Ihmiskontaktia vierastavalla kengälläkin on sen verran empatiakykyä, että Amy naulitsee ja koskettaa kahden tunnin ajan. Julkisuutta edeltäneestä Amystä kuvatut kotivideot palvelevat sitä kullanarvoista funktiota, ettei tarina vieraannuta rahvasta kertomalla mistään toisen ulottuvuuden myyttisestä olennosta. Amyn kiistattomille lahjoille dokkari on palvelus ja tämän omat kappaleet mukailevat näppärästi tarinan käänteitä.
Kuitenkin maku on poissa jo samana iltana. Dokumenttielokuvan lajityyppiä sitoo journalistinen etiketti ilmeisesti niin paljon, ettei totuutta haluta pimittää ja jättää oleellisia hetkiä Amyn uralta pois, mutta onhan dokumentaristeilla silti valta valita, mihin näkökulmaan keskittyä. Nyt se on se jokaista taiteilija-biografiaa noudattava suuren lahjakkuuden tragedia, josta löytyy kaikki tutut pääpiirteet ja loppukuvissa vallitsee sanaton, mutta sitäkin audiovisuaalisempi voivottelu. Ei puutu kuin kylähullu päivittelemästä, kuinka "saatoimme antaa tämän tapahtua O_O" Se, että avaimia ja ratkaisuja edes yritetään löytää tuntuu auttamatta väärältä. Amyn aikuisiän henkilöhahmon ja kohtalon syihin ja syypäihin ei tarvitse varsinaisesti kuin ohimennen vihjata, mutta sekin on riittävästi antamaan yksinkertaistavan osoittelun halpa tunne. Olisi ihan mielettömän särmikästä, jos ratkaisujen etsinnässä tulisikin vastaan vain jatkuvia umpikujia ja pointteja, jotka kumoavat aiempia pointteja. Oikeastaan Martin Scorsese on pilannut monia leffoja opettamalla, että nykyaikainen tapa moralisoida on olla moralisoimatta. Tai tehdä se sarkastisella / käänteispsykologisella tavalla, kuten Simpsonit usein. Sanomaltaan Amy on niin kovasti yrittävä, mutta niin monesti nähty, että se on jo tahattomasti melko mitäänsanomaton.