Sonatine on kertomus työhönsä väsyneestä yakazasta Murakawasta (Kitano), joka on miettinyt lopettavansa gangsterielämän. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty ja pian Murakawa huomaa olevansa suorittamassa uutta tehtävää pomonsa käskystä. Mukana Murakawalla on kourallinen apulaisia. Kyseinen tehtävä ei kuitenkaan ole mikään helppo nakki ja piakkoin niin Murakawa kuin apulaisetkin piileskelevät kauniilla hiekkarannalla ja tappavat aikaa pelaten erilaisia pelejä ja muuta mukavaa. Myös rakkautta ilmaantuu, kun Murakawa pelastaa tytön raiskaajan kynsistä. Loppuelämäänsä Murakawa kollegoineen ei voi kuitenkaan köllötellä auringossa, sillä hommat on hoidettava, niin tai näin asioilla on tapana järjestyä ja tässä tapauksessa pahempaan suuntaan.
Sonatine on taattua Kitanoa niin hyvässä kuin pahassakin. Sikaa ei tarvitse ostaa säkissä, sillä elokuvan katsoja tietää mitä haluaa nähdä. Kitano rakentaa rauhallisia ja kauniita kuvia, joista huokuu rauhallisuus ja elämänläheisyys. Kerronta on hidasta ja toisinaan äärimmäisen hidasta. Paikoitellen tätä illuusiota rikotaan räväkkäillä toimintakohtauksilla, joissa kaunis hiekkamaisema voi muuttua sekunnin murto-osassa veriseksi taistelutantereeksi. Hienoja maisemia kuvataan pitkään ja hartaasti samalla kun yleensä ilkeistä Yakazoista rakennetaan sympaattisia hahmoja, joihin katsojan on helppo samaistua. Välillä leffa voisi kaasuttaa hieman kovempaakin eteenpäin, sillä tylsistyminen meinaa armotta iskeä. Taustalla on vahvasti läsnä Kitanomainen huumori, joka kukkii paraiten varsinkin rauhallisella keskivaiheella.
Elokuvan hahmot on kirjoitettu hyvin, eikä asiaa pahenna hyvät näyttelijät. Vaikka täysin uskottavia hahmoista ei missään vaiheessa muodostukkaan onnistuu katsoja silti oikeasti välittämään kavereista pulassa. Kitano vetää jäyhän pääroolin melkoisella rutiinilla läpi. Kulmia rypistellen ja naarmun naarmua saamatta Kitano patsastelee elokuvan läpi, mutta onnistuu tuomaan leffaan juuri sellaista äijäenergiaa mitä kyseiseen filmiin tarvitaan. Muutkaan näyttelijät eivät ole yhtään hassumpia, mutta Kitanon roolisuoritus jää silti päällimmäisenä mieleen. Pienemmistäkin rooleista saadaan revittyä melkoisesti irti, kiitos asiansa osaavien näyttelijöiden. Visuaalisesti elokuva ei tarjoa mitään ilmiä hivelevänhienoa, lukuunottamatta kauniita maisemakuvia. Kitano käyttää silti ratkaisuja, joita moni muu ohjaaja ei uskaltaisi edes harkita. Pilkkopimeässä tapahtuva ammuskelu, jonka ainoa valolähde on aseiden suuliekit on hyvä esimerkki Kitanon tyylittelystä, eikä sovi unohtaa myös pimeässä tapahtuvaa autolla-ajo -kohtausta.
Sonatinen pahimmaksi ongelmaksi muodostuu vääränlainen hidastempoisuus. Salamannopeasti tapahtuvat toimintakohtauksetkaan eivät auta asiaa, sillä ne ovat aivan yhtä nopeasti ohikin. Vahvasti henkilöhahmoihin nojaava tarina on elämäniloinen, mutta ruudin hajuinen draamakomedia tarkemmin sanottuna se on Takeshi Kitanon elokuva.
nimimerkki: Siperia Jones
