Kerran Bedridgen juna-asemalla Parker Wilson (Richard Gere) kohtasi koiran. Se oli akita, kaulapannassa luki ’hachi’ ja sillä ilmeisesti ei ollut omistajaa. Hitaasti Hachi juurtui kotiinsa ja omistajansa suureksi iloksi ja hämmästykseksi se tuli joka päivä häntä vastaan juna-asemalle. Aika kului ja yhtenä päivänä Hachi oli erityisen levoton ja syystä: sinä päivänä Parker Wilson menehtyi sydänkohtaukseen. Mikään ei kuitenkaan saanut Hachia luopumaan tehtävästään odottaa häntä juna-asemalla. Ei kylmä, nälkä tai etäisyys. Ei se että hänet omistanut perhe hajautuu ympäriinsä eikä aika.
Mikään.
Lasse Hallströmin koiraelokuva ei kerro koirista, vaan koirasta ja sen omistajakin on pelkkä haamu mikä käy elokuvassa valamassa sen perustuksen. Sen jälkeen Hallstrom antaa elokuvan alkupuolella kylvetyn tragedian kasvaa täyteen voimaansa: tarinaksi ikuisesta uskollisuudesta. Aihe ja käsittelytapa ei loista omalaatuisuudellaan, mutta se ei paljoa haittaa tarinan ollessa äärimmäisen liikuttava. Stephen P. Lindsey ottaa alkuperäisen ilmiön ja siirtää sen nykyaikaan ja Yhdysvaltoihin, mutta siihen se jää.
Richard Gere yleensä tappaa elokuvan läsnäolollaan, mutta Hallströmin ohjaus ei vaadi roolilta suurta karismaa tai läsnäoloa – ainoastaan kykyä olla helläluonteinen professori ja siihen Gere pystyy ongelmitta. Joan Allen sitkeänä vaimona, Jason Alexander juna-aseman lipunmyyjänä ja Erick Avari hotdog-myyjänä toimittavat yhtä toimivat tukisuoritukset elokuvaan.
Kuvasto ja musiikki ovat kaikista vahvimmat aseet joita Hallström käyttää kiskoakseen liikutuksen kyyneleet ulos. Jan A.P. Kaczmarekin sävellykset ovat silkkaa melankoliaa ja Ron Fortunato käyttää kuvauksessaan kahta tyyliä: tasaista, lämmintä kuvaa ympäristöstä ja värittömäksi sävytettyä koiran kuvakulmaa.
Lähtökohta on toimiva ja Hallström puristaa siitä kaiken tragedian irti. Lisäksi on mainittava että nimiroolin hoitava koira tekee erinomaisen suorituksen.
