Arvostelu

Sivujuonien runsaus ei käy laadun päälle ja nämä pienet tarinat rinnastavat toisiaan. Tai sitten teemat liittyvät toisiinsa. Tai sitten ne vaan ovat niin ihania asioita, että elokuva ei toimi ilman niitä.

“Audiences are less intrigued, honestly, by battle. They're more intrigued by human relations. If you're making a film about the trappings of the period, and you're forgetting that human relationships are the most engaging part of the storytelling process, then you're in trouble.”

- Ridley Scott

Ristiretket vallitsevat 1100-luvulla. Eräs ritari nimeltään Godfrey (Liam Neeson) palaa kotikunnilleen etsimään poikaansa Baliania (Orlando Bloom), joka on juuri menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Balian kieltäytyy aluksi, mutta suostuu olosuhteiden pakosta lähtemään Jerusalemiin sovittaakseen menneisyytensä tapahtumat. Tultuaan paroniksi, hänen tehtäväkseen jää suojella kuningasta ja kansaa. Samalla alkaa romanssi prinsessa Sibyllan (Eva Green) kanssa ja Jerusalemin sisäinen jännite rauhaa puoltavien ja fanaatikkojen kanssa kiihtyy. Saraseenien sulttaani Saladin (Ghassan Massoud) puoltaa myös rauhaa, mutta jatkuvien painostuksien jälkeen, sota vaikuttaa väistämättömältä.

”What man is a man who does not make the world better?”

Ridley Scott rakastaa ristiretkien historiaa ja kuvitteli aina tekevänsä eepoksen aiheesta. Se toi yhteen hänet ja käsikirjoittaja William Monahanin, joka voitti myöhemmin parhaan käsikirjoitusadaptaation Oscarin elokuvasta The Departed. He aloittivat alun perin toisesta eepoksesta Tripolista, mutta päätyivät lopulta Kingdom of Heaveniin. Scott suhtautui tähän projektiin intohimolla, ehkäpä vielä enemmän kuin muihin. Ajoitus oli sopiva maailman nykytilanteen vuoksi, sillä käsikirjoituksen ideat ristiretkistä, jolloin kristittyjen ja muslimien konfliktit raivosivat, tuntui hyvin samankaltaiselta verrattuna nykypäivän sotaan terrorismia vastaan. Samat asiat ovat jatkuneet iät ja ajat, sodat maasta ja vallasta uskonnon nimissä. Elokuva kirjoitettiin samanlaisille markkinoille kuin Gladiator aikaisemmin. Tarina yksilöstä, sanoma, mikä välittyy tällekin aikakaudelle, eeppistä toimintaa ja romanssia, kuten myös Scottille ominaista kompleksisuutta tarinankerronnassa. Se valmisteltiin, kuvattiin ja kävi läpi saman prosessin jälkituotannossa, minkä Scottin leffat käyvät yleensä läpi eli ”ylimääräisten minuuttien” leikkaaminen.

Kingdom of Heaven ilmestyi teattereihin alkukesästä 2005 tuoden mukanaan kohtalaiset lipputulot ja sekalaiset arvostelut. Monet pitivät sitä pettymyksenä. Se vaan tuli ja meni. Jokin oli selkeästi pielessä. Johtuiko se kehnosta markkinointikampanjasta, yleisön kyllästymisestä historiallisiin spektaakkeleihin vai johtuiko se katsojien hämmennyksestä? Nähtyäni teatteriversion, siinä oli paljon hienoja asioita, mutta se oli myös melko jäykkä ja sekava. Henkilöhahmojen motiiveissa ei ollut välillä mitään järkeä, mielenkiintoiset asiat jäivät ilmaan ja loppua myöten elokuva sai vain raaputtamaan päätä.

Ihmisten korviin kantautui tieto pidennetystä ohjaajan versiosta, mikä julkaistiin vain vuotta myöhemmin teatteriversion jälkeen, ja silloin palaset alkoivat loksahtaa kohdalleen. 20th Century Foxin johtokunta piti elokuvaa liian pitkänä ja lopulta materiaalia uhrattiin niin paljon, että tunnetta oli vähemmän ja tilalla oli pelkkä ontto tila. Se on tuttua Scottille, jonka on usein toimittava sekä taiteilijana että tiimipelaajana ja uhrattava visiostaan enemmän tai vähemmän materiaalia. Se tapahtui Blade Runnerin yhteydessä. Se tapahtui Legendan yhteydessä. Nyt se tapahtui tässä, koska monimutkaisen tuotteen markkinointi on hankalaa ja suoralinjaisempi tuote vetoaisi paljon varmemmin mahdollisimman laajaan yleisöön. Scott ei nähnyt sitä Gladiatorin toisintona vaan mahdollisimman laajana kuvakudoksena uskontojen välisestä konfliktista ja siitä kuinka historia toistaa itseään tähän päivään saakka eikä pelkkänä räiskimisenä.

“God has made us man. We must suffer all.”

Näyttelijät tuovat jotain omaansa tähän maailmaan, missä taistelu vallasta jatkuu ja vain puoli kourallista hyviä miehiä pyrkivät tekemään oikein. Spektaakkelissa näkyy yleensä iso näyttelijäkaarti, joka tuo eloa pukudraamaan ja se saatiin aikaan. Hirvittävän moni ilmestyy kuvioihin kolmen tunnin keston aikana ja Scottin tapaan henkilöhahmot tekevät vaikutuksen tavalla tai toisella. Laajasta kaartista on paljon valittavaa ja monet saavat hetkensä, mutta jotkut erottuvat joukosta eniten. Suosikkisuoritukseni ovat rehtiä sotapäällikköä Saladinia esittävä Ghassan Massoud ja spitaalista kuningasta esittävä Edward Norton, joka näytteli roolin kokonaan maskin ja äänensä kautta. He erottuvat joukosta, koska muut esiintyvät heille luontevaan tapaan. Ghassan Massoud on puolestaan Lähi-idästä tullut näyttelijä, joka yllättää länsimaisen yleisön vaikuttavalla karismallaan. Kun Saladin ilmestyy kuvaan ja mitä enemmän tutustumme häneen, sitä sympaattisemmaksi hän muuttuu. Edward Nortonin tähti on hiipunut vuosien varrella, mutta joskus jokin helmi tulee vastaan ja hän ei pelkää haasteita. Luonnenäyttelijä on saanut osakseen vähäeleisen, vaativan roolin, missä suloinen ja vaitonainen ääni hoitaa kaiken puolestaan.

Liam Neeson oli Star Warsin jälkeen kiinni matalaäänisten, viisaiden oppi-isien rooleissa, mikä ei ole välttämättä suuri häpeä vaan totuttu kasvo arkkityyppinä. Hän sai pieniä, muistettavia rooleja aikakausidraamoissa ja joitain erilaisia myös. Godfreyn rooli ei eroa välttämättä tästä valtavirrasta, mutta lisättyjen minuuttien ansiosta hahmo onkin moniulotteisempi, viisaampi ja katuvampi. Kukaan muu ei pystyisi esittämään tällaista roolia kuin Liam Neeson, jolla on yksi maailman parhaimmista äänistä ja mitä minuun tulee, hän saisi olla oppi-isäni milloin vaan. Hyvien suoritusten janassa seuraavat myös Jeremy Irons päällikkö Tiberiasina, David Thewlis hospitaaliritarina, jolla on myös oma teemansa tässä pidennetyssä versiossa ja Marton Csokas fanaattisena Guy de Lusignanina, jonka rooli vihollisena nostetaan enemmän keskelle. Eva Green oli tähän aikaan jenkkiyleisölle tuntematon nimi, kun hänet palkattiin prinsessa Sibyllan rooliin, mutta Ohjaajan version ansiosta, Martin Campbell palkkasi hänet vuotta myöhemmin James Bondin ristiriitaiseksi rakastetuksi. Eva Green jatkaa Scottin leffojen patriarkaalisessa asemassa olevien vahvojen naisten pitkää linjaa. Scottin leffoissa on ollut useita vahvoja naissuorituksia ja vaikkei Green yllä samalle tasolle kuin esim. Connie Nielsen Gladiatorissa, Sibylla on yksi paremmista Scottin naiskuvauksista. Sibylla vie katsojan mukanaan elokuvan ajaviin teemoihin, kun politiikka ohjaa jotakuta moraalin edelle ja kuinka se voi korruptoida aikanaan. Hänen romanssinsa Balianin kanssa, mikä oli mukana teatteriversiossa osittain pakon edestä, tuntuu tässä versiossa ikään kuin kummankin rakastavaisen pelastukselta.

Elokuvan vaikeaksi palaksi on usein nimetty pääosan esittäjä Orlando Bloom, jonka on vakuutettava meidät pääosanesittäjänä ja action-sankarina herkällä runopoikaäänellään. Hän ei ole huono näyttelijä, mutta usein melko jäykkä. Se voi välillä koitua esittäjän kohtaloksi, mutta välillä se myös puree jos sen oivaltaa oikein. Jos Ridley Scott olisi ojentanut Balianin roolin luottonäyttelijälleen Russell Crowelle, luvassa olisi ollut varmaan vielä enemmän väistämätön Gladiator – toisinto ja leffa muistettaisiin siitä, että tämä toistaa Maximuksen jälleen, mikä tapahtui myöhemmin Robin Hood – elokuvassa, mutta onneksi Orlandoa pyydettiin tähän rooliin. Vaikka Balianin hahmo muistuttaa Maximusta omalla tavallaan, siinä kuinka heillä on surullinen tausta ja heidän on noustava tärkeään asemaan tulevaisuuden kannalta, Bloom onnistuu tuomaan omaa laatuaan tähän rooliin. Sellaisella asteikolla, missä Bloom on totuttu näkemään, hän onnistuu todella hyvin. Hyväsydäminen sankari, joka vie meidät tähän matkalle, on juuri sellainen, missä Bloom ei mokaa. Hän on seurattava tyyppi alusta loppuun. Uskoin hänen tunteisiinsa koko ajan ja hänen jäykkyytensä erottuu tavanomaisuudesta useimmissa pätkissä. Se näkyy kaikkein eniten esim. heti jo alussa siinä miten hän pitää tuskansa sisällään. Se näkyy myös isoissa puheissa tai joissain pienissä pätkissä, missä silmät puhuvat puolestaan. Mielestäni elokuvalla on oikea pääosan esittäjä ja rooli vaati tällaista lähestymistapaa. En lähtisi vertailemaan häntä muihin sivuosan esittäjiin, joilla on ollut selkeästi kestävämpi ansioluettelo, mutta hän saa tukea kanssanäyttelijöiltään ja hänen suorituksensa erottuu omasta valtavirrastaan.

Elokuvassa ei ole kaikkien aikojen parhaimpia taistelukohtauksia, mutta perhanan hyviä kuitenkin. Yksi pienoinen pettymys, missä markkinointi johti katsojaa harhaan, tuli taistelukohtauksista. Markkinointi saa katsojan uskomaan näkemäänsä ja mainostuksen henkeen, joten se on kummallista, että taistelut olivatkin odotettua latteampia. Tämäkin on jälleen yksi sellaisista asioista, minkä parempi versio korjaa. Ridley Scott keskittää huomiotaan maltillisesti ytimekkäisiin kaksintaisteluihin ja joihinkin joukkotaisteluihin, mutta suurin osa huomiosta ja budjetista menee suureen Jerusalemin piiritykseen. Se kaikki on teknisesti ja koreagraafisesti hienoa jälkeä, mutta se on myös tyhjää. Se tulee siitä, kun elokuvaa ei ollut tarkoitettu miekka- ja sandaalileffaksi, missä toiminta ja epookki voivat peittää jotkut puitteista. Taistelukohtaukset oli suunniteltu ohjaajan version, tämän hienovaraisen historiallisen spektaakkelin hengessä, missä eeppisyys toimii mielenkohentajana hienon tarinan hyväksi. Se on jälleen yksi osoitus editoimisen voimasta, kun eeppisyys vähenee tarinan ja henkilöhahmojen voimakkuuden puutteesta.

”I put no stock in religion. By the word religion I have seen the lunacy of fanatics of every denomination be called the will of God. I've seen too much religion in the eyes of too many murderers.”

Kuten Blade Runner oli varoitus siitä mihin me olemme menossa, Kingdom of Heaven on varoitus siitä olemmeko oppineet mitään historian tapahtumista. Elokuva ei ole historiallisesti faktaa vaan se on taiteilijan vapaudella tehty kannanotto. Henkilöhahmojen esittäminen universaaleina filosofeina on mukailtu nykypäivän kannanottojen mukaan ja siksi viesti välittyy aika huomattavasti. Keskiajalla ei ollut puhettakaan uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, se olisi ollut pyhäinhäväistys. Silti se on totta, että kuningas Baldwin IV oli tavallista suvaitsevaisempi ja piti yllä rauhaa päästämällä muslimeja Jerusalemiin pyhiinvaellukselle. Saladin oli myös tunnettu enemmän vuoropuhelusta kuin sodankäynnistä. Koska Gladiator oli oivallettavissa siitä kuinka gladiaattorikisat ovat ulottuneet tämän päivän vapaapaineihin saakka, Kingdom of Heaven ulottaa sanomansa ristiretkistä tämän päivän sotaan terrorismia vastaan. Kuten eräs henkilö sanoo sen osuvasti ”I have given Jerusalem my whole life. First, I thought we were fighting for God. Then I realized we were fighting for wealth and land. I was ashamed.” Uskonnon ja terroristien rooli elokuvissa mietittiin joskus uusiksi nykytilanteen vuoksi ja nykyleffat, mitkä käsittelevät tällaisia aiheita, pitävät skenaarion tasapuolisena. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin muslimit positiivisessa valossa ja kristityn, länsimaalaisen puolen aavistuksen verran negatiivisessa valossa. Jotkut elokuvan parhaimmista hetkistä tulee niistä inhimillisistä kohtauksista, kun Balian säästää jonkun hengen ja toisinpäin tai sitten Saladin, joka säästää ihmishenkiä hyvien välien takia. Tällaisia elokuvia tarvitaan lisää ja viesti on itsessään mennyt perille muille lahjakkaille elokuvantekijöille, jotka ovat myös jatkaneet tällä linjalla.

Teatteriversio välitti sen viestin, mutta kuten Ridley Scott siteerasi ”se on vain traileri sitä todellista elokuvaa varten”. Markkinat uskovat, että kolmituntinen, intellektuaalinen elokuva voi karkottaa yleisön. Jos se oltaisi julkistettu kolmen tunnin mittaisena tai kenties paria kohtausta lyhyempänä, se olisi saanut enemmän huomiota, noussut lajinsa klassikoksi hetkessä ja siitä olisi tullut suunnannäyttäjä vastaaville elokuville, mutta ajan myötä ihmiset löytävät sen uusiksi. Toivottavasti sitä esitetään joskus TV:ssä teatteriversion sijaan. Kun näin sen ensimmäistä kertaa, hämmästyin siitä kuinka mieleenpainuvia poistetut materiaalit olivat. Ei siitä olisi voinut poistaa mitään. Se on ihme, että joskus yli kaksi tuntia tuntuu pidemmältä kuin kolme tuntia. Siinä on paljon useita hienoja hetkiä. Aloitus on mm. selkeämpi, kun henkilöhahmojen suhteet tulevat esille, taustat ovat nyt laajempia ja se tuo lisää tietoa tämän ajankuvan asenteista. Studio tappeli hyvin pitkään Scottin kanssa tästä sivujuonesta, Sibyllan pojasta, mikä oli historiallisesti aavistuksen kuvitteellista, mutta jälleen yksi hieno tarina muiden joukossa ja se toi tarinaan jotain emotionaalista ja tarttuvaa. Lempipätkiäni on myös ratkaiseva kaksintaistelu sankarin ja vihollisen välillä, mikä ilmestyy odottamattomalla tavalla, mutta käy kuitenkin täysin järkeen, että sen kuuluu tapahtua. Sivujuonien runsaus ei käy laadun päälle ja nämä pienet tarinat rinnastavat toisiaan. Tai sitten teemat liittyvät toisiinsa. Tai sitten ne vaan ovat niin ihania asioita, että elokuva ei toimi ilman niitä.

“A new world. A better world than has ever been seen. There, you are not what you are born but what you have it in yourself to be. A kingdom of conscience, peace instead of war, love instead of hate. That is what lies in the end of a crusade.”

Yhteenvetona Kingdom of Heaven on upea. Elokuva tuntuu historian esseeltä, mikä on välitetty draamatunneille asti. Se ei saa katsojaa ajattelemaan pelkkää toimintaa vaan myös näkemystä ja tarinankerrontaa. Henkilögalleria ja laajamittainen tarina on mukaansatempaava, se ei ole turhan selkeä ja haastaa katsojan välillä. Pidin paljon myös Scottille olennaisista yksityiskohdista, mitkä aloittivat teemoja ja sulkivat ne mitä enemmän päästiin loppuun. Joskus pienet asiat kiinnittävät myös huomion ja ne kertovat henkilöstä jotain oleellista ilman dialogia. Esim. kohtaus, missä Balian opettelee miekkailua ja pärjää kohtalaisesti, toistuu lopussa, missä tämä on oppinut taistelemaan vastustajaa vastaan täydellisesti. Elokuva toimii läpikotaisin ja senkaltaista hienovaraisuutta ei tule vastaan kovin usein, ainakaan tällaisissa teoksissa. Siinä on paljon kritiikkiä fanaattisuudesta, mutta se myös valistaa eettisestä kristillisyydestä ja moraalista, mikä vetoaisi katsojiin uskoon katsomatta. Onnekseen elokuva on poikkeuksellisen hyväsydäminen epookiksi ja on riemastuttavaa, että kesällä julkaistuista spektaakkeleista jokin erottuu välillä joukosta. Hyvin harvoin lopputulos tuntuu palkitsevalta, jos viihdyttävä teos päättääkin lopettaa tarinan toisenlaiseen loppupäätökseen. Tällaista loppua ei nähdä kovin usein, koska se nähtäisiin ”lällynä”. Tässä tapauksessa se toimii, koska se on fiksusti kirjoitettu ja meitä on valmisteltu siihen. Lopetus jättää vaikutelman siitä, että asiat eivät muutu, mutta ainakin voimme ymmärtää toisiamme.

”If this is the Kingdom of Heaven, let God do with it as he will”

Pisteet: rating 100,000

[Batman]
Käyttäjä, 26 arvostelua
Arvosteltu: 19.08.2014
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Taivas ja helvetti
Taivas ja helvetti arvosana 4,29
Taivas ja helvetti
Jäniksen vuosi
Jäniksen vuosi arvosana 3,94
Jäniksen vuosi
Kunnian polut
Kunnian polut arvosana 4,03
Kunnian polut
Umberto D. - elämän vanki
Umberto D. - elämän vanki arvosana 4,15
Umberto D. - elämän vanki

Elokuvan tiedot

Kingdom of Heaven - Taivas Maan Päällä: Ohjaajan Versio
Kingdom of Heaven - Taivas Maan Päällä: Ohjaajan Versio arvosana 3,97

Kingdom of Heaven - Taivas Maan Päällä: Ohjaajan Versio (2005)

Alkuperäinen nimi: Kingdom of Heaven: Director's Cut

Genret:
Sota,
Valmistusvuosi:
2005
Pituus:
194 min
Tunnetaan myös nimillä:
The Crusades
Ohjaajat:
Ridley Scott
Käsikirjoittajat:
William Monahan
Pääosanäyttelijät:
Alexander Siddig, David Thewlis, Edward Norton, Eva Green, Ghassan Massoud, Jeremy Irons, Jouko Ahola, Khaled El Nabaoui, Liam Neeson, Marton Csokas, Orlando Bloom
Maat:
USA, Iso-Britannia, Espanja, Saksa, Marokko
Kielet:
englanti, arabia, latina, italia