Mitäs helskuttia?!? Kuoleman mannekiinit on rankattu monissa netin yksityisissä kauhulajitelmissa melko lähelle kärkipäätä, mikä ei oikeastaan ihmetytä. Elokuva ei loppuen lopuksi tuo kovin paljoa uutta kauhuskeneen, mutta sen vinksahtanut tunnelma istuu kyllä loistavasti 70-luvun muiden kauhutekeleiden joukkoon. Tobe Hooperin klassikot on ainakin katsottu moneen kertaan tätä tehdessä, mutta silti loppupuolen psykoottinen kuvasto jotenkin jaksaa yllättää. Varsinkin jos vertaa 80-luvun tusinakauhuun, Kuoleman mannekiinit tuntuu vetävän kaiken pidemmälle, mikä hämmästyttää, koska elokuva on tehty ennen kuin monet näistä kliseisen genren peruselementeistä syntyivät. Teksasin moottorisaha murhien ja Eaten Aliven! tematiikkaa kierrätetään mielestäni onnistuneesti - tässä 70-luvun kauhun melko synkässä alakappaleessa ei ole kyse murhaajasta, joka tunkeutuisi nuorison kotiin, vaan nuorisosta joka tunkeutuu syvästi seonneen, miltei sydäntä särkevän yksinäisyyden vallassa piehtaroivan murhaajan reviirille. Kuvasto on jopa siinä määrin selittämättömän vinksahtanutta, että siihen harva edes nykykauhussa pystyy. Ihan oikeasti, milloin viimeksi miehen tanssi nukkejen kanssa on ollut yhtä säälittävää ja samalla yhtä uhkaavaa? Ja kertokaapa milloin viimeksi kauheuksista seonneen naisuhrin pakeneminen nukkeja täynnä olevan auton kanssa on kelvannut onnellisesta lopusta? I dare you.

Kuoleman mannekiinit ei ehkä ole kauhean pelottava, saati väkivaltainen, mutta sen juoni on slasher-elokuvaksi minusta kohtalaisen erikoinen ja omaperäinen. Myös tunnelma on juonen ja musiikkien ansiosta omalaatuinen ja siten toimiva. Mukana on myös yliluonnollisuutta, mikä ei ehkä ole kaikkien makuun, mutta omasta mielestäni se sopii tähän leffaan aika hyvin. Kuoleman mannekiinit ei siis ole ihan tyypillinen slasher-elokuva, jossa joku naamiotyyppi vain tappaa ihmisiä yksi kerrallaan mahdollisimman raaoilla tavoilla. Siinä on myös vähän jotain muuta.