Yksi elokuvan ehdottomista perusteoksista. Jälkeenpäin lisätty musiikki tekee seuraamisesta kevyempää.

Yksinkertaisesti visuaalinen mestariteos. Katsojalle syötetään upeita kuvia ja kuvakulmia nopealla tahdilla ja aika kuluu kuin siivillä. Vertovin intohimo työhönsä näkyy jokaisessa kohtauksessa. Lähes kaikki teollistuvaan kaupunkielämään kuuluvat tapahtumat käydään läpi tavalla, joka kyllä liimaa katsojan penkkiinsä kiinni. Suosittelen kaikille visuaalisuudesta ja elokuvista muutenkin kiinnostuneille.

The Cinematic Orchestran versio soundtrackistä kruunaa elokuvan 5 tähden kokemukseksi.

"Mahdoton elokuva tulkita oikein", "välillä liiankin pitkästyttävää seurattavaa", "uudelleenkatsomisarvo on erittäin vähäinen", "anti jää suht vähäiseksi". Olette selvästi syöneet paskaa ja sylkeneet sitä moisia mielipidekukkasia suoltaessanne! Mies ja elokuvakamera on teknisesti ja sisällöllisesti niin käsittämättömän rikas mestariteos, ettei sitä voi kuin ihailla alusta loppuun silmät hypnoosissa ja suu ammollaan. Visuaalisesti häikäisevän kuvaston ja ääniraidan rakentama kohtausten välinen symbioosi on jotain niin mieletöntä millä tahansa mittarilla, että ylistysvyöryä ei voi välttää. Katsojalle avautuu mahdollisuus myötäelää filmin rytmissä, tilaisuus ihastella itseään kuvilla kertovaa elokuvaa sekä vapaus valita mikä tahansa teoksen lukemattomista temaattisista kerroksista. Eli aivan kaikkea, mitä elämää suuremmalta taideteokselta voi vaatia.

Itse katsoin Mies ja elokuvakameran viimeksi dokumenttina ihmisen paikasta teollistuneessa yhteiskunnassa. Vaikka kyseisten teemojen suodattaminen nykyaikaan vaatii neuvostoaikaisen kontekstin ymmärtämistä, eivät Vertovin merkittävimmät havainnot ole vanhentuneet yhtään. Teos tuntuu pikemminkin todelliselta eksistentialistisen elokuvan edelläkävijältä, aivan kuin siinä olisi ripaus pohdiskelua yksilön vapaudesta keskellä sosialistiseen yhtenäisyyteen pyrkivää yhteisöä. Monissa joukkokohtauksissa ihmiset näyttäytyvät välillä länsimaisesta näkökulmasta hieman masentavallakin tavalla yhtenä muurahaismassana, vastapainonaan ihmisjoukkojen me-henkeä korostavia hetkiä ilman minkäänlaista propagandistista pohjavirettä. Vertov antaa myös yksittäisille henkilöille tilaa liikuttavalla tavalla. Kuvauksen dokumentaarisuus vain vahvistaa vaikutelmaa siitä, että näiden ihmisten arkiset ilot, surut ja velvollisuudet ovat todellisia.

Teoksen rytmitys rinnastuu kuvassa näkyvien ihmisten kiireisiin Michael Nymanin sävellysten korostaessa vaikutelmaa. Leikkaus on rauhallista ja tunnelma lyyristä kaupungin ollessa vasta heräämäisillään tai perheiden rentoutuessa uimarannalla. Kun ihmismassat purkautuvat kiireisiinsä ja töihinsä, kollaasin tahti nopeutuu hurmokselliseen tahtiin. Tällöin kuvassa näkyy usein myös koneita, joiden vauhti peilaa selvästi elokuvan leikkausvauhtia. Samalla tavalla elokuvanteko näyttäytyy koneellisena prosessina ja elokuva itsessään lukemattomien pienten osasten järjestäytyneenä summana, aivan kuten yhteiskuntakin. Näinkin kummallisessa teoksessa tapahtumat etenevät selkeää punaista lankaa pitkin, eivätkä tavanomaisen narratiivin rajoitteet (tai oikeastaan mikään lisäys) tekisi tästä rakenteellisesti erittäin harkitusta filmistä tämän loogisempaa.

Väitän, että tämän mestariteoksen on todella nähnyt vasta uusintakatselulla. Näin kävi ainakin omalla kohdallani: aluksi näin huikean audiovisuaalisen kokeilun, rewatchilla puolestaan jokaista yksityiskohtaa myöten täydellisen elämyksen ja yhden suurimmista suosikeistani, jonka katsoisin ilomielin uusiksi milloin tahansa. Todennäköisesti tulkitsen seuraavalla katselukerralla Mies ja elokuvakameran täysin eri tavalla ja pyörrän kaikki päätelmäni uusiksi, mikä on luonnollisesti ainoastaan tämän uskomattoman mestariteoksen eduksi.