja itseasiassa tykkään paljon mitä turtleseilla ollaan tehty 2010 luvulla.

Turtles foreverin ideana on saattaa 2003 vuoden turtlesit sekä -87 vuoden turtlesit yhteen. Tavallaan samanlainen idea kuin Spider-Man: Into the spider-versessä. Juoni poukkoilee sinnesuntänne ja Turtlesit ovat ihan mulkkuja! Jättävät vain ihmisiä pulaan tuosta vaan, vaikka voisivat helposti auttaa näitä. Animaatio on ihan ok -tasoa, parempaa kuin alkuperäissarjassa ehdottomasti, mutta tämä on erityisesti tmnt2003:n faneille suunnattu.

Vaikka kasari-turtles hahmoja onkin kiva nähdä, huokuu tästä kyseisestä pätkästä jonkinlainen inho 80-luvun sarjaa kohtaan. Oli lähinnä vaivaannuttavaa, mitenkä jokaisesta kasarisarjan hahmoista oltiin tehty ihan helvetillisiä idiootteja. Leffa myös jatkuvasti muistuttaa katsojaa kovaan ääneen siitä kuinka perseestä nämä hahmot ovat,

Tällainen tekijöiden katkeruus syö ison palan hupia pois koko rainasta ja saa miettimään että olisiko tässä kenties taustalla tarkoitus promota tätä 2003 tmnt:tä ylitse alkuperäisen?

Harmi että nostalgialla lypsäminen jäi näinkin vihamieliseksi. Helpot lisäpojot olisi saatu, jos olisi raaskittu soittaa edes alkuperäissarjan tunnaria. Ehkäkpä tekijät tiesivät sen hakkaavan tämän 2003 -sarjan tunnari mennen tullen, eikä se olisi käynyt päinsä.

JuicyFruity
Käyttäjä
76 viestiä

20.05.20 klo 16:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kävin pitkästä aikaa vuokraamassa pari elokuvaa videovuokraamosta.
Uusimmat Star Wars ja Terminator leffat lähtivät mukaan.
Pettymyksiä olivat molemmat, vaikka en paljoa näiltä odottanutkaan.
Terminator elokuvan paras anti oli Linda hamiltonin hahmon sisääntulo.
Tähtien sodan aikaan ei meinannut mielenkiinto pysyä elokuvassa vaan siinä, milloin tämä loppuu.

Sanotaan näin että, huonoin Terminator elokuva ja Disney Star Warseista vähiten huonoin.

Vänski
Käyttäjä
315 viestiä

30.05.20 klo 00:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Rupesimme katselemaan Likaisia Harryjä. Näin dirty harryt ensimmäistä kertaa ala-asteen lopulla kun nämä tulivat kaikki maikkarilta viiden viikon välein. Muistan kuinka etenkin ensimmäinen Likainen Harry teki jo silloin meikäläiseen suuren vaikutuksen. Näitä ei ole sen kummemmin tullut katseltua ainakaan kymmeneen vuoteen joten oli Clintin 90-vuotis synttäreiden kunniaksi aika ottaa nämä freesimpään ja vartuneempaan tarkasteluun.

Dirty Harry (1971)

Lähes 50 -vuotta vanhaksi elokuvaksi "Likainen Harry" on edelleen helvetin kova pätkä. Elokuva on yllättävän realistinen ja vaikka Harry Callahan onkin elämää suurempi hahmo, hän on silti hyvinkin ihmismäinen olento. Harry on hahmona sellainen johonka voisi kuvitella vähintään suurimman osan suomalaisista samaistuvan; sarkastinen ja ympärillä olevaan bullshittiin vittuuntunut joka haluaa vain hoitaa homman mahdollisimman tehokkaasti alta pois. Pidän tosi paljon leffan tunnelmallisesta kuvauksesta. Yökohtaukset ovat oikeasti pimeitä, eikä oudon värikkäitä tai valoisia kuten monesti hollywood elokuvissa. Likainen Harry on itseasiassa kaikkea muutakuin perinteinen hollywood-leffa ja on sitä vielä tänäkin päivänä lukuisista jäljittelijöistään huolimatta.

Leffa ei sorru väkisinväännettyihin twisteihin, katsojaa läpinäkyvään manipulointiin tai ylidramaattisuuteen, vaan keskittyy itse tehokkaaseen tarinankerrontaan. Mukana on ikimuistoisia kohtauksia, sekä legendaarinen puhe magnum .44:sta. Erinomainen käsikirjoitus, erinomaiset näyttelijävalinnat, mahtava Lalo Schifrinin score ja Don Siegelin paras ohjaus without a doubt! Juoni on tavallista älykkäämpi kuin missään muussa renegade -kyttäpätkässä ja se pistää katsojan miettimään mm. milloin oikeus ja laki eivät kohtaa. Eastwoodin parhaimpia, ellei jopa paras elokuva!

Magnum Force (1973)

Magnum Force olisi potentiaalisesti paras Dirty Harry -elokuva, mutta se kompastelee löysään tahtiinsa. Idea laittaa Dirty Harry vigilantekyttiä vastaan on suorastaan nerokas ja sellaiset nimet kuin John Milius ja Michael Cimino käsikirjoittamassa niin miten tästä ei voi syntyä muuta kuin kultaa? En itsekkään ymmärrä. Tuotantoarvot ovat selkeästi nousseet ekasta osasta (vaikka ne siinäkin olivat hyviä) ja toimintaa on tavallaan enemmän kanssa.

Elokuva alkaa lupaavasti, mutta se ei pääse oikeen koskaan vauhtiin kunnolla. Koko homma tuntuu rullaavaan puoliteholla, kun joka toinen kohtaus on aivan liian pitkä tai muuten vaan toteutettu mielenkiinnottomalla tavalla. Uneenhan siinä meinaa vaipua. Elokuva olisi tarvinnut Don Siegelin kaltaisen ohjaajan pitämään homman rautaisessa otteesa. Magnum Forcesta jää vain uupumaan ensimmäisen osan fokus, intensiteetti ja muutenkin Harry Callahan tuntuu olevan pehmitetty hahmona tässä.

Muistin pitäväni Magnum Forcesta enemmän, mutta näyttää pahasti siltä että tämä Harry on itselleni ehkäpä se heikoin sarjasta (ainakin tällä hetkellä). Tämä on sääli, koska potentiaalia olisi ollut niin paljon parempaan. Ei mahda mitään vaikka leffassa olisi ne parhaimmat ideat mutta kaikki on loppujenlopuksi kiinni toteutuksesta.

Lisää Harreja tulevaisuudessa..!

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

02.06.20 klo 20:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Toukokuussa tuli katsottua yhteensä 31 leffaa, eli 1 elokuva päivässä. Ja tämmöistä kamaa oli tarjolla:

Steve Miner: Perjantai 13. päivä, osa 3 (1982):

Ei tarjoa sarjaan mitään uutta ja mullistavaa. 3D-tehosteet olivat aika kökköjä eivät toimineet kunnolla. Muuten efektit olivat kyllä hienoja. Muutama hieno tappo löytyy tästäkin, mutta ei paljon muuta. Loppu oli hieno. Näyttelijät olivat todella surkeita, eivätkä oikeastaan osanneet muuta kuin juosta ja kirkua. Jasonin näyttelijä onnistui parhaiten, vaikka ei hänkään se paras Jason ole. Juoni on todella ennalta arvattava, valitettavasti.

John Singleton: Boyz n the Hood - kulman kundit (1991):

Hieno ja koskettava tarina. Näyttelijät sopivat rooleihinsa todella hyvin ja myös leffan tunnelma on kohdallaan. Vaikka leffa onkin yleisilmeeltään varsin synkkä, niin mahtui mukaan myös ripaus huumoriakin. Vahva suositus kaikille rikosdraamojen ystäville. Tämän leffan myötä John Singletonista tuli sekä ensimmäinen afroamerikkalainen että nuorin Oscar-ehdokkuuden saanut henkilö.

Joseph Zito: Friday the 13th: The Final Chapter (1984):

Juoni on tässäkin taas todella ennalta-arvattava. Näyttelijätkin ovat kakkososan tapaan todella huonoja ja osaavat jälleen vain juosta ja kirkua. No, eipä tässä oikein muuta tarvitakaan. Pari hienoa murhaa ja plussapisteitä Corey Feldmanista ja Crispin Gloverista. Loppukohtaus on tyylikäs ja siitä kyllä selvästi tunnisti erikostehostemies Tom Savinin kädenjäljen.

Jan De Bont: Speed - kuoleman kyydissä (1994):

Dennis Hopper tekee loistosuorituksen sekopäisenä pommimiehenä ja myös Keanu Reeves ja Jeff Daniels siinä sivussa tekevät hyvät suoritukset. Sandra Bullockista sen sijaan en ole koskaan tykännyt, enkä tykännyt tässäkään leffassa. Toimintakohtaukset oli toteutettu hienosti ja pari hienoa räjähdystäkin oli mukaan saatu. Loppu oli huono.

Michael Bay: Pahat pojat (1995):

Tämä Michael Bayn esikoisohjaus on edelleen herran paras. Läppä lentää ja aseet laulavat. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja myös Lawrencen ja Smithin sanailukin on paikoin aika hauskaa. Juoni tosin tuntui olevan vain sivuseikka kaiken sanailun ja ammuskelun keskellä, mutta muuten leffa oli kyllä kaikin puolin hienosti toteutettu. Smith vetää aavistuksen paremman roolin kuin Lawrence, joka tuntui keskittyneen hieman liikaa siihen läpänheittoon. Pidemmän päälle se jätkien jatkuva sanailu alkoi ärsyttämään.

Dario Argento: Opera (1987):

Visuaalisesti upea, kuten Argenton elokuvat yleensä, mutta muuten meno oli aika tylsää. Murhat olivat hienoja, varsinkin se ovisilmä-kohtaus. Hevimusiikin käyttö murhakohtauksissa tuntui vähän kummalliselta, mutta oli ihan toimiva ratkaisu kuitenkin. Englanninkielinen dubbaus ei oikein toiminut.

Timo Koivusalo: Kulkuri ja Joutsen (1999):

Edelleen Koivusalon paras elokuva. Tapio Liinoja tekee loistavan roolin Tapsa Rautavaarana ja myös Martti Suosalo on loistava sanaseppo Reino Helismaana. Heikki Nousiainen sen sijaan ei oikein saanut Esa Pakarisen hahmosta kunnon otetta. Pertsa Koivula tekee myös hauskan roolin ja Aulis Rosendahl Mähösenä on myös hauska.

John Flynn: Kahleissa (1989):

Vaikka tykkään Syltyn leffoista, niin tämä on jostain syystä jäänyt näkemättä. Lock Up on Taistelija-leffan jälkeen Stallonen paras leffa. Syltty tekee hienon suorituksen ja myös Donald Sutherland on loistava sadistisena vankilanjohtajana. Kiva oli myös nähdä ensimmäisestä Predator-elokuvasta tuttu Sonny Landham sivuosassa. Leffa on myös kuvaukseltaan hyvin realistinen. Täyden kympin toimintapätkä!

Robert Rodriguez: Desperado (1995):

Banderasin ja myös Robert Rodriguezin paras leffa. Pyssyt laulavat ja veri lentää, niin kuin kunnon toimintapätkässä kuuluukin. Leffa on alusta loppuun todella tyylikäs ja erittäin viihdyttävä. Banderasin lisäksi Joaquim de Almeida tekee vakuuttavaa työtä rikollisjoukkion pomona.

Alexandre O. Philipe: 78/52 - Psykon salaisuudet (2017):

Mielenkiintoista analysointia siitä, miten Psykon legendaarinen suihkukohtaus tehtiin ja miten elokuva yleensä on vaikuttanut koko slasher-genren syntyyn ja kauhuelokuvaan yleisesti. Mukana mm. kohtauksessa esiintynyt Janet Leigh, hänen tyttärensä Jamie Lee Curtis, ohjaaja Hitchcock itse (arkistopätkien kautta) ja liuta muita elokuvamaailman tekijöitä, ohjaajia, leikkaajia, tuottajia ja säveltäjiä, joihin tuo kohtaus on tehnyt vaikutuksen. Mielenkiintoista olisi myös ollut kuulla Anthony Perkinsin kommentteja kohtauksesta.

Danny Steinmann: Friday the 13th Part 5: A New Beginning (1985):

Plussaa siitä, että tapahtumat eivät tällä kertaa sijoitu kesäleirille, vaan kuntoutuslaitokseen. Mutta yllätys, että sekin on sijoitettu metsän keskelle. Näyttelijät ovat umpisurkeita eikä leffan juonikaan erikoinen ole. Muutama tyylikäs murha tästäkin löytyy, mutta ei paljon muuta.

Joel Coen: Fargo (1996):

Vaikka Coenin veljekset ovat tehneet tämän jälkeenkin loistavia leffoja, niin pidän tätä silti edelleen heidän parhaanaan. Steve Buscemi tekee hauskan roolin roistona ja myös William H. Macy on hauska epätoivoisena autokauppiaana. Leffassa on sopivasti toimintaa ja mustaa huumoria.

Oliver Stone: Wall Street - rahan ja vallan katu (1987):

Oliver Stonen parhaita elokuvia Platoonin ohella. Leffan aihe on mielenkiintoinen, sillä kovinkaan monta tämän aihepiirin leffaa ei ole tullut nähty. Sheen ja Douglas loistavat rooleissaan.

Barry Lewinson: Hyvää huomenta, Vietnam (1987):

Robin Williams tekee hulvattoman hauskan roolin tässä Vietnamin sotaan sijoittuvassa komediaklassikossa. Williamsin ohella myös Forest Whitaker on hauska. Vaikka mukana on myös vakavampaakin meininkiä, niin pääasiassa mennään komediallisin ottein. Ei tämä kuitenkaan aivan Williamsin parhaimpia leffoja ole, mutta kärkikastissa kuitenkin.

Tom McLoughlin: Friday the 13th Part 6: Jason Lives (1986):

Yksi parhaista näkemistäni Perjantai 13. päivä -sarjan elokuvista. Ruumiita tulee paljon ja osa murhista on todella tyylikkäitä ja Alice Cooperin loistavat biisit kruunaavat kokonaisuuden (varsinkin lopussa kuultava He's back (the man behind the mask)).

Daniel Farrands: His Name Was Jason: 30 Years of Friday the 13th (2009):

Mielenkiintoinen dokkari legendaarisen Jason Voorheesiin seikkailuista. Tehostevelho Tom Savininin johdolla käydään läpi elokuvasarjan kaikki osat ja ääneen pääsevät niin leffojen ohjaajat, tuottajat kuin näyttelijätkin. Mielenkiitoista faktaa, josta osa oli tuttua ja osa uutta. Suosittelen kaikille Friday the 13th -elokuvasarjan ystäville.

Jon Amiel: Ansa viritetty (1999):

Connery ja Zeta-Jones pelaavat hyvin yhteen ja heidän ansiostaan leffan jaksoi katsoa loppuun asti. Muuten leffa oli kyllä sen verran tylsä, että ei tämä oikein paria katselukertaa enempää jaksa innostaa. Eikä tämä ollut edes mikään hirveän jännä pätkä. No ehkä Conneryn fanit saavat tästä irti enemmän. Itse en, valitettavasti.

Tsui Hark: Once Upon a Time in China (1991):

Hieman liian koominen ja jopa sekavakin pätkä. Taistelukohtaukset oli hienosti toteutettu ja varsinkin lopputaistelu oli hienoa katsottavaa. Lievän sekavuuden ja liian koomisuuden vuoksi en kutsuisi tätä mestariteokseksi. Jet Li veti kuitenkin ihan hyvän roolin, vaikka on herralta parempaakin nähty.

John Carl Buecher: Friday the 13th Part VII: The New Blood (1988):

Juoni ei ole mitenkään erikoinen, eikä näytteleminenkään päätä huimaa. Jason on kuitenkin mahtavassa vedossa ja osa murhistakin on aika tyylikkäitä. Kyllä tämän ainakin kerran katsoo ihan mielenkiinnosta sarjaa kohtaan. Pettymys tämä kuitenkin oli hienon kuudennen osan jälkeen.

John Landis: Prinssille morsian (1988):

Eddie Murphyn ohella James Earl Jones tekee hauskan roolin kuninkaana ja pienessä sivuosassa roistona nähtävä Samuel L. Jackson oli myös aika huvittava sekoilija. Ohjaus on taattua John Landisia ja huumori kukkii jo heti leffan alkumeterillä. Leffan parissa saa nauraa todella paljon, eikä lähes kahden tunnin kestokaan haittaa, sillä tylsiä hetkiä ei vastaan tullut.

John Landis: Vaihtokaupat (1983):

Eddie Murphyn ja myös Dan Aykroydin parhaimpia pätkiä kultaiselta 80-luvulta. Tämänkin leffan parissa saa nauraa todella paljon, varsinkin niitä Dan Aykroydin sekoiluja. Myös vanhat starat Ralph Bellamy ja Don Amecha tekevät hyvät roolisuoritukset.

Tom Holland: Kauhun yö (1985):

Vampyyrileffojen parhaimmistoa. Maskeeraus oli hienosti onnistunut ja vampyyrit olivat myös oikeasti pelottavan näköisiä. Tehosteet näyttivät paikoin hiukan vanhentuneilta ja lievä trikkikuvauskin paistoi läpi muutamissa kohtauksissa. Loppu oli hienosti toteutettu.

Rob Reiner: Stand by Me - viimeinen kesä (1986):

Tämä on leffa, johon ei koskaan kyllästy. Yksi parhaista Stephen Kingin tarinaan perustuvista elokuvista. Leffa olisi muuten aivan täydellinen, mutta se piirakkakilpailu oli typerä. Kaikki nuoret näyttelijät tekevät hienot roolisuoritukset. Leffa on paikoin myös hieman koskettavakin.

Steven Spielberg: E.T. (1982):

Hieno ja koskettava leffa, joka on myös paikoin aika hauska. Pieni trikkikuvaus tosin paistoi läpi niissä lentelykohtauksissa, mutta nekin olivat oikeastaan tosi hienosti toteutettu. Näyttelijät olivat kaikki hyviä ja sopivat rooleihinsa ja olihan se E.T. myös aika hauska otus. Myös John Williamsin musiikki oli upeaa kuultavaa, kuten aina!

Armand Lohikoski: Pekka Puupää kesälaitumilla (1953):

Hauska kesäinen Puupää-kohellus. Esa Pakarinen ja Masa Niemi loistavat pääosissa ja myös Veikko Linna sivuosassa on hauska. Olavi Virralle on jälleen suotu muutama laulu. Pätkän veljen vaimon kummin kaiman poika oli hauska keksintö.

Armand Lohikoski: Me tulemme taas (1953):

Lähinnä Puupää-filmeistä tunnetun Armand Lohikosken esikoiselokuva on paikoin aika hauska rillumarei-henkinen musiikkikomedia. Lauluja leffassa on omaan makuuni hieman liikaa ja leffan juonikin tuntuu olevan vain sivuseikka laulamisen viedessä suurimman huomion. Leffan lauluosuudet on toteutettu todella koomisesti, sillä eräässä kohtauksessa Aku Korhonenkin lurittelee Olavi Virran äänellä... Vaikka tästä löytyy monta hyvää tuon ajan näyttelijää aina Aku Korhosesta Tapsa Rautavaaraan ja Åke Lindmanista Siiri Angerkoskeen, niin on tämä Reino Helismaan kirjoittama leffa varsin ankea tekele.

Alfred Hitchcock: Mutta kuka murhasi Harryn? (1955):

Aika erikoinen leffa Hitchcockilta, joka tunnetaan parhaiten jännityselokuvistaan. Leffassa oli todella upea syksyinen väriloisto. Hauskimmat tapahtumat liittyivät Harryn jatkuvaan hautaamiseen ja ylös kaivamiseen ja siihen, kun selvitellään Harryn murhaajaa. Leffa ei missään vaiheessa tunnu tyypilliseltä Hitchcock-leffalta, koska tässä ollaan enemmän koomisella asenteella liikkeelä kuin mihin Hitchcockin leffoissa yleensä on totuttu.

Armand Lohkoski: Minä soitan sinulle illalla (1954):

Siiri Angerkoski ja Olavi Virta loistavat rooleissaan ja myös Armand Lohikosken ohjaus on varsin onnistunut. Sivuosissa roistoina nähtävät Heimo Lepistö ja Einari Ketola ovat myös hauskoja. Ei tämä kuitenkaan ole aivan niitä Lohikosken eikä myöskään Helismaan parhaita elokuvia.

Rob Hedden: Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan (1989):

Ei ole sarjan parhaita, mutta kivaa vaihtelua tämä kuitenkin leffasarjan kesäleirikeskeisyyteen tuo. Parasta antia oli alkupuolen laivaosuus. Muutama hieno murha tässäkin on mukana ja loppukohtauskin on hieno, muttei kuitenkaan leffasarjan paras.

Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki (1958):

Armand Lohikosken kolmas saman vuoden aikana ohjaama elokuva. Leffa ei jaksanut oikein innostaa missään vaiheessa. Näyttelijöistä kukaan ei tee mitään erityisen hyvää suoritusta, eivät edes Tapsa Rautavaara ja Siiri Angerkoski. Alun rekikohtauksetkin oli osittain todella tökerösti toteutettu studiossa. Taustalla pyörivässä kuvanauhassa reki heiluu ja huojuu, mutta reen kyydissä istuvat henkilöt sen sijaan eivät liiku ollenkaan. Kaksi pistettä Tapsasta. Muusta touhuilusta ei pisteitä heru.

Stephen Norrington: Blade (1998):

Hienoja toimintakohtauksia leffasta kyllä löytyy, mutta liika tahaton ja tahallinen komiikka pilasivat leffan tunnelman. Wesley Snipes tekee hyvän roolisuorituksen, vaikka siinäkin oli pientä koomisuutta havaittavissa. CGI-tehosteet olivat todella kamalaa katsottavaa. Ei huono, mutta ei myöskään mikään mestariteos.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

03.07.20 klo 12:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kesäkuussa tuli katseltua tämmöistä. Lähinnä vanhoja klassikoita, mutta mahtui mukaan myös muutama uudempikin leffa.

Armand Lohikoski: Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955):

Vaikka nämä Puupää-leffat ovatkin Suomileffan legendoja, niin tämä puistotätikohellus on yksi sarjan huonoimmista. Juonikaan ei ole mitenkään ihmeellinen eivätkä Pakarinen ja Niemikään oikein jaksa loistaa. Myöskään Siiri Angerkoski ei ole oikein sellainen loistava pirttihirmu-Justiina kuin muissa sarjan elokuvissa. Pari hauskaa juttua leffasta löytyy, mutta kaiken kaikkiaan tämä on todella vaisu ja jopa sekavakin kohellus. Hauskinta antia leffassa on kaverusten maalaus- ja tapetointihomma. Plussaa myös Olavi Virrasta, vaikka hän ei mitään ihmeellistä roolisuoritusta tällä kertaa tee.

Wolfgang Reitherman, Reino Bäckman: Robin Hood (1973):

Lapsuuteni suurin suosikki ja tätä tulikin eniten kaikista Disneyn piirroselokuvista katsottua. Robin Hood on hauska ja jopa hieman jännäkin seikkailu. Suomalainen ääninäyttely on onnistunut hyvin ja dialogikin on hauskaa kuultavaa. Myös laulut ovat mukaansatempaavia ja varsinkin se alkulaulu jää soimaan päähän pitkäksi aikaa leffan jälkeen. Myös kertoja-kukon vihellys on hieno.

Ben Sharpsteen, David Hand, Larry Morey, Perce Pearce, Wilfred Jackson, William Cottrell: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937):

Nostalginen leffa siinäkin mielessä, että kyseessä on maailman ensimmäinen kokoillan piirroselokuva. Animaatio on todella upeaa ja myös hahmot on hienosti piirretty. Vaikka elokuvalla on ikää jo yli 80 vuotta, niin ei aika ole tätä pahemmin päässyt nakertamaan. Tarina on mielenkiintoinen ja se on toteutettu hienosti. Muutama hyvä laulukin on mukana. Leffaa voi huoletta suositella kaikille, tosin aivan perheen pienimpien kannattaa katsoa elokuva aikuisen seurassa, sillä osa elokuvan kohtauksista voi olla aika pelottavia. Suomalainen ääninäyttely on tässäkin hyvin onnistunut ja kääpiöiden juttuja on hauska kuunnella.

Chris Buck, Jennifer Lee: Frozen II (2019):

Ei yllä ensimmäisen Frozenin tasolle. Visuaalisesti tämä oli kyllä ykkösosaa upeampi ja todella realistisen oloinen. Välillä tuntui, että katsoikin oikeaa elokuvaa eikä mitään animaatiota. Omaan makuuni leffassa oli liian paljon laulamista, mutta lapset varmasti tykkäävät, sillä lapsillehan tämäkin on tarkoitettu. Itse en tykännyt tästä niin paljon kuin ensimmäisestä Frozenista. Jännitystäkään tässä ei ollut ensimmäisen osan tapaan yhtä paljon.

Mike Flanag: Doctor Sleep (2019):

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta siinä se paras anti oikeastaan sitten olikin. Leffa oli paikoin todella omituinen ja sekava, kun jatkuvasti hypittiin eri paikkoihin. Ewan McGregor tekee ihan hyvän suorituksen, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Muutkaan näyttelijät eivät oikein säväyttäneet. Juoni vaikutti paperilla ihan mielenkiintoiselta, mutta leffan toteutus ei vain ole onnistunut niin kuin odotin. Tunnelmakaan ei tässä jatko-osassa ollut yhtä piinaava kuin Kubrickin Hohdossa.

Walter Hill: 48 tuntia (1982):

Ensimmäinen ns. buddy cop -genren edustaja. Nolte oli tämän leffan aikaan ollut alalla jo kymmenisen vuotta, mutta Murphylle tämä leffa oli ensimmäinen. Toimintaa riittää ja se on myös aika näyttävää, kuten ohjaaja Walter Hillin tyyliin kuuluu. Murphy ja Nolte heittävät myös aika hauskaa läppää kinastellessaan keskenään. Pahisten joukosta tuli bongailtua muutamia tuttuja naamoja, kuten jo edesmennyt Sonny Landham ja David Patrick Kelly.

Armand Lohikoski: Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954):

Pitkästä aikaa tuli taas tämäkin katseltua. Esa ja Masa tekevät jälleen ihan kivat roolisuoritukset ja myös Siiri Angerkoski on hauska Justiinana. Pakollinen rakkaustarinakin on leffaan saatu, tällä kertaa Olavi Virran ja Tuija Halosen välille. Lumimies oli aika koomisen näköinen, mutta ihan hienosti maskeerattu. Paikoin vähän lapsellista touhua sisältävä leffa tuo kuitenkin mukavaa vaihtelua Pekan ja Pätkän ainaisiin työnhakupuuhiin.

Guy Ritchie: Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998):

Erikoinen ja myös hieman sekava pätkä. Toimintakohtaukset olivat hienoja ja dialogikin oli paikoin aika hauskaa. Ei tämä silti mikään mestariteos ole. Loppu parasta koko leffassa. Monessa kohdassa myös huomasi, että vaikuitteita oli otettu ainakin Tarantinon Pulp Fictionista ja Reservoir Dogsista.

Art Stevens, Richard Rich, Ted Berman: Topi ja Tessu (1981):

Todella hieno ja opettavainen tarina, josta ei myöskään jännitystä puutu. Leffa on oikeastaan koko ajan hiukan surumielinen. Ainoastaan niiden kahden hölmön linnun madonpyydystys sai hiukan hymyä huulille. Seurassani leffaa katsoneet 4- ja 8-vuotiaat toki nauroivat monessakin kohdassa Topin ja Tessun temmellykselle. Lopussa nähtävä karhu oli lapsuudessani todella pelottava ja onhan se vieläkin aika karmea ilmestys. Suomalainen ääninäyttely on taas hyvin onnistunut, mukana mm. legendaariset Rauha Rentola, Matti Ranin ja Jussi Jurkka.

Robert Zemeckis: Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988):

Leffassa on hienosti yhdistelty piirroshahmot oikeaan maailmaan. Hahmot ovat varsin hauskoja, etenkin päähaho Roger Rabbit ja hänen hemaiseva vaimonsa Jessica. Juoni on mielenkiintoinen ja leffan toteutus on myös onnistunut täydellisesti. Huumoria löytyy paljon ja hahmojen toilailuja on myös hauska seurata. Bob Hoskins tekee hyvän roolisuorituksen Eddienä ja myös Christopher Lloyd inhottavana Tohtori Tuomiona on loistava. Vaikka tämä onkin Disneyn tuottama, niin mitään kovin hempeää tarinaa on turha odottaa, sillä tämä on enemmänkin aikuisille suunnattu vaikka mukana onkin tuttuja animaatiohahmoja aina Aku Ankasta Putte Possuun. Loppu oli hienosti toteutettu.

Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Clyde Geronimo: Tuhkimo (1950):

Hieno ja hauska leffa, joka ei ollut muiden Disney-leffojen tyyliin yhtään pelottavaa. Aikuiseen makuun leffa ei tällä kertaa ollut oikeastaan yhtään lapsellinen, kuten nämä lasten animaatiot yleensä ovat. Toki lapset ja varsinkin tytöt tästä tykkäävät varmasti enemmän, mutta itsekin viihdyin leffan parissa ihan mukavasti. Lucifer-kissan jatkuvat yritykset pyydystää hiiret oli leffan hauskinta antia. Äitipuoli oli kamala. Suomalainen dubbaus on jälleen hyvää laatua, ääninä mm. Matti Ranin, Rauha Rentola, Anna Kuoppamäki ja Seela Sella.

Rick Rosenthal: Bad Boys (1983):

Yksi parhaista koskaan tehdyistä vankilaleffoista. Sean Penn, joka kuvausten aikaan oli vasta 22-vuotias, tekee yhden uransa hienoimmista rooleista ja myös sivuosissa nähtävät Clancy Brown ja Esai Morales onnistuvat rooleissaan hienosti. Juoni on mielenkiintoinen ja toteutuskin on onnistunut hyvin. Leffan loppu oli minulle pienoinen pettymys, mutta kyllä tämä silti on suositeltavaa katsottavaa kaikille vankilaleffojen ystäville.

Alfred Hitchcock: Linnut (1963):

Trikkikuvaus paistoi muutamassa kohtauksessa liian selvästi läpi ja myös muutamat vanhentuneet tehosteet latistivat leffan tunnelmaa, mutta on tämä silti paikoin aika hyytävä leffa. Ei tämä kuitenkaan Hitchin parhaimpien tasolle nouse. Tippi Hedren ja Rod Taylor tekevät hyvät roolisuoritukset ja myös leffan loppu oli hieno.

Costa Gavras: Yksinoikeudella (1997):

Hidastempoinen ja myös vähän tylsäkin pätkä. Hoffman ja Travolta tekevät silti ihan hienot roolisuoritukset ja on leffassa mukana myös vähän jännitystäkin ja loppu oli yllättävä. Pointsit Travoltasta ja Hoffmanista sekä yllättävästä lopusta.

Oliver Stone: Syntynyt 4. heinäkuuta (1989):

Merijalkaväen sotilas Ron Kovic palaa Vietnamin sodasta rinnasta alaspäin halvaantuneena ja alkaa aktiivisesti vastustamaan sotaa, jossa itsekin taisteli. Hieno ja ajatuksia herättävä leffa. Tom Cruise tekee uransa parhaan roolin Ron Kovicina ja myös pienessä sivuroolissa nähtävä Willem Dafoe tekee hienon suorituksen. Lisää uskottavuutta elokuvaan tuo se, että itse leffan ohjaaja Oliver Stone on itsekin Vietnamin sodan veteraani.

Ron Clements, John Musker: Pieni merenneito (1989):

Ennen uusintakatsomista olin nähnyt tämän viimeksi elokuvateatterissa 30 vuotta sitten. Ihan kiva ja hauska tarina merenneito Arielista, joka pelastaa komean merimiehen hukkumiselta tämän laivan upottua myrskyssä ja rakastuu mieheen. Leffa on jälleen aikuiseen makuun liian lapsellinen, mutta ainakin minun seurassani leffaa katsonut 5-vuotias tyttö tykkäsi tästä todella paljon. Pelottavuutta leffaan tuo merinoita Ursula, jota itse ainakin muistan leffateatterissa pelänneeni. Suomalainen dubbaus on onnistunut ihan hyvin ja uudet ääninäyttelijät hoitavat roolinsa hyvin.

Wolfgang Reitherman: Aristokatit (1970):

Hieno ja svengaava leffa tämäkin. Ei ollut yhtä koskettava kuin aiemmat ja myöhemmät Disneyn leffat. Enemmän tässä mentiin huumorin ja musiikin voimalla. Thomas O'Malley oli leffan hauskin hahmo niiden kahden törttöilevän koiran lisäksi. Suomalaiset ääninäyttelijät ovat jälleen onnistuneet hienosti.

Conrad Vernon, Rob Letterman: Möröt vastaan muukalaiset (2009):

Visuaalisesti hieno animaatio. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli enemmän kuin tarpeeksi ja melkein koko ajan mentiin lähes sata lasissa. Myös hahmot olivat hauskoja ja suomalainen ääninäyttelykin oli hauskaa kuultavaa. Varsinkin Jorma Uotinen Galaksarin äänenä oli hulvaton. Aikuiseen makuun jälleen vähän liian lapsellinen, mutta lapsillehan tämäkin on tehty.

Ben Sharpsteen, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Bill Roberts, Jack Kinney, Samuel Armstrong: Dumbo (1941):

Disneyn paras animaatio, hauska ja samalla myös koskettava. Vaaleanpunaisten elefanttien show oli aika huvittava, mutta tuskin sellaista enää saisi lastenelokuvaan laittaa. Lastenleffaksi tämä on myös sopivan lyhyt, kestoa on vain hieman yli tunti. Laulutkin olivat hauskoja ja mukaansatempaavia. Hahmoista herra Haikara, klovnit ja varikset olivat hauskimpia. Suomalainen ääninäyttely on taas hienoa kuultavaa, mukana mm. Matti Olavi Ranin, Seppo Pääkkönen, Titta Jokinen ja Maija-Liisa Peuhu.

Terry Gilliam: Aikavarkaat (1981):

Kummallinen ja sekava elokuva ja myös paikoin aika rakastakin seurattavaa. Leffaa mainostetaan Sean Conneryn ja John Cleesen nimillä, mutta todellisuudessa herrat viipyvät kameran edessä harmittavan pienen hetken. Eikä muitakaan Pythoneita kauaa ruudussa näy. Muutama hauska juttu tässä oli, mutta muuten toli tylsää ja aika sekopäistäkin menoa. Itse en saanut leffaan missään vaiheessa kunnon otetta.

Bill Roberts, Hamilton Luske, Jack Kinney, William Morgan: Pennitön ja suruton (1947):

Ihan kiva kahden leffan yhdistelmä. Ensimmäinen tarina olisi toiminut varmasti paremmin ilman sitä tylsää laulua. Jälkimmäinen, eli Mikki ja pavunvarsi on oma suosikkini, vaikka sen seuraamisen tässä kokoelmassa pilasi se ukko ja ne typerät nuket, jotka tulivat keskeyttämään tarinaa. Ilman niitä tarina olisi toiminut paremmin. Samu Sirkkakaan ei oikein jaksanut innostaa. Toki lapset tästä varmasti tykkäävät enemmän. Itse en tätä ihan klassikoksi asti nostaisi, vaikka tämä Disney Klassikot -sarjassa onkin julkaistu.

Richard Rich, Ted Berman: Hiidenpata (1985):

Aika erilainen leffa Disneyltä kuin mihin on totuttu. Leffa oli synkkä ja jopa hyvinkin pelottava lastenleffaksi. Eikä leffassa edes lauleta lainkaan. Seurassani leffaa katsoneen 8-vuotiaan mielestä tuo lauluttomuus oli vain hyvä asia. Hornansarvi on Disney-pahiksista ehkäpä pelottavin mitä koskaan on lastenelokuvassa nähty. Alkupuolelta löytyy sitä Disneylle tuttua suloisuutta ja hauskuutta, kun päähahmo Taran ja hänen possunsa esitellään. Aivan perheen pienimmille tämä voi olla todella pelottava, johtuen Hornansarvesta ja koko leffan synkästä tunnelmasta. Ei tämä kuitenkaan ihan niitä Disneyn parhaimpia ole, mutta mukavan synkkä leffa kuitenkin.

Roger Spottiswoode: 6. päivä (2000):

Hyvä leffa kloonamisesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä. Eläimiä saa kloonata, mutta ihmisiä ei. Arska tekee hienon kaksoisroolin ja tehosteetkin ovat todella hienoja. Toimintaa oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta se ei ollut aivan niin näyttävää kuin odotin. Kaiken kaikkiaan alusta loppuun saakka hyvin otteessaan pitävä scifi-toimintarymistely.

Hannu Peltomaa: Kumma juttu (1989):

Elisa Viihteeltä katsottu. Ei ole tiettävästi koskaan esitetty tv:ssä.

Nimensä mukaisesti todella kummallinen juttu, jossa ei oikeastaan ollut päätä eikä häntää. Tunnetuimmat näyttelijät leffassa olivat Ola Johansson ja Matti Pellonpää. Mukana heilui myös muusikko Juice Leskinen joka teki ihan kivan roolin ja olipa herra myös väsännyt leffaan pari lauluakin. Tehosteet olivat paikoin todella kökköjä ja myös leffan dialogi oli aika naurettavaa. Myös Raptori-yhtyeestä tutut Juho "Jufo III" Peltomaa ja Ismo "Izmo" Heikkilä vilahtavat leffassa.

Chris Renaud, Yarrow Cheney: Lemmikkien salainen elämä (2016):

Hauska ja todella vauhdikas animaatio lemmikkien toilailuista isäntäväen poissaollessa. Touhu oli ehkä hieman liian yliammuttua, varsinkin se kun ne eläimet ajelivat niillä autoilla, mutta lapset varmasti tykkäävät. Ainakin seurassani leffan katsoneet 5- ja 8-vuotias tykkäsivät ja nauroivat paljon. Ja lapsillehan tämä ensisijaisesti onkin tarkoitettu. Suomalainen ääninäyttely on myös hauskaa kuultavaa ja visuaalisesti leffa on myös hieno.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

02.08.20 klo 20:54 - linkitä tähän kommenttiin: #

Heinäkuussa tuli katseltua tämmöisiä leffoja:

Chris Renaud, Yarrow Cheney: Lemmikkien salainen elämä (2016):

Hauska ja erittäin vauhdikas animaatio lemmikkien toilailuista isäntäväen poissaollessa. Touhu oli paikoin hieman liian yliammuttua, varsinkin kun ne eläimet kaahailivat niillä autoilla keskellä kaupunkia. No, lapset varmasti tykkäävät. Ja lapsillehan tämä onkin ensisijaisesti tehty. Suomalainen ääninäyttely on onnistunut hyvin ja se on myös hauskaa kuultavaa. Leffa on myös visuaalisesti hieno.

Sergio Corbucci: Superkyttä (1980):

Muutama hauska kohtaus leffasta löytyy, mutta enemmän meno oli aika lapsellista. Nopeutetut kohdat olivat aika typeriä ja myös leffan dialogi oli aika kökköä. Ei siis lukeudu Terence Hillin parhaimpiin. Leffa oli ensi-iltavuonnaan Suomen 11. katsotuin.

Rob Minkoff, Roger Allers: Leijonakuningas (1994):

Alkukohtaus on yksi leffan hienoimmista. Verrattuna muihin Disneyn leffoihin, tästä löytyy yllättävän paljon väkivaltaa, mutta se on kuitenkin saatu näyttämään hauskalta, varsinkin se Pumban rynnäkkö ja ne apinan ninjahommat. Leffa ei ole yhtä koskettava kuin aiemmat Disneyn leffat, mutta kyllä sitä koskettavuutta kuitenkin löytyy (mm. Mufasan kuolema). Lastenelokuvaksi tässä puhutaan yllättävän paljon tappamisesta ja kuolemasta. Suomalainen ääninäyttely on jälleen onnistunut hyvin. Parhaan ääniroolin tekee Jukka-Pekka Palo inhottavana Scarina ja hauskimman vetäisee Pirkka-Pekka Petelius Timonin äänenä. Aivan perheen pienimpien kannattaa katsoa elokuva aikuisen seurassa, sillä heille tämä saattaa olla vähän liian pelottava, mutta isommat lapset varmasti viihtyvät leffan parissa mukavasti.

Matti Kassila: Jäähyväiset presidentille (1987):

odella hieno suomalainen rikos/toimintaleffa. Hannu Lauri tekee upean roolin ja myös sivuosissa nähdään hienoja suorituksia. Jännitystä ja toimintaa löytyy eikä huumoriakaan ole unohdettu. Lopun takaa-ajokohtaus on myös toteutettu hienosti.

Enzo Barboni: Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (1970):

Hauskaa mättöä Hillin ja Spencerin toimesta. Ja huumoriakin löytyy sopivasti. Hill ja Spencer ovat molemmat hyviä rooleissaan ja myös leffan tunnusmusiikki on hieno. Lopputaistelu oli myös hauskaa katsottavaa.

Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan (1998):

Todella hieno ja erittäin realistinen ja raaka elokuva, mutta sellaistahan se sota varmasti on ollutkin. Näyttelijät Tom Hanksin johdolla tekevät vakuuttavaa työtä. Jopa Ben Affleck, josta en yleisesti ottaen pidä ollenkaan. Sotimisen väliin mahtui muutamia tylsiäkin hetkiä kun jannut vain juttelivat. Kaiken kaikkiaan todella hyvin onnistunut leffa.

John Woo: Broken Arrow - operaatio erämaassa (1996):

Todella viihdyttävä toimintarymistely, mutta ei kuitenkaan ihan niitä John Woon parhaimpia. Travolta ja Slater onnistuvat rooleissaan ja leffassa on myös paljon hienoja toimintakohtauksia ja räjähdyksiä. Lopun junatappelu oli leffan parasta antia.

Simon West: Con Air - lento vapauteen (1997):

Hyvä toimintapätkä, vaikka lässähtääkin vähän lopussa, kun Cagen esittämä Poe ryhtyy sankarinhommiin... John Malkovich on loistava konnan roolissaan, eikä muissakaan näyttelijöissä pahemmin vikoja löydy. Tosin, Nicolas Cagesta en ole oikein koskaan pitänyt, vaikka heppu tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen tässä leffassa. Toki onhan Cagelta parempiakin suorituksia nähty, kuten loistavat Face/Off ja The Rock.

Hiroshi Saito: Muumipeikko ja pyrstötähti (1992):

Hyvä leffa, joka silloin joskus 20 vuotta sitten nähtynä oli vielä aika pelottava. Ääninäyttelijät tekevät hyvää työtä kuten itse tv-sarjassakin, mutta pieni miinus kuitenkin tulee siitä, että muutamien hahmojen (mm. Nipsu, Nuuskamuikkunen ja Niiskuneiti) ääninä ovat eri näyttelijät kuin sarjassa.

Wes Craven: Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (1994):

Ei ole sarjan parhaita. Freddyn maski oli vähän kumisen oloinen verrattuna muihin sarjan leffoihin. Muutama hieno murha oli mukana ja plussaa myös siitä, että hiljattain edesmennyt John Saxon sekä Heather Langekamp oli saaatu tähän mukaan. Loppu oli kuin suoraan Hannu ja Kerttu -sadusta, mutta ihan hienosti toteutettu. Miko Hughes ei oikein vakuuttanut.

Deon Taylor: The Intruder (2019):

Pääosin aika tylsä leffa, mutta parani hieman loppua kohti. Dennis Quaid vetää loistavan roolin sekopäisenä tunkeilijana eikä muissakaan näyttelijöissä valittamista ole. Ei tämä kuitenkaan niin hirveän jännä pätkä ollut kuin ennakkoon odotin, mutta kyllä tämän nyt ainakin kerran katsoo. Jos ei muuten niin loistavan Dennis Quaidin takia.

Leif Lindblom: Aurinkomyrsky (2007):

Mielenkiintoinen juoni, mutta toteutus oli hieman sekava kun poikkoiltiin vähän siellä sun täällä. Näyttelijöistä Izabella Scorupco ja Mikael Persbrandt tekevät parhaat roolit. Loppu oli aika yllättävä.

Oliver Stone: Platoon - nuoret sotilaat (1986):

Yksi parhaista näkemistäni Vietnam-leffoista Ilmestyskirja. Nyt. -leffan ohella. Plussaa siitä, että sota esitettiin leffassa todella realistisena eikä mitään turhia sankariramboiluja oltu tungettu mukaan. Tarina on mielenkiintoinen, perustuuhan tämä ohjaaja Oliver Stonen omiin Vietnam-kokemuksiin. Näyttelijät tekivät kaikki hyvät suoritukset ja ohjauskin on kaikin puolin onnistunut.

Visa Mäkinen Ruuvit löysällä (1989):

Todella väkinäistä huumoria, kuten Mäkisen leffoissa yleensä. Vaikka mukaan on saatu sellaisia legendoja kuin Martti Pennanen ja Seppo "Sämpy" Laine, niin eivät he tätä pelasta. Jope Ruonansuu vilahtaa leffassa pienessä sivuosassa imitoiden mm. Ensio Itkosta. Kyseeessä on vieläpä herran ensimmäinen leffarooli. Leffa on siis omituista kohellusta alusta loppuun. Huonointa Mäkistä sitten herran Pi pi pil... pilleri -leffan.

Juki
Käyttäjä
1524 viestiä

07.09.20 klo 23:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Elokuussa tuli katsottua varsin vähän leffoja, mutta tässä ne tulevat:

Markku Onttonen: Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984):

Pekka Laiho tekee loistavan suorituksen huijari Matti Hunttalana ja myös Heikki Kinnunen on hauska. Leffan tunnusbiisi on myös hyvä. Muutamissa kohdissa leffa vähän junnaa paikallaan, ja se vähän latistaa tunnelmaa. Ei parasta suomikomediaa, mutta ei tämä ihan huonokaan pläjäys ole.

Gary Trousdale, Kirk Wise: Kaunotar ja hirviö (1991):

Katsottuna pidennetty versio, joka eroaa alkuperäisestä mm. sillä, että tähän versioon on lisätty alkuperäisestä poistettu huonekalujen laulama "Human Again".

Visuaalisesti todella upea leffa ja myös suomalainen dubbaus on jälleen onnistunut mainiosti. Lauluista en niin välittänyt, mutta en myöskään skipannut niitä. Leffa on myös Disneyn tyyliin myös hieman koskettava, mutta ei yhtä koskettava kuin yhtiön aiemmat leffat. Muutama kohtaus oli aikuiseen makuun vähän liian lapsellinen, mutta lapsillehan tämä onkin ensisijaisesti tehty. Muutama kohtaus oli myös aika raju ja saattaa pelottaa aivan perheen pienimpiä. Varsinkin kohtaukset joissa hirviö riehui. Lopputaistelu oli hienosti tehty.

Wolfgang Petersen: Päättymätön tarina (1984):

Maskeeraus on hienosti tehty ja hahmot olivat myös hauskoja. Tarinakin on ihan mielenkiitoinen, mutta toteutus oli vähän vaisu. Olisin varmasti tykännyt tästä enemmän jos olisin katsonut leffan jo lapsena, enkä vasta nyt aikuisiällä. Trikkikuvaus paistoi aika pahasti läpi monessa kohdassa. Itselleni tämä ei aiheuttanut mitään nostaligafiiliksiä. Lapset toki tästä tykkäävät enemmän, ja lastenleffahan tämä onkin, vaikka loppu olikin aika raju. Ei huono, mutta ei tämä mikään mestariteoskaan ole.

George Miller: Päättymätön tarina II - seuraava luku (1989):

Ei ole yhtä hyvä kuin ensimmäinen tarina, mutta visuaalisesti tämä on hienoa katsottavaa. Trikkikuvaus paistoi läpi tässäkin aika selvästi. Kuten ensimmäinen osakin, niin tämäkin olisi varmasti omalla kohdallani toiminut paremmin jos olisin jo lapsena tämän katsonut enkä vasta nyt aikuisiällä. Perheen pienimpien kannattaa katsoa leffa aikuisen seurassa, sillä tämä jatko-osa on huomattavasti jännittävämpi kuin ensimmäinen osa.

Ere Kokkonen: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996):

Kalevi Kahra ja Ahti Kuoppala tekevät todella hauskat roolit vanhoina sotakavereina, jotka päättävät tehdä vähän tuhojaan kaverin maatilalla. Rytkösen seikkailuja seuratessa sai monessa kohdassa nauraa lähes vedet silmissä ja lopussa nähtävä räjäyttely ja maatilan tuhoaminen oli myös hauskaa seurattavaa.

Ere Kokkonen: Hurmaava joukkoitsemurha (2000):

Vaikka leffan aihe on vakava, niin sitä on käsitelty hienosti huumorin kautta ja leffaa seuratessa saakin nauraa paljon. Näyttelijät, varsinkin Heikki Kinnunen, Tom Pöysti ja Juha Veijonen tekevät hauskat roolit. Ja myös Juha Muje lappalaisukkona on hauska. Ere Kokkosen 2000-luvun paras ja hauskin elokuva. Loppukin oli aika hauska.

Keskustelut