Alan Laddin ja Veronica Laken yhteisten elokuvien, mutta myös film noirien parhainta päätä.

31.12.2009 23:51

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:The Blue Dahlia
Valmistusvuosi:1946
Pituus:96 min

Dahlian terälehdet ovat kuin ballerinan tutu. Tämä elokuva ei kuitenkaan kerro tanssijoista tahi tanssista. Ainut tanssi, jonka Sinisen dahlian mysteerissä voi nähdä liittyy elokuvan juonenkerrontaan. Sinisen dahlian mysteeri etenee kuin kohtalokas tango.

Leffan alussa Alan Laddin tulkitsema popliinitakkimies palaa kotiinsa armeijan leivistä oppiakseen vain uuden totuuden vaimostaan. Petollinen nainen (Dowling) elää kuin hänellä ei miestä olisikaan – tai oikeammin, kuin hänen elämäänsä kuuluisi aivan joku muu kuin oma aviopuoliso. Rouva Morrisonin elostelu saa totta kai herra Morrisonin varsin synkeälle mielelle. Pariskunnan riidan seurauksena kostea yö valkenee kuivakurkkuiseksi aamuksi; rouva Morrison makaa olohuoneessaan hengettömänä, herra Morrison ajelehtii aivan toisaalla kohtalokkaan vaaleaverikön (Lake) seurassa ja poliisilla on suunnattomasti päänvaivaa koko tapauksesta. Kuka vei naisen hengen, kuka oikeastaan on herran tielle jatkuvasti törmäävä viileä blondi ja mitä tekemistä yökerho Sinisellä dahlialla on koko keississä?

Sinisen dahlian mysteeri on hämyisälle kujalle ripsottavan sateen kestävä film noir -elokuva. Twistiensä monimutkaisuudessa se edustaa suurin piirtein samaa tasoa kuin Humphrey Bogart -klassikko Maltan haukka. Alan Laddin ja Veronica Laken yhteisistä elokuvista se on taas parhainta päätä. Ladd on rennompi kuin esimerkiksi Vainotussa (1942), vaikka tässäkään leffassa hänen kasvoillaan ei kovin kirjavaa ilmeiden ilotulitusta saata nähdä. Lähinnä vain varjot leikkivät miehen kulmilla. Niiden vastapainoksi Lake sädehtii kuin kesäinen järvi auringon alla. Kummankin näyttelijän hahmo on kirjoitettu vain vähän kerrallaan itsestään antavaksi mysteeripersoonaksi, mutta heillä molemmilla on siinä määrin karismaa ja tekstissä sen verran tasokkuutta, ettei tietämättömyydestä muodostu katsomiskokemusta kaihertavaa tekijää. Toisin kuin esimerkiksi modernissa film noir -tuotoksessa Musta dahlia (2006), mysteereistä ei myöskään pyöritetä valtavaa piruettien, pas assemblé soutenu en tournantien ja grand battement jetéiden* läjää, joista saa vain pään sekaisin.

Sujuvuudessaan Sinisen dahlian mysteeri on miellyttävää tasoa. On kuitenkin valitettavaa, että katsojalle muodostuu kohtalaisen helpoksi arvata jo hyvän aikaa ennen loppua, ketä poliisien pitäisi jahdata varsinaisena murhamiehenä. Se latistaa elokuvan tuottamaa kokemusta siinä määrin, ettei Sinisen dahlian mysteeristä ole viiden tähden teokseksi.

*balettisanastoa, varpailla tehty hyppy käännöksen kanssa ja ojennetun jalan heitto mahdollisimman korkealle

Arvosteltu: 31.12.2009

Lisää luettavaa