Arvostelu

Mässäilee estottomasti kurjuudella, verisyydellä ja väkivallalla.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-dekkarit ovat 1970-luvulta lähtien yrittäneet välittää realistista kuvaa suomalaisesta rikostodellisuudesta ja poliisin työstä. Nyt Olli Saarela on päivittänyt Harjunpään uudelle vuosituhannelle Harjunpään ja pahan papin myötä. Aikaisemminkin kyseinen poliisi on seikkailut elävän kuvan muodossa neljän minisarjan ja yhden elokuvan verran. Nyt Harjunpää on pistetty täysin uuteen kuosiin katkaisten vanhat kahleet vieden kuvioita toiminnallisempaan suuntaan. Itse en ole lukenut yhtään Harjunpäätä, mutta kuulemani mukaan tässä filmatisoinnissa otetaan paljon vapauksia suhteessa lähdemateriaaliin. Esimerkiksi Åke Lindmanin Harjunpää ja kiusaajat -filkkaan verrattuna tämä elokuva on kuin ihan eri maailmasta, joten en yhtään ihmettelisi, jos alkuperäisteos olisi tyyliltään täysin erilainen tämän filmatisoinnin kanssa.

Pläjäys esittelee jopa naurettavissa mittakaavoissa Helsingin pahana suurkaupunkina, jossa joka nurkan takana velloo pohjatonta pahuutta. Tässä kaupungissa keneenkään ei saa luottaa. Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää (Peter Franzén) jaksaa vielä olla hyvä poliisi kaikenlaisen synkkyyden uuvuttamassa kaupungissa. Raskasta työtä on aina pehmittänyt ihanteellinen perheidylli, joka nyt on hajoamassa esikoistyttären kuoltua rajun raiskauksen yhteydessä. Poliisimiehen rehtiys vaihtuu pilleripurkkiin. Harjunpää yrittää pärjätä, vaikka pahaa tekee. Tyttären menetys on vaikea hyväksyä, joten usko Suomen lakiin alkaa mennä Timolta ja vaimolta (Irina Björklund) puolestaan usko Jumalaan vahvistuu lähes fanaattisuuteen asti. Avioliitto näyttää kaikessa hiljaisuudessaan kuolemisen merkkejä. Suomi-jännärin lähtökohdat löytyvät siis todella synkiltä alueilta, mutta mielenkiintoisilta ja erittäin potentiaalisilta.

Ohjaaja Saarela todisti parhaalla ohjauksellaan Bad Luck Love hallitsevansa vahvan henkilöohjauksen sekä osaavansa tehdä elokuvastaan visuaalisesti näyttävän. Tällä kertaa henkilöohjauksen puolella ollaan kuitenkin vähän hakoteillä. Roolihahmoista löytyy ideaa, mutta niistä ei saada puristettua tarpeeksi irti. Vikaa löytyy toki myös käsikirjoituksesta sekä lievästi näyttelijöistäkin. Franzénin roolisuoritusta Timo Harjunpäänä on kehuttu kovasti, mutta meikäläistä se ei pahemmin vakuuttanut. Tuntuu kuin Franzén ei olisi täysin sisäistänyt roolihahmoaan, vaikka hyvä näyttelijä muuten onkin. Björklund vaikuttaa olevan varsin kyllästyneellä tuulella, mutta käsikirjoitusvaiheessa hänen hahmostaan olisi voinut tehdä runsaasti moniulotteisemman. Poliisiroolit jäävät Harjunpäätä lukuun ottamatta pelkiksi pintaraapaisuiksi, kuten Jenni Banerjee Harjunpään kollegana tarjoillen katsojille ainoastaan silmäkarkkia puhaltamatta suoritukseensa yhtään eloa. Jorma Tommila ja Ville Virtanen ovat lähes poikkeuksetta aina loistava, mutta tällä kertaa kliseiset roolihahmot ovat heikäläisille liian suppeita päästäkseen pahemmin loistamaan. Hurjaa kyttää esittävän Tommilan naamavärkki sopii kyllä tällaisiin ympyröihin täydellisesti ja kyllähän äijä pääsee varsin vakuuttavasti mesoamaan roolinsa lyhyen keston ajan. Käsikirjoituspuolella olisi voinut keskittyä enemmän dialogin työstämiseen, sillä nyt mukana on typerää jankkaamista varsinkin itse Harjunpään osalta. Onnetonta dialogia ei yhtään paranna pahasti mönkään mennyt ääniraita, jonka vuoksi vuorosanoista on välillä vaikea ottaa selvää.

Itse rikoksen selvittämiseen perustuva juonikuvio on kyllä mielenkiintoinen, mutta kerronnaltaan huonosti rytmitetty. Välillä se matelee niin tarmokkaasti, että katsojalle tulee huoli sen etenemisestä. Tyhjäkäyntiä on jonkin verran havaittavissa, kun välillä juonen etenemisen sijaan keskitytään kaikenlaiseen kurjuudessa rypemiseen. Metrotunnelissa oikeutta ja pelastusta jaksava ”pahan pappi” on hahmona elokuvan onnistuneimpia puolia, eikä vähiten Sampo Sarkolan huiman eläytymisen ansiosta. Urallansa kovassa nousussa oleva Sarkola ottaa pahasti häiriintyneen, omalla tavallaan hyvään pyrkivän psykopaatin roolin täysin omakseen. Oman käden oikeutta Raamatun oppeihin viitaten jakava pahis on ristiriitainen persoona, rikkilyötyihminen eikä ollenkaan niin mustavalkoisesti paha kuin huonosti kirjoitetut sarjamurhaajatrillereiden pahat miehet. Hahmo tarjoaisi mahdollisuudet piinaavaan psykologiseen trilleriin, mutta kun katsoja ei ”hyvien” puolella olevista henkilöistä välitä, niin psykologista virettä ei kunnolla onnistuta luomaan.

Visuaalisella puolella Saarela pärjää yhä kiitettävästi. Ylisynkkä ilmapiiri on toteutettu näyttävästi, mistä tulee elokuvalle plussaa. Plussamäärälle tulee miinusta hektisestä leikkaustyylistä, joka ei jaksa pahemmin jäädä hetkiin tunnelmoimaan. Leikkaukset ovat nopeita yrittäen varmaan luoda vainoharhaisuuden tunnetta tai jotain sinne päin. Vaikka esikuvina ovatkin selvästi olleet Seitsemän ja Uhrilampaat, niin Saarela on yrittänyt tehdä enemmän toimintapläjäystä saaden lopputuloksen muistuttamaan ylipitkää C.S.I.-jaksoa. Ohjaaja Saarela onkin haastatteluissa myöntänyt tekevänsä populääriä viihdettä, jonka toivoo alkuperäisten kirjojen ystävien lisäksi saavuttavan myös nuoria katsojia. Kuulostaa kieltämättä hieman rahan perässä juoksemiselta. Elokuva mässäilee estottomasti kurjuudella, verisyydellä ja väkivallalla. Mukaan on otettu täysin turhia kohtauksia vain kohauttamistarkoituksessa, kuten erään viiltelijänuorukaisen ikävät kotiolot, joiden näyttäminen ei palvele elokuvan tarinaa yhtään. Pahaa mieltä yritetään selvästi kylvää ja kyllähän synkkyyttä, kurjuutta sekä väkivaltaa saa tämän lajityypin filmeissä olla, mutta kohtuus kaikessa. Kliseeksi muodostunut synkeähkö Suomi-kuva ei tällä kertaa toimi kunnolla uskottavuusongelmien vuoksi, sillä kaikki on vedetty niin yli. Jos jotain sanomaa tästä angstailusta etsii, niin se on varmaan, että tässä pahassa maailmassa täytyy vain jotenkin pärjätä, vaikka sitten pillereiden avulla.

Näillä eväillä olisi mahdollista tehdä vaikka se ”Suomen Seitsemän”, mutta nyt kokonaisuus on jäänyt vain yritykseksi, eikä edes kovin hyväksi sellaiseksi. Harjunpää ja pahan pappi on kuitenkin saanut myös kannattajia, että kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa. Omalla kohdalla ei nyt vaan napannut. Suomalainen elokuvallinen jännitysviihde on nostamassa päätään yrittämällä tehdä ruotsalaisten tapaan toimivia brändejä rikoselokuvasarjoista, kun on liikkunut huhuja Harjunpäänkin jatkamisesta. Vareksen uusi tuleminen Pahan Suudelma päihittää kaikessa harmittomassa keskinkertaisuudessaan tämän Timo Harjunpään paluun elokuvien maailmaan. Jos Saarela jatkaa vielä Harjunpäiden parissa, niin toivotaan parasta. Kykyjä ei nimittäin näiltä tekijöiltä puutu, mutta nyt kävi kuitenkin näin. Hieno visuaalinen ilme pärjää hyvin kansainvälisessäkin vertailussa, eikä Sarkolan huimaa roolisuoritusta voi liikaa kehua, mutta muilta osin tämä Harjunpää on epäonnistunut ja siten allekirjoittaneelle ikävähkö pettymys.

Pisteet: rating 30,000

Thoke
Tykittäjä, 619 arvostelua
Arvosteltu: 01.04.2011
Katsottu: Kotona

On harmillista, miten hyvän elokuvan voi pilata näinkin pienellä, eli antamalla hahmoille väärät nimet.

On harmillista, miten hyvän elokuvan voi pilata näinkin pienellä, eli antamalla hahmoille väärät nimet.

Movie Freak 09.11.2010

rating 50,000

Saman kategorian TOP-leffoja

Nykyaika
Nykyaika arvosana 4,19
Nykyaika
Takaikkuna
Takaikkuna arvosana 4,23
Takaikkuna
Seitsemän samuraita
Seitsemän samuraita arvosana 4,34
Seitsemän samuraita
Seitsemän
Seitsemän arvosana 4,19
Seitsemän

Elokuvan tiedot

Harjunpää ja pahan pappi
Harjunpää ja pahan pappi arvosana 3,11
Genret:
Rikos,
Valmistusvuosi:
2010
Pituus:
100 min
K15
Tunnetaan myös nimillä:
Harjunpää & pahan pappi
Ohjaajat:
Olli Saarela
Käsikirjoittajat:
Leo Viirret, Matti Yrjänä Joensuu
Pääosanäyttelijät:
Irina Björklund, Jenni Banerjee, Jorma Tommila, Peter Franzén, Rosa Salomaa, Sampo Sarkola, Tommi Korpela, Ville Virtanen
Maat:
Suomi
Kielet:
suomi