Koko sodanjälkeistä Itä-Eurooppaa takataskussaan pitänyt toveri Josif Vissarionovitš Džugašvili löydettiin 1. maaliskuuta 1953 huoneestaan tajuttomana virtsalammikon keskeltä lattialta. Henkivartijat eivät aluksi uskaltaneet häiritä ”nukkuvaa” johtajaansa, joten apua paikalle ei soitettu kuin vasta tuntikausien jälkeen epäluulojen herättyä miesten mieliin, mutta tuolloin aika oli jo kypsä vallanvaihdolle Neuvostoliitossa. Kalkkeutuneiden aivoverisuonten kaataman Isä Aurinkoisen mukana kaatui ainakin hetkellisesti myös tämän ympärilleen rakentama pompöösi henkilökultti. Rautaesiripun itäisellä puolella otettiin virallisesti pesäeroa aiempien vuosien pahimpiin ylilyönteihin viimeistään Nikita Hruštšovin kuuluisan ”salaisen puheen” myötä. Neuvostoliiton satelliittivaltioissa alkoi suojasääksi kutsuttu vapauden kausi, joka päättyi dramaattisesti konservatiivisten voimien suorittamaan vallankaappaukseen, Prahan kansannousuun sekä Hruštšovin liberaaleimpien uudistusten kumoamiseen.
Yksi suojasään ajan mielenkiintoisimmista ilmiöistä neuvostojohdon kätyreiden kontrollin höltymisen seurauksena oli ennen niin masentavaa ja kaavamaista Stalin-mielistä propagandaa suoltaneiden sosialistimaiden oman elokuvataiteen puhkeaminen täyteen kukkaansa. Näihin aikoihin uransa elokuvaohjaajana aloitti myös muuan puolalainen Andrzej Wajda, jolla ymmärrettävästi oli takanaan varsin värikäs elämäntarina jo ajalta ennen aikuistumistaankaan: neuvostoviranomaiset murhasivat Wajdan isän Katynissa tämän ollessa vasta poika, ja vain vähän myöhemmin Wajda itse osallistui paikallisen vastarintaliikkeen riveissä taisteluun saksalaista miehittäjää vastaan. Ymmärrettävästi Wajdalla olikin koko uransa ajan painavaa sanottavaa sodan kauhuista jo nimensäkin mukaisesti kokonaisen aikansa nousevien nuorten kykyjen kohortin tähdittämästä [movie=1955]Sukupolvi[/movie]-debyytistään lähtien.
Kanal -kirottujen tie oli järjestyksessä toinen teos tuotteliaan Wajdan komeassa filmografiassa ja samalla ohjaajamestarin lopullinen läpimurto maailman tietoisuuteen. Elokuvan tarina sijoittuu Varsovan kansannousun viimeisiin aikoihin sekä puolalaisen vastarintaliikkeen taistelijoiden edesottamuksiin ennen vihollisen raakalaismaisimpien voimien pääsemistä valloilleen palavaksi rauniokasaksi tuhotussa kaupungissa. Jäätyään alakynteen vastarintaliikkeen taistelijat sekä joukko siviilejä pakenevat vihollista luutnantti Zadran komennossa kaupungin viemäriverkostoihin tarkoituksenaan löytää pakotie maan päällä odottavalta varmalta kuolemalta. Neuvostoliitosta tai puna-armeijasta ei puolalaisten taistelussa juuri apua ole, pitihän Stalin paikallisen vastarintaliikkeen ponnisteluja vastenmielisenä merkkinä etupiirikseen katsomansa Puolan rehottavasta nationalismista.
Mielenkiintoisinta Kanalissa onkin, että vain pieni osa itse tarinasta sijoittuu rintamalle ja toiminnan keskiöön. Andrzej Wajdan teos onkin pohjimmiltaan vähintään yhtä paljon kauhua kuin sotaakin: puolalaista yhteiskuntaa läpileikkaavan henkilökatraan odysseia läpi saastaisten ruumiita, ulostetta ja rottia vilisevien sokkeloiden on kuin sukellus Danten Helvettiin. Klaustrofobisen ahtaissa ja pimeissä tunneleissa kaikuvat äänet voisivat yhtä hyvin tulla niin eläimen kuin ihmisenkin tekosia – pienikin virheliike saattaa paljastaa koko pakoilevan ihmisjoukon näitä armotta metsästävälle viholliselle. Vaikka asiaa ei suoraan Wajdan teoksessa mainitakaan, on Kanalin kuvaamaa epätoivoista selviytymistaistelua ollut perinteisesti tapana lukea myös tekijöidensä kommentaarina Neuvostoliiton johtaman sosialistisen sortokoneiston sekä maahan jäädäkseen tulleen puna-armeijan toimille.
Herran vuonna 2022 tiedetään Kanalin taustoista senkin verran, että vastarintaliikkeessä itsekin taistellut käsikirjoittaja Jerzy Stefan Stawiński sijoitti tarinaansa tarkoituksella omia sota-ajan kokemuksiaan, väitetysti pakomatka viemärissä sekä jokainen elokuvan hahmoista perustuvat oikeisiin historiallisiin esikuviin. Wajdan sodanvastaisiin ulottuvuuksiinkin yltävä elokuva pyrkiikin selvästi riisumaan hahmonsa sankaruudesta kuvaamalla nämä inhottavimmassa ja ahdistavimmassa mahdollisessa ympäristössä vailla toivoa pelastuksesta. Kanalin epätoivoisten ihmisten viimeisessä koitoksessa onkin nähty kaikuja edelleenkin historiankirjoissa elävästä myytistä puolalaisen ratsuväen hyökkäyksestä saksalaisia panssarivaunuja vastaan Operaatio Barbarossan alkuvaiheen taisteluissa sekä vieläkin muinaisemmilta ajoilta periytyvistä tarinoista puolalaisesta itsetuhoisuuteen yltävästä hullusta rohkeudesta, jollainen lienee inspiroinut myös epäonnistunutta Varsovan kansannousua.
Andrzej Wajdan Kanal onkin komea teos ja kestää mielestäni vertailua moniin uudempiinkin yrittäjiin, kiitos viimeisen päälle viilatun toteutuksena. Jättimäisiä sotakohtauksia ja Hollywood-melodraamaa kaipaavat tosin joutuvat tälläkin kertaa pettymään, sillä Wajdan intiimimmästä sodasta nauttiminen edellyttää tietyssä määrin elokuvan, tekijöidensä sekä tarinan kuvaamien tapahtumien itsensä historiallisen kontekstin ymmärtämistä. Kanalia ei aivan kenelle tahansa kehtaakaan suositella, sillä kyseessä on kaikkea muuta kuin viihdebisneksen perinteitä kunnioittava mieltä ylentävä tai hauska sotadraama, mutta karujen sodanvastaisten taideteosten sekä lähihistoriansa tuntevien eurooppalaisten elokuvien ystäville kyseessä on pakollista katsottavaa, Andrzej Wajdan ja puolalaisen elokuvan ihailijoille vielä senkin edestä.
