Pelisilmää

Aina silloin tällöin millä tahansa populaarikulttuurin osa-alueella voi syntyä ilmiöitä, jotka kasvavat edustamaansa taiteen lajia suuremmiksi ja niiden merkitys tunnustetaan herättämällä ne henkiin uudessa muodossa. Sarjakuvakirja saavuttaa kulttimaineen ja kiinnittää studiopomojen huomion potentiaalisena täyspitkänä elokuvana. Vaihtoehtoisesti uutuusleffan tarina puhuttelee niin suurta yleisöä, että siitä päätetään tiristää irti viimeisetkin roposet referoimalla samainen juonikuvio kirjan kansien väliin.

Elokuvista tutut hahmot ovat vilistäneet videopelien maailmassa jotakuinkin yhtä kauan kuin videopelejä on ollut olemassa, eikä siinä enää tänä päivänä ole mitään uutta. Vastikään julkaistu Pixels-elokuva ei sinänsä ole mistään yksittäisestä videopelistä tuttu tarina, mutta se korostaa vähitellen yleistyvää trendiä, jossa asetelma on käännetty toisin päin ja klassiset peleistä tutut hahmot loikkaavatkin vuorostaan valkokankaalle.

Videopelien maailmasta löytyy toinen toistaan uskomattomampia utopioita, jotka käsikirjoituksensa nerokkuuden ja visuaalisen toteutuksensa laadukkuuden turvin vetävät vähintäänkin vertoja samoja teemoja käsitteleville elokuville. Luonnollisesti kaikkia pelielokuvia ei olisi kannattanut tehdä ensinkään, mutta paljon useammin turhauttavin seikka on alkuperäisversion jättäminen valjastamatta valkokangasviihteeksi.

Kuluvana vuonna julkisuuteen tihkuneet uutiset Michael Fassbenderin tähdittämästä Assassin's Creed -elokuvasta ovat tuskin monia pelisarjan ystäviä sinänsä yllättäneet. Kyseessä on vähintäänkin oikeutettu ratkaisu, mutta samaan aikaan monen muunkin äärimmäisen kuvauksellisen pelisarjan, kuten vaikkapa Metal Gear Solidin, elokuvatuotannosta vasta huhutaan.

Pelielokuvien haasteet

Jos videopelien elokuviksi kääntämiselle on mainittava vasta-aiheita, tyypillisin lienee se, että juuri pelaamisen tarinaan tuoma lisäsyvyys jää auttamatta puuttumaan. Lisäksi jotkin pelit koetaan yksinkertaisesti niin hyviksi, ettei niihin tästä syystä suotaisi koskettavan lainkaan. Pelaajan näkökulmasta samettisen sujuva pelikokemus muuntautuu helposti takkuiseksi ja virttyneeksi kliseiden kimpuksi. Peliin tutustumaton puolestaan saattaa antaa ennakkoluuloille vallan ja elokuva jää joko tyystin katsomatta tai saa epäoikeudenmukaisen tuomion.

Ilmiön harmillinen sivuvaikutus on siis se, että varsin toimiva elokuva, jolla muutoin olisi edellytykset parempaan arvostelu- ja yleisömenestykseen, kärsii pelikytköksestään ja katselukokemus jää puolivillaiseksi. Timothy Olyphant teki varsin kelvollista jälkeä Hitmanissa (2007), mutta ei siitä huolimatta estänyt kuluvan vuoden rahtusen vakuuttavampaa reboot-elokuvaa Hitman: Agent 47. Viime vuonna Need For Speed pisti puolestaan autohurjastelun saralla kampoihin Fast & Furious -elokuville jopa yllättävän maittavalla tavalla, mutta olisi luultavasti syöksynyt suoraan unohduksen kanjoniin ellei sillä olisi ollut ratissaan jo legendaariseksi muodostuneen Breaking Bad -sarjan riemastuttavan raivostuttavaa Aaron Paulia ja kommentaattorinaan viime aikoina ilmiömäisen paluun tehnyttä Michael Keatonia. Pitänee myös muistaa, että kaahailupätkällä ei ollut peliversiotaan kiittäminen juuri muusta kuin nimestään.

Alkuperälleen uskollinen, mukiinmenevän viihdyttävä ja ennen kaikkea kotimaiseen pelihahmoon perustuva Max Payne -elokuva (2008) sai varmasti aikanaan monen suomalaisen pelifanin suun messingille. Nimekkäiden pääosien siivittämänä se tienasi lähes yhtä paljon kuin Marvelin legendaarisen antisankarin samana vuonna julkaistu Punisher: War Zone sekä sitä vuonna 2004 edeltänyt The Punisher yhteensä. Jo 60-luvulla luotua sarjakuvahahmoa arveluttavan paljon hyödyntävä Payne on kuitenkin muistettavuudessa talloutunut ansaitusti Punisherin jalkoihin.

Jos mistään edellä mainittujen pyssynpyörittelijöiden elokuvasta eivät flopin ainekset olleet kaukana, on olemassa vielä niitäkin elokuvia, joista ne suorastaan löyhkäävät. Esimerkiksi Jake Gyllenhaalin esiintyminen elokuvassa Prince of Persia: The Sands of Time (2010) on jälkikäteen tarkasteltuna epäilemättä saanut monen Nightcrawleria (2014) tai Southpawta (2015) arvostavan hautaamaan kasvonsa kämmeniin.

Eläytymisen sietämätön keveys

Kokemuksen voimakkuuteen vaikuttaa toki ensisijaisesti pelien edellyttämä osallistuminen tarinan kuljetukseen, mihin elokuvat eivät vielä nykyisin kykene vastaamaan. Tulevaisuuden innovaatiot saattavat luonnollisesti lähentää näitä kenttiä, jolloin raja pelkän katselukokemuksen ja varsinaisen pelaamisen välillä häilyy. Häiritsevän, joskin varsin onnistuneen vision moisesta, tarjosi vuoden 2009 Gamer-elokuva, jossa pelaajat käyttivät eläviä ihmisiä kirjaimellisesti pelinappuloinaan.

Audiovisuaalisten toimintaperiaatteiden lisäksi elokuvaa ja peliä erottavat myös ne kriteerit, joilla niiden paremmuutta arvioidaan. Peleissä näyttelijäsuoritusten, kameratyöskentelyn ja ohjauksen sijasta puhutaan yleisemmin esimerkiksi grafiikasta, pelattavuudesta tai pelimoottorin toiminnasta. Toki yhteistäkin näillä aloilla on vaikkapa käsikirjoittamisessa sekä etenkin nykyaikaisen liikkeenkaappaustekniikan vuoksi näyttelemisessä ja ohjaamisessa. Uusissa peleissä tekninen toteutus onkin yleensä jo niin huikealla tasolla, että lennokas toteamus "Tämähän on kuin pelaisi elokuvaa", ei ole enää tuoreimmasta päästä.

Lähimmäksi tällaista kokemusta pääsevät pelit, jotka antavat pelaajan ratkaisujen vaikuttaa juonen kulkuun tai perustavat koko konseptinsa tälle idealle. Ne ovat myös useimmiten juuri sitä lajia, jonka eniten toivoisi päätyvän valkokankaalle. Viime vuosien onnistunein ehdokas lienee Heavy Rain, joka davidfinchermaisen vangitsevan tunnelmansa siivittämänä suorastaan kirkuu päästä kuvatuksi. Muita erinomaisia esimerkkejä ovat vaikkapa Fallout-sarja, Deus Ex: Human Revolution sekä Mustan Dahlian murhamysteerin ympärille keskittyvä L.A. Noire.

Ehdokkaita elokuviksi

Videopelejä lähinnä yleissivistyksen verran tuntevallekin ajatusleikki siitä, mitkä pelit toimisivat hyvin elokuvina tai ylipäätään ansaitsisivat tulla kuvatuiksi, voi olla erittäin mielenkiintoinen. Monelle peleihin penseästi suhtautuvalle niiden kruunaamaton kuningas, Grand Theft Auto -sarja, on jopa addiktioon asti mieluinen ja sitä jollain tavalla liippaavan elokuvan toteutuminen kuin päiväuni, vuoden 1977 samannimisellä Ron Howardin elokuvalla (suom. Suuri autopuhallus) kun ei tiettävästi ole pelisarjan kanssa muuta tekemistä.



GTA-elokuvan ongelmaksi voisi laajan hahmokavalkadin, juonikuvioiden monipuolisuuden sekä ylipäätään mykistävän suuren lähdeaineiston lisäksi muodostua se, että varsinkin pelisarjan tuoreemmat osat ovat itse jo käyttäneet tunnettuja elokuvia hyvin selkeinä inspiraation lähteinä. Paras esimerkki lienee GTA IV:n pankkiryöstötehtävä, josta toimintaelokuvan mestariteos Heat - ajojahti (Heat, 1995) suorastaan hyppää esiin.

Sama trendi erottuu monista sotapeleistä, kuten vaikkapa klassisesta Medal of Honour: Allied Assaultista, jonka maihinnousukohtaus on kuin suoraan elokuvasta Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998). Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) -televisiosarjan tai samana vuonna julkaistun Vihollinen porteilla (Enemy at the Gates) -elokuvan nähneet ovat niin ikään saattaneet löytää tutun oloisia kohtauksia pelien maailmasta.

Sellaisenaan elokuviksi voisi puolestaan kääntyä esimerkiksi jouheva Splinter Cell -sarja ja miksipä sitä erehdyttävästi muistuttavalle Max Paynen kolmannelle osalle ei voisi antaa mahdollisuutta loistaa? Komeine välinäytöksineen, maiseman vaihdoksineen ja erinomaisine takaumajaksoineen se on kuin ehtaa toimintaelokuvan aatelia. Todelliseksi yllättäjäksi voisi muodostua takavuosien swengaavan tunnelmallinen ja haastavuudestaan kuuluisa No One Lives Forever -pelikaksikko, jolla toisaalta on jo temaattisesti erittäin paljon yhteistä Austin Powers -trilogian kanssa.

Tulevaisuuden elokuvaelämyksissä kokijasta jonkinlaiseksi tekijäksi siirtyminen vaikuttaa luontevalta kehityssuunnalta. Siihen saakka elokuviksi käännetyistä peleistä on nautittava konventionaalisemmin tavoin. Lisämausteita pelit voivat elokuviin ripotella tosin jo nyt. Sen lisäksi, että esimerkiksi Heavy Rainin tarinan katselisi mukisematta sellaisenaan elokuvana, tallennejulkaisua silmällä pitäen tarjolla olisi jo valmiiksi aimo joukko vaihtoehtoisia lopetuksia.

Jarno Väistö 03.09.2015 klo 12:45

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...