Dust Devil

Joku

Richard Stanleyn Dust Devil on ihan mieletön pläjäys psykedeliaa ja mystiikkaa sekoiteltuna kauhuelokuvamaisen tunnelman ja raa’an väkivallan kanssa. Se on myös visuaalisesti yksi vuosikymmenensä upeimmista elokuvista ja samalla myös aavemaisen kolkon tunnelmansa puolesta todella vaikuttava. Tässä on koko ajan sellainen todella unenomainen ja epätodellinen tunnelma. Jos nyt esimerkkejä pitäis antaa, niin kaikuja on David Lynchin ja Alejandro Jodorowskyn kaltaisten ohjaajien elokuvista. Kuten noidenkaan ohjaajien elokuvat, ei Dust Devilkään ole mikään helppotajuisin leffa. Siihen kuitenkin imeytyy mukaan helposti ja tarkalle katsojalle annetaan kyllä vastauksiakin. Mikään täysin umpihuuruinen haahuilu siis ei ole kyseessä, todellakaan. Leffa on kuvattu Namibiassa, älyttömän upeissa aavikkomaisemissa. Maisemat istuukin tähän tarinaan ihan täydellisesti ja tottahan toki leffa nappaakin paljon paikallista mytologiaa ja kansantaruja mukaan sekoitukseen. Myös perinteisempää maantietappaja -juttua on mukana. Tuottajathan olisi koko ajan halunneet Stanleyn tekevän elokuvasta ”enemmän Uhrilampaiden kaltaisen”. Onneksi Stanley sai lopulta tämän oman visionsa elokuvasta näkyviin leikatessaan elokuvan itse uudelleen, Miramaxin ensin leikattua sen torsoksi. Niin loistelias elokuva on kyseessä. Erittäin ison erikoismaininnan ansaitsee myös Simon Boswellin musiikit jotka on hienoa kuultavaa.

Vahva suositus tälle. Mitään popkorniviihdettä ei kannata kuitenkaan odotella vaan leffaa saa tapittaa ihan tosissaan jos meinaa saada siitä tarpeeksi irti. Uusintakatseluarvoa tällä myös on kaiken sen symboliikan ansiosta, jota Stanley viljelee läpi elokuvan. Kaikkea lienee mahdoton edes poimia yhdeltä istumalta.