Leea Klemolan intensiivinen tulkinta Eevinä on nähtävä.

26.4.2006 00:39

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Neitoperho
Valmistusvuosi:1997
Pituus:98 min

Se ei taatusti miellytä kaikkia. Joku tykkää, että kaikki on siinä liian hullua. Joku toinen taas, että sen meininki on liian vaisua. Auli Mantilan ensimmäinen pitkä elokuva, Neitoperho, on joka tapauksessa harvinaisen rankka ja voimallinen leffa – ollakseen kotimainen ja kuten sanottua, ohjaajansa ensimmäisiä töitä.

Neitoperhon keskushahmo on nuori Eevi (Klemola), jonka elämä on ikuista siskon (Hurme) kanssa asumista, sisarusten toistuvaa ”satuhetkeä” edesmenneistä vanhemmista ja uhmaa kasvamista vastaan. Kun sisko, Ami, lopulta tahtoo itselleen oman elämän, hän pakottaa Eevin kokeilemaan omia siipiään väkisin. Silloin mieleltään aina hieman vinksallaan ollut Eevi päättää näyttää Amille karmeimmalla tavalla, kuinka paljon tätä oikeasti tarvitsee.

Mantilan elokuva näyttää ja kuulostaa jo alussa mielenkiintoiselta. Valitettavasti rainan juoni ei kokonaisuudessaan ole ihan niin uskottava kuin tämän kaltaiselta elokuvalta voisi toivoa. Kaikki, mitä jonkinlaista ikuista uhmaikää elävä Eevi tekee, on silti hyvin vakuuttavasti esitetty. Leea Klemola heittäytyy tämän piruparan osaan niin intensiivisesti, että hän tosiaan ansaitsee jokaisen roolistaan saamansa kunnianosoituksen. Sitä performanssia katselee mielellään useampaankin otteeseen. Huono ei myöskään ole Elina Hurme, vaikka hänen kohdallaan teksti jättää toivomisen varaa.

Neitoperhon soundtrack on peräti nerokas. Ankin, Pepe Willbergin ja Carolan vanhat hitit luovat leffaan jännän ja todellisuudesta sopivasti irrallaan leijuvan atmosfäärin. Ilman niitä vanhoja soundeja ei Eevin ulottuvuuteen pääse.

Arvosteltu: 26.04.2006

Lisää luettavaa