Arvostelu

John Cusack kantaa elokuvan hienosti harteillaan ensisekunneista loppuvihellykseen.

Festivaalimenestys on terminä sangen kaksipiippuinen juttu. Toisaalta näkisin sen merkitsevän elokuvan olevan ainakin jollain tasolla niin laajassa merkityksessä hyvä, jotta se voidaan palkita/nimetä vähän siellä sun täällä. Päinvastaisesti elokuva voi juuri tämän runsaan kehuvyöryn alla olla vain nimellisesti erinomainen, esimerkiksi niin pienille piireille suunnattu taiteellinen elokuva, josta keskivertokatsoja saa paljon vähemmän irti kuin niinsanotut asiantuntijat. Mahdollista on tietenkin myös ettei filmiä palkita vain sen itsensä tähden vaan vaikkapa aihealueensa tärkeyden takia muutoin keskinkertaisessa produktiossa.

Grace Is Gone niitti menetystä useammissa tapahtumissa. Muun muassa Deauvillen filmifestivaaleilla se voitti kriitikkojen palkinnon ja kuten kannessa asianmukaisesti lukee, Sundancen vastaavassa pätkä voitti katsojapalkinnon sekä parhaan käsikirjoituksen kategorian. Pääsipä se myös Clint Eastwoodin tuottamasta musiikkipuolesta Golden Globe ehdokkaaksikin. Tällaisilla meriiteillä ainakin minä katsojana pelkäsin sellaista vaihtoehtoa, että leffa olisi erikoisen vaikeasti ymmärrettävä filosofis-taiteellinen pätkä, jonka seuraaminen vaatisi huomattavasti vaivaa. Onneksi tällainen stereotyyppisen yksinkertainen oletus ei toteutunut, sillä Grace Is Gone ei todellakaan ole (teko)taiteellinen elokuva vaan oikeammin hieno draama puolison menetyksestä hieman käännetyin sukupuoliroolein. Viimeisestä lauseesta voinee lukea syyt miksi leffa viime kädessä oli niin suuri arvostelumenestys.

Stanley Phillips (John Cusack) hoitaa kahta tytärtään yksin vaimonsa Gracen ollessa komennuksella Irakissa. Eräänä päivänsä huolestuneen aviomiehen luokse tulee kaksi miestä armeijan vaatteissa kertomaan hänen vaimonsa saaneen surmansa sotilasoperaatiossa syttyneen tulituksen aiheuttamiin vammoihin. Stanley murtuu tämän tiedon saatuaan ja päättää toistaiseksi salata asian tyttäriltään. Hän saa päähänsä ex tempore viedä heidät Floridassa sijaitsevaan huvipuistoon noin vain kesken kouluviikon ja muun elämisen. Pitkän ajomatkan aikana leskeksi jääneen miehen on vaikeaa pitää tunteitaan kurissa, mutta hän yrittää urheasti lastensa tähden. Lopulta mikään viivyttely ei enää auta vaan Stanleyn on pakko kertoa totuus.

Niminäyttelijöitä elokuvassa ei ole John Cusackin lisäksi muita. Hyvin hän leiviskänsä hoitaakin surun murtamana perheenisänä, joka lopulta haluaa vain pehmentää suru-uutisen tuomaa mahalaskua. Päähenkilön lapsia esittävät täysin puskista vedetyt Shélan O'Keefe ja Gracie Bednarczyk, joiden roolisuorituksista ei moitittavaa löydy. Sinänsä yllättävää ettei kokemuksen puute näkynyt käytännössä yhtään. Lyhyitä sivurooleja filmissä vilahtaa joitakin, ainoa mainitsemisen arvoinen ja edes välttävästi ruutuaikaa saava on Stanleyn veljen Johnin (Alessandro Nivola) kohtaaminen, jossa sisarusten välistä katkeruutta puretaan vuosien edestä. Nivola tekee noissa kohtauksissa mielestäni rapsakkaa työtä.

Elokuvan nähtyäni mietteeni olivat jokseenkin kaksijakoiset sen suhteen, ansaitsiko filmi tunnustuksensa vai ei. Grace Is Gone on toimiva kokonaisuus vailla suurempia kangerteluja, mitä silti on vaikea mennä kehumaan esimerkiksi mainitusta käsikirjoituksesta. Siinä mielessä se on vahva ja hyvä ettei draama ole turhauttavaa tai väkisin väännetyn oloista aidon vaikutelman kustannuksella. Muutenkaan juoni ei sotke itseensä turhia koukeroita vaan kulkee tasaisesti alun esittelyistä road movieksi hetkeksi muuttuen klimaksiseen loppuunsa. Silti en kehuisi käsikirjoitusta loistavaksi, vaikka keskivertoa parempi se ehkä onkin. Vähäisempi pituus lisäksi auttani asiaa. Samat sanat koskevat laajemmin myös itse elokuvaa. Palkittiinko se siis omien ansioidensa johdosta vai muista syistä?

En haluaisi lähteä miettimään asiaa käännettyjen sukupuoliroolien kautta, mutta joutunen sen kuitenkin tekemään. Huomionarvoisin seikka juonisynopsiksessa lienee ettei siinä mies/isä suinkaan ole se, joka kuolee sodassa ja nainen/äiti sitten joutuu huolehtimaan yksin jälkikasvustaan vaan perinteiset mallit on muutettu päinvastaisiksi. Henkilökohtaisesti tämä temppu tuntuu hivenen teennäiseltä kikkailulta, jonka merkitystä filmille todennäköisesti ollaan yliarvioitu. Tosin joudunpa itsekin myöntämään, että näin päin tehtynä tarinankulku muodostuu jossain määrin mielenkiintoisemmaksi. Irakin sotaa sivutaan myös, jolloin nousee esiin kysymys aihealueen vaikutuksesta katsojaan, jonka diskurssissa näkijän kansakunnan merkitys nousee arvaamattoman merkittäväksi. Muista ehdokkuuksista vielä mainitakseni Clint Eastwoodin score soi mainion oloisesti tunnelmoiden kulloisenkin kohtauksen henkeä.

James C. Strousen nimi kannattaa painaa mieleen. Mies ei vaikuta aivan turhalta tekijältä kun on onnistunut kokoamaan läheisen menettämisesta näin vähän teatraalisen filmin, joka silti liikuttaa ja koskettaa tietyistä puutteistaan huolimatta. Yhteenvetäen päätän arvostelun näihin monasti jo toistettuihin sanoihin: kannattaa katsoa, jos draamaelokuva iskee sinuun. Muiden ehkei kannata vaivautua, paitsi kenties John Cusackin fanien. Mies kantaa elokuvan hienosti harteillaan ensisekunneista loppuvihellykseen.

Pisteet: rating 70,000

Uytp7
Tähtääjä, 60 arvostelua
Arvosteltu: 27.01.2013
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Yksi lensi yli käenpesän
Yksi lensi yli käenpesän arvosana 4,34
Yksi lensi yli käenpesän
Tokyo Story
Tokyo Story arvosana 4,26
Tokyo Story
Jäniksen vuosi
Jäniksen vuosi arvosana 3,94
Jäniksen vuosi
Kummisetä
Kummisetä arvosana 4,33
Kummisetä

Elokuvan tiedot

Grace Is Gone
Grace Is Gone arvosana 3,00
Genret:
Draama
Valmistusvuosi:
2007
Pituus:
85 min
K13
Ohjaajat:
James C. Strouse
Käsikirjoittajat:
James C. Strouse
Pääosanäyttelijät:
Emily Churchill, Gracie Bednarczyk, John Cusack, Rebecca Spence, Shélan O'Keefe
Maat:
USA
Kielet:
englanti