Arvostelu

Roolihahmojen eteen tehty olematon työ paistaa koko elokuvan ajan räikeästi silmään, eikä katsoja pääse hetkeksikään nauttimaan uskottavuuden iloista.

Tämä loistoelokuva tarttui mukaani erään tyypillisen raskaan työpäivän päätteeksi. Satun itse työskentelemään videofirma Makuunin tiskin takana, joten uudet elokuvat joutuu melkeinpä väkisin katsomaan läpi. Pitäähän meillä 'asiantuntijoilla' olla suuntaa-antavat mielipiteet uutuuspätkistä.

Lauri Nurksen uunituore esikoisohjaus Sooloilua on tyylilajiltaan raikas parodia. Eikun siis romanttinen komedia. Lumoava, nokkela, 'lupsakka' ja mestarillinen tekele, todellakin. Täytyy myöntää, että elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen, että minun on vaikea edes löytää sanoja kuvailemaan sen kauneutta.

Elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia ovat vakuuttavaa katsottavaa. Sokerintäyteinen taustahelinä johdattaa katselijan leikkisän uteliaasti tarinan alkuun. Musiikki on repäisty suoraan jonkin rasittavan tutuksi tulleen amerikkalaishuttuleffan soundtrackilta. Sen jättämä vaikutelma oli tälläkin kertaa sama: "että tällaista roskaa taas luvassa." Ikäväkseni epäilyni kävivät jälleen kerran toteen.

Niin paljon kuin mieleni tekisikin kommentoida elokuvan ällistyttäviä ja värikkäitä kohtauksia, en niihin tällä kertaa syvemmin pureudu. Sen sijaan voisin nostaa muutamia Nurksen tekeleen räikeimpiä elokuvataiteen rikoksia pöydälle. En tunnusta vihaavani romanttisia komedioita, vaikka tämä tyylisuuntaus onkin tarjonnut katsojilleen melkoisen ala-arvoisia tuotoksia. Sooloilua on käsittämätön yhdistelmä epäuskottavuutta, loppuunkulutettuja kliseitä ja (tahotonta) tehotonta komiikkaa.

Päähenkilöt Emma ja Joel Abrahamsson (mikähän aivoinfrakti kirjailijalle on sattunut Joelin sukunimeä keksiessä?) ovat tarinan karismaattiset sankarit. Molempien elämä on kärsinyt dramaattisesta nuoruudesta, mikä varsin seksikkäällä tavalla kaksikkoa yhdistääkin. Tarinassa on luonnollisesti myös pahis - surullisen kuuluisa Toinen nainen. Ja tietysti Joelin äiti, joka on kuin Muumilaakson tarinoista karannut, muutamalla kymmenellä vuodella vanhentunut Pikku Myy. Pikku Myy, joka lopulta tietysti osoittautuu lempeäksi ja lämpimäksi Äiti Ammaksi. Roolihahmojen eteen tehty olematon työ paistaa koko elokuvan ajan räikeästi silmään, eikä katsoja pääse hetkeksikään nauttimaan uskottavuuden iloista.

Hahmot toimivat käsittömättömien käyttäytymiskoodien mukaan, joilla ei ole mitään tekemistä normaalin kanssakäymisen kanssa. Tästä kutkuttavin esimerkki on kohtaus, jossa Joel palaa työmatkaltaan takaisin lapsuuskotiinsa. Kapellimestari Abrahamsson on jättänyt tuoreen tyttöystävänsä äitimuorinsa lapsenvahdiksi, mikä tietysti vaikuttaa aivan normaalilta toimintatavalta. Varsinkin suhteen ollessa näin varhaisessa vaiheessa. Painittuaan ties kuinka monta päivää avoimesti mieltään osoittavan mummelin kanssa ja jouduttuaan tekemään luoviakin ratkaisuja omien velvollisuuksiensa hoitamiseksi, Emma toivottaa Joelin iloisin mielin takaisin kotiin. Katselija tulee väkisinkin ajatelleeksi, että pitävätkö edes fysiikan lait paikkansa tässä sotkuntäyteisessä elokuvassa.

Juonen voi karkeasti tiivistää muutamaan lauseeseen: tyttö tapaa pojan. Tyttö ja poika rakastuu. Poika menee vieraisiin - seuraa kriisi. Itketään, kaikki on huonosti. Lopussa rakkaus kuitenkin voittaa ja paha saa palkkansa. Sooloilua kulkee turvalliseksi koettuja polkuja pitkin kohti tarinan päätöstä. Se ei tarjoa puhkikäytettyyn kaavaan mitään uutta. Katja Kallio on kuitenkin parhaansa mukaan yrittänyt ujuttaa käsikirjoitukseensa sy vällistä 'elämänviisautta' sekä herkkää taiteellisuutta - tavoitteessaan onnistumatta. Itse asiassa kömpelö taiteellisuuden tavoittelu herätti paikoittain jopa pöyristyksen sekaista naureskelua, mikä tuskin kuului Kallion tavoitelistaan.

Ei elokuva sentään aivan turha ollut. Sooloilua oli oivallinen näyte siitä, miten paljon kameramies voi elokuvan tasoon vaikuttaa. Kuvaus oli hetkittäin jopa henkeäsalpaavan kaunista. Visuaalisuuteen olikin alusta asti panostettu niin kuvauksen, puvustuksen kuin maskeerauksenkin kohdalla. Plussaksi laskettakoon myös ne harvat kohtaukset, joissa Kristiina Elstelä pääsi loistamaan näyttelijän työllään. Enkä nyt tarkoita käsikirjoittaja Kallion rustaamia 'muka hauskoja letkautuksia', joita hän oli varsin auliisti Elstelän roolihahmolle kirjoittanut. Näyttelyssä kun kyse onkin varsin yksinkertaisista asioista: eleistä, ruumiinkielestä, puheen painosta. Elokuvan puolessavälissä tapahtui jopa jonkin asteista parannusta; tarina nautti hetkellistä uskottavuutta. Nurksen tekele muistutti loppua kohden jopa ihan oikeaa elokuvaa! Mutta kaikesta huolimatta Laurin esikoisohjaus oli varsin varovainen ja mitäänsanomaton esitys. Millaista kuraa tulemme tulevaisuudessa häneltä näkemään? Se jääköön nähtäväksi.

Pisteet: rating 20,000

Qarora
Käyttäjä, 2 arvostelua
Arvosteltu: 07.05.2008
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Yeah, yeah, tässä me tulemme
Yeah, yeah, tässä me tulemme arvosana 3,71
Yeah, yeah, tässä me tulemme
Koskemattomat
Koskemattomat arvosana 4,20
Koskemattomat
The Artist
The Artist arvosana 3,83
The Artist
Komisario Palmun erehdys
Komisario Palmun erehdys arvosana 4,22
Komisario Palmun erehdys

Elokuvan tiedot

Sooloilua
Sooloilua arvosana 2,81
Genret:
Komedia
Valmistusvuosi:
2007
Pituus:
100 min
K11
Ohjaajat:
Lauri Nurkse
Käsikirjoittajat:
Katja Kallio
Pääosanäyttelijät:
Jani Volanen, Kari-Pekka Toivonen, Kristiina Elstelä, Minttu Mustakallio, Saija Lentonen
Maat:
Suomi
Kielet:
suomi