Joo. Elämä on ihmisen parasta aikaa. Kyllä se on ainakin fifty-sixty näin. Joo. Kuten olettaa saattaa, Matti Nykäsestä kertova elokuva vilisee nykäsismejä tai miksi niitä yleensä voikaan kutsua. Ja kuten olettaa saattaa, Nykäsen huikeat voitot (mm. 7 MM-kultaa) saavat elokuvassa osansa. Aivan kuten miehen toilailut änkyräpäissään ympäri maita ja mäkiä. Tragikoomista kertomusta siivittää Jasper Pääkkösen esittämän Matin kertojanääni, joka istuu luontevasti kuvakerronnan päälle – ehkä hiukan yllättäenkin.
Aleksi Mäkelä, joka niin monista suuren yleisön elokuvistaan tunnetaan (mm. Pahat pojat, Vares, Häjyt ja Lomalla), on onnistunut tekemään ex-mäkikotkastamme melkein täydellisen elokuvan. Siis täydellisen sillä määreellä, että leffassa on paljon äijäenergiaa, äijähuumoria (sis. örvellystä, höhliä heittoja jne.), säälittävän rakastettava keskushahmo, rooleissaan hyvin pärjääviä näyttelijöitä, viinaa, hienosti luotu ajankuva ja mahdollinen viisas opetus. Mahdollinen siksi, että Mäkelä ei ohjaa katsojaa yhtä kankeasti kuin esim. Timo Koivusalo Goodman-rainassaan, eikä tarinan päähenkilöä siis ehdoin tahdoin pyritä valamaan kullasta eli ihannoimaan ohi suurmäen huipun.
Miksi Matti on vain ”melkein täydellinen” elokuva, siihen on tietysti monta syytä. Vaikka katsomo hörähtelee pitkin yli parituntisen kuvamatkan voi kysyä, onko oikein repiä oman naivuutensa kamppaaman heebon selkänahasta niin paljon huumoria? Myös loputtomat takaumat alkavat viimein harmittaa. Jopa perämetsän vihoviimeisessä kansanopistossa opetetaan, että takaumien sijasta voidaan käyttää muita hyviä ja jopa näppärämpiä kerrontatapoja. Ja takaumistakin huolimatta kerronta alkaa Nykäsen mäkimenestyksen loputtua löystymään. Tuoreimmat tapahtumat ovat ehkä liiankin tuttuja, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa näin pian uudelleen.
Eikä siinä kaikki… Turhan moni elokuvan Nykäsen ongelmista lähtee liikkeelle fiktiivisen nilkkihahmo Nikke Nevalan (Franzén) sysäämänä. Lisäksi urheilupamput kuvataan yksipuolisen rahanahneina setinä, jotka lypsävät Mattiparasta viimeisetkin mehut tämän terveyden kustannuksella. Mäkikotkan vanhempia ei syyllistetä, muttei ylistetäkään. Henkilöinä he ovat mitäänsanomattoman ohuita. Leffan mäkikotka itse on niin loputtoman hoopo, että kuka tahansa saa hänet hyppäämään vaikka sillalta epäilemällä miehen rohkeutta. Tässä mielessä hahmo on yhtä kliseinen kuin eräs Marty McFly… Tämä tohelo sotkee kuitenkin vain oman tulevaisuutensa, ei sentään muiden. (Ja tohelolla viittaan tässä fiktiiviseen elokuvahahmoon, en oikeaan Mattiin.)
Matti-leffa ei käy ex-mäkihyppääjän elämää täydellisen perinpohjaisesti läpi. Elokuvan mies avioituukin vain kahdesti, ensin nalkkuakka Tainan kanssa (Hietala), sitten makkaramiljonääri Mirvan (Knihtilä) kanssa. Tainassa on nalkutuksesta huolimatta enemmän syvyyttä kuin Mirvassa. Jälkimmäinen on erittäin karkea karikatyyri alkoholiongelmaisesta naisesta. Asiaa ei ollenkaan auta se, että Knihtilä puhuu humalaisenakin Mirvana kirkasta kirjakieltä. Mikä Matti on lopulta Mirvalle, sitä ei edes perustella.
Leffan ääniraidalla kuullaan Nykäsen omaa laulantaa. Kiitos hyvän castingin, kamala vikinä ei sentään ala painaa hermoa. Jasper Pääkkönen, leffaidean (toinen) isä, käy vara-Matista kuin nektariini persikasta. Sivurooleista loistavimman tekee Juha Veijonen, joka suorastaan ylittää itsensä Mattia pelastelevana Maisterina. Harvemmin Veijonen on näytellyt yhtä nautittavan vähäeleisesti. Hauskempia hahmoja esittävät Jussi Lampi ja Kari Hietalahti ovat oma lukunsa. Esimerkiksi Hietalahden Elvis-sooloilu on juttuja, jotka elokuvankävijän on pakko nähdä.
Yhteenvetona, Matti on tragikomedia helposti höynäytettävästä tyypistä, josta kasvaa helposti höynäytettävä mies (eli hahmo ei erityisemmin kehity). Leffa tarjoaa paljon hauskaa örvellystä ja hyviä roolitöitä, mutta örvellyksen alla on melkein yhtä paljon tyhjää kuin lööppien reunoilla. Kiitosta pitää kuitenkin antaa siitä, että yksitoikkoinen päihdekierre ei leffassa lopulta tule esiin niin tylsänä kuin saattaisi kuvitella.
