Luovuudesta ehdottomasti suuret yläläpsyt, päähenkilön luoviessa unimaailmoissa pahvit, sellofaanit ynnä muut mielettömät unimateriaalit antavat mahdollisuuksia upeaan leikittelyyn. Ja pienestä arvuuttelusta ollaanko nyt hereillä vai ei pidin myös. Jotain mistä en pitänyt oli päähenkilön lapsellinen persoona, hän ei kestä epäonnistumisia, ilmaise itseään kunnolla eikä ota vastuuta teoistaan. Toki tämä "pienoinen" ongelma että hän ei erota todellisuutta unimaailmasta varmasti häiritsee hänen psyykettään, mutta silti, harvinaisen epämiellyttävä jannu.

Edellämainittua heeboa näyttelevä Gael Garcia Bernal kyllä näyttelee häntä omistautuneesti ja rakkauden kohteeksi päätyvä Charlotte Gainsbourg oli suorastaan ihana taiteellisena Stephaniena. Elokuva onnistuu tekemään lukuisia osuvan kitkeriä huomioita rakkaudesta sekä luovuuden välittömyyden vaikutuksesta ihmissuhteisiin. Siltikin jälkimaku muodostui jokseenkin petetyksi, homma suljetaan erittäin epätyydyttävästi, päähenkilö ei opi mitään ja fantasia heitetään miltei roskakoriin. Ei kliseiden välttäminen tarkoita inspiroivien ajatusten päälle ulostamista. Michel Gondryn käsikirjoituksesta puuttuu samanlainen inhimillisyys kuin miehen pelkistä ohjaustöistä, visuaalisten herkkuhetkien luominen tuntuu olevan hänen juttunsa.

Gondryn elokuva on muuten mielestäni todella hyvä ja suorastaan leppoisa fantasia, mutta se sortuu yltiöpessimistiseen ja tarpeettomaan julmuuteen. Dramaturginen rakenne ontuu täysin loppupuolen typerän realismitripin vuoksi.