Elokuva kertoo nuoresta tytöstä New Orleanssista nimeltään Tiana, joka haluaa toteuttaa isänsä unelman perustamalla ravintolan ja on päättänyt rehkiä sen eteen ylimaallisen paljon. Juuri, kun hän on saanut rahansa kasaan ja ostanut rakennuksen ravintolalleen, kiinteistövälittäjät ilmoittavat, että rakennuksesta on tarjottu enemmän ja jos hän ei tietyssä ajassa saa kerättyä lisää rahaa, hän ei saa paikkaa. Samaan aikaan New Orleansiin saapuu prinssi Naveen Maldoniasta, jota himoitsee Tianan lapsuudenystävä Charlotte, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Saadakseen haluamansa, Charlotte järjestää naamiaiset, johon kutsuu prinssi Naveen vieraaksi ja Tianan sinne tarjoilemaan maistuvia pulliaan. Mutta matkalla prinssi Naveen ja hänen palvelijansa Lawrence eksyvät pahoille teille, Facilierin, voodoo-tohtorin käsiin, joka liittoutuu aina ylikävellyn Lawrencen kanssa ja muuttaa Naveenin sammakoksi otettuaan häneltä verta, jolla Facilier muuttaa Lawrencen näyttämään prinssiltä saadakseen New Orleansin omakseen. Sammakko-prinssimme törmää Tianaan juhlissa ja hänen sonnustauduttuaan upeisiin juhlavaatteisiin Naveen luulee Tianaa Prinsessaksi. Hän käskee Tianaa suutelemaan itseään, mutta koska Tiana ei ole prinsessa, reaktio on päinvastainen ja Tianankin muuttuu sammakoksi ja siitä alkaa seikkailu New Orleanssin lähistöllä.
Olipa mukavaa katsoa pitkästä aikaa piirrettyä elokuvaa, jo pelkästään siitä nostalgiatripistä voi antaa 3 tähteä. Tarina ei ole mikään ihmeellisen nerokas, vaikka hyvä onkin, mutta hahmot korjaavat virheet! Pidin siitä, ettei Charlotte ollut stereotyyppinen hemmoteltu omahyväinen kakara, vaan että hänellä oli kuitenkin sydäntä ja ymmärrystä asioille, jotka kääntyivätkin häntä vastaan, ja koska minkäänlaista muutosta ei näytetty, katsojalle jää mielikuva siitä, että hän olisi aina ollutkin sellainen. Muitakaan hahmoja ei ole erityisen stereotyyppisiksi viety, vaikka siihen olisi ollut hyvä mahdollisuus ja yksikään heistä ei jäänyt mitäänsanomattomaksi tapetilta erottumattomiin. Varjoihmisillä leikittiin upeasti, etenkin suolla se osoittautui nerokkaaksi, kun varjot vaihtelivat kauemmista puista lähempiin heidän kävellessä eteenpäin. Kaikesta huolimatta Facilier varastaa shown karismaattisella äänellään ja olemuksellaan. Ajatus Jazzista Disney-elokuvassa kiehtoi aluksi, mutta sitten huomasin, että parempi vaihtoehto olisi ollut pysyä tavallisemmassa Disneyssä, Facilierin laulua lukuunottamatta.
Lopputulos on koskattava eikä aliarvioi lapsia. Herättää kysymyksen Disneyn paluusta.
